Toinen
Tämä oli se Kalvin härällä vaihdettu "härkä", josta Simokin puhui vaimolleen. Se oli jo useampia aikoja ollut näillä syrjälaitumilla—ei lihoomassa, vaan hoikkenemassa ja hoikentamassa seutulaisten ilmankin hoikkia kukkaroita ja saattamassa ennestäänkin velkaiset vielä velkaisemmiksi. Mutta laitumiinsa tutustuneena alkoi se ammua niin kovasti että sai metalliotsaisen miehen liikkeelle. Hiljaa se hiiviskeli lähimaille, kuulusteli ja nuuski, vaan ei tällä kertaa sattunut mitään kuulemaan. Täytyi lähettää mies ottamaan selkoa, onko härkä perin laihtunut. Mies toi, kuten Moseksen aikaiset vakojat, tuoreet hedelmät nähtäväksi. Se oli näköänsä kaunista ja maistoi milt'ei hyvältä, ainakin niin hyvältä että ansaitsi ruveta tuumimaan valloituspuuhia.
Toimitettiin kolmimiehinen valloitusarmeija, johon oli "sattumalta" tullut entisiä härän ystäviä.
Samana päivänä ryntäsi joukko mökin pihalle. Asukkaat hämmästyivät, vaan rauhoittivat kohta mielensä ettei huomattaisi.
"On kuulunut kertomuksia että teidän mökissänne pidetään luvatonta viinan kauppaa", sanoi joukon johtaja tupaan mentyä.
"Se on valhe", sanoi mökin vaimo. Mies sattuikin olemaan metsässä.
"En minä usko, minä tahdon syynätä mökkinne."
"Syynätkää vaan joka nurkka, ei löydy."
"Ei tuota täällä näy, vaan mennäänpä katselemaan muista huoneista."
"Vaikka mistä, ei löydy."
Miehet menivät navettaan. Eukko tuli yhtämukaa ja pyöriskeli nurkassa olevan tyhjän parren kohdalla. Miehet alkoivat katsella.
"Katselkaa vaan", sanoi eukko, "tyhjän täältä nuolaisette."
"Katselkaapa, miehet, tuoltakin parresta, se mahtaa olla siellä, koska tuo eukko siinä niin käähäilee."
"Ei siinä ole kuin olkia."
"Siirryhän pois, ei kai ne oljet katsoen pahene."
"On täällä olkien alla tynnöri", sanoi yksi kopeloituaan, vaikka ensimäinen mies ei ollut mitään huomannut.
"Ei se ole kuin kaljatynnöri", sanoi eukko rohkeasti. "Teillä ei ole sen kanssa mitään tekemistä. Ei niitä köyhillä ole kellaria, missä säilyttäisi, jos tekee suurusveden haikarata lastensa ryypättäväksi. Eipähän sitä piimää piisanne yhdestä lehmän kantturasta."
"No niinhän se on, niinhän se on. Vaan ehkäpä tässä tunnetaan mitä se on. Nostahan tänne näköpaikalle. Ja onhan tuossa astiakin, laskepa siihen ja maista."
Mies otti astian, laski noin riskin korttelin arvon, siemasi suuhunsa ja virkkoi:
"Eihän tuo tainnut viinaa ollakaan, koska niin hyvästi meni. Annas kun mä uudestaan lasken, että saapi muutkin maistaa mitä tämä on."
Viinaksi se viimeinkin tunnettiin. Eukko erosi pois koko joukosta ja meni ulos, jossa "ryöväriä" vähän haukuskenteli.
"No ei muuta kuin härkä rekeen", sanoi nimismies, sillä hänkin oli matkoillaan päässyt tietämään tuon uuden nimen.
Suuren kylän läpi sitä sitten kuljetettiin, jossa kaikki pääsivät tuon tapauksen tietämään. Ei tainnut moni surra härän kohtaloa, vaan melkein kaikki toivottivat, ettei niitä enää koskaan näkyisi näillä seuduin.
ISÄNTÄ
Kirjoitti Kauppis-Heikki.
"Kalle, kuule! mene työntämään kärrit kujasta ja ala laittaa Punin päälle siloja. Joutuin, joutuin, lyhyt on päivä, ilta tulee, ennen kuin olen kaupungista takaisin… Kaisa, hae minulle ne sarkavaatteet, kärrissä istuessa tulee kylmä ohuemmilla… Joko on rengit menneet työhön? Tuollahan tuo on vielä Tuomas. Kuule, Tuomas, menkää Ruuna-notkoon ja aloittakaa ojan kaivua siitä takaladon perästä metsäniemekettä kohti, sitä suuntaa, johon minä kesällä jo keppiä pistelin. Toiset alkaa väännellä kantoja siitä notkoladon ympäriltä ja raivailla metsärannasta pajukoita. Ja menkää nyt heti … lauvantaipäivä… Jospa ottaa evästä mukaan, niin ei tarvitse kävellä tätä väliä… Kaisa, käske piikain laittaa… Lauvantaipäivä … liikkua pitää… Joko sinä toit ne vaatteet?"
"Muutahan ensin nuo puhtaat liinavaatteet päällesi? Et kai sinä noilla viikollisilla vaatteillasi mene ihmisten ilmoihin", sanoi emäntä Kaisa.
