IV
Lähdemme nyt seuraamaan Mattia, joka pakolaisen reisulla retkeilee maailman pitkiä polkuja. Hän ei ole mikään arka itkusilmäinen raukka, ei mikään maakuva kerjäläis-rekale, hän on rohkea, hurjapäinen ilveilijä, joka sukkeluudella osaa hankkia leivän ja särpimen. Semmoinen ei hän tosin ollut silloin, kuin Luisulan mökistä karkasi kylmänä pakkas-aamuna, silloin oli hän kurja itkevä poika raukka, joka vieläkin pahempaa peläten, pakeni tiettyä kurjuutta kohden. Ja kyllä hän tunsi itsensä turvattomaksi raukaksi, istuessaan yhden ja toisen muurin pankolla leipäpalaa kaluten. Ei ollut ketään, joka olisi hänestä välittänyt, jos joku suvaitsi hänelle jotakin sanoa, oli se kaikkea muuta kuin hauskaa. Niin, kyllä hän oli niinkuin joku kehnonlainen kulkukoira, juoksi talosta taloon leivänpala taskussa, mutta takaisin ei hän aikonut palata, eikä huutoon mennä—ei!
Pian olikin hän täydellisesti perehtynyt kerjuupojan elämään, unohtanut kaikki ikävät mietelmät ja nurkassa nurruna istumiset. Olihan sitä maailmalla niin paljon huvia ja oppimista tarjonna, siellä sai kuulla tuhannenkin laulua, satua ja sukkeluutta, ja kaikki ne menivät Matin muistoon niinkuin naulaan. Sitten hän lauloi ja jutteli iltakaudet tehden kymmeniä konsteja, joita ihmiset katselivat, ihmettelivät, ja joista palkinnoksi tuli milloin korppu, milloin vaskilantti, milloin mitäkin. Oli se hyvää tai pahaa, hyödyllistä tai hyödytöntä, kaikki painui heti hänen muistoonsa. Kaikki oli Matin mielestä huvittavaa, sanomalehti tai kirja, jota ei ollut ennen nähnyt, huvitti häntä yhtähyvin kuin rivot puheet ja siivottomat laulutkin. Jos hän näki jonkun kirjoittavan tai lukua laskevan, asettui hän heti tuon taakse tähystelemään ja koetti ottaa selville, mitä sillä tai sillä tarkoitettiin. Jokaisen kirjan, jokaisen vähäpätöisimmänkin paperin minkä sattui käsiinsä saamaan, luki ja tarkasteli Matti läpitse, ainahan siinä oli jotakin sukkelaa, jotakin semmoista, jota ei ollut ennen nähnyt, ja se häntä huvitti.
Talvella oli lumen pinta, suvella hiekkainen maantie hänelle kirjoitustauluna, niihin kirjoitteli hän haukkumasanoja ja kaikenlaisia sukkeluuksia, pitkät matkat tienvieriä myöten. Lautaseinät, veräjälaudat ja yleensä kaikki missä oli sileä valkoinen pinta, käytettiin myöskin samaan tarkoitukseen. Nuot kirjoitukset ja kuvat eivät suinkaan monestikkaan olleet aivan siveellistä laatua, olivathan kuitenkin juuri sitä samaa, mitä mailma yleensä suosii, kuulemiaanhan Matti kirjoitteli. Tuon alinomaisen harjoituksen kautta tottui hän pian aivan sujuvasti kirjoittamaan ja sillä tavoin oli taas yksi suuri taito opittu. Nyt alkoi kirjeiden lähetteleminen, saatuaan jostakin palasen paperia, kirjoitteli Matti siihen hyvän joukon kaikenlaisia vekkulin lauseita, sitten kirjoitti hän osoitteen jollekkin ylpeälle tulokkaalle, useimmiten semmoiselle, joka ei itse taitanut kirjoitusta lukea ja näin oli kirje valmis paikalle saatettavaksi.
Monessa paikassa pidettiin Mattia oikeana ihmeenä: että kerjupoika osasi laulaa, ilveillä ja konsteja tehdä, se ei vielä ollut mitään tavatonta, olihan niitä semmoisia ennenkin nähty, mutta erinomaisen sujuva lukutaito ja nopea kirjoittaminen, se oli jo jotakin toista. Harvoin osasivat parempainkaan ihmisten lapset tuolla tavoin lukea, vielä vähemmin kirjoittaa, saati sitten kerjäläispojat, ne eivät tavallisesti osanneet mitään.
