–Kyllä Elsa hänestä piti, sen hän näki aivan selvään, ja siinä se oli koko temppu—rohkeutta vaan!
Se oli kyllä totta, että Elsa piti Matista enemmän, kuin yhdestäkään muusta olennosta; eihän tyttö sitä niin aivan käsittänyt mistä se tuli, kun tuo Matti oli hänestä paljon rakkaampi, kuin veljensä, rakkaampi, kuin kaikki muut, ja sentään tunsi hän jommoistakin ujoutta; eipä hän oikeen vapaasti voinut Matin kanssa puhua, tuskimpa silmiinkään katsoa.—Ja sitten kerran syksypuoleen ilmoitti Matti hänelle, että hän aikoi lähteä maailmalle ja kysyi, mitä hän siihen sanoisi—no luonnollisesti hän kielsi, oikeen itkien pyysi jäämään. Mutta silloin selitti Matti, että hän juuri hänen, Elsan, tähden katsoi paraaksi lähteä ja, että juuri siinä tapauksessa, jos Elsa hänestä pitäisi, oli tuo tarpeellista.—Lopulta alkoi Elsakin hiukkasen asiaa käsittää, ja täytyi hänen myöntää Matin olevan entistäkin viisaamman ja paremman. Vaan eipä hän ollut ennen ajatellut mitään—nyt sinne nuoreen tytön sydämmeen tunkeutui tuhansia uusia ajatuksia; ne saattoivat rinnan raskaasti aaltoilemaan, pusersivat kyyneleenkin silmästä.—Sitte hän lupasi vuottaa vaikka koko ikänsä—lupasi vielä paljon muuta sellaista, jota nuori kuudentoista vuotias tyttö voi luvata.
Sitten se tapahtui jonakuna kauniina syyspäivänä että Matti ilmoitti isännällensä, aikovansa taas lähteä mailmalle.
–"Hullunako nyt olet?" Kantala sanoi, "joko nyt taas mieles tekee vanhaan ammattiis?"—"Ei maar juuri," vastasi Matti, "mutta onhan niitä toimia muitakin."
–"Mikä sinun on sitten meillä hätänä?"
–"Ei mikään, täällä on hyvä kaikin puolin, mutta minä en aijo jäädä rengiksi koko ijäkseni,—ylöspäin, paremmalle asemalle, se on aikomukseni—mutta siinä ennen kaikkia tarvitaan rahoja, ja juuri noita lähden mailmalta haalimaan."
–"Luuletko sitten sieltä niitä niin saavasi, jos et juuri aivo varkaisiin ruveta?"
–"Varkaisiin! sen sanan olisitte voineet jättää pois, mikään ei oikeuta teitä tuota lausumaan—mutta neljän vuoden aikana kerjuulla käydessäni, ehdin katsahtaa vähän joka paikkaan ja silloin luulen huomanneeni, että hiukkasen järkeä käyttämällä voisi jotakin ansaita!– no niin! luulen kykeneväni vähän sinne ja tänne, vaikka katon harjalla kiikkumaan."
–"Voit tehdä mitä tahdot, vaikk'en minä sinun tuumias oikeen hyväksy."
–"Hm, mutta ettehän taitaisi hyväksyä, jos joku renkipoika tulis tytärtänne kosimaan, varmaankin olisi vanhalla pohjalla oleva talollinen suotuisempi."
–"Mitä riivattua semmoiset tähän kuuluu?"
–"Kuuluu ainakin sen verran, että edellistä pidetään paljon huonompana olentona kuin jälkimmäistä, vaikka se useasti onkin aivan väärin."
Sitä sitten Kantala toisinaan itsekseen ajatteli, että mitähän Matti noilla kosiomiehillä tarkoitti,—jotakin liikkui tuon poika klopin kallossa?
"Taitaa se niinkin olla, että noilla suurilla työpaikoilla voi enempi ansaita, kuin rengin palkan," sanoi Kantala kerran Matille, "mutta tavallisesti nuot rahat menevät kaiken maailman teitä, eikä miehelle jää muuta, kuin tyhjät känsäiset kädet oljelle."