"Eipä tässä joutaisi … ja missä ne vielä ovatkaan?"
"Siinä aivan vierelläsi, sängyn laidalla."
"Ka, niin. Vaan nämä uusimmat vaatteetko sinä toit; eikö niitä vanhempia olisi ollut?"
"Vanhat ne tulee niistäkin, pane vaan päällesi. En minä jouda toisia noutamaan, rieskan alustamiseen on kiire."
"Muuttaa heidät sitten … kumpaisinko päin tämä?…"
"No nyt, kun nurin panit paidan päällesi. Katsopa itsekin, aivan nurin."
"Olkoon, ei mulla ole tässä aikaa sitä käännellä edestakaisin…
Tokkoon se Kalle jouduttaa Punia aisoihin?"
"Jo näkyy tuovan tallista", sanoi Kaisa.
"Hyvä, hyvä… Tuohan nyt nuttu ja housut ja se… No perhana, parhaat kirkko-silatko se pani näin syksyllä lian aikana. Ei, mun pitää lähteä muuttamaan."
"Parhaat silatko sinä … minne sinä juokset? kuule!"
"Tuolla tien varrella pihlaikossa on orava", huusi Kalle ja juoksi sinne päin, kepakko kädessä.
"Onko orava! Eläpäs mene, et sinä osaa lyödä kuitenkaan. Anna minulle se seiväs."
Poika antoi isälleen seipään ja silloin tämä lähti. Orava huomasi pihlaikon huonoksi turvapaikaksi ja lähti aidan selkää myöten vilistämään.
"Musti se, se-se-se-se!" huusi isäntä ja hyppäsi perästä niin, jotta lika roiskui ympärille. Mustia ei kuulunut eikä sitä joutanut odottamaan, sillä kiivaasti livisti orava. Vaan joutuin tuli vihamieskin perästä. Jopa viimein ehti rinnalle ja antoi pari sellaista kajausta seipäällä, jotta oravan kulkua alkoi hidastuttaa. Kolmas kopsaus teki kilvanjuoksusta lopun ja orava putosi sorkkiaan soristellen alas aidan selältä.
Kalle oli vielä hyvän matkan päässä, kun isällä oli jo saalis kädessä.
"Kemmertyipähän se, kun minä itse läksin! Vaan tiehensä se olisi sinulta mennyt; suimisti niin kiivaasti ettei vähä… Kolmekymmentä penniä siitä Venäläinen antaa."
Läksivät pihaan takaisin. Kalle käveli perässä ja ajatteli nähdessään isän housuja, että mitähän niistä äiti sanoo.
"Kaisa, katsopas, kun minä kävin oravan seipäällä kopistamassa."
"Niinpähän näkyy. Vaan entäs noita housujasi, tarkastelepas minkälaisessa siivossa ne ovat."
"Noo, kyllä ne vedellä puhdistuvat; eikähän noissa … paljon…"
"Elä noita enää kädelläsi silittele, jo nuo ilmankin ovat ryöjäytyneet. Kaikennäköistä! aikamiestä, kun yhden oravan tähden tuollaiseksi vaatteensa likaa."
"No, Kaisa, mitä siitä nyt… Ota Kalle vaan oravalta nahka ja levitä seinälle kuivamaan… Mene nyt hevosta laittamaan. Joutua pitää, lyhyt on päivä… Entäs ne sarka- … tässäpä nuo jo onkin… Sano, Kaisa, piioille että lehmät saapi laskea alanko-aitaukseen. Syksy loppuu, joutavat syödä ajoissa, paremmin lypsävät. Kesävoi on hyvässä hinnassa."
"Jo minä käskin tänä aamuna sinne laskea."
"No hyvä, hyvä… Onko kaupungista muuta tuotavaa kuin suoloja?"
"Etkö nyt enää muista? Onhan ne kaikki paperilapussa, jonka panit taskuusi."
"Jaa, niin niin, täällä se on… Iltasella kun miehet tulevat työstä, niin anna puhdetöinä korjailla vanhoja ämpäreitä…"
"Ole joutavoimatta, kuka se nyt lauvantai-iltana hämärätöitä. Alahan joutua, että kerkiät kylvyille takaisin."
"No, no-no, kyllä minä… Vie Kaisa nuo likaiset vaatteet toiseen tupaan."
"Elä niistä huolehdi, kyllä ne korjataan."
Nyt ei ollut enää mitään muistuttamista. Kalle oli jo Punin valjastanut ja laitteli sen otsajouhia kahdelle haaralle, jotta ne noin pörhöttäsivät pulskasti.
"Ethän sinä muuttanutkaan niitä huonompia siloja", huusi isäntä pirtin rappusilta tullessaan.
"Ettehän te ole käskenytkään."
"Sanoinhan minä silloin oravan ajun edellä."
"En minä kuullut, eikä ne paljon pahene nämäkään."
"No, olkoot, olkoot… Anna ohjakset tänne… Valkaise se orava ja mene sitten sinne niitylle ojan kaivajain luokse ja katso, etteivät saa jouten istuksia… Ptruu, ptruu, kuulehan vielä: lämmitä riihtä hyvästi, että joutuu maanantaiaamuna puitavaksi. Ymmärrätkö nyt?"