Suurilla työpaikoilla Matti tavallisesti oleskeli: siellähän sitä oli enempi kuultavaa ja nähtävää. Erittäinkin miellytti häntä rakennustyöt, siellä hän hyppeli ja kiipesi kuin orava ylhäällä rakennuksella, tehden työmiehille pieniä apua. Jos joku varoitti häntä liiasta rohkeudesta, hyppeli hän yhä rajummin ja ilveili varottajaa vasten silmiä. Oltuaan päivän vaikka miten suuremmoisella rakennuksella, tiesi hän tarkkaan kunkin eri osaston levyn, mitan ja korkeuden, hän oli jo ehtinyt laskea kuinka monta syltää hirttä oli rakennuksessa, kuinka monta tänäpänä saatiin j.n.e. Ja sitten illalla seurasi hän työmiesten mukana, usein joutuen johonkin viinakapakkaan, siellä hän ilveili ja lauloi oikein suun täydeltä, ansaiten näin monta lanttia. Ensinnä ei hän tahtonut viinaa maistaa, vaikka sitä aivan useasti tarjottiin, hän kun ehtimiseen juoksi juoppoin asioilla, mutta tottui hän siihenkin kuitenkin vähitellen. Eräänä kertana, kun hän taas ilveili juoppoin parissa, tuli hän aivan hukkajuovuksiin ja kaatui tantereelle. Herättyään tunsi hän jalkansa kipeäksi ja muutenkin voivansa aivan pahoin, ja hän tiesi mistä tämä kipu ja pahoin vointi tuli. Ontuvana läksi hän käydä klenkuttamaan maantietä kohden. "Tämmöinen se onkin oikein täysi kerjäläinen kun ontuukin, yks-kolmatta, yks-kolmatta," mutisi hän mennessään, "sais nyt vaan kyytiä, hurraisin pois koko seudulta.—Maantiellä ajoi eräs herrasmies kieseillä, niitten taakse sukelsi Matti salaa ja kuljettuaan hyvän matkan rupesi laulamaan.
"Eipä se Matti enää viinaa pisaraakaan maista.—
Armias herra se kieseillänsä kuljetti ontuvaista."
Silloin vasta huomasi herra ja tiuskasi poikaa pois menemään. Matti hyppäsi maantielle ja lakki kourassa kiitteli kyydistä.
Vaikka Matin luonne oli tavattoman taipuvainen kaikenmoisiin kujeisin, ei hänellä kuitenkaan ollut varastamisen halua. Pisti hän kuitenkin kerran erään talon pöydältä kymmenen penniä taskuunsa ja meni menojansa. Kun jo oli kävellyt hyvän matkaa, istui hän kivelle ja rupesi katselemaan rahojansa, niistä oli usioita lantteja rääsypussipahaisessa, ja hän muisti tarkkaan minkälaisesta palveluksesta hän kunkin oli saanut.—Tuon oli hän saanut viinan tuomisesta Tuomiston Jussilta, tuon karjan ajamisesta Rekulan Liisalta, tuon haikara-juoksusta Lampelan leikkivalkealla, ja minkä mistäkin. Rehellisesti saatuja oli ne kaikki muut, paitsi tuo yksi—se oli varastettu. Ja sitä hän mietti ja ajatteli, minkätähden hän oikeastaan oli varkaisiin ruvennut, eipä hän ollenkaan tarvinnut tuota kymmenpenniä, jo aikoi hän palata takaisin ja viedä rahan samaan paikkaan, mutta silloin muistui taas mieleensä uusi kuje, hän haki paperin ja kynän lakkaristaan ja kirjoitti: "Armollinen Heiskalan emäntä! Otin kymmenenpenniä teidän pöydältänne, se oli ensimmäinen varkauteni, ja luulen myöskin sen olevan viimeisen. Tästä saatte hakea korvausta Huiskalan Heikissä, tulevana vuonna tähän aikaan. Matti maali kylmä kaali j.n.e." Kirjeen lähetti hän matkustavaisilla paikalle, sanoen sen saaneensa tuolta toisesta pitäjästä.
Isommaksi tultuaan otti Matti osaa kaikenlaisiin töihin, ja oppi pian käyttämään mitä työasetta hyvänsä. Alituisessa liikkeessä olivat hänen jäsenensä kehittyneet voimakkaiksi ja sulaviksi, kirvestä ja sahaa käytteli hän kuin paras mies, ja kaikenlaisia taidokkaasti valmistettuja pikkukapineita oli hänellä aina taskussansa. Sattui talvisin, että Matti illalla taloon tultuaan haki kaikenlaisia hylkyjä laudan päitä, niitä hän sitten kalkutteli, huvitellen talonväkeä kaikenmoisilla kertomuksilla iltakauden. Mutta sitten aamulla oli hänellä sievä pikku astia emännälle annettavaa, ja tämä oli syntynyt melkein talonväen huomaamatta renkein työkaluilla.—Rakennustöitä rakasti Matti yhä, ja kesäisin ajoin oleskeli hau melkein yksinomaan suurilla rakennuksilla, hän otti nyt jo toisinaan työhönkin osaa. Usein sieppasi hän piilun työmiehiltä ja alkoi rohkeasti veistää hirttä, miehet silloin pelkäsivät hänen puun pilalle kolovan ja käskivät panna kirveen pois. Mutta silloin selitti Matti, että hän se onkin niitä etevämpiä timpermanneja ja parhaita nurkan kopistelijoita, ja yhä toimessaan jatkoi hän:—"Juuri tuosta paikasta on sitä veistäminen, jos mielii suoraa saada. Nähkääs hyvät ystävät kuinka lastut loikahtelee kuin lampaat,—ja sitten se on suora, sileä, ja kaunis koko sivu—noin pojat, työ käy mieheltä." Sitten vasta antoi Matti kirveen pois, ja miesten täytyi myöntää, että hän tosiaankin käytteli sitä varsin taitavasti.
