IV
Keväämpänä ehtivät Nurkanperäiset niille tienoille, jossa rautatietä rakennettiin. Matti kuulusteli ja sai työtä. Möi hevosensa kahdeksalla markalla nuija-torille vietäväksi, sillä sen voimat eivät enään riittäneet hiekan-ajoon. Perheellensä hän hyyräsi erään talon ränstyneen pihatuvan asunnoksi.
Elämän toivo oikein hihkasi Matin rinnassa ja innolla ryhtyi hän työhön. Jotakuinkin tultiin ensi kuukausi toimeen talven mittaan kertyneillä varoilla.
Se oli ilonpäivä, oikein elämän pääsiäinen perheelle, kuin Matti sai kuukauden päästä palkkansa.
"Loppui se kitu meiltäkin," sanoi hän rahojaan laskiessa, joita oli 42 markkaa. Tuommoista rahasummaa ei hänellä ollut kerrassaan kädessä ollut sitte häittensä.
"Kyllä meidän täytyy nyt laittaa vaatteita noille lapsillekin, kun on millä ostaa. On niin surkeata nähdä heitä tuommoisissa repaleissa," tuumaili Sanna.
"Saanko minäkin, äiti, sellaisen mekon, kuin Värttinästä on Hemmulle laitettu?" kyseli Tuppu. Hemmu oli Värttinässä paimenena ja oli sieltä saanut uuden nutun.
"Ja saanko minä äiti karttuuni hameen?" tutkaili hyväillen Liinu.
"Saatte, jos isä antaa rahaa," sanoi äiti. Isä lupasi rahaa ja lapsilla oli yleinen riemu.
Hyyry maksettiin isännälle, kauppapuodissa käytiin yhdessä ostoksilla.
Juotiin kahvia vehnäsen kanssa ja keitettiin puuroa riisiryyneistä.
Päivän kuluessa ei juuri paljon mistään muusta puhuttu, kuin viime talvellisesta kurjuudesta ja nykyisestä onnesta.
"Kun tässä nyt tällaista ansiota riittäisi, niin olisin maar minä se mies, joka jouluun kokoaisin tuvan hinnan," sanoi Matti kun ryyni puuroa poskeensa pisteli. Sanna otti puheesen kiini, ruvettiin tekemään laskua ja tultiin siihen iloiseen päätökseen että varmaan on joulunaikana jonkullainen mökin hinta säästössä.
Matti päätteli, että sinne omalle paikalle hän menee tuvan ostamaan perheellensä, kun ikään vaan niin paljon rahaa saa. Vakuutti itse pysyvänsä rautatien työssä, niin kauan kuin sitä vaan riittää.
Yhteisesti kuvittelivat, että kyllä tässä jaksaa panna kokoon tuonnempana kokolailla … mutta nyt ei vielä kovin paljoa, Täytyihän saada hetkisen elää vähän vapaammin kun oli niin kauan saatu kärsiä puutetta.
Kiitollisuuden kyyneleet nousivat Sannan silmiin toisinan kun puhuttiin näistä asioista. Jumalalta hän koetti hartaasti anteeksi anoa entisiä rikoksiansa, kun oli pahoina aikoina joskus tyytymätön ollut kohtaloonsa ja Jumalaakin vastaan nurissut. Ja hän oli tuntevinaan mielessään rauhoittavaa lepoa, että Jumala oli antanut anteeksi.
Toisinaan kuin mieli kiitollisena oli ja sen johdosta viimeisen talvelliset ajat elävästi muistissa elpyivät, ilmestyi sydämeen rasittava aavistus ja pelko, että jos vieläkin täytyisi ruveta tuota kurjuutta näkemään. Silloin hän koetti rauhoittavaa tunnetta kaikin voimin tuon epäilyksen sijaan johtaa ja sitä kukistaa. Mutta rauha tuntui ivaillen tukkeutuvan ulos jokaisesta hikireijästäkin ja jonkullaisena savuntapaisena aineksena haihtuvan käsistä tuntemattomaan avaruuteen.