"Kyllä, kyllä!" huusi Kalle jälkeen ja oli mielissään, kun pääsi täksi päivää vapaaksi kiirehtimisestä. Hän oli ijältään vasta puolivälissä toista kymmentä eikä pitänyt niin suurta lukua, jos työmiehet vähän seisoivatkin.
Isäntä antoi Punin hypältää aika kyytiä. Punikin muisti vanhastaan että kiire on matkalla ja täytyy joutua. Lika pärhysi kärrin pyöräin kupeella, aina maantien ojaan asti. Ajoi siellä muitakin kaupunkiin, vaan useamman edelle meni Puni. Mielellään muut ajajat antoivatkin tietä, kun näkivät, että "Ison-Majalan" isäntä ajaa.
Tunnettiin hänet kaupungissakin melkein joka kauppiaassa, syystä ettei monella ollut suurempaa voikorvoa kaupaksi tuotavana.
Vähä jälkeen puolen päivän hän joutui perille ja sidottuaan hevosen muutaman kauppiaan kartanolle, alkoi kävellä puotiloissa. Tupakka oli puotilaisilla ojona ovesta sisään astuessa. Ei kerinnyt aina yksi sikari kuin vähän palaa, kun se jouti saapasvarren mutkaan toistaiseksi.
Ostoksista puhuttiin ja kauppoja tehtiin. Sivupuheina oli parhaallaan mellastava Turkin sota. Siitä kyseli ja puhui isäntä niin halukkaasti kuin pelloistaankin.
"Kyllä saivat Venäläiset ottaa kovalle, ennen kuin pääsivät siihen lujaan linnaan. Mikä se nyt olikaan?"
"Plevna", sanoi puotimies. "Eikö mitä muuta panna?"
"Niin niin, Leona, sehän se oli. Ja olihan siellä yksi paha solakin, jossa kaatui paljon väkeä, vaan en taas muista sitäkään."
"Se on Sipkan sola."
"Niin, niin, Sitkan solahan se olikin. Siinähän ne jo kerran olivat kaikki meidän puolen miehet niin ahtaalla, että heittäytyivät pitkälleen."
"Niinhän ne sanomalehdet kertovat, että ahtaalla olivat."
"Niin, niinhän ne sanomalehdet. Ja yritti niille käydä hyvin huonosti, vaan se yksi kentraali ei häikäillyt joutavata. Mikä sen nimi olikaan?"
"Se oli Gurko tai Skobeleff… Eikö panna lamppu-öljyä?"
"Niin, niin, kyllä se oli Kopele, niin, Kopele."
"Ottakaa, isäntä, ryyppy", ehdotteli puotilainen, kun kaupat näyttivät jäävän unohdukseen.
"Olisiko tuota, minä tässä arvelin kävellä toisissakin paikoissa."
"Olkaa hyvä ja ottakaa. Menette sitte puotikamariin, siellä on kauppamies itse. Kyllä meiltä saapi mitä tarvitsee."
Isäntä seurasi kehoitusta, kun oli antanut puotilaisen vähä houkutella.
Joutaa ne olla nöyränä, ajatteli isäntä; ison tynnörin saavatkin voita.
Eivätkö sillä voittane jo monta sataa.
Puotikammarissa kävi aika porina, kun isäntä yltyi puhumaan hevosistaan, ja kiihtyi sitä enemmän, kuta useammin kauppamies kallisti konjakkia lasiin. Vaan ei siitä konjakista paljon hyötyä ollut. Eivät sittenkään saaneet isännälle annetuksi yli määrättyjen ostoksien kuin yhden lamppuöljy-astian, ja sekin oli tarpeen kotona, vaikka ei Kaisa tuota ollut muistuttanut.
Yhden pullon otti hän karvasta, sitä varten ettei taipalella tule ikävä, jos sattuu pimeäkin saavuttamaan.
Puni oli hyvin hömpsäkkänä, kun pääsi takaisin päin. Hirnui aivan kuin ori, ajajalleen iloksi, joka oli yhtä innoissaan kotia tulosta.
"Nyt, nyt, Puni, pitäisi joutua … kylpy jättää, kylpy jättää. Kaisa siellä odottaa ja me niin pitkään oltiin. No Puni, kyllä kauroja on, ja kun päästään kotia, haetaan heti aitasta koko kappa kerrassaan… Kylpy jättää."
Puni teki parastaan, aivan kuin olisi ymmärtänyt isäntänsä lupaaman palkinnon.
Pimeä tapasi ennen kotia joutumista, vaan Puni osasi tulla kapeat syrjätietkin itsestään. Kuoppuroissa heilui kärrit, niin ettei isäntä joutanutkaan ohjaksista huolta pitämään kunhan vaan pysytteli kiini.
Jo kaukaa paistoi valkea tuvan ikkunasta. Puni hirnui hyvin pitkään, joka syksyisessä pimeässä yössä kärryn rytinän seassa kuului hirveän kammottavalta. Mutta isäntä ei peljännyt, ei ainakaan nyt, sillä viinan voimalla täytetty kurikka oli taskussa pelkoa estämässä.