"Niin kyllä," vastasi Matti, "helpostihan se menee työmiehen palkka, jos sen kanssa huolimattomasti menettelee; tavallisesti ovatkin vapaat työmiehet hurjia, ajattelemattomia veitikoita, joilla ei ole mitään tarkoitusperää, jota kohden pyrkisivät ja niin elävät he päivästä päivään, sen mukaan kuin Kaasi kannattaa."
"No luuletko sinä sitten olevasi toista sorttia?"
"Luulempa niinkin, minä aivon ansaita ja säästää, sillä minulla on jommoinenkin tarkoitusperä, johonka pyrin, ennenkuin tulen aivan vanhaksi äijäksi.
"Olleekohan tuo kylläkin korkea?"
"Eipä mitään—ainoastaan semmoinen, että uskaltaa ihmisten kuullen jotakin sanoa."
"Etpä sinä nytkään ole liian arka sanoissasi."
"Empä niin: mutta se on samallaista, kuin jos joku uhkarohkea, hävytön soittaisi pahaa kellorämppää toisten keskustellessa, kukaan ei pidä mitään tuommoisesta äänestä, vaikka se jotakuta saattaa hiukan naurattaa."
Sitten syksyllä pisti Matti kapineensa kokoon ja läksi, liikutetulla mielellä, kiitellen talonväkeään. "Minä lähden vaan työhön," sanoi Matti, "täällä on minun kotini, missään muualla en voi niin elää, kuin täällä."
–"Ei tainnut olla vahingoksi, vaikka Matti menikin pois," sanoi Kantalan emäntä kerran salavihkaa miehelleen, "Elsan on usein silmät itkusta punaiset, hän piti Matista tavattomasti—Herra ties' mitä siitä olisi aikaa myöten voinut tulla."
"Meni se, ja saattaa se palatakkin," mumisi Kantala itseksensä; hänellä oli vieläkin mielessä nuo kaksi kosiomiestä.
–"Joka kerran kulkuri on, niin kyllä se kulkurina pysyy," tuumasivat useat, kun kuulivat Matin lähteneen Kantalasta.
V
Samana syksynä, kun Matti Kantalasta lähti, tuli Anna palvelustytöksi Tapalaan. Pestirahansa oli hän viimeiseen penniin antanut reppuryssälle, ja saanut yhtä ja toista koristusta, jotka nuoren tytön silmiä huikaisevat. Mutta aivan riittämättömät olivat nuot rahat olleet, nytkin vielä oli hän paljon jäljellä, ei hänellä ollut vielä puoliakaan niistä kaikista, mitä vanhemmilla palvelustytöillä ja muilla varakkaammilla oli. Täytyi siis vartoa kärsivällisesti seuraavaan syksyyn, joka oli tuova lisää.
Tapalan isäntä oli toiskertaan naimisissa; ensimmäisestä avioliitosta oli hänelle ainoastaan yksi poika, joka jo oli nuorukais-ikään ehtinyt, toisesta sitävastoin oli useampia pienokaisia. Tapalan haltijat kokivat ainakin ulkopuolisesti olla hyvin jumalisia ja näyttäytyä muita paremmiksi. Emäntä oli tuolta toisesta päästä kylää, erään talon tätityttäriä. Parhaalla ajallaan ei hänen ollut onnistunut päästä naimisiin, vaikka oli rahojakin, meni jo kolmaskin kymmen eikä vieläkään tahtonut kuulua kunnollista kosijaa. Näin isolla ijällä ei enää oikeastaan sopinut nuorten tyttöin seuroissa käydä, eikä ne hänestä juuri paljon pitäneetkän. Mutta sitte tapahtui kuitenkin se ihmeellinen seikka, että Tapalan isäntä kosi häntä emännäksensä. Nyt se vihdoinkin jäi tuo vihattu tädin kölli ja vaihtui kauniilta soivaan emäntä nimeen.