Joskus oli Matti työssä päiväkauden ja sai silloin useasti hyvänkin palkan, mutta jos häntä silloin pyydettiin pitemmäksi aikaa, katosi hän koko seuduilta. Matti ei oikeastaan kammonut työtä, sitä teki hän usein hyvälläkin halulla, mutta vuosikausia kuljeskeltuaan, oli hän tuohon niin tottunut, ett'ei monta päivää viihtynyt yhdessä kohdin.—Eikä hänellä ollut missään erityistä tuttavaa, tai kotoa, jonkatähden olisi kannattanut yhdessä kohdin viipyä. Siinä, missä häntä hyvin kohdeltiin, oleskeli hän päivän pari, tehden kaikenlaisia pieniä palveluksia, missä taas oltiin epäkohteliaita, piti hän nuhdesaarnan, joka tavallisesti päättyi pötkimisellä käpälämäkeen.
Neljän vuoden kuluessa oli Matti ehtinyt käydä ja tarkastella melkein jokaisen Suomen kaupungin ja maalaisseurakunnan, ja joka seudulta oli hänellä hupaisia juttuja kerrottavana. Mutta syntymäseudustansa ja vanhemmistansa ei hän koskaan maininnut mitään, ja jos joku häneltä niistä kysyi, sai hän vastaukseksi: "pukki poiki kalliolle, hyvät ihmiset korjasi." Taikka sanoi hän olevansa Vasikka-veräjän rusthollin vanhempi poika, vähän tuolta puolen hevoskukkuran.
Ei hän käynyt koskaan lähelläkään kotiseutuansa, ensinnä pelkäsi hän joutuvansa huutoon, jos kiinni saataisiin, ja sittemmin, kun jo hyvin oli tottunut kulkulaiselämäänsä, pelkäsi hän joutuvansa tarkemman peräänkatsannon alaiseksi, jos kerran näyttäisi itsensä.
Vasta ollessaan jo neljäntoista vuotias, pitkä poika soljukka, tunsi Matti eräänä kevännä halua nähdä synnyinseutuansa. Tuskinpa oli enää koko isänmaassaan hänelle mitään uutta nähtävää, ja hän päätti nyt aloittaa uutta kiertokulkua. Eihän minua enää kotiseudullani kukaan tunne, ajatteli hän, varsinkin jos karttelen tutumpia ihmisiä.—Näillä mielin läheni hän lähenemistään kotiseutuansa ja eräänä lauantai iltapäivänä ehti hän jo syntymäkylänsä läheisyyteen. Ensimmäinen tunnettu henkilö, jonka hän kohtasi, oli torppari Ojaluoma, joka pani aitaa peltonsa ympärille.—Vanhastaan muisti Matti Ojaluoman äreäksi mieheksi ja päätti hiukan ilveillä hänen kanssaan. Pyytäen leivänpalasta palkaksi, lupasi hän auttaa aidan tekijää, ja monen väittelyn perästä sai hän luvan koettaa miten työ häneltä sujuisi. Silloin alkoi Matti täyttä voimaa aitaa alustella ja oli pian jättänyt torpparin hyvän matkaa. Vähän ajan päästä palasi hän torpparin tykö, ihmettelemään tuon tavattoman huonoa työkykyä. "Minäkin olen niitä huonompia," sanoi hän, "en minäkään kerjäämättä toimeen tule, mutta sinä äijä raasu olet vielä kymmentä vertaa huonompi, kyllä sinä jo saisit ruotisakin olla, on siellä monta parempaakin." Mutta silloin oli jo Matin pötkiminen pakoon, muutoin olisi seipään tyvi tehnyt tuhoja, "Hullua miestä kun suuttuu todesta asiasta," ilveili Matti, hiljaksensa juosta lönkötellen äijän edellä.
Torppari palasi työhönsä, itsekseen kiroillen tuota hävytöntä nulkkia, mutta vähän ajan päästä sai hän uutta kiukuttelemisen aihetta, sillä Matti oli tuonnempana asettanut seipäät terät ylöspäin ja pitkän matkan päähän toisistansa.
Tällaiset tapaukset kuuluivat Matin jokapäiväisiin tehtäviin. Ihmisten kanssa ilveileminen, kaikenlaisten pienten ilkitekojen tekeminen olivat hänen mielitöitään, niitä hän harjoitteli missä vaan sopi.
