III
Joku oli kehoittanut Mattia pyytelemään talokkaita tuomaan hirsiä tuvan aineiksi. Hän ensinnä hyvinkin innostui tuohon tuumaan erittäinkin kun hänen asiassa neuvoa kyseltyänsä, useammat eivät tuumaa vastustaneet, vaan arvelivat: "Taitaisipa tuo käydä päisin."
Mutta sitten kun alkoi tositoimeen ryhtyä, rupesivat muut mökkiläiset pelottelemaan. Arveltiin, että ei ne talokkaat niinkään hevin tule köyhäin talkoisiin, rikkaille kyllä vievät suuriakin hirsiä ystävyyden vuoksi… Mutta köyhä kun ei jaksa niin kestitä, eikä sen ystävyydestäkään kukaan välitä, niin tuskin tulevat ensinkään…
Mattia rupesi arveluttamaan.
"Jos olisit edes puolen manttalin isäntä," sanoi kerrankin eräs mökkiläis-naapuri, "ja sinulla olisi sitten vielä jotain kunnan luottamus-virkoja, niin saisitpas tottavie, vaikka kaksikerroksisen tuparadin värkit! Ei yksikään olisi tuomatta, jota vaan pyytäisit. Mutta nyt se on toista kun olet tuossa tilassa, kun tietävät että sinä tarvitsisit kipeästi, niin eivät vaan monetkaan tuo … eivät he sinun ystävyydestäsi välitä."
Matti ymmärsi että se niin oli. Mutta kun toiset taas arvelivat, että olisi parhainta koettaa, "eivät nuo mitään vie jos eivät tuokaan," niin päätti hän koettaa. Alkoi kulkea talosta taloon omassa kylässä. Pyyteli, että edes jonkullaisia säippänöitä tuotaisiin. "Täytyy tässä ruveta yrittämään, ei auta…" hän saneli.
Muutamat toivat suoraan esiin esteitänsä: Oli ollut niin lyhyeltä ajokeliä, ei oltu vielä ehditty paljon mitään itsellekään ajaa; muitakin talkoisin pyytäjiä oli jo kulkenut niin, että muutamat epäilivät josko niihin kaikkiin voi Joulun-alla ehtiäkään; muutamilla oli huono metsä ja täytyi itsekin hirsiä ostaa, kuin rakennus-puita tarvitsi, kuten itse kertoivat. Jotkut vahvasti lupasivat "auttaa."
Kävi Matti Pekkolassakin. Ei uskaltanut menemättä olla, koska Pekkolainen oli rikas … ja saattaisi häneen joskus tarvita, köyhä kun oli itse. Hampaan kolossa Matilla kyllä oli, mutta sen täytyi siellä pysyä, ainakin toistaseksi.
Lupasi Pekkolainen tuoda, kun Matti asiansa puhui.
"Huono jo olikin se sun tupasi," sanoi sitten vielä, lämmitellessään takkapaisteella selkäänsä ja hymyillen, niin kuin Mattia kiusatakseen.
"Huonohan se oli," myönsi Matti, "mutta olisihan siinä nyt vielä mennyt."
"No parempi on nyt, kun saat uuden," jatkoi Pekkolainen ja keikisteli, saadakseen kasvamisen alussa olevaa vatsaansa pulleammalta näyttämään.
"Niin … jos saan uuden."
"Kun puut saat, niin ei siinä sitten enää muuta tarvita kuin miestä kirves-varteen."
"Hm. Eikö isännällä nyt olisi mitään työtä antaa?"
Matti tahtoi pistää nauloja isännän tekemiin reikiin.
"Ei meillä nyt…" Pekkolainen päätä ravistaen sanoi ja muuttui totisemmaksi, "ei nyt tarvita. Maanviljelijä on, kuule Matti, nykyään köyhemmässä tilassa kuin itselliset. Ei kannata teettää mitään, kun ei ole mistään tuloja."
Pekkolainen näytteli oikein surkeata naamaa. Mutta Mattikaan ei ruvennut surkuttelemaan edes. Vaan ikään kuin ei olisi toisen puhetta uskonut, sanoi:
"Mutta milläs tavalla köyhät itselliset nyt niin kovin hyvin voivat, kun ei saa työtä? Älkää, isäntä, puhuko niin karkeata leikkiä."
"Kyllä tekevällä aina työtä on ja puhtaan palkan saa kouraansa."
"Mutta kun ei kukaan anna niitä töitänsä tehtäväksi! Kun ette tekään anna, niin kuka sitä sitten meidän kylässäkin antaa?"