"Hoi, Kalle!" huusi hän kartanolle ajettuaan. "Punia riisumaan ja hae kauroja eteen. Pitää nyt Punille antaa kauroja, se on niin hyvä hevonen, etten minä sitä anna, en mistään hinnasta… Joko olette kylpeneet?"
"Jo on kylvettynä", sanoi Kalle, joka vasta oli portailla tulossa.
"Voipas, perhana, kun ei jouduttu ennen! No, panehan kauroja Punille ja käske renkien tehdä hyvä ape. Tuo sitte tavarat huoneesen."
Kaisa oli vastaan ottamassa ja ohjasi kaupunkimiestä menemään kamariin, kun näki että se on vähän eri tuulella.
"No, elä sinä, mamma, pahastu, jos minä vähä noin viivyin … niin, viivyin minä ehkä, en tainnut kylvyille joutuakaan."
"Etpä aivan joutunut, vaan kun kiireellä liikut, niin vielä joudut", sanoi Kaisa.
"Niin tuota, kyllä minä … vaan elä, elä sinä pidä mitään, jos minä vähän… Eihän meillä ole minkään puutetta. On jyviä ja on rahaakin, ja jos on vähä, niin toista tulee … vai luuletko että on puutetta?… Niin tuota, kyllä minä joudun kylpemään… Vaan tuota, elä sinä huoli, ei meillä ole hätäpäiviä, on meillä…"
"Onhan meillä", sanoi Kaisa nauraen. "Tiedänhän minä sen aivan niin hyvin kuin sinäkin… Jouduhan saunaan."
"Niin tuota, kyllä minä. Mutta elä sinä sure ollenkaan, meillä eletään niinkuin munallakin. Minä toin nytkin kauppiaasta kaikkea, mitä käskit. Ja siellä kauppiaassa sanottiin että emännänkin pitäisi käydä. Ja, ja kyllä meidän pitää käydä, ne ovat niin ystävällisiä, että aivan meidän pitää käydä. Vai mitenkä?"
"Mikäpäs siinä, käydäänhän me taas ja ystävällisiähän ne ovat, kun ovat sinunkin saaneet noin ystävälliselle tuulelle."
"Niin, niin, elä sinä pahastu … eihän meillä puutetta ole, on jyviä… Mutta onkohan Kalle antanut Punille kauroja? Punille pitää antaa kauroja, se on niin hyvä hevonen, niin hyvä, että eihän me, mamma, Punia hukata, vaikka paljonkin saataisiin—se on niin hyvä. Vai mitenkä, mamma?"
"Ei toki me Punia anneta. Mitäs vielä."
"Niin, sitä minäkin. Vaan onkoon sille Kalle antanut kauroja … minä lähden käymään… Punille pitää antaa kauroja."
"Elähän sinä liiku minnekään, kyllä minä menen", sanoi Kaisa, sillä hän ei suonut, että rengit pääsevät hänen miehensä lapsellisilla puheilla nauramaan.
Kaisa meni tupaan kysymään Kallelta, joko hän oli käynyt aitassa.
"Jo; tuossa on pöydällä avain", sanoi tämä istuen rauhallisesti rahilla.
Onneksi oli Kalle joutunut tupaan, vaikka kyllä hän viipyi aitassa tavallista kauvemmin, kun oli hyvä tilaisuus samalla tiellä "puhaltaa" puolikymmentä kappaa rukiita. Arviolta hän niitä tämän määrän sumppusi säkkiinsä, sillä luvaton työ tuopi mukanaan kiirettä ja pelkoa. Pian hän nakkasi säkin aitan taakse, siksi aikaa kuin muut nukkuvat, jolloin se oli vietävä kylän pienelle nurkkakauppiaalle paperossi-velasta ja jospa saisi muutaman markan markkinarahaksi, sillä isä ei antanut niin penniäkään.
Isännän saunaanlähtö unehtui vähitellen, kun piti taas ruveta Kaisan kammariin tultua selittämään, ettei ole hätää … eikä tarvitse surra … ja kuinka hyvä hevonen Puni on … ja että sille pitää antaa kauroja.
Toisesta jalastaan veti isäntä jo kengänkin pois, vaan puhelulta ei muistanut eikä joutanut toista vetämään. Kaisa teki sen, että saisi viimeinkin toimitetuksi nukkumaan. Mielellään isäntä rupesikin ja puheltuaan taas siihen loppupäätökseen, että Punille pitää antaa kauroja, nukkui hän ja alkoi kuorsata niin että vuode tärisi. Kaisa sammutti valkean, meni toiselle vuoteelle ja pani korvansa pään alusta vasten, toiselle asetti kätensä, jotta saisi nukkua kuorsaamiselta, sillä se oli näin kaupungissa käynnin jälkeen hirmuisen kovaa, paljo kovempaa kuin muulloin.
Kaikki muuttui hiljaiseksi. Ainoastaan isännän kuorsaaminen kuului kammarista, ja Punin hampaitten rouske tallista… Nuori pelkuri vaeltaja alkoi aitan perästä säkki selässä hiipiä isolle kylälle päin. Mistä on moinen rohkeus saanut alkunsa?…
Oli noin harmaan hevosen kokoinen päivä, kun isäntä heräsi pyhä-aamuna kahvikuppien kalinasta, joita Kaisa asetteli pöydälle. Ensin nosti vähän päätään, aukaisi hiukan silmiään ja ikään kuin säikähtäin keikautti päätään vielä ylemmä ja kysyi:
"Joko on joukot työssä?"