Annaa ei isäntäväen hurskauden maine oikein miellyttänyt, mutta kun talo oli ihan keskellä kylää, arveli hän siellä sentään aikojen kuluvan—ja sitten oli toinenkin palvelustyttö ja pari, kolme renkiä. Eihän siinä isäntäväen jumalisuus paljon haitanne, arveli hän.—Eikä se jumalisuus sitte ollutkaan niin aivan ankaraa, eikä todellista laatua, ainoastaan silloin tällöin tuli isännälle, tai emännälle, propeteeraumisen aika, niin kuin Anna sanoi, ja tämä tuli ainoastaan silloin, kuin ei asiat menneet mielenmukaan, silloin sai kuulla osansa itsekukin, nähdä minkälainen oikeastaan oli.—Pianhan Anna mukautui uusiin oloihinsa, hänellä oli nyt paljon enempi raskaita tehtäviä, kuin Ketolassa, mutta mitäs siitä lukua; olihan täällä kylässä kuitenkin kymmenenkin vertaa hauskempaa, täällähän alinomaa sai olla nuorten, iloisten ihmisten seurassa, ja sitäpä hän juuri hartaimmin halusikin. Anna oli ikäänkun laululintu; tanssien ja laulellen teki hän työnsä, tuokiossa oli hän lentänyt naapuritaloon ja sieltä takaisin, mikään ei voinut häntä paikoillaan pidätellä. Kyllä hän toisinaan sai toriakin juoksemisestaan, mutta siitä välitti hän aivan vähän ja eli vaan omalla tavallansa.—Kunnon palvellustyttö hän oli ja toimitti hyvin tehtävänsä, sen sanoi Tapalan emäntäkin. "Mutta," lisäsi hän, "hän on semmoinen maailman riekko, niinkuin ne nuoret valitettavasti tähän aikaan ovat; aivanhan ne rientävät suin päin kadotusta kohden!"
Sunnuntaisin, silloin kuin ei kirkossa ollut, istui Tapalan isäntä silmälasit nenällä pöydän takana; siellä lukea pahtoi hän hikipäässä raamattua. Nuoruudessaan oli hän ollut huononpuoleinen lukija ja nyt vanhempana ei hän enää tullut sen paremmaksi, vaikka usein harjoittelikin. Hänen lukemisensa oli kankeaa ja vaikeasti ymmärrettävää, joka teki kuulijaan väsyttävän vaikutuksen.—Emäntä istui tuolilla pöydän vieressä, häälytellen ruumistaan, ja siinä täytyi istua palvelustytöistäkin sen, jonka vuoro ei ollut olla kirkossa.– Nämät olivat tuskallisia hetkiä Annalle, ei sen vuoksi, ett'ei hän olisi raamatun lukemista kärsinyt, vaan sen yksitoikkoisuuden tähden, joka vallitsi tässä seurassa, ja josta ei ikänä tahtonut tulla loppua. Isännän lu'usta ei hän kuullut niin mitään, sydän oli täynnä synkkää levottomuutta, jopa kiukkuakin.—Viimein kuitenkin kuului kulkusten kilinä kirkkotieltä, ja isäntä taukosi lu'ustaan.—Silloin aloitti emäntä pienen puheensa, joka tavallisesti kuului näin: "Niin, niin ihmisparat, niin sitä siinäkin sanottiin, niin se on pahaa ja syntistä maailman lopun edellä, ja kyllä siitä loppu tulee jo tuohon käteen, niinhän se kuului." Emäntä tosin ei enää muistanut sanaakaan, miten se kuului, sillä hän oli jo hyvät tuokiot taistellut unen kanssa, mutta, että mailman loppu oli ihan tulossa, sen hän tiesi muuten.
Ja tiesipä Annakin että tuskan hetket nyt olivat mennyttä ja iltapuoli oli iloa ja vapautta, ja elämä tuntui taas niinkuin keväinen päiväpaiste.
–Tuli sitten kesä monine hauskoine huveinensa; tanssittiin ulkona kedoilla, leikittiin ja lauleskeltiin. Koko kylän nuoriso olivat Annan ystäviä, sillä hänen iloinen viehättävä luonteensa miellytti jokaista.