* * * * *
Kauniina rauhaisana sunnuntaipäivänä loikoili Matti tuuhean katajapensaan suojassa, lähellä Koskelan kylää.—Tuolla se näkyi Luisulan mökki mäen nyppylällä, jotenkin samanmoisena kuin ennenkin, oli siihen kai muutamia puita asetettu lisää porstuaksi, oli kai kattoakin hieman korjattu, mutta muuten oli se sama. Lapsia paitasillaan juoksi ulos mökin ovesta;—köyhiä lapsiraukkoja kai olivat, eihän rikkaat Luisulassa asu. Mutta oli kai heillä vanhemmat hoitajina siinä kyllä.—Tuo sama Luisula se oli hänenkin kotitalonsa, se mahtava rustholli, josta hän monesti oli puhunut mailmalla kulkeissaan. Hän muisti vielä kuinka Luisulassa leipäpalaa tasattiin perheen kesken ja miten siellä nälkä vieraana majaili. Mutta samassa muisti hän kaikenlaista muutakin—muisti hellän äidin, joka kyynelsilmin jakoi niukkaa ravintoa, muisti miten hän suurella huolella korjaili rikkiöimiä vaaterekaleita ja miten hän työskenteli, valvoi ja huolehti. Mitään sen tapaista ei ollut hän mailmalla kohdannut, ruokaa ja juomaa sitä hän kyllä sai, monesti sai hän ihmiset naurutuulelle ilvekertomuksillaan, hän sai rahaa ja makeisia,—mutta kukaan ei hänestä sen enempi pitänyt väliä, kukaan ei häntä kohtaan osoittanut mitään erityistä lempeyttä; ihmiset, kylät ja talot, kaikki oli hänelle umpioutoja, ventovieraita.
Mutta tässä oli jotain tuttavan tapaista, jotakin puoleensa vetävää, houkuttelevaa:—tuollahan se oli Tapalan talon asuinrivi uudesta päreillä katettu—olleekohan tuo vallaton Samuli poika jo kylläkin suuri mies—ja Kantala sitten tuolla mäen syrjällä—sinne hänen piti kerta mennä, mutta ei mennytkään, menipä hui, hai, hop.—Olisipa nyt hauska nähdä, mitenkä lapset ovat kasvaneet—mutta sinne ei taida olla hyvä mennä—kuka tietää mitä siitä tulisi.
Tuolla niitä käveli joukko nuoria poikia kylätiellä, Matti tunsi kiihkeää halua käydä sinne katsomaan, keitä nuot olisivat—mutta mitenkäs hän kehtaisi sinne mennä—kehtaisi?—mistä se nyt tuli semmoinen outo tunne? eipä hän ollut ennenkään mitään hävennyt—ei, mutta jos nuot hänen tuntisivat?
Sitten alettiin kirkosta palata: siinä niitä tuli nuoria, vanhoja, miehiä ja naisia; ja olipa joukossa aina joku, jonka Matti luuli tuntevansa; nyt niitä tuli joukko nuoria poikia, poikkesivat Koskelaan —siinä oli varmaankin Kujalan Kalle ja Kraatarin Eero, ne hän tunsi. Sitte tuli jo Kantalakin emäntinensä, ajaen hyvällä hevosella ja heiluvilla kieseillä, olipa siellä tyttönenkin takana—oli.—Kaikki ne kiiruhtivat kotiansa, ystäväinsä, omaistensa luoksi, nauttimaan kodin hiljaista rauhaa.–Mutta hän, Matti raukka, kerjäläis-poika—minne menisi hän? ei ollut huonointakaan mökkiä, jota hän voisi kodikseen sanoa, ei ystävää, joka hänestä vähintäkään huolisi. Kulkulais-elämä kuvautui hänen eteensä synkkänä, häpeällisenä, ja ensikerran elämässään juolahti Matin mieleen kysymys: mitä tästä viimeinkin tulee? Ja sitten itki hän pensaan takana piilossaan, oikein itsekkään tietämättä mitä.
Matti oli vielä lapsi, mutta järkevä ja kehittynyt, täydelleen tutustunut mailmaan ja sen tapoihin. Luonteeltaan oli hän hellätunteinen ja taipuisa, vaikka siihen mailmalla kulkeissaan oli joku määrä koiramaista äreyttäkin sekaantunut.—Entiset muistot ja kotipaikan ihastuttava näky ikäänkuin loitsimalla loitsivat esiin kaikki hellemmät ja jalommat puolet Matin luonteessa, ja samassa huomasi hän, ett'ei hänen nykyinen elämäntapansa enää sopinut hänelle.
"Nyt se on loppu kerjäläismatkalle," jupisi Matti, nousten seisoalle: "voinhan minä tehdä työtä jokalajia, miksi siis hoilottelen maailman kulkurina." Hän istui taas katajan varjoon, otti lakkaristansa vanhan säämyskäisen pussin ja tyhjensi sen sisällön eteensä kedolle. Siinä oli koko joukko hopea- ja vaskirahoja, joita hän alkoi lukea.