"Menee muihin kyliin, jos et omassa kylässä saa."
"Entä jos ei niissäkään anneta; ja muuten, niin työväkeä on kyllä niissäkin joutilaina."
"Joutilaina," matki Pekkolainen, "ovat vaan niin komeiksi paisuneet tähän-aikaan, etteivät viitsi tehdä työtä ollenkaan kohtuus palkoilla."
"No antakaa vaan halkojen hakkuuta, niin hakkaan teille kyllä kuudenkymmenen pennin palkasta sylen!"
"Ei meidän nyt tarvita halkoja."
"Jotain muuta työtä sitten."
"Kuulithan sinä jo kun minä sanoin, ettei minulla nyt ole mitään työtä antaa."
"Mitä varten haukutte sitten alinomaa, että itselliset ovat laiskoja, kun ette anna työtä."
"Minunko sitä nyt yksin pitäisi antaa, kyllä niitä on muitakin."
"Niillä on kaikilla tekiöitä."
"Älä nyt kovin…"
"No, kun te tahdotte ikisoki vääntää, että työtä on kyllä, eikä sitä ole ja puhutte sellaisia pirullisia, että itselliset nyt voivat paremmin kuin talolliset … kehtaatte tuollaisia puhua, niin rikas kuin olettekin. Ei se ole muuta kuin hävytöntä pilan tekoa."
Matti lähti pois kiukuissaan.
"Kakaroista olet sinä ainakin rikkaampi kuin minä, he he hä hää…!" ilkkui Pekkolainen Matin perään. Tuo nosti Matin kiukkua kaiketi. Sakea veri oli ruvennut aaltoilemaan. Porstuan ovella hän kirosi kovasti, löi jalkaa lattiaan ja palasi pari askelta takaperin, aikoen mennä Pekkolaisen niskaan ja tappaa paikalle … muutaman nylkyrin, irvihampaan, köyhäin koiran! Mutta hän palasi takaisin, kun muisti kuinka suuri ja väkevä Pekkolainen oikeastaan on. Matkallaan ei saattanut luonnoltaan enää minnekään poiketa asialleen, vaan meni, hammasta kiraten, suoraapäätä kotiin.
* * * * *
Talkoot olivat olleet. Hirsiläjänsä vieressä seisoi ja katseli Nurkanperän Matti.
"Yksi, kaksi, kolme…" Matti luki viiteentoista saakka, sitten ne loppuivat. Käsi kävi korvalliselle. Vähän näkyivät välittäneen köyhän tarpeesta… "Kun tiettiin ettei täällä suuria suuhun tule, niin ei tultu… Karpiseen vaan mentiin päätänsä täyttämään…"
"Eipä tullut paljoa puu-värkkiä," virkkoi muuan mökin mies, joka tuli Matin ääreen.
"No ei niitä paljoa…"
"Karpisessa tietysti ovat kaikki niin tarkoin. Huonosti sattui kun sen kanssa samalle päivälle."
"Huonostipa kyllä, jos eivät jälestäpäin tuone."
"Ei ne paljoa välitä köyhäin talkoista. Hyvin harvat menevät niihin auttamisen tarkoituksessa, pääasiallisesti vaan suolensa tähden."
Mattikin hymähti hiukan.
"Lienevät nyt saaneet kyllänsä Karpisessa," hän sanoi.
"Sen tietääkin," sanoi toinen nauraen, "Lautamies on aina ollut hurja kestiä pitämään muutenkin ja on sellainen pilapuheinen, niin senkin vuoksi sinne menevät."
"Hm … ei tässä ole köyhällä sellaisia avuja," huokasi Matti. "Mutta sitä minä kummastelen, että Pekkolainen pani renkinsä tuomaan, vaikka minä hänen kanssansa riitelin."
"Noo, se nyt oli luultavasti joku sellainen päähän pistos … arveli ehkä että muutkin tuovat. En usko että hän olisi välittänyt jos tiesi etteivät muutkaan tuo."
Kumpanenkin lähti kotiinsa. Matti rupesi ajattelemaan kävellessään, että kyllä kait ne vasta tuovat ja siitä mieli vähän ilahtui. Mutta sitten muisti että viina oli jo melkein kaikki loppunut. Se oli harmillista, kun velaksi oli ottanut tuopin hinnan ja vielä vähän kahviinki.