"Työssä … pyhä-aamuna."
"Niin niin, pyhä-aamuhan se olikin. Vaan kävinkö minä illalla saunassa?"
"Etkä käynyt, kun et joutunut."
"Niin niin. No haehan, Kaisa, vettä, jano on tullut yöllä."
"Kyllä. Nousehan ylös, että saapi rengitkin kutsua kahville."
"Mitä sinä niille kahvista näin syksy-aikana, jolloin ei ole paljon töistäkään."
"Sinä et taas muista", murahti Kaisa. "Parempiko on hypätäksesi monta viikkoa palvelijain pestuilla, niinkuin on käynyt monena syksynä."
"Niin no, antaa sitten. Vaan pane nuo sokurit tuosta vähän vähemmäksi … ottavat vielä monta palasta kerrallaan."
Kaisa ei ottanut, meni vaan tyhjän juoma-astian kanssa ulos. Isäntä ei saanut rauhaa sokerien paljoudelta. Ennen vaatteutumista kävi hän niitä kaatamassa vähemmäksi kaapin laatikkoon. Sitten rupesi panemaan päälleen. Katseli ensin liinahousujaan, joissa oli likapilkkuja ja muisti eilisen oravan ajun. Siitäpä sitten juolahti mieleen, että ikäpuolella päivää pitää lähteä oravia ampumaan. Vanha pyssy riippui seinällä. Isäntä otti sen katseltavaksi ja ajatteli, että ehkäpä sillä oravaan osaa, eihän se olekaan ulompana kuin puun latvassa. Se oli näet kesällä vesilinnun poikia ajellessa sattunut vähän vääntymään tuollaiseksi metsäkana-pyssyksi, jolla saattaa ampua ympäri pajukotta, kun isäntä oli seipään puutteessa lyönyt pyssyllä.
Kaisa toi kannun tuopilla vettä, joka meni melkein tyhjäksi, kun isäntä janoonsa otteli niin, että kulkku koskena kohisi.
Rengit tulivat kahville. Isännän mielestä olivat ne niin joutilaan näköisiä, että hän rupesi ajattelemaan jotain sopivata työtä.
"Onko riihtä hyvästi lämmitetty?" kysyi hän.
"Aivan nyt tulin ja panin kolme suurta pölkkyä uuniin, kestää kai ne vähän aikaa jöhöttää, ennenkuin ovat porona", sanoi renki kahvia ottaessaan.
"Mitä sinä pölkyistä panit", mutisi isäntä. "On teillä pyhäpäivänä aikaa lämmittää pienemmilläkin puilla."
"Näkyypä nuo isotkin puut palavan niin pyhänä kuin arkenakin. Enkä minä muistanut sitä eroitusta, vaan jos niiksi tulee, niin pian ne ovat uunista lattialla", sanoi renki.
"Olkaat, kun on kerran uuniin pantu. Joko on lehmät laskettuna alanko-aituukseen?" kysyi hän Kaisalta.
"Laskemassa ovat parhaallaan", sanoi Kaisa.
Isännän mieleen oli nyt johtunut jokin sopiva työ.
"Jos te, pojat, menisitte ja katsoisitte, ettei lehmät pääse hyppimään laihopeltoon; siinä järvestä ylöspäin on aita vähän huononlaista. Menkää kumpikin ja ottakaa kirves mukaan."
Rengit lähtivät kamarista, ynseästi silmäillen kupeilleen ja kieli valmiiksi painettuna hampaita vasten lausumaan ulos tultua ässällä alkavaa sanaa.
Kaisa liikkui levottomana kahvipannunsa kanssa koko keskusteluajan ja sanoi renkien mentyä moittivasti:
"Sinä et ollenkaan maltitse itseäsi, vaikka on pestuun aika."
"Mitä se enää kuuluu, johan ne ovat lupautuneet ensi vuodeksi", sanoi isäntä.
"Niin, vaan ne saattavat peräytyä, kun sinä tuolla lailla komennat pyhänä. Eikä se aita niin huonoa ole."
"No ei ne siellä käydessään paljoa väsy", sanoi isäntä, vaikka kyllä hän ajatteli, että perhana tiesi, jos suuttuvat ja sanovat itsensä irti. Näin oli monesti käynyt ja siitä puhuttiin kylässäkin, että jo on taas Majalan miehet lähteneet, viikon eväs mukanaan, köyhän lapsia kuulostelemaan.
Isäntä meni rappusille seisomaan hengittääkseen raitista ilmaa, sillä se kauppiaan konjakki oli tehnyt pään vähän noin kurikkamaiseksi. Katseli siinä riihelle päin, josta paksu savu nousta öllisti, melkein pystysuoraan harmaata taivasta kohti. Ylhäällä vasta teki polvekkeen ja kääntyi itään päin.