"Mutta eihän sallimus voi olla niin ankara!" hän joskus ajatteli ja toisinaan tuskallisella äänellä virkkoi. "Kasvavathan lapsetkin tuosta nyt isommiksi aina, että rupeevat kelpaamaan ihmisille … ja sittenhän sitä menotkin vähenevät." Tuo toivo, päästä joskus vapaaksi lasten elättämisestä, se aina paraastaan rauhoitti. Sillä se oli niin varmaan tiedossa joskus tapahtuvan. Ja kun sitten vielä keitti pienen pannullisen kahvia ja särpi sitä, niin se vaivutti tunteet ikään kuin jonkullaiseen hurmaus-tilaan, rauhallisen levon helmoissa tuudittelemaan.
Kun kesä kului pitemmälle, niin ikävyyden kohtaukset Sannalta harvenivat. Säästöjä tosin ei karttunut, sillä kuukausipalkat kuluivat aina joksenkin tarkoin loppuun siksi kuin uutta rahaa saatiin. Mutta se ei erityisesti huolettanut. He olivat päättäneet jäädä kaikin tänne koko vuodeksi ja ruveta tuonnempana vasta säästämään tuvan hintaa. Köyhyyttä olivat he niin kauan kärsineet, etteivät saattaneet, eivätkä halunneet kieltää itseltänsä iloa nauttia elämästä, silloin kuin siihen oli tilaisuutta.
VII
Hiekkajunan veturi vihelsi, ilmoittaen tuloansa –n asemalle. Työmiehet jotka aikoivat junasta jäädä, varustivat ruokalaukut käsiinsä ollaksensa valmiit hyppäämään, sillä junaa ei ollut tapana seisauttaa työmiesten pois menoa varten, ainoastaan kulkua hiukan hiljentää.
Juna hiljensi vauhtiansa aseman kohdalla. Veturi hirnui lyhyeen ja tiheään, ikään kuin orit, jolla on vimmattu halu eteenpäin rientää.
Ruokasäkit lentelivät vuorottain ja joukottain maahan. Jännitys salpasi miesten keskustelun, kun asettuivat kukin vaunuin reunalle alas hyppäämistä varten.
"Pii pii piii…" kiirehti veturi. Miehillä ei ollut aikaa valikoimaan paikkaa.
"Hop! Hoi, tulkaa pois!" Miehet alkoivat poukahdella alas ja huutelivat toisille, jotka vielä kuhnailivat.
"Piii…" vihelsi veturi ja alkoi jouduttaa kulkuansa.
Oli jo hiukan pimeä. Miehet etsiskelivät kokkapuheita laskien ruoka-pussejaan ja muutamat jalkaansa ontuen kiroilivat sitä helvetin kiirettä, kun eivät jouda junaa senvertaa seisahuttaa, että siitä jäseniänsä loukkomatta saisi alas astua. "Jesus siunatkoon! kuinka siinä on käynyt?" Tuo huuto kuului hiukan etäämmältä ja oli laadultaan niin hätäinen, että se sai kaikki miehet sinne päin juoksemaan. "Mitä siellä on tapahtunut?" kyselivät jo matkanpäästä. "Täällä on tapahtunut hirmuista! Nurkanperä on joutunut junan alle!"
Ja vahvoihin työmiehiin vaikutti tuo sanoma kuten sähkö, yhten ääneen rupesivat siunailemaan niinkuin lapset. He kokontuivat tiheään ryhmään Matin ympärille.
"Kuollut!… Kuollutko on?"
Matti makasi hengetönnä. Toinen jalka oli mennyt poikki polven alta, niin, että ainoastaan jotkut sitkeät suonet sitä kiini pitivät. Kasvot olivat pahasti ruhjottuneet ja verissä, samoin toinen käsi.
Miehet ensinnä seisoivat hämmästyksestä toimettomina ja henkeänsä pidättäen katselivat hirveätä paikkaa.
"Mutta … Jumala armahda! onkohan se kuollut?" virkkoi joku vihdoin ja rupesi hiljaa Mattia huiskuttamaan.
"Kuollut, kuollut!" huusivat useammat.