Tuota hän meni toisinaan ääneensä puhuen ja toisinaan ajatellen ja väliin ajatukset kääntyivät harkitsemaan: tulleeko koko puuhasta mitään? Uskoi hän siitä lopulta tulevan, koska taas ääneensä virkkoi:
"Mutta on siinä nyt jo alku. Eivät ne hääviä ole, vaan jos kaikki, joita pyytänyt olen, tuonkin verran tuovat, niin saa siitä jo kehää…"
IV
Vähiin, supistui kyläläisten hirtten veto Matille. Kun aikansa hankkivat, ja "ehtiihän tuonne vastakin," hokivat, niin rupesivat vihdoin ajattelemaan: "Vähänpä näkyvät tuonne muutkin vieneen, eikä ne siitä paljoa lisäänny jos vienkin, kun ei muutenkaan tuon enempää näy tulevan." Lopuksi, kun vielä vähän paremmin ehtivät parempia liikutuksiansa kuolettaa, niin päättivät kukin itsessään: "olkoonpa sinään… Kukapa niitä kaikkia kerjäläisiä voi täyttää!"
Ja tällä tavalla rauhoitettiin pian omattunnot, jotka toisinaan tahtoivat moittia välinpitämättömyydestä ja tyrkyttää armeliaisuuden tunteita eleille.
Nurkanperäisten olo kävi yhä tukalammaksi, kun ei näyttänyt tuvan puuhastakaan mitään tulevan ja—leipä oli lasten hankittava kerjäämällä.
Koetti Matti jo kunnan yhteistäkin apua saada. Puhui asiansa kuntakokouksen esimiehelle ja pyysi tämän kuntakokouksessa esittämään että hänelle annettaisiin palovahingon korvausta. Esitys tehtiinkin, mutta ukot arvelivat, että olisi voinut vakuuttaa. Muutamat tosin puollustivat, mutta eivät saaneet ääntänsä kuuluviin. Törkeätäkin leikkiä laskettiin, ja Mattia kiusattiin, ikään kuin tällä olisi ollut hyvinkin leikkinen asia. Jotka vakavammasti puhuivat, sanoivat: "Mahdat mennä vaivais-apua pyytämään hoitokunnalta." Toiset käskivät lähteä pitäjäälle apua keräämään, niin jokainen vähän liijostaa.
Näillä neuvoilla varustettuna sai Matti lähteä kuntakokouksesta.
Isännät arvelivat tehneensä Mattia kohtaan varsin jalomielisesti ja uskoivat että hän meni hyvinkin rauhoitettuna kotiinsa.
Mutta mikä lieneekään vaikuttanut, Matilla ei ollut kokouksesta tullessa niin iloinen mieli kun otaksuttiin.
Yksin hän käveli … ei tahtonut muiden seuraa pitää.
"Kolmenkymmenen päällä ja nyt jo vaivaisapua nauttimaan ja … kerjuulle…"
Tuo oli ajatus, joka koski niin voimallisesti, että muodostui ääneensä lausutuiksi sanoiksi.
* * * * *
Sanna oli odottanut varmalla toivolla, että kunta ei hyljäisi avun pyyntiä, vaan antaisi niin paljon, että saataisiin ruveta uutta tupaa hankkimaan. Mutta kun Matti tuli kotiin ja sanoi kerjuulle käsketyn, niin Sannalle kuohahti kinkku päähän ja hän huudahti:
"Eivätkö he sitä tietäneet, että sinne osataan ilman heidän käskemättäänkin!" Äänen väreet ilmaisivat sanomatonta katkeruutta.
"Eivätpä näkyneet tietävän. No, vaivaismakasiinille kanssa käskivät mennä."
Tuo tuntui jo Sannasta paremmalta:
"Paljonko luvattiin sieltä?" hän kysyi.
"Ei luvattu mitään, käskettiin vaan mennä sinne."
Vähän päästä muuttui Sannan kiukku epätoivoiseksi valitukseksi. Olihan hän niin varmana pitänyt, että kunnalta saa nyt palo-apua. Tuosta oli jo oikein iloinnut edeltä käsin ja nuhdellut itsensä siitä, että ennen oli niin itseänsä syvän murheen alaiseksi antanut, kun asuttiin hyväin ihmisten keskellä… Maksettiinhan palorahaa rikkaillekin, niin tietysti köyhille siinä. Ei tullut akkaparka ajatelleeksi, eikä uskoneeksi kun tuota toivoansa kasvatti, että edeltäpäin vakuuttaminen niin välttämätöntä olisi ollut. Turvausi pääasiallisesti siihen, että armeliaiden ihmisten sydämet taipuvat apua antamaan tuvan ostoa varten, kun kuulevat kuinka kovaa heillä on elämä. Ja nyt sai hän havaita, ettei armeliaiden ihmisten sydämet heltyneetkään, kun ei tupa ollut vakuutettu. Hän alkoi purkaa kiukkuansa kunnallis hallituksen pylväitä vastaan, sillä ei hänen mieleensä asia mitenkään muuten selvinnyt, kuin siten, että kieltämiseen ei ollut muuta syytä, kuin hyvän tahdon puute.