Tuolla vähän matkan päässä oli toinen, köyhempi talo, jonka riihestä samoin ikään nousi savu ja, aivankuin matkiakseen rikkaan riihen savua, teki ylhäällä yhtäsuuntaisen polvekkeen. Paljon köyhempi se olikin tuo toinen talo, mutta ei kylliksi köyhä. Sitä ajatteli isäntäkin katsellessaan. Velkainen oli sen haltija, vaan yhtä hyvin niin sitkeä pehmiämään kuin tikussa paistettava nauris. Ei ruvennut maataan myömään, vaikka Majalan isäntä siitä monesti puhui. Itsepintainen kuin juutas. Kallista hintaa vaan tahtoi, olipa vielä niin viisas, että muualta kävi velkaakin ottamassa, vaikka olisi saanut vähemmällä vaivalla naapuristaan.
"Eihän se Lempo rupea kauppaan, kun ei saa pakkoa", ajatteli isäntä lopuksi. "Nytkin sille tuli rukiita kuinka paljon. Kunpahan tulisi köyhiä hallavuosia, ei se muutoin rupea kukistumaan."
Rengit olivat valmistautuneet aidankorjuupukimiinsa: vanhat niitynraivuutakit päällä, jotka oli nuoralla käärittynä moneen kertaan kiini ja sitten kumpaisellakin kirves olalla. Isännän ohitse he kulkivat, niinkuin eivät olisi häntä huomanneetkaan ja keskustelivat.
"Eiköhän pitäisi ottaa evästä mukaan?"
"Kyllähän se sen sietäisi; siinä vaan aikaa kuluu tätä väliä kävellessä."
Isäntä huomasi, että jo tulee paksusti ivaa ja sanoi:
"Ei sinne tarvitse mennäkään, Kaisa sanoi, ettei ne lehmät pääse siitä hyppimään."
"No, eiköhän mitään muuta työtä löytyisi", sanoi toinen renki, seisottuen totisena kuuntelemaan.
Toinen renki kääntyi selin, kun rupesi naurattamaan. Isäntää ei naurattanut, vaan ei hän kuitenkaan malttanut siinä kauvan seista, vaan puiti kammariinsa. Sitten vasta pääsi työhön lähtijöiltä oikea nauru.
"Niinköön se luuli, että me olisi pyhänä mentynä aitaa latomaan."
"Kyllä se mahtoi luulla, vaan taisi toisekseen peljätä, että jos me evään kanssa mennään, niin ei jouduta aamuksi riihelle."
Kalle katsoi tuvan akkunasta, että mikä siitä lähdöstä tulee, johon he renkien kanssa yksistä tuumin esteitä aprikoivat.
"Eikös kieltänyt menemästä?" kysyi Kalle.
"Kielsihän se", nauroivat rengit päästellessään nuoravöitä pois.
"Johan minä sanoin, että kyllä kieltää, kun laitatte itsenne oikein oja-ukoiksi", jatkoi Kalle, sillä hän oli renkien puolella, kun isänsä kovin pitkälle meni.
Sitten ei kuulunut mitään hoppua, ainoastaan riihen lämmityksestä tuli pieniä muistutuksia. Aamiaisen syötyä painautui jokainen pitkin tuvan penkkejä ruoka-unelle. Vaimoväki kallistui uunin puoleisille penkeille, käärien esiliinan käsiensä ja kasvojensa suojaksi. Miehet levittivät arkitakkinsa hartioilleen ja painoivat lakin korvansa päälle. Isäntä köllähti rahille ja alkoi samassa kuorsata.
Liedellä oli puolipäivälliseksi lihapata kiehumassa. Se piti hiljaista sähinää ja hieno höyry kohosi ylös, jonka heti hajotti uunin suusta tuleva lämmin. Kissa pesi silmiään ylhäällä uunin partaalla. Musti oli asettunut aivan keskelle lattiata ja rauhallisesti nukkuen uneksi nähtävästi oravista, sillä kuonoviikset värähtelivät alinomaa ja jalatkin liikahtelivat.
Pieni, hiljainen kerjuutyttö hiipi ovesta sisään ja meni ovinurkkaan istumaan. Vähän aikaa siinä istuttuaan kyhnähti hänkin pitkälleen ja asetti leipäpalas-pussin päänsä alle, johon nukkui, näin mammonan orjan tavalla tavaraansa kiinni sidottuna, sillä ne olivat kaikki pään alla.
Parin tunnin paikoille nukuttua heräsi Kaisa ylös ja varovasti, ettei muut heräisi, meni katsomaan liedellä kiehuvaa keittopataa. Hämmenteli lihoja kapustalla, kouhotteli päreellä hiiliä padan alla ja puhalti pari kertaa. Palatessa nykäisi hameen helma Mustin korvaa, josta tämä heräsi ja pujahti heti pihalle. Kynnet vaan kerran rapsahtivat oveen ja silloin se oli ulkona. Kaisa kävi vetämässä oven kiini, palasi sitten pöydän luo ja alkoi yhtä hiljaisella sipinällä kuin liedellä kiehuva pata lukea sunnuntaipäivän epistolaa. Jo oli hän ehtinyt evankeliumin loppuun, rukousta vaille koko läksyn, kun alkoi arvella toistenkin ruokalepoa olevan kylliksi ja sanoi hiljalleen:
"Etteköhän nousisi ylös, olette maanneet niin pitkään, että alkaa olla paras kirkon aika sivu."