"Mutta meidän täytyy kiiruhtaa viemään häntä tuohon likimmäiseen taloon," sanoi vihdoin joku. Puuhaan ryhdyttiin, hankittiin jonkullainen lava, jonka päälle Matti varovaisesti nostettiin ja lähdettiin kantamaan.
* * * * *
Sannan pää oli koko päivän ollut kipeä. Iltahämärässä, kun Miinan sai nukkumaan ja toiset lapset vielä kylässä viilettivät, jäi itsekin sängyn syrjälle hetkeksi lepäämään. Hän makasi kasvot seinään päin ja oli juuri päässyt hortoon, kun joku tuli tupaan.
"Joko Matti tuli?" kysyi Sanna kasvojaan kääntämättä. "Eei se vielä… Minä täällä vaan…" Tuo oli outo, vieras miehen ääni, ja Sanna nousi ylös katsomaan. "Ka, Mickelsoni. No mihinkä Matti on jäänyt?" Mickelsoni rykäsi, avasi jo suunsa aikoen jotain sanoa. Mutta ei siitä sanoja tullutkaan, vaan rykäys vielä ja sitten astui hän vähän peremmäksi penkin luo, pihalle katselemaan ikkunasta.
"Tuota … kyllä hän kanssa tule heti."
Mutta Mickelsonin käytös näytti Sannasta niin omituiselta, ettei hän saanut oikein selvää, mitä hänen piti tuosta ajatteleman.
"Mutta missä hän viipyy, kun te jo olette täällä?" Mickelson istui penkille, kynsäsi korvan taustaa ja näytti kokonaan neuvottomalta.
"Tuota… älä nyt kovin pelästy. Matti on vähän vahingoittunut, mutta ehkäpä se siitä paranee."
Mickelsonin ääni värähteli tätä sanoessaan.
Sanna rupesi kovin epätoivoisesti kohta huutamaan ja siunaamaan.
"No missä hän on nyt? Millä tavalla vahingoittunut?" hän kyseli hätäisesti huutaen.
Mickelson arveli, että hänen pitäisi jollain tavalla saada lohdutetuksi tuota vaimoa, mutta ei hän keksinyt mielessään mitään sopivaa. Jotain kuitenkin täytyi sanoa.
"Älkää nyt kovin suretko, kyllähän Jumala pitää huolen teistä."
"Eihän vaan ole kuollut! Kuollutko hän on?!"
"Eei, mitäs te nyt niin tuumatte, eihän kuollut ole mutta … kyllähän Jumala teistä huolen pitää."
Mickelson sekautui, kun näki kuinka kovaan tuskaan Sanna joutui. Hän harmistui enemmän kuin luuli, että hän oli taitamattomasti puhunut, niin, että vaimo saattoi kohta ruveta aavistamaan asian oikeata laitaa. Tuosta johtui, että hän rupesi lohduttelemaan Jumalan huolenpidolla, vaikka ei hän ollut tottunut siihen luottamaan omassa jätkä-elämässään. Mutta tunsi itsekin saavansa jotain vakuutusta tekevänsä aivan oikein, kuin kertoi hätäilevälle vaimolle: "Kyliähän Jumala teistä huolen pitää." Hän kertoi sitä useammankin kerran ja tunsi vaistomaisen vakuutuksen itsessään, että tuo oli ainoa keino, jolla tässä pätevästi saattoi lohduttaa epätoivoista vaimoa.
"Mutta missä Matti on, Mickelssoni? Voi, voi, te ette uskalla sanoa! hän on kuollut ihan varmaan… Herra laupias Jumala!…" itki Sanna.
"Älkäähän nyt sentään niin kovasti huolestuko. Lähtekää mukaani, hän on siellä talossa rautatieaseman lähellä."
"Ja missä nuo lapsetkin, kun Miina yksin jää…"
Pihalta alkoi kuulua lasten hätäisiä voivotuksia ja itkua. Samassa ne jo saapuivat tupaan, Aukusti edelimäisenä.
"Äiti, äiti, kun isä on mennyt masiinin ala!"
"Voo-o-i!"