Samana päivänä tuli Sannalle ja Tiinalle riita. Kyllähän sitä oli sananharkkaa jo ennenkin akkain välillä ollut, mutta niin isoksi ei se vielä tätä ennen ollut paisunut, että Tiina olisi katsonut soveliaaksi isäntä-valtaansa käyttää.
Matti ei ollut kotona, kuin se tapahtui.
Lasten mellastamista oli Tiina ensin ruvennut moittimaan ja sanonut Sannalle:
"Antaisit noille, sen värkeille edes selkään! … ovat kuin päättömät lampaat."
Tuo kävi Sannan aatamille. Ei olisi jaksanut kärsiä tuollaisista muistutettavan, kun muutenkin puutteet päivä päivältä kovemmiksi kävivät ja vatsassa miltei alinomainen nälkä knrrasi.
Vimmattuna hän sieppasi puulonkosta kepin ja alkoi sillä hutkia poikia.
"Senkin riivatut…!"
Pojat kiljuivat kuin hengen hädässä ja kovasti se koskikin tuo äidin sauva ja teki mustelmia ruumiille. Pihalle yrittivät mutta äiti oli ovessa edessä.
Tiinan täytyi sekautua asiaan.
"Johan sinä nyt hulluna olet… Vaivaiseksihan nuot tuolla tavalla piekset… Äläs sinä riivattu…! anna tänne se puu!" Tiina tavotteli puuta, jolla Sanna poikia kuritti. Rähinä oli kova, oikein ankara. Melkein jo näytti siltä, että Tiina ja Sanna siinä oikeastaan tappelivatkin, mutta vihdoin sai Tiina puun pois ja heitti loukkoon.
"Muutama hullu … lyöt vaivaiseksi mukulat. Ei se ole mitään kristillistä kurittamista tuollainen, aatamia vaan kasvattaa … kun sinnissään lyö mielipuolen tavalla," paneskeli Tiina henkäyksissään.
"No mitäs kun tekin siinä aina motkotatte, että kun ei noita kuriteta…"
"Koska minä sitä nyt niin kovin olen motkottanut?" kysyi Tiina kiivaasti. "Kyllä lapsia kurittaa saakin ja noita sun omiasi kaiketikin, mutta sinä et vaan hoksaa kohtuutta … lyöt kuin hevosta. Kurittaisit joskus oikealla tavalla niin tottelisivat edes vähän, mutta mitä sinä…"
"Mitä teidän siihen tulee!"
"Älä nyt kovin nokkaasi nostele!"
Näin alkoi riita. Ei se tarvinnut kovin pitkälle mennä, ennen kun Tiina sanoi, että sepä nyt on kumma, jos ei hän vieläkin ole isäntä mökissään, ja että hän on sekin akka, joka näyttää oven tuommoisille, aivan paikalla!
Kun riidan ensi kohaus oli ohi mennyt, niin Sanna jo oli vähällä ruveta katumaan ja pyytämään Tiinalta anteeksi. Mutta Tiina oli sapettunut niin hirveästi, että hän alkoi käyttää yhä terävämpiä sanoja, kun näki että vastapuoli on muutenkin jo kukistumassa. Riidassa oli hänellä niin hyvä puoli, kun sai esiintyä jalomielisenä lasten suojeliana aluksi ja lopulta käyttää tilaisuutta hyväksensä, kehittää riitaa siihen määrään, että saisi määrätä liika-väen mökistään tiehensä.
Sannakin oli ihminen, vaikka kohtalojen sortama. Tiinan yhä jatkuttama riiteleminen sai hänen uudestaan kiehumaan, omaksi vahingokseen. Ei joutanut enään muistelemaan taivas-alle joutumista, kun Tiina, hänen mielestään, niin ylpeästi isännyydestään kerskui "… tuollaisen mökin isännyydestä! Vieläpä mökkiä…!"