"Kuusitoista markkaa viisikymmentä penniä," puhui hän itseksensä, "kyllä siinä kerjäläisen rahoiksi, voinhan niillä saada itselleni kunto vaatteet, ja eipä nämätkään ryysyni ole vielä aivan pilalla. Kyllä kai luulevat minun nämät rahat varastaneeni, jos ne jollekulle näytän, mutta voinhan siltä olla huoleton, olenhan ne rehellisesti saanut kaikki—kaikki paitsi tuon kymmenen penniä—taitais olla paras jos heittäisin tuon tuulen tietä."—Matti katseli rahaa, kierteli sitä käsissään, oli jo heittämässä, mutta vetikin kätensä takaisin, ja pisti sen takaisin taskuunsa. "Mitä hassuttelen," mutisi hän, "eihän asia sillä parane, jos suotta aikojaan rahan hukkaan."—Muuten ei tämä rahan varkaus ole ainoa konnan työ, mitä tehnyt olen—ajatteli hän—on niitä muitakin yhtä pahoja—pahempiakin.—Nyt lähden Kantalaan, päätti Matti, siellä kukaties saan näyttää mihinkä kerjuupoika kelpaa, ja jos minua ei siellä suvaita, laputan toiseen seutuun. Kantalan isäntä istui asuinrivin roussilla, jutellen muutamain miesten kanssa, kun Matti rohkeana, päättävänä, asteli esille. Ojentain kättä tervehteli hän kaikkia läsnä olevia, samalla ilmottain, että hänelle olisi isännälle kahdenkeskistä asiaa. Isäntä vei Matin kammariinsa ja siellä alkoi Matti pulma:
"Tunnette kai, hyvä isäntä, vielä Luisulan Matin? Olihan teidän määrä minua kerran kyyditä pitäjälle huutoon pantavaksi. Mutta minä en mielestäni tykännyt koko asiasta ja pötkin pakoon. Siitä asti olen juossut ympäri maata oikeen kelpo tavalla, herrana kerjäläisenä, ja pitänyt oikeata Joutilas-Matin Joulua. Mutta äsken juolahti mieleeni, että taitais olla paras jättää jo kerrassaan koko juoksut ja ruveta työmieheksi, ja nyt kysyn teiltä: voisitteko koetteeksi ottaa työhönne tämänlaista poikaloikkaria?"
Kantala katseli terävästi tuota rohkeaa puhujaa ja sanoi vähän mietittyänsä: "silloin kuin karkasit olin päättänyt ottaa sinun kasvatikseni, mutta nyt en tiedä."
"Jos olisin sen tiennyt, enpä olisi käpälämäkeen lähtenyt; mutta mitäs te olisitte tehneet semmoisella nulikalla kuin minä silloin olin? Vaan nyt minä voin tehdä työtä niinkuin muukin. Kyllähän minä jo maailman kulkijanakin voisin kiertää klopoja työstäni, mutta minä mielittelisin kotia, en viitsisi enää olla kulkukoiran tavoin joka tuulen ajeltavana."
Vähän ihmeissään katseli Kantala tuota omituista poikaveitikkaa: hän huomasi heti, että hänen edessään oli järkevä olento, jolla oli enemmän elämän kokemusta kuin kymmenellä muulla tuon ikäisellä, ja hän sanoi hetkisen aprikoittuaan: "Saat koetteeksi jäädä taloon, jos lupaat olla siivolla."
"Kyllähän muuten lupaan siivolla olla, mutta tämä läpi tässä nenäni alla on toisinaan niin huonossa kunnossa ett'en voi sitä täydelleen hallita, ja silloin tunkee sieltä ilmoille semmoisiakin sanoja, jotka eivät kaikkein mielestä kuulu aivan kauniilta."
"Sitäpä juuri pelkään, että olet maailmalla oppinut paljon huonoja tapoja ja olet semmoisena pahennukseksi toisille nuorille."
"Tämä saattaa olla turha pelko, kyllä sitä maailmalla oppii vähäisen jokalajia: jos oppii paljon pahaa, oppii siellä hitusen jotakin parempaakin ja kaikkihan ne ovat hyvät tarpeen aikana."
"Mutta minä luulen, että on menneet vanhatkin opit, kuinkahan esimerkiksi lienee lukutaidon laita, ethän ole ollut lukusijoilla moneen vuoteen."
"Vähänpä sitä lukusijoilla lukemaan opitaan; muuten luulen siinä konstissa toimeen tulevani ja kestäväni ankarampaakin arvostelua, kuin lukusijoilla on tavallista."
"Jää sitte taloon niinkuin tahdot, minä toimitan sinulle päivällistä, ja huomenna saat koettaa miltä työnteko tuntuu."
"No sitten se sujuu kaikki niinkuin käsi hihaan—mutta vartokaas, minä annan teille täältä muutamia klopoja noin viisitoista markkaa, niillä pyydän hankkimaan minulle vaatteita, sillä nyt kun muutan ammattia, ei enää ole sovelias julkisuudessa käyttää vanhaa viskapukua."
Kantala katseli rahoja, sitten katsoi hän terävästi Mattia silmiin, joka jatkoi: "Varastanut, arvelette kai? Ei maar' olekkaan yhtä kirpun kipenää varastettua—täällä on taskussani varastettu kymmenpenni, mutta se onkin kaikista suurin varkauteni."
Kantala katseli rohkeaa puhujaa. Hän on joko rehellinen tai tavattoman hävytön, päätti hän.