Äidin kädet lensivät ensinnä ylös, vartalo taipui taaksepäin ja siitä äkkiä, ikään kuin suonenvedon tapaamana, eteenpäin kyyryyn ja kädet rupesivat taidottomasti syleilemään jalkoja. Jäsenten toimintaa ohjasi ja koko ruumista pudistutti ikään kuin sähkövirta, jonka aikana ei tahdolla ollut mitään valtaa tuon mahtavan vaikutuksen yli. Äärettömän tuskan pusertamina ne tuntuivat nuo huudahdukset ja siunaamiset tulevan, joiden selvään ääntämiseen kieli ei ollut enää taipuvainen. Lasten itku herkesi ja hämmästyneinä jäivät he suu auki katselemaan äidin ruumiin koneellista väännehtimistä. Mickelsonin silmiin vääntyivät kyyneleet ja hän tunsi itsensä kovin vähäpätöisen heikoksi antamaan ja löytämään vähäistäkään lohdutusta tuollaiseen tuskaan.
"Älkäähän nyt Jumalan nimessä noin…" Mickelson astui Sannan tykö ja tarttui tämän käsivarteen.
"Voi lapseni, raukkani!… Herra…"
Sannan kieli alkoi jo paremmin taipua lausumaan selvemmin tuskallisia ajatuksiaan. Hän alkoi rientää ulos ja lapset perässä.
"Pysykää kotana te Miinan kanssa, älkää tulko!" Tämä osoitti että tuskan ensimäinen vaikutus oli ohi mennyt, koska järki jo kykeni ohjaamaan toimintaa. Käsillänsä hän vielä, matkan päässä, asemaa kohden juostessaan, huitoi lapsia kohden, vaikka se pimeän tähden ei enää mitenkään olisi voinut näkyä.
"Pysykää nyt lapset kotona, kyllä äitinne pian tulee," varoitti Mickelson lapsille, lähtiessään astumaan Sannan perään.
* * * * *
Asemalaiturilla makasi Matti vuoteella ja iso joukko uteliaita ja surkuttelevia ihmisiä hyöri ympärillä.
Ei hän ollutkaan kuollut, sillä talossa, johon hän onnettomuuden paikalta vietiin, saatiin hän tainnuksistaan heräämään. Likellä asuvalle työ-insinörille toimitettiin heti asiasta tieto ja hän ryhtyi toimiin, että takaisin palaavalla junalla saataisiin teloittunut lähetetyksi sairaalaan. Mickelson ja eräs toinen työmies tarjoutuivat hyväntahtoisesti saattamaan Mattia, koska Sannan pääsö lasten tähden niin pitkään matkaan ei ollut helppoa.
Ja siinä odotettiin junaa. Sanna oli noutanut lapsetkin sanomaan isälle jäähyväisiä ja katsomaan,—kenties' viimeisen kerran.
Heikko oli Matti. Niin heikko, ettei hän voinut jäsentäkään liikauttaa eikä yhtään sanaa ääneen lausua, ainoastaan hiljaa sipistä. Kipeä valitus sentään sai toisinaan rinnasta äänen lähtemään.
Vaimoväestä ei Sanna ollut yksin, joka itki. Muut itkivät liikutettuna Sannan tuskasta ja siitä surullisesta näystä, jonka yleensä tuon turvattoman perhekunnan asema tuossa sairas-vuoteen ympärillä tuotti.
Veturi vihelsi, juna saapui lähemmäksi, merkki annettiin ja se seisahtui. Matti kuuli tuon ja ymmärsi, että nyt hänen tulee lähteä. Sanna alkoi lausua hyvästiä, mutta itkuksi se vaan muodostui … sanoja ei siitä syntynyt. Matin huulien hän näki liikkuvan ja kumarsi päänsä kuulemaan mitä hän sanoisi.
"Ei … me … saaneetkaan … enää … tupaa…"
Sannan hytkytys kasvoi.
"… mutta … kyllä … Jumala teistä … murheen … pitää. Hyvästi."
"Sen vuoteen täytyy nyt nostaa vaunuun", tuli koneen kulettaja sanomaan.