Tuota hän ensin ajatteli ja sitte jo sanoikin Tiinalle. Jatkoi vielä, ettei lämpimässäkään olisi pysynyt, mokoma, jos ei hänen Mattiansa olisi ollut, "mökkisi nurkkaan olisit kylmettynyt kuin rusakka ikään! … aivan ihan varmaan!"
"Voi nyt yhdeksäntoista!" huusi Tiina, "minä olen jo viisitoista vuotta vetänyt yksin puuni metsästä, ilman Nurkanperän Mattia, enkä ole vielä koskaan vilua, enkä nälkää nähnyt, Jumalan kiitos!"
"Jopahan! … hyvin olet pysynyt lämpimässä, kun olet ihmisten aitoja polttanut!"
Tuota Tiina kiroten sanoi mustaksi valheeksi ja ilmoitti vastapainoksi, kuulleensa, että Nurkanperässä olisi ihmisten lampaita tapettu.
Nyt Sanna oikein mustui kasvoilta ja samaalaatua oli puhekin jota suusta tulvasi.
Kovin akat riitelivät. Mitä vaan sylki hävyttömämpää ja toista loukkaavampaa suuhun toi, sitä sydämen riemulla kohta toiselle ilmoitettiin katkerana sappena.
Matti tuli kotiin, juuri kuin akkain kiukku vielä viimeisiänsä säkenöitsi, kuten sammuvaan hiilustaan heitetyt suolan rakeet.
Iloisempi tavallistaan oli Matin naama kun pihalla tuli. Vaan tupaan astuessa äimistyi, kun ensi sanoista kuuli että akat riitelivät.
"Mikä nyt on tullut?" kysyi hän. Akat tukkivat ensin suunsa … eivät puhuneet niin mitään. Mutta kun Matti jatkoi utelemistaan, niin rupesivat vähitellen kumpanenkin selvittämään omaa puoltansa riidassa. He alkoivat uudestaan riidellä, sillä kumpanenkin selvitti asiaa toisensa mielestä väärin. Matti pyyteli heitä ja saikin asettumaan, kun rupesi kertomaan, että hän aikoi vaihettaa Pertun Mikolta hevosen noilla hirsillä.
Tuo oli niin uutta kuulla, mitä Matti aikoisi hevosella tehdä, että akat alkoivat pystössä korvin kuunnella. Matti kertoi, kuinka hän oli kylässä tavannut erään lumppujen kerääjän, ja tullut sille päälle, että hänellekin tuo puuha olisi varsin sovelias. Oli hän jo ajatellut sitäkin, että sopisi mennä hevosella aina sinne missä rautatietä rakennetaan ja ruveta siellä hevosineen työhön. Pertun Mikon kanssa oli hän jo kauppaa haastanut ja Mikko luvannut vielä 5 markkaa hirsien ja hevos-koninsa väliä.
Matti oli asiaan hyvin innostunut. Tiinan suu vetäysi salaperäiseen hymyyn. Sen Sanna huomasi ja samalla kuin itse rupesi Matin puuhasta oikein erinomaisia toivomaan, uskoi vahvasti että Tiina kadehti, jos heidän nyt noin hyvin kävisi. Teki kovin mielensä sanoa Tiinalle jotain, mutta luonnon asetuttua rupesi järki saamaan enempi valtaa.
Kun pinnalta rupesi Matin mielestä näyttämään siltä, että akat olivat rauhan tehneet, rupesi hän kyselemään Tiinalta, josko saisivat edes huomiseen vielä olla.
Taas rupesi Tiina nakkelemaan vihaisesti nenäänsä. Sanoi, ettei hän juuri paljoa piittaa, koska Sanna oli niin ilkeästi haukkunut y.m.
Sannaa kylmäsi. Olisi jo mielellään antanut olla äskeisten puheitten puhumatta. Ei enään tehnyt mieli ollenkaan sanakiistaan ruveta. Ajatteli vaan, että ei sen köyhän saisi koskaan suuttua.
Matti alkoi hyvitellä Tiinaa, koetti jos jollain tavalla lepyttää.
Tiina ei ollut mikään peto. Antoi kun antoikin vihdoin perään ja lupasi yö sijan, ehdolla, että huomenna korjaisivat itsensä "parempiin paikkoihin."
* * * * *
Helpoksi ei käynyt saada uutta kortteeria. Joukko oli liian suuri … ei kukaan sanonut olevan tilaa tuvassaan, eikä missään ollut sellaisia joutilaita huoneita joita olisi saanut ilmaseksi hyyrätä.