Piika nousi unisena istumaan. Kaisa alkoi lukea loppurukousta ääneen. Yksi renkikin nousi ja unen huojuttelemana lähti käymään riihellä. Isäntä yksin ei kuullut mitään; hiki vaan alkoi juosta alas kasvoilta, sillä tupaan oli lakeisen kiini panemisen kautta tullut oikein tuntuva lämmin.
Kissakin tunsi itseään varistavan, laskeutui alas portaan päästä, hyppäsi sitten pankolle, johon asettui unisen näköisenä istua kyyröttämään.
Renki tuli riiheltä ja arveli:
"Mustikohan se tuolla pellon takana oravata haukkuu?"
"On mahtanut sinne juosta", arveli Kaisa, "ei ole aikaa, kun meni ulos."
"Heti se on löytänytkin", kummasteli renki, "ja pitikin oravalle sitä sojakkata, ettei…"
"Häh! mitä, mitä?" kavahti isäntä unestaan.
"Ei mitään. Mustista me puhuttiin, kun kuuluu haukunta tuolta pellon takaa, eikö liene löytänyt oravaa."
"Vai niin, vai on Mustilla orava, pitääpä lähteä ampumaan. Kalle, kuule, onko valetuita luoteja?"
"Eipä niitä taida olla."
"Voipa perhana!… No, niitä pitää valaa. Hae valinkauha käsiin, minä haen lyijyä."
Syntyi siinä aika tuohakka ja uni katosi kuin siivellä pyyhkäisten.
Kalle haki ja löysikin uunin takaa valinkauhan. Isäntä toi lyijypallin.
"Pistä, pistä kauha kuumenemaan", hoppusi isäntä.
"Missä sitä kuumennetaan?"
"Liedoksessa! ja annahan minulle."
Kohta alkoi olla tuhka ylimmällään, kun isäntä rupesi hiilokseen puhaltelemaan. Kaisa jouduttautui hätään.
"Nyt ihmeitä, kun porolla sotket keittopadan!"
"Viekää kotaan patanne", sanoi isäntä touhussaan.
"Paremmin niitä luoteja saatte mennä kotaan tuhraamaan."
"No, elä sinä, Kaisa, joutavata, ei me sotketa. Hae, Kalle, luotivormut!"
Kissakin nosti silmäkulmiaan, nähdäkseen, mikä se sellaisen kiireen lähetti rauhallisen ruoka-unen perästä.
Lyijy alkoi kutistua kauhassa ja vähitellen suli niin häilyväksi kuin maito.
"Nyt, Kalle, nyt, nyt!"
Silloin tulla kurahti yksi luoti … toinen … ja kolmaskin.
"Perhana, maahanhan sitä meni paljon."
"Niin, kun kaadoitte kovin kiivaasti", Jurisi Kalle keräillessään ympäri lattiaa roiskuneita lyijysirusia.
"Kiire kun on!" sanoi isäntä puhallellessaan hiilokseen.
"Käy, Tuomas, kuuntelemassa, vieläkö Musti haukkuu."
Tuomas kävi rappusilta kuulostamassa ja tuli ilmoittamaan, että "niin haukkua liehtoo kuin laukkuvenäläistä."
Isäntä naurahti ylpeänä Mustistaan ja sanoi:
"Se on poikaa se Musti. Annettiinkoon sille ruokaa tänä aamuna?"
"Suuren kupillisen sai, kyllä jaksaa haukkua", sanoi Kaisa.
Luoteja alkoi olla kymmenkunta, sen enempää ei joutanut valamaan.
"Nyt lähtään ampumaan."
"Syökäähän ensin", kielti Kaisa. "Keitto tuossa aivan joutumassa; eihän sinne niin kiirettä ole. Jos tuolla olisi karhukaan ammuttava."
"No, joutuuko se kohta? Mikäs tyttö tuolla nurkassa makaa?"
"Sehän tuo on meidän kylän tyttö."
"No, näinkö aikaisin se on joutunut. Ala mennä toisiin taloihin. Ei ole kahta viikkoa aikaa, kun meillä olit."
"On siitä jo kolmekin", sanoi renki.
"Eikä ole, eikä ole. Mene vaan toisiin taloihin."
Tyttö oli jo noussut istumaan ja tavaravarastoansa hyväillen sanoi rukoilevalla äänellä:
"Olisi minulla itsellänikin vähän kakkua, kun saisin pikkusen keittoa."
"No, antakaa vähän keittoa. Vaan sitten elä tule, ennen kun kolmen viikon perästä… Kuulosta, Kalle, haukkuuko Musti."
Käytiin taas kuuntelemassa ja sitten ruvettiin syömään, vaikka ei keitto tainnut varsin kypseksikään keritä tulla; jäähtyä ei ollenkaan. Syödessä kehuttiin miehissä Mustia, että se on niin "terhakka" ja hyvä oravan löytäjä.
Ei muiden syönti ollut vielä lähestulkoonkaan lopussa, kuin isäntä jo lähti mennä hamppaisemaan, pyssy olalla, pellon taakse.