Lapset vei Sanna vielä hyväilemään isää. Matin kasvot vavahtelivat ja sisästä taas lähti kimeä pitkäveteinen valitusääni.
Miehiä tarttui vuoteesen ja nostivat sen vaunuun.
"Älkää nyt kovin suretko, kyllä hän siitä voi parantua. Mutta kun täräys oli niin kova, niin kyllä se miehen heikoksi panee", sanoi Mickelson Sannalle, vaunuun mennessään.
Juna kiiti pois. Ihmiset alkoivat liikkua kotiinsa.
"Surkea tapaus", sanoivat he toisilleen, "jos tuosta paraneekin, niin ei hänestä muuta tule kuin koti kuntansa ruotivaivanen."
Sanna oli vaipunut maahan ja vaimoja kokoutui ympärille. Miina itki parahdellen.
"Ettehän purista sitä lasta liiaksi kun noin parahtelee", sanoi joku. Toinen ryhtyi hellittämään Sannan kättä lapsen ympäriltä. Äiti nousi itse ylös lapsen kanssa ja tuli enemmän tajullensa, kuin häntä ulkoapäin huomautettiin, sekä rupesi hyväilemään Miinaa. Akat osoittivat myötätuntoisuuttaan pitemmällekin. Joku tarjoutui kantamaan Miinaa, kun äiti niin heikolta näytti, toinen tahtoi taluttaa Tuppua ja yleensä puhuivat he Sannalle osan otolla ja lohduttaen.
Ja Sanna tunsi tuon johdosta hiukan helpottavan. Mutta kerjäläis elämä ja sen tuskallisemmat varjopuolet ne tunkeusivat esiin vastustamattomalla voimalla.
VIII
Sanna astui insinörin kamariin. Häntä pelotti, henkeä salpasi kun toivo ja pelko sydämessä vallasta taistelivat.
"Vai niin." Insinöri kääntyi kirjoituspöytänsä luota Sannan puoleen: "Mitä teillä nyt olisi minulle sanottavaa?" Insinöri katseli ystävällisesti Sannaa, nojasi toista kyynäspäätään pöydän reunaan ja hiveli käsiään.
Sanna notkisti polviaan kun insinörille puhumaan rupesi.
"Se minun mieheni … kun sen niin huonosti kävi…"
"Ahaa, te olette tuon miehen vaimo, joka joutui santajunan alle. Se oli ikävä tapaus, hyvin ikävä. Mutta mitä teillä oli aikomus tästä minulle puhua?"
Insinörin hyväntahtoisuus rohkaisi pelkäävää vaimoa niin paljon, että hän osasi ruveta selvittämään.
"Niin, tuota … minä tulin puhumaan herra Insinörille, kun miehet sanoivat tuolla, että valtio antaa aina palkintoa kun valtion työssä vahinkoa tapahtuu. Niin minä ajattelin tulla kysymään herra Insinöriltä, että saako sitä. Me olemme niin kovin köyhässä tilassa kun on viisi lasta, eikä kotoakaan…" Liikutus esti häntä jatkamasta.
"Hjaa. Kyllä se oli ikävä vahinko. Mutta ei valtio maksa siitä mitään korvausta, koska ei se tapahtunut työssä. Ainoastaan työssä tapahtuneista onnettomuuksista maksaa valtio. Mutta katsokaas, tämä oli vaan rautatien onnettomuus."
"Ja eikö siitä annettaisi edes vähän?…"
"Ei. Nähkääs, ei valtio voi vastata siitä jos joku huolettomuudessaan itsensä junan alle heittää."
"Mutta ei Matti huolettomuudessaan… Toiset miehet sanoivat, että jos juna olisi seisahtunut, niin että siitä olisi ehtinyt maahan päästä, niin ei Matti olisi joutunut junan alle."
"Kuulkaapa, tuon on koneenkulettajain syy. Ja entäpä, jos eivät miehet vaatineetkaan seisauttamaan? Ne useinkin luottavat jalkajäntereittensä pontevuuteen ja hyppäämisen onnistumiseen."