–Sulosilmäinen, punaposkinen, soleva ja notkea kuin nuori vesa, hyväsydämminen, lempeä ja iloinen, semmoinenhan se oli Anna, sellaisiahan niitä tapaa useampia palvelustytöissä. Ken tietää kuinka suuri aarre löytyisi tuollaisessa hempukassa? Arvattavasti voisi tuollainen olento tehdä onnelliseksi miehen, joka todellisella lemmellä osaisi sitä hentoa kukkaa kohdella. Mutta aivan pienessä ajassa saattavat olot muuttua kokonaan toisiksi ja iloisesta, viehättävästä tytöstä saattaa pian tulla kurja, maailman hylkimä raukka.—Salainen vaara väijyy lempeän illan hämärässä, esiintyy niin kauniissa viattomassa muodossa, hetkessä valloittaa se nuoren, ajattelemattoman tytön sydämmen ja silloin käy, niinkuin nuorten palvelustyttöin niin useasti on käynyt.
–Tapalassa, niinkuin tiedämme, oli tuommoinen mieheksi varttuva poika; lapsuudessaan oli hän vallaton velikulta, teki kaikenlaisia pieniä pahoja kyläläisille, jotka arvelivat: pojasta mahtanee tulla aika koira maailmaan. Mutta kuinkas kävikään; jo rippikoulun ijällä näytti Samulin luonne kokonaan muuttuvan; pian oli hän samalla mielellä, kuin Tapalan haltijatkin, rupesi paheksimaan nuorison syntielämää ja puhui kauhulla heidän kujeistansa.
–Eipä hän sentään malttanut pysyä vuoteellansa, kun kesä-öisin kuuli nuorisojoukon laulua kylän raiteilta, hän hiipi akkunan pieleen, tirkisteli ulos, ja pian oli hän ovesta pihalle pujahtanut. Sitten seurasi hän tuon vallattoman joukon jälkiä, tunsi halua käydä seuraan, vaan pelkäsi siitä tulevan pahan kolauksen hyvälle maineellensa.
Tuli sitten joku arki-yö, eikä kylässä kuulunut olevan nuorisoa liikkeellä, eipä nuo alati voineet yötä päivää valvoa, silloin tuli Samuli entistä levottomammaksi, käänteli ja väänteli vuoteellaan. Ja kun arvasi talonväen nukkuneen, pisti hän takin päällensä ja pujahti ulos.
Niinkuin pahaa aikova rikoksen tekijä hiivi hän salaa kylän nurkissa, kurkisti tuon ja tuon pirtin takaa, eikö ketään olisi näkyvissä ja jos silloin sattui näkemän jonkun, pakeni hän kuin pahin varas.
Ensi alussa palasi hän takaisin, hetkisen viivyttyään, ja nukkui vuoteellensa, mutta kohta ei hän enää niin pian palannutkaan, hän oli öisillä retkillään saanut rohkeutta toimintaansa.—Nuori pulska poika, varakkaan talon perillinen, semmoinen on jotakin suurta nuoren piikatytön mielestä; jos semmoinen ihailtava sankari kolkuttaa aitan ovea, olisipa hulluutta olla avaamatta. Ja silloin syntyy tuhansia iloisia toiveita; tuo rikas nuorukainen on niin lempeä, niin uskollinen ja hyvä, kyllä se nyt muka todella rakastaa ja siitä seuraa loistava tulevaisuus—nyt sitä on toivo päästä talon emännäksi, nyt ne kerrassaan jäävät palkkapiian ja mökin muijan päivät.
Pian oli Samuli noihin öillisiin retkiinsä niin tottunut, että hän aivan harvoin pysyi koko yötä kotona. Ajan pitkään ei tuo tietysti voinut täydelleen pysyä salassa, olipa yksi ja toinen nähnyt Samulin nurkissa juoksentelevan. Sitä ei ensinnä oikeen uskottu, mutta vähitellen muuttuivat nuot huhut varmaa varmemmiksi. Mutta kauvan aikaa osasi Samuli monen tekosyyn nojalla itseänsä puolustella.