Matilla oli oikein taas hätä kädessä, semminkin kuin Tiinakin oli kokonaan taipumaton enään pitennystä myöntämään.
Kun mies oli aikansa juossut tiloja kuulustamassa, tuli hän suutuksissaan kotiin—Tiinan kotiin, vei akkansa pihalle, saadakseen siellä kahteen kynteen nuhdella häntä eilisestä riitelemisestä Tiinan kanssa.
Sannalla oli itsessään jo kyllä tuskaa, niin ettei Matin olisi sitä tarvinnut lisätä. Mutta ei mies tuota ymmärtänyt. Ymmärsi vaan, että akan hulluttelemisen tähden tässä nyt taas taivas-alla ollaan ja käski Sannan itse mennä nyt hankkimaan tila, kun oli kerta ollut niin hyvä saamaan koko joukon sitä vaille.
Sanna koetti vastustaa, mutta ei hän sillä pitkälle päässyt, kun Matilla oli nähtävästi asiassa niin suuri oikeus. Kyllä hän koetti sitä sanoa, että joskus ihminen suuttuu, olipa se sitten vaikka kukakin, kun oikein kiusautuu. Mutta sitä ei mies ottanut huomioonsa, tuomitsi vaan vaimoansa.
Kaksinkerroin sai Sanna nyt tuntea, kuinka vaivaista se on kun ei ihminen saa luontoansa pidätetyksi. Ajatteli jo, että kun ei köyhässä olisi ollenkaan itsekkäisyyttä ja vanhaa aatamia, niin paremmin masautuisi rikasten armoille… Kun köyhä suuttuu, niin ei sitä kukaan anteeksi anna, kun ei kenelläkään ole siihen pakkoa… Köyhillä on pakko aina heti unohtaa rikkaiden haukkumiset, ei koskaan niitä saa jälkeenpäin muistella, jos vähänkin armoa toivoo.
Matti meni tekemään kauppaa Pertun Mikon kanssa. Siihen oli nyt täysi pakko. Epäilysten täytyi poistua, koska melkein ainoalta elämisen mahdollisuudelta näytti maata kiertämään lähteminen.
Kaupat siis tehtiin. Hevoskaakki arvosteltiin 12 markan arvoiseksi, hevoskalut 3 markan, ja rahaa sai Matti vielä väliksi 5 markkaa, sekä luvan pariksi kolmeksi päiväksi muuttaa Pertun Mikkoon.
Mutta kun kylässä saatiin tietää, että Matti oli lahjaksi saamansa hirret hevoseen kaupotellut, niin siitä nousi tuikea nurina. Ne jotka olivat jo vieneet puita, kirosivat ja noituivat.
"Kun hyväntahtoiset ihmiset nyt sillä tavalla auttoivat että olisi saanut mökin päällensä, eikä pahahenki viitsinyt tuohon vähää lisäksi hankkia, kun rupesi laiskuuksissaan suuhunsa syömään, muutama nahjus!"
Toiset taas, jotka eivät olleet vieneet puita, nauroivat. Kehuivat kuinka heidän juuri oli aiottu viedä, mutta onneksi ei ehditty. Kehoittivat, hyvin toimessaan, muitakin pois hakemaan omansa.
Muutamat jo olivatkin kahdella päällä, pistää reen hevosen perään ja noutaa pois viemänsä puut Nurkanperän läjältä.
Ihan sietämättömältä keinottelulta näytti useain mielestä Matin puuha!
Sitten ruvettiin myös tietämään, että Helpon Tiina oli Nurkanperän joukon mökistään karkoittanut. Ja kun ei ollut enään missään sijaa saanut, niin oli päättänyt joukkoinensa lähteä maata kiertämään ja samalla lumppuja keräämään, ainakin kesään asti.
"Vai hevosella kerjuulle!" naurettiin. "Noo kyllä se on helppo elinkeino, kulkea vaan hevosella paikasta paikkaan kuin kauppamiehet. Kyllä kun Nurkanperänkin 'selskaapi' levenee kyläkunnissa yksi yhteen, toinen toiseen taloon, niin kyllä vaan sillä tavalla kokoon tulee! Katsoa vaan eivätkö vielä tule rikkaina takaisin!"
Ja tosiaankin, vaikka tuollaista ensinnä aivan leikillä ja pilkaten sanottiin, niin rupesivat muutamat pitämään jo mahdollisenakin ja uskomaan omia mielikuvituksiaan, että kerjuu rikastuttaa, kun sitä noin laajassa määrässä harjoittaa. Jopa rupesivat sanomaan, että Mattia vetää ahneus tuohon puuhaan.