Siellä Musti terhenti, silmät kiljellään, pitkän petäjän juurella ja raapi sitä niin, että kaarnaa oli karissut. Orava kyyrötti latvassa, hienon oksan ympärille kääriytyneenä, eikä liikahtanut ollenkaan.—Jo pamahti pyssy! Musti herkesi haukkumasta ja katsoi, joko tulee alas, vaan kun orava ei ollut tietäkseenkään, alkoi Musti taas haukkua. Isäntä siirtyi toiselle paikalle ja laukaisi pari kertaa, vaan ei tullut mitään.
"Katso pakanata!" tuskaili isäntä ja raapi päätään.
Viimein joutuivat sinne pojatkin.
"Juokse, Kalle, pihasta kirves. Kolistetaan, niin varmaan liikahtaa, jos vaan elää."
Kalle juoksi kirveen, jolla isäntä alkoi takoa petäjän pintaa. Orava heräsi ja alkoi hypätä puusta puuhun, että häntä vaan huiskahteli.
"Musti se, Musti se! usus, usus, ota kiin'! Puistetaan, puistetaan … nyt on pienessä puussa!"
Joka mies tarttui puuta heiluttamaan niin turkasesti, että oravalle tuli hätä käteen. Yhdestä jalastaan oli se enää kiini. "Puistetaan, puistetaan!" kuului alituiseen isännän kehoitus ja silloin orava tulikin alas. Mutta ennenkuin Musti kerkesi kiini, kursasi se taas toiseen pitkään puuhun. Mustin kömpelyys kävi niin isännän turmelukselle, että olisi lyönyt pyssyllä, vaan ei osannut.
Toisen talon renki Paavokin joutui pyöreine silminen yhteen nujakkaan. Hänellä oli metsästys-aseena rautapiikillä varastettu seiväs. Nyt ryhdyttiin taas ampumaan, kirveellä kolistamaan ja kivillä heittämään. Paavo kiipesi piikkinsä kanssa petäjään ja silmät tuhatta pyöreämpänä vilkaisi aina alas ja taas nousi ylemmäs, eikä kauvan mennytkään ennenkuin orava sai raamun kylkeensä, sillä karvat kai pölähtivät ja hyppääminen alkoi uudestaan.
"Usu-sus, ota kiini!" kuului joka suusta kehoitus Mustille.
"Jo on taas pienessä puussa!" huusi isäntä ja nakkasi kirveensä perään, joka lenti kauvaksi metsään eikä löytynyt hakemallakaan.
Mitäs muuta. Paavo taas puuhun piikkeineen, vaikka kirkkohousut olivat jo äskeisestäkin kiipeämisestä revenneet. Toiset syytämään kivillä.
Melu houkutteli kaikki ohi kulkevatkin yhteen nujakkaan, niin että kohta oli koko nurkkakunnan väki aivan kuin hyvä sotalauma, yhtä oravaa ahdistelemassa.
Ilta alkoi hämärtää, kun Musti viimeinkin sai saaliin kiini. Siinä oli miehillä päiväpalkka: yksi piikillä karvattomaksi tuohottu oravan nahka ja Mustille vaivoista lihat. Jokaiselle oli tämä kuitenkin mieleistä työtä, sillä siinä oli yhdellä tiellä sekä hupia että—hyötyä.
* * * * *
Syksy muuttui kylmäksi. Tuuli kääntyi pohjoisen ja nyhti viimeisetkin lehdet irti puista. Majalan suuri pihlajikkokin rojotti lehdistä paljaana, ainoastan kylmän tuulen kypsyttämät marjatertut riippuivat vielä oksissa, ja niitä nokkimassa lennellä hyrisi aamusta iltaan joukko pieniä lintusia.
Ikävän näköisenä seisoa sojottivat humalaseipäätkin, jotka kesällä olivat niin laajain lehtien ympäröimänä. Kaikki kasvit ja puut olivat surkastuneet, ja kiukkuisen tytön tavalla nakelleet pois huivinsa ja huntunsa siinä toivossa, että jos tuo ärsyttelevä pohjatuuli tuon kepposen nähtyään rupeaisi lepyttelemään. Vaan ei pohjatuuli ollut tietääkseenkään vihoista, ei osoittanut pienintäkään kohteliaisuuden merkkiä. Ei edes sen vertaa, että olisi lunta riputellut paljaiden oksien suojaksi.
Järvetkin menivät jäähän ja jäätyessään liikahtelivat tyytymättöminä kuin koiran penikka asettuessaan nukkumaan kovalle vuoteelle.
Isäntä kävellä huhmi työpaikoissa, eikä ollut vähääkään elämäänsä tyytyväinen, kun ei saattanut jatkaa ojan kaivua eikä päässyt hevostöillekään. Toinen harmi oli hänellä siitä, kun eräs kuuden sadan saamisvelka meni velallisen köyhtymisen kautta tyhjän tuntumattomiin. Niin se meni kuin kaivoon olisi nakannut. Nyt olisi pitänyt vahingon palkkioksi ryhtyä sitä kovemmin työtä teettämään, vaan ei satanut lunta … eihän satanut, kylmi vaan niin, että maantiellä ajavain kärrit jyrisivät kuin olisivat kalliota kulkeneet. Jyrinä kuului aina Majalaan asti, vaikka matkaa oli maantieltä virstan paikoille.