Ensi alusta oli Samuli halulla silmäillyt talon uutta kaunista piikatyttöä, mutta Anna näyttikin hänestä aivan vähän välittävän, haki vaan iloisia seuroja ja lauleli huolettomasti. Eikä Samulin ensimmäiset kokeetkaan näyttäneet luonnistavan, Anna vaan karttoi häntä entistä enemmin.—Jotakin salaista vastenmielisyyttä tunsi Anna ensi hetkestä Samulia kohtaan ja kun hän huomasi, miten tämä usein kahdenkesken koetti häntä imarrella, hän melkein peljästyi.
–Kyllähän Anna jo vuosikaudet oli kuvitellut itsellensä tulevaa sulhoansa, mutta ei nuot kuvitelmansa koskaan ulottuneet renkipoikaa, tai käsityöläistä ylemmäksi, ja, kun hän nyt huomasi, että Samulilla oli jotakin outoa mielessä häntä kohtaan, pelkäsi hän ett'ei asiat olleet oikialla paikalla.—Mutta kun hän, päivän työtä tehtyään, illalla kävi vuoteellensa, ei hän voinut estää mieleen tunkeutuvaa ajatusta, että taitaisi se joskus tulevaisuudessa olla hyväkin, kun ei aina tarvitsisi niin kovin työskennellä, ja kyllä se sentään oli kelpo poika Samulikin. Tämä ajatus kasvoi kasvamistaan siksi, kuin se oli melkein yksinvaltiaana Annan sydämmessä.
–Kerran, kun hän eräänä iltana ajoi karjaa laitumelta, kohtasi hän Samulin, joka asettui hänen eteensä polulle ja pyysi kiihkeästi häntä seisattumaan. Ja sitten puhui ja vannoi tuo kiihkoinen nuorukainen niin paljon ikuisesta rakkaudesta, että Anna raukka joutui vallan ymmälle, eikä voinut virkkaa mitään. Hän riuhtaisi itsensä irti ja juoksi karjan perään. Mutta siitä asti oli hän täydelleen valloitettu ja muuttui kokonaan toisenlaiseksi, ei hän enää välittänyt niin paljon iloisista seuroista, ja jos joskus menikin senlaisiin, ei hän enää ollut sama kuin ennen. Poissa oli tuo vapaa ja hilpeä käytöstapa, joka ennen oli hänen omituisuutensa, iloinen hän tosin oli vielä, mutta ei samalla tavalla kuin ennen; jonkinlainen levottomuus näkyi hänen vilkkaissa silmissään. Uusia korioita hetuleita ilmestyi yhä enemmin hänen puvussaan, viimein koreat puikkorenkaatkin korvissa välkähtelivät—ja yhä ylpeämmäksi muuttui hän. Entiset ystävät ja palvellussisarensa ei hänelle enää oikeen seurakumppaneiksi kelvanneet, sillä olipa hän talonpojan morsian, ja tunsi itsensä siksi. Mutta silloin olikin jo astuttu siveyden rajain yli, hienot siveettömyyden taimet versoneet, taitavan kasvattajan hoidossa.
Oli taas keväinen sunnuntai-ilta, kylvöt ja muut kasvit olivat kauniilla oralla, joita maamiehet katselivat hyvillä toiveilla. Niinpä oli Kantalan isäntäkin katselemassa kylvöjään ja kohteli palatessaan Tapalan ukon, joka kanssa palasi pelloltaan. Siinä sitten, kaikenlaista jutellessa, sanoi Tapala muun muassa: "Meidänhän ne työt tahtovat jäädä vallan takapajulle, on liika vähän väkeä ja nekin niitä näitä lontuksia, nyt sitten vielä täytyy ajaa piikakin pois."
–"Ajaa piika pois, mistä syystä sitten?"
"Mistäkö syystä?—mistäs muusta kuin siitä, kun roisto on antanut itsensä pilata ja piankin ehkä saa lapsia."—
–"Jaa jaa, kyllä se on ikävä asia, kun tuollaisen kelpo tytön on käynyt niin pahasti, mutta eihän teidän kuitenkaan sovi tyttöä pois ajaa, teillä hän on paremmin kotonaan kuin muualla."
–"Meilläkö? minä en pidä huoria talossani, se on totinen tosi, miksi ei silloin totellut, kun monesti varoitin häntä juoksemasta kylässä syntiseuroissa, miksi ei totellut?"