"Kyllä ne olivat pyytäneet seisauttaa, mutta…"
"Jaa, jaa, asia on kuitenkin se, että minä en voi tässä asiassa mitään sen suuntaista teidän hyväksenne tehdä. Vaan kuinka, rupeaako miehenne paranemaan?"
"Jumala sen tietää. Kuulutaan leikatun jalka reidestä ja toinen käsikin on poikki."
Insinöri katseli ajatuksissaan eteensä ja heilutti jalkaansa toisen polven päällä.
"Surkea tapaus, kyllä minä sen myönnän. Mutta niinkuin jo sanoin, valtio ei sitä varmaankan ota korvataksensa. Onko teillä muuta asiaa?"
"Eihän minulla muuta…"
Hyvästellen lähti hän pois, toivojen turhaksi rauettua. Ei hän nyt itkenyt. Hänen tunteensa olivat enemmän kankeassa tilassa. Kyllä ihmiset olivat hänelle uskotelleet, että valtio on velvollinen korvaamaan vahingon, joka sen työssä tapahtuu. Mutta hän ei ollut tuota oikein uskonut. Sehän olisi ollut heille onni. Nyt oli hän kuullut Insinöriltä, että syy onnettomuuteen oli siinä, ettei ollut tehty sopimusta junan kulettajain kanssa sen seisauttamisesta.
Niin, siinäpä se.—Onnettomuudella on aina syynsä.—
Muutamia viikkoja viipyi Sanna lapsineen vielä näillä paikoin. Sai toisinaan tietoja Matistakin. Mutta eivät ne lohdullisia olleet. "Jos paraneekin, niin kurja ruotivaivainen tulee", sanottiin. Ensin Sanna ihastui tuosta paranemisesta, mutta rupesi jälestäpäin ajattelemaan: "kuolema taitaisi parempi olla."
Päivät pääksytysten hän tuon tapauksen jälkeen itki, itki niin, että huonot silmät alkoivat käydä veriselle ja pakottaa. Mutta kyyneleet loppuivat vihdoin ja hän tapasi toisinaan itsensä pitkät ajat yhteen kohti tuijottamassa, jolloin ajatukset aina ensin olivat liikkuneet kohtalon kovuutta tutkien, mutta sitten pysähtyneet. Kun heräsi noista seisauksista, oli se ikään kuin torahtamista raskaasta unesta, jonka painavaa valtaa ei tuntenut voivansa itsestään poistaa. Tajun herätessä ei aina heti huomannut mikä asia oikeastaan mieltä painoi … lopulta sen jo tiesi ulkoapäinkin, kun ei ajatuksissa muuta yleensä liikkunutkaan, kuin kohtalo.
"Herra armahda! … kun vielä pitää kuudes tulla tähän kurjuuteen … ihmisten kirottavaksi!…" hän vaikeroitsi, kun tunsi olevansa raskaana, ja se se oli, joka hänen tuskansa korkeimmilleen sai. Tieto tuon asian todenperäisyydestä kävi sen kautta vielä tuskallisemmaksi, kun ei ollut yhtään sellaista ystävää, jolle sydämensä olisi avannut lohdutusta saadakseen. Matin teloittumisesta ja siitä seuraavasta, koko perheen kurjuudesta hän kyllä saattoi puhua ihmisille ja kohtaloansa valittaa, ja hän tunsi että niiden lohdutukset häntä vahvistivat. Mutta tämä asia, tieto, että vielä on raskaana, kukkuroitsi hänen mittansa ylitse vuotavaksi. Jos olisikin uskaltanut jollekin ihmiselle puhua… Mutta ei! Ihmiset eivät tässä enää voi lohduttaa… Ne vaan hämmästyneinä rupeavat kurjuuttani voivottelemaan ja takanapäin panettelemaan, niin kuin niiden tapa on kuin köyhille lapsia tulee… Kun muisteli kuluneen kesän onnellista aikaa, niin se toi mieleen vaan katkerampia aineksia ja rupesi näyttämään siltä, kuin tämä aika olisi ollut paradiisin elämää, jossa hänenkin kaltaisensa ihmisen on sallittu kerran elämässään käydä, näkemässä, että noin hyvä sitä voisi köyhänkin olla … jos voisi.