Matti kävi tupaan talonväkeä tervehtimään. Sydämmensä tykytti tavallista rajummin, kun hän kohtasi entisiä lapsuuden tovereita, hän tuli melkein ujoksi, sanattomaksi, tervehtiessään Kantalan lapsia.– Olipa jo viidettä vuotta kulunut siitä kuin Matti oli nähnyt tuttuja kasvoja, hän oli sillä aikaa paljon muuttunut ja samassa määrässä oli Kantalan lapsetkin muuttuneet, mutta oli siinä kuitenkin vielä jotakin tuttavan tapaista, joka mieleen toi monta himmeää entis-ajan muistoa.
Samana sunnuntai iltapuolla oli Matti jo perehtynyt talon aloihin, niinkuin olisi vuosikansia siellä ollut, koki hän sentään olla jotenkin alallansa ja puhua tavallista vähemmän.
Kantalassa oli riihi rakennettavana ja sinne läksivät miehet maanantai aamuna; sinne sai seurata Mattikin, puita kuorimaan, niinkuin isäntä sanoi. Mutta kaikkein ihmeeksi osoitti Matti pian voivansa kirvestä käyttää muuhunkin, eikä vaan pelkkään kuoren kiskomiseen.
Ja pian tulikin hänestä oikia mestari, hänellä niitä oli kymmenittäin kaavoja mielessä, hän muisti tarkkaan, mitenkä siinä tai siinä paikassa rakennettiin, ja semmoinen sanottiin olevan hyvä. Ja sitten tuumittua ja aprikoittua päätettiin Matin neuvo aivan käytännölliseksi ja tehtiin sen mukaan.
Ylipäätään oli Matti tyytyväinen oloihinsa Kantalassa ja työskenteli ihmeteltävällä taidolla, mutta toisinaan tunsi hän kuitenkin kiihkeätä halua palata entiseen elämäänsä. Silloin oli hän laiska ja välinpitämätön, teki kureja ja lauleli rivoja lauluja. Mutta ei hän sentään todella aikonut paikkaansa jättää, vaan palasi, hetkisen laiskana loiroteltua, taas työhönsä. Kantalan lapset, jotka olivat samalla ijällä kuin Mattikin, kohtelivat häntä ystävällisesti ja sepä olikin paras vetovoima, joka pidätteli häntä paikallaan, sillä hän tiesi, että vaikka maailmalla löytyykin jokalajia muuta, puuttuu siellä kuitenkin ystävyyttä.
Matti sai pian ruveta koulumestarin virkaan, opettaa talon lapsia kirjoittamaan, ja tämä olikin hänelle hupaisin toimi, siinä hän hääräsi paperilappujen kansa, kirjoittain mallia ja laskien sukkeluuksia yhtenään. "Piirustappas, Elsa, tuohon juuri tuolla tavalla—kyllä se käy laatuun—onhan sinulla sormet kuin hienoimmalla Helsingin röökynällä—ja Iivari kirjoittaa jo melkein paremmin, kuin minä; mutta sopivampi hän olisikin tähän korkiaan koulumestarin virkaan, kuin minä, täysin palvellut kerjäläinen—ahaa! nyt piti tehdä ässää, mutta kävi liika rässää, sitten tulee kaksi äätä, ennustamaan poutaista säätä."
"Olisi parempi, jos olisit vähemmällä höperöittemisellä," sanoi Iivari, hieman suuttuneena."
"Niin kai, mutta Kangasten Toponen sanoi minun leukani olevan sitä sorttia kalua, että sen täytyy aina häälyä, muuten se kuivaa ja kräpistyy, niinkuin vanha kenkäraja."
Sitten täytyi Iivarinkin vähän naurahtaa ja hupaista se oli kaikille.
Vaikka Matti kotonakin oli suulas ja vallaton, osasi hän kuitenkin hillitä itseänsä; mutta, päästyään ulommaksi kylän vallattomain veitikkain seuraan, oli hän sama kerjäläis-Matti, kuin ennenkin. Silloin ei hänen ilveillään ollut mitään rajaa, ja hän oli valmis mihinkä konnankuriin tahansa. Tällaisena oli Matti aivan mukavana aseena kylän hurjille pojille, nämät häntä ärsyttivät pilkkaamaan ohikulkevia ja tekemään kaikenlaisia kureja ihmisille, puolustaen häntä, jos pahoin kävi.
Mutta rupesipa Matti kuitenkin vähitellen huomaamaan, ett'ei ollut miksikään kunniaksi olla veitikkain ärsytettävänä ja kyläkunnan komelina ja sitämyöten rupesi hän siivommin oleskelemaan.