Ja he panivat kovasti sen päähänsä, etteivät enään antaisi Nurkanperän lapsille niin mitään!
"Vai rikastuttamaan tässä nyt kerjäläisiä!…"
Sillä aikaa, kun kyläläiset näin arvostelivat Matin puuhaa, valmisteli hän matkaa varten. Sai jostain jo ulos palvelleen lautakopsan, josta korjaamalla tuli vielä kalu, reen päälle pantavaksi.
Matkaan täytyikin kiirehtiä kaikin mokomin, sillä eläminen kävi yhä niukemmaksi. Pojat aina kun kylästä tulivat, kertoivat suu väärässä, kuinka siellä ja sielläkin haukuttiin ja kuinka muutamat olivat ilveilleet, että lumppukaupallako nyt meinataan oikein rikastua, y.m.
Kadehtimiseksi vanhemmat tämän ymmärsivät, sillä he itse todellisuudessa toivoivat, että kun sitä vaan matkaan pääsee ja kaupan alkuun ehtii, niin eläminen muuttuu pulskeaksikin … kuka tietää, minkälaiseksi muuttuukaan.
Ei jätetty käyttämättä vaivais-apua, johon kuntakokouksessa oli niin auliisti viitattu. Sitä pyytämään meni Sanna.
"Nuoria olette vielä," sanottiin siellä, "jaksatte kyllä työtä tehdä ja leipänne ansaita … niitä on kyllä vanhojakin ja kaikellaisia muita vaivaishoidon niskoilla."
Sanna koetti hämillään ollen selvittää, ettei saa työtä ja he eivät olleet oikeastaan vaivais-apua elämisekseen pyytäneetkään, kuin palovahingon palkkioksi.
"Olisitte vakuuttanut," sanottiin, "ei vaivaishoidosta sovi sellaisia vahingoita korvata." Sitten joku ehdotti edes vähää annettavaksi. Ja niin sai Sanna monien mutkain perästä pusseihinsa 3 kappaa rukiita ja 3 ohria, kiitti ja meni pois.
Mutta ei noita ehditty matkaan lähdön tähden enään jauhattamaan. Matti otti ne mukaansa iltahämärässä kun meni kauppamieheltä itsellensä kauppatavaroita ostamaan. Rahasta, joka oli hirtten kaupassa saatu, oli myös vielä jälellä 3 markkaa. Hyvin toivoi Matti saavansa irti tavaroita. Olihan sitä rahaa jo kokolailla kolmessakin markassa, hänen mielestänsä, ja sitten nuo jyvät… Saahan niillä tavaroita, että ainakin alkuun pääsee…
Kauppiaalta hän kyseli neuvoa, mikä tavara sopivinta ja parhaiten käypää olisi sellaisessa liikkeessä, jota hän aikoi harjoittaa. Neulat hän tiesi itsestään ja konvehdit ja sormistimet.
Kauppias neuvoi yhtä ja toista; pantiin vähän kutakin. Vaan kuin tavarain hintaa yhteen laskettiin nousikin, se 25 penniä yli Matin varain. Nyt rupesi Matti pyytämään tuota helpottaa. Mutta kauppiaan ei kannattanut … helppoon oli koettanut muutenkin panna. Matti arveli, että sopisihan kauppiaan tuon vertasen nyt vaikka lahjoittaa köyhälle miehelle. Kauppias hymyili, pudisti päätä ja ehdotti että otettaisiin jotain pois tavaroista, siksi, että rahat riittäisivät. Arveli itsekseen että "pässiporvarit" muutenkin nylkevät niin että saa monasti niille myydä alle oman rahan… Vielä näille nyt kenkkäämään ruveta!… Kun sille oppivat niin varmaankin joka kerta saman tempun uudistavat!
Tavaroista otettiin pois sen verran, että Matti sai rahoistaan vielä 15 penniä takaisinkin.
Kaikellaisia vastuksia ilmestyi matkaan lähtöä estämään. Niille tuli etukädessä hätä, joilla oli saatavia Matilta. Ei hänen velkansa yleensä suuria olleet, eikä hänelle koskaan olisi paljoa uskallettu velaksi antaakaan, mutta sattumatilaisuuksissa oli niitä karttunut. Niitä oli viisiäkymmeniä penniä ja markkoja, korkein 3 markkaa.