Kesän kuluessa olivat he Matin kanssa toisinaan lausuneet varmana toivona, ettei ainakaan likimmässä tulevaisuudessa enää tarvitsisi muiden ihmisten armo-leipään turvautua… Nyt tunsi Sanna sitä tarvitsevansa aina.
Hänelle tuli polttava ikävä kotikylään. Hän muisti kotipuolen väkeä, muisti miten ne armahtivat ja ruokaa antoivat silloin kuin palo tapahtui. Kyllä muisto siitä karvasteli, kuinka kovin heitä siihen aikaan oli kohdeltu, kun matkaan lähtivät. Mutta ei se kyennyt kukistamaan toista. Hän uskoi, piti sen ihan varmana, että nyt, kun ei enään ollut Mattiakaan turvana, ne hartaalla osanottavaisuudella häntä kohtelisivat, nuo tutut oman kylän ihmiset, joiden parissa oli aina lapsuudestaan asti elänyt!
Hän sai jostain huonot vankkurit, asetti Tupun ja Miinan istumaan niihin, tarttui itse veto-aisaan ja rupesi vetämään kotipuoleen. Hemmu, Aukusti ja Liinu juoksivat edellä ja perässä, välin auttoivat äitiä vetämisessä. Tiet olivat rapaiset, ilmat sateiset, kulku sen johdosta vaikea ja vankkurien veto hankalaa.
Kotikylään joukko kuitenkin vihdoin saapui ja Korvisen pihaan kulkunsa ohjasi.
"No kuinkas nyt", sanoi emäntä painolla, kun Sanna tupaan tuli, "kun niin kovat kohtalot ovat kautta käyneet?"
Sanna ei voinut puhua vähään aikaan. Vihdoin kuin kieli tottelemaan rupesi, virkkoi hän:
"Tässähän sitä … täytyy mennä."
"Jopahan… Raskaasti se Jumalan kaikkivaltias käsi koettelee muutamia." Emäntä huokasi ja pyyhkäsi kyyneliä silmäkuopistaan.
"Vai on se tännekin jo ehtinyt tieto siitä…" sanoi Sanna vähän ajan kuluttua.
"On se. Mutta eihän Matti kuollut ole vielä?"
"Ei hän kuollut ole, mutta kovin kuuluu olevan huono."
"Sen toki tietääkin."
"Reidestä on jalka sahattu poikki."
"Hyvä Isä sentään!"
Oltiin vaiti. Emäntä katseli yhteen kohti, ja kuvitteli mielessään tuota tapausta.
"Kas, kuinka tuo Miinakin on jo kasvanut", tuli emäntä vähän ajan päästä puhelemaan Miinalle ja pisti sokeripalasen tälle käteen.
"Taati", käski äiti.
Miina nosti kättänsä.
"Kelpo tyttö Miina onkin."
Tuppu tepasteli ääressä sokeria mielitellen.
"Tuppu näkyy kanssa kasvaneen jo oikein aika mieheksi. Osaatko kättä paiskata?" Emäntä kokotti kättä. Tuppu ensinnä äimäili, mutta äidin kehoitettua meni vihdoin ja läiskäytti tukevasti. Emäntä kehui Tuppuakin hyvin opetetuksi ja haki hänellekin pienen sokerimurusen.
"Kun tuo pienin edes sinulta kuolisi", sanoi taas emäntä, vakavan näköisenä.
Sannan sydäntä piirti kipeästi ja suusta pakkausi tulemaan tunnustus, että sydämen alla vielä yksi kasvaa. Mutta ei sitä tullut sanotuksi. Kyyneliä vaan pyyhkäsi silmistään ja huokasi: "Niin", ja nieli alas karvaan palan.
"Minnekäs te nyt täällä pääsisitte asumaan?" päivitteli emäntä.
"Ei sitä tiedä … saaneeko missään."
"Kyllähän se on paha, kun noita lapsia on niin monta. Mutta saaneehan jossain. Olkaahan nyt tässä edes huomiseen saakka."
Se lohdutti Sannaa suuresti, kun emäntä noin ystävällisesti kohteli.