Toisena kevännä tuli Matin mennä rippikouluun. Hän oli nyt jo entisestään paljon muuttunut, monta pahaa tapaa jättänyt. Eikä hän enää koskaan tuntenut halua lähteä maailmaa kulkemaan, olipa hän nyt jo kunnollinen renki, ja hänellä oli koti ja ystäviä.—Eikä hänelle kukaan ikäisistään piisannut, ei työnteossa, eikä muissakaan konsteissa. Olipa papit lukusijoillakin sanoneet häntä parhaaksi lukijaksi ja ihmetelleet, mitenkä hän maailmalla niin oli edistyä voinut.—Ja kylläpä hän sen tiesi itsekkin ilman kenenkään sanomatta—ja osasipa hän muutakin, ei ainoastaan lukea, osasi enempi, kuin joku arvokkaampikin mies. Tämmöistä tiesi Matti itsestänsä ja hän kohosi omassa mielessään puolta suuremmaksi—miksi ei hänestä voisi tulla vaikka mikä—mikäpä hänelle olisi mahdotoin?—Talonisäntä—vaikkapa herrasmies—miksipä ei?
Hyvästi puetettuna, iloisena ja rohkeana, sekä varmana hyvästä taidostaan, kävi Matti rippikouluun, ja hän ajatteli; mahtaneeko olla kylläkin monta, jotka lukevat paremmin, kuin hän.
Samalla kertaa kävi Kantalasta rippikouluun toinenkin henkilö, talon tytär, Elsa. Tämä ei ollut niin rohkea ja varma taidostaan, vaikka kyllä hänkin oli kunnollinen lukija ja tarkka tyttö. Elsa oli ujo, hiljainen tyttö; ensi aikoina joutui hän hämilleen aivan kohta, jos pappi vaan katsahtikin sinne päin, ja aina hän pelkäsi, kuinka tuon Matin käynee, joka aina esiintyi niin tavattoman rohkeana, vieläpä teki pieniä kujeita ihan papin nenän edessä. Mutta olihan Matti etevämpi kaikkia muita poikia; ainahan hänellä oli vastaus valmiina, jos vaikka mitä kysyttiin, ei hän koskaan joutunut hämille. Ja kaikissa leikeissä sitten, eihän niissä Matin kanssa kukaan piisannut likimainkaan, hänellä niitä oli konsteja kymmenittäin, eikä toiset tienneet muuta kuin ihmetellä. Ja ainahan oli Matti valmis auttamaan, jos ketä vallattomat kiusasivat—ja sitten tuo tapaus tuolla peltotiellä: siellähän Elsa joutui pahaan pulaan vallattomain poikain kanssa—yks kaks, oli Matti paikalla ja ojissa kieriskelivät vallattomat.—Eikä nuot tuommoiset tapahtumat olleet ollenkaan vähäpätöisiä viidentoistavuotiaan tytön mielestä, ne kohottivat tavattomasti Matin arvoa hänen silmissään.
Matti puolestaan olisi ollut valmis vaikka tuleen juoksemaan Elsan puolesta, niin paljon hän piti tuosta hiljaisesta tytöstä. Joka vaan hiukkasenkin loukkasi Elsaa jollakin tavalla, ei jäänyt Matilta kostamatta, siitä sai olla varma, vaikka ei kosto aina ollutkaan aivan ankaraa laatua.
Rippikoulussa voitti Matti itselleen monta hyvää ystävää, mutta samalla ei puuttunut kadehtioitakaan. Harmitti se monta upeaa talollisen poikaa, kun hän, tuo mökin poika ja kerjäläinen, kulki aina kaikkein etupäässä ja joka paikassa tunkeutui etevämmäksi muita. Senpätähden ei sivullapäin puuttunut puheita "kerjäläisloikkarista ja Luisulan Goljatista," niinkuin muutamat Mattia pilkalla nimittelivät. Sattuipa Mattikin joskus kuulemaan noita nimityksiä ja silloin alkoi ankara prosessi, joka toisinaan kävi niin pitkälle, että tuli Kirkkoherran tutkittavaksi. Silloin sanoi Matti rohkeasti, ett'ei hän suvaitse mitään outoja liikanimiä, eikä ole mikään kerjäläinen enää, jos sitä ennen onkin ollut.
Oli lauantai-ilta Heinäkuussa, aurinko läheni jo laskuaan, kylän karja palasi laitumelta, ilma oli lämmin ja tyven. Matti istui kivellä kujan vieremällä suitset kainalossa, hänen piti mennä hakemaan hevosta, jolla sitten Elsan kanssa huomen aamulla kirkolle ajaisivat, nauttimaan ensikerran Herran ehtoollista.—Tuollahan se tuli Elsakin, karjaa ajaen, keveänä, viehättävänä.—"Kiiruhdas vaan, että ehdit kotia kylpemään," sanoi tuo kaunis tyttö hymyillen tuttavasti.—"Annas kun levähdän, olen hieman väsyksissä," vastasi Matti.—"Olet väsynyt, kuka sitä ikänä on Matista kuullut? Sinä teet niin liika paljon työtä, ei sinun pitäisi tehdä niin paljoa!" sanat lausuttiin hellällä osanottavaisuudella, ja sitten poistui tyttönen.—Matti katseli hänen jälkeensä, siksikuin hän katosi näkyvistä karjoineen, sitten oikasi hän jäseniänsä ja puhui itseksensä: "Väsyksissä minä, miks'en? eihän ole helppoa riistää voittoa täysin varttuneilta miehiltä—ei—mutta peräksi en anna, en totta vie—minä tahdon olla jotakin, jota ei kaikki poikanulkit ole; he saavat minua vieläkin ihmetellä!—Mutta mitä on kaikesta etevyydestäni, olenhan köyhä rotta, äskeinen kerjäläinen, siihenhän katoovat minun kaikki etevyyteni!—Hm, olempa kyllä nähnyt, mikä maailmassa on todella arvokasta.—Ajat muuttuvat, tiedän mä, mikä ennen oli sopivaa, ei enää pian olekkaan. Niin kauvan, kuin ollaan lapsia, ei tehdä niin tarkkaa eroitusta renkipojan ja talollisen lapsen välillä—mutta sitten alkaa toiset ajat, luulen minä.—Hm, kuka tietää, missä olisin ilman tuota tyttöä, hänen ansionsa se on, että olen tämmöinenkin mies, kuin olen.—Ha, ha, ha, lapsi? neljäntoista vuotias nulkki.—Eipä kukaan käsitä mitä tuommoinen nulkki voi ajatella, varsinkin jos se on laajalta haistellut mailmaa.—Mutta vielä on aikaa —vasta on vuosia viisitoista—eikä häntä minulta helposti riistetä, ei!"