Joka näkemässä olivat saamamiehet ennenkin Matille saatavistaan puhuneet ja osoittaneet suurta valppautta … kaikella tavalla koetelleet, josko Matti enää asiaa muistaisikaan. Kyllä hän ne aina oli tunnustanut, mutta kun ei ollut sattunut rahaa olemaan, niin maksamatta olivat jääneet.
Nyt ne oikein kilvassa kulkivat Pertun Mikossa ja Mattia tahtoivat kahteen käteen puhutella. Kun Matti heidän kanssaan lähti tuvasta pihalle, jo mennessään hyvin tietäen mistä asiasta kysymys oli, niin hän tavallisesti kuuli tuon salaisen asian seuraavaan tapaan:
"Tuota … eikö sen Matin nyt sopisi mulle maksaa sitä seitsemääkymmentä viittä penniä? Olisin tässä tarvinnut," sanoi muuankin talon isäntä.
"Kyllähän minä maksaisin, mutta ei minulla nyt ole, velikulta. Odota nyt siksi kuin tulen takaisin, jos sattuisin jotain saamaan kokoon."
"Olethan saanut Pertun Mikolta rahaa hevosen ja hirsien väliä?"
"Noo, sain minä 5 markkaa, mutta sillä olen ostanut kauppakalua."
"Etkös sinä saanut makasiiniltakin jyviä?"
"Sainhan tuolta 6 kappaa yhteensä, mutta…"
"On vaan niin ilkeätä," pahotteli isäntä, "kun se on niin kauaksi jäänyt, unohtuukin pian…"
"Mitä joutavia sinä nyt, mitä se unohtuu. Kyllähän minä tuon vertasen maksan kun jaksan, mutta en minä nyt jaksa."
Katseltiin hetkinen ilmaan kun ei tuntunut olevan mitään sanomista. Pahat oli isännällä paikat. Ei uskaltanut julkisesti suututtelemaankaan ruveta … olisi Matti ehkä ruvennut tyhjäksi tekemään, kun ei ollut vieraitamiehiäkään olemassa, joilla olisi voinut saatavansa toteen näyttää. Parempi siis oli toimia leppeämmästi ja ikään kuin narrailemalla.
"Etkö tulisi siitä työhön edes kahdeksi päiväksi?"
"Olisit ennen ottanut, niin olisin kyllä tullut, kun on ollut kyllä aikaa, mutta nyt ei minun sovi kun täytyy lähteä."
"Niin kyllähän sen näkee ettei sinulla ole tahtoakaan maksaa, mutta tule toinen kerta hätäsi kanssa!"
Isäntä näytti ankaralta pois lähteissään. Asteli vakavana kotiin päin vannoen tehden päätökseksi ettei hän enää anna tuollaisille. Ajatteli, ettei siitä nyt juuri häviö tule tuosta… Tunsi sen johdosta itsensä onnelliseksi ja rykäsi mahtavasti. Velkojiansa karkuun hän muuten arveli Matin tositeolla menevänkin, häntä ja muita.
Matti katseli hetkisen isännän perään ja haukkui häntä mielessään aika kitupiikiksi.—
Muutamat velkojat käyttäytyivät suoremmin ja siis röyhkeämmin. Haukkuivat taitonsa mukaan. Kaikki he pitivät kunnianansa jälkeenpäin kertoa sopivissa ja sopimattomissa tilaisuuksissa:
"Jäi minunkin siltä raadolta saatavaa… Kävin vaitelemassakin, mutta parempi olisi ollut, kun olisi vienyt…"
Jos satuttiin kysymään: "Paljonko sinulla oli häneltä saatavaa?" niin useinkaan eivät sanoneet summaa oikein. Sitä joko suurennettiin, taikka salamielisen näköisenä ei sanottu ollenkaan … annettiin uteliaiden kyseliäin vaan arvella, että liene ollut joku kymmen…
Tämä asia antoi pienellä kustannuksella usealle vähäksi aikaa sopivaa mahtailemisen aihetta.
Matti kyllä arvasi, että tuolla tavalla tehtiin. Siispä hänen tapansa oli, kun tuli velkoojainsa luota Pertun Mikon tupaan, kertoa halveksimalla, kuinka tuokin on kovin muutaman pennin vaivainen, "pitäiskö minun nyt rahaksi muuttuman!" Nauroi sitten päälle ja alkoi morkkaamaan ihmisiä nylkiöiksi. Arveli, ettei hän rikkaana ollessaan viitsisi toki jalkojaankaan vaivata lähtemällä muutaman pennin saatavaa tahtomaan.