–"Jaa jaa, mutta ehk'ette kieltäneet tarpeeksi monta kertaa; minä olenkin kuullut, että teidän oma poika on Annaa koreillut korvakelluttimilla ja kaikenmoisilla hetuleilla. Olisi ehkä aivan kohtuullista, jos Annasta tulisi talon miniä."
–"Ja luuletko sinä sitten meidän Samulin piikoja pitävän, joka on siivoimpia nuoria miehiä maailmassa."
–"Ei kerkiä kehumaan; yökoipari hän on ollut kauvan aikaa, vieläpä pahinta sorttia."
–"Valehtelet!" tiuskaisi Tapala suuttuneena.
–"Enpä sentään," sanoi Kantala vakavasti, "jos jätänkin jutuiksi, mitä olen muilta kuullut, on minulla kyllin omia silmin näkemiäni, tuskin on vielä viikkoa aikaa, kun omin käsin talutin hänen pois piikain makuuhuoneesta, koska pidin sopimattomana, että hän siellä kaiket yöt vetelehtii."
Tapalalla ei ollut mitään sanottavaa; vihoissaan lähti hän kotoaan kohden, ja vielä samana iltana täytyi Annan ruveta korjaamaan kapineitaan, ei ollut enää armoa vähääkään.
Koditonna, petettynä, hyljättynä, tuollaista ei Anna ikänä ollut tiennyt elämältä pelätä ja sempä tähden tuntuikin se kahta katkerammalta. Hän tiesi ett'ei hänellä enää ollut mitään odotettavaa petolliselta sulholtansa; nyt hän jo täydelleen käsitti, mikä tarkoitus oli Samulin lemmen lupauksilla. Ja kyllä hän oli noitten lupasten vakavuutta epäillyt alusta aikain, mutta ei hänessä ollut voimaa vastustamaan niitä monenlaisia houkutuksia, joita yhä uusia ilmestyi.
Kiukku ja häpeä astuivat nyt entisen iloisuuden sijaan, köyhyys ja kopiseva tyhjyys joka paikassa—Anna oleskeli yönsä ladoissa ja muissa ulkohuoneissa, ei taipunut hän pyrkimään kenenkään asuntoon, kenties ei oikeen uskaltanutkaan. Monta kertaa oli hän aikeissa itse lopettaa elämänsä, mutta ei hänellä sentään ollut rohkeutta toteuttaa aikeitansa, hän eleli siis vaan kurjaa elämäänsä ja tulevaisuus kuvautui vieläkin kurjemmaksi. Mutta eipä saanut hän kauvan tälläkään tavalla rauhassa olla; kyläläiset päättivät, että kyllä tuolla naisella varmaankin on jotakin pahaa mielessä, kun tuolla tavoin piilottelee, ja silloin rupesivat kylän akat jommoiseenkin vartijatoimeen.—Olipa kerran yksi niin rohkea, että rupesi Annaa julkisesti torumaankin tuollaisesta olosta, samassa lisäten; "Jos muuten tahdot, voit saada vähäksi aikaa sijaa minunkin pirttini nurkassa."—Mutta kyllä tiesi Anna, ettei kylän häijyimmän akan pirtin nurkassa ollut juuri hauskat oltavat; sentähdon pakeni hän, sydän entistä synkempänä. Hän juoksi vähän matkaa kylästä olevalle sillalle, ja päätti nyt varmasti lopettaa elämänsä, hypätä sillalta alas koskeen—hän seisattui käsipuulla, katseli virran juoksua ja kuulteli sen hiljaista kohinaa, mieleensä muistui lapsuutensa ajat Ketolassa, usein hän sielläkin oli katsellut pienoisen virran hiljasta kulkua, vaan aivan toisella mielellä, kuin nyt. Ja juuri tällä hetkellä iski mieleensä ensikerran ajatus; mitäs jos kävisin Ketolaan—nuo jäykät ihmiset olivat kuitenkin parhaimpia, mitä hän oli kohdannut maailmassa: ainahan ne puhuivat suoraa totuutta ja toimivat sen mukaan ihan toisin kuin maailmalla—miksi olikaan hän sieltä ollenkaan lähtenyt