Tavallista vakavampana hääräsi Matti sunnuntaiaamuna hevoisensa kanssa Kantalan pihassa, hän tutkisteli ja tarkasti jokaista hihnaa ja solkea valjaissa, odotellessaan Elsaa, joka vielä sisällä viipyi. Viimein tuli tämä, silmät itkusta punaisina, saatuaan monta neuvoa ja sydämellistä sanaa läksiäisiksi. Matin mielessä liikkui tuhansia tuumia ja aatteita: hän kyllä tunsi ja tiesi tämän päivän tärkeyden henkisessäkin suhteessa, sillä rippikoulun ajalla oli hänkin ruvennut ymmärtämään Jumalan pelkoa, mutta samalla lensi hänelle mieleen koko edessä oleva tulevaisuus, uusina ja yhä uusina kuvina, jotka syntyivät, kasvoivat ja haihtuivat aivan vallattomasti.—Ja sitten kirkossa: hän vastaili kyllä raikkaalla, selvällä äänellä ja teki lupauksensa täydellä todella ja hyvillä aikomuksilla—mutta sitten tahtoi taas ajatus lentää omia teitänsä. Oli yksi henkilö kirkossa, jota hän ei voinut olla muistamatta—hänen täytyi aina useasti katsahtaa sinne päin, jossa tuo oli—hän ei olisi sitä oikeastaan tahtonut, hän olisi tahtonut ajatella ihan toisia asioita, mutta ei käynyt laatuun.
Yhä edelleen palveli Matti Kantalassa, hänestä oli nyt jo sukeunut ihan toisenlainen olento, kuin hän oli tullessaan. Tosin oli hän nytkin vielä toisinaan aika veitikka, mutta tämä veitikkamaisuus oli ihan toista laatua, kuin ennen kerjuupoikana. Pois oli jäänyt tuo raaka ilveilevä puhetapa ja irvistävä kerjäläis-naama, ja Matista oli tullut miellyttävä iloinen poika. Kantalassa pidettiin häntä kuin omana poikana; alusta aikain oli häntä lemmellä kohdeltu, niin että hän todella tunsi olevansa kotona. Ja juuri tuo kodin hiljainen lempeys se oli, joka niin pian tasoitti hänen rajun, pilaantuneen luonteensa, ja herätti hänen paremmat ominaisuutensa täyteen eloon. Yhä suuremmassa määrässä voitti hän isäntänsä ja kotoväkensä luottamuksen, sillä vaikka vielä aivan nuori, oli hän harvinaisen tarkka ja taitava, käsitti erinomaisen pian kaikki asiat, joten voitiin sentähden uskoa hänelle mikä toimi tahansa. Kantalan isäntä oli itsekseen hyvillään, kun oli saanut noin erinomaisen miehen ja aikoja myöten aikoi hän Matille hyvästi palkita.—Mutta eipä kukaan tuntenut niitä tuumia, joita Matti päässään hautoi, kun hän usein miettivänä yksinänsä istui. Silloin ajatteli ja mietti hän mitenkä parhaiten, kunniallisilla keinoilla, voisi vähässä ajassa ansaita rahaa, ja hän päätti, että renkinä ollen voidaan sitä ansaita aivan vähän.—Ja rahaa, sitä hänen nyt kaikessa tapauksessa piti saada, vieläpä runsaasti—hänen täytyi pyrkiä ihan toisenlaiselle asemalle, kuin missä nyt oli—muutoin ei kävisi hyvin.– Elsa hänen piti joskus saada, sen hän tunsi koko olennossaan—vaan tällä asemalla ei sopinut—olipa hyvä, että oli vielä runsaasti aikaa. —Hei kyllähän maailmassa oli rahoja!—ja kyllä hän oli mies niitä sieltä ulos kiskomaan; eihän tarvittu kuin joku tuhat.