Mutta sitä vilkkaampi oli Anna; Ketolan asukasten jörömäisyys ei vaikuttanut häneen mitään. Kohdattuaan jonkun henkilön, esiintyi hän tuhansilla kysymyksillä ja kertomuksilla heidän oloistaan; outoinkin kanssa tutustui hän heti. Hän sai kasvaa melkein vapaasti ilman mitään kuria, tai neuvomusta, sillä niistä torista, mitä joskus sai, hän viisi välitti. Muuten oli hän kelpo tyttö, ahkera ja tarkka vieläpä aivan rehellinenkin, hän koetti olla mieliksi kasvatusvanhemmilleen, vaikk'ei hän heidän puheistaan pitänyt suurta väliä.
Niin yksinäisissä oloissa, kuin Anna kasvoikin, ei kuitenkaan ollut ulkomailma häneen aivan vaikuttamatta; ainahan sitä oli Ketolankin torpasta yhtä ja toista asiaa kylälle, ja niitä asioita toimittamaan oli Anna tavattoman halukas. Pian saikin hän melkein kaikki asiat toimekseen ja kunnolla hän ne toimittikin. Täyttä vointia juoksi hän silloin mennen tullen, saadakseen sen enempi olla kylässä, seuraa nauttimassa. Ja tarkkaan muistiinsa hän ahmi kaikki näkemänsä, kuulemansa, laulut, puheet ja tarinat ja kertaili niitä sitten itseksensä.
Isommaksi tultuaan sai Anna usein sunnuntai iltapuolisin käydä kyläilemässä ja mitä hän täällä näki ja kuuli painui ehdottomasti hänen mieleensä, niitä hän sitte kuvitteli viikkokaudet yksinäisyydessään. Mutta, ikävä kyllä, nuot kuvitelmat eivät aina olleet puhtahinta laatua, niissä piili monta huonoa itua, jotka aivan helposti voivat juurtua yksinäisyyden rauhassa,
–Jo oli Annan huuto aika lopussa; nyt oli jo aika mennä rippikouluun. Kiihkeällä halulla, vaikka taidostaan hieman levotonna, kävi hän tuohon nuorisokokoukseen, jonka läpikäytyä hänestäkin tulisi aika ihminen.
Anna osasi nyt jo jotenkin selvään lukea sillä hän oli hyvämuistinen ja teräväjärkinen, eikä hän isommaksi tultuaan tahtonut olla muita huonompi, senpätähden oli hän, miten mahdollista kokenut parantaa virheellistä lukutaitoaan.
Rippikoulussa käyminen tuli Annalle pian mieluiseksi huviretkeksi, siellä hän sai paljon uusia tuttavia, joiden seurassa aika hauskasti kului. Enimmän huoletti häntä vaatetuksensa, tosin oli hänellä jo useampiakin pukuja, joita sopi vaihdella, mutta kaikki nuot oli tehty Ketolan torpassa, eikä siellä pidetty niin paljon koreista väreistä väliä, kuin kestävyydestä ja lämpimyydestä. Toisin sitävastoin oli toisilla tytöillä: keveät, heloittavan väriset puvut. Oikeen alakuloiseksi tuli Anna, vertaillessaan noihin omia harmaitaan. Ja sitten toisella kertaa hän taas kotona puki ja riisui, katsoi ja tarkasteli, toisinaan oikein itki, kun ei saanut tyydyttävää pukua päälleen. Ketolan torpan päätti hän jättää ensi syksynä, ainahan muualla saa edes sen verran palkkaa, että saa kunto liinan päähänsä. Koko tien hän tuskitteli, siksikuin joutui toisten tyttöin pariin, jossa tuo ikävä seikka hieman unohtui.
Syksyllä Anna todellaan läksi pois Ketolasta, hänen mielensä hehkui päästä kylään, ihmisten seuraan, ja vaikka miten olisivat Ketolaiset häntä houkutelleet, vaikka mitä luvanneet, ei hän suostunut jäämään.– Tapalasta sai hän piian pestin ja oli näin valmis lähtemään, alottamaan uutta elämän uraa. Hän lähti Ketolasta hyvästi vaatetettuna, sillä Ketolaiset olivat päättäneet tällä tavoin palkita hänen palvelustansa. —Niin mieluista kuin muutto Annalle olikin, itki hän kuitenkin kaipauksen kyyneleitä, jättäissään kasvatus-vanhempansa ja liikutettuna olivat nämätkin tästä perheen hajoamisesta. Mikko juoksi vielä jonkun matkaa jälessä, itkien ja huutaen Annaa takaisin.
III
"Missähän se Heikkikin taas niin kauvan viipyy, varmaankin taas juomapaikassa?" kirkui Mattilan emäntä, suuri ja vahvakas nainen, korkealla kimakalla äänellä, niinkuin hänen oli tapansa. "Missä lienee se renki Kallekin, että lähettäisin hänen hakemaan? Ei, kylällä ne juoksee kaikki. Miina, tuo se kahvipannu sieltä joutuun ja juokse sitten tallinsillalle katsomaan, joko Heikkiä näkyy." Näin kirkui emäntä yhtenään, käveli akkunalta akkunalle levotonna.—Joskus, vaikka se aivan harvoin tapahtui, oli isäntä piitynyt johonkin hetkeksi ryyppyjä ottamaan ja menettänyt markan pari, ja se oli emännästä kauhea asia, ei ryyppäämisen, mutta sen rahan hukan tähden. Rahan menettäminen, sepä se oikein sydäntä viilti. Sillä rahaa, sitä piti koota ja lainata, tiesi Mattilan emäntä; sitä ei hän käsittänyt mitenkä rahaa koota, sillä hän oli typerämpiä talouden hoitajia, mutta sen hän tiesi, että saatu raha pitää panna korkoja kasvamaan ja mitä enempi, sitä parempi. Isäntä oli toimimies, osasi hyvin järjestää talouden hoidon, vaikka hän muuten oli tyhjämäinen itserakas hotakka.
Väkijuomille oli Mattila aivan perso, ja vaikka häneltäkin muuten raha kitsaasti heltisi, sekosi aina viinaankin muutama markka. Juovuksissa ollessaan oli hän aika poika; mitään tässä mailmassa ei ollut hänen arvoistansa, työssä eikä toimissa, tätä saarnasi hän lakkaamatta korkealla äänellä, samalla arvostellen muitten ihmisten toimia mitä raaimmalla tavalla.
Vaan selvänä palasi Mattila tällä kertaa pitäjältä, kumppanina Luisulan Jussi, huutolainen; Mattila ajatteli, mitähän nyt emäntä sanoisi tuosta uudesta tulokkasta. Ett'ei hän aivan hyvää ollut sanova, sen hän hyvin tiesi, ei sen tapa koskaan ollut hänen tekojaan ylistellä. Eikä hän itsekkään ollut aivan tyytyväinen tuohon uuteen mieheensä; eihän se tainnut olla muutakuin vaivoiksi tuommoinen poikakloppi. Mutta— ajatteli hän—tulee siitä kolmatta tynnyriä rukiita, ja tuleehan tuo toimeen omain lasten ruoan jäännöksillä.—Tällaisia, ja vielä paljon muuta, ajatteli Mattila ajaessaan kotia päin, ehtimiseen valitteli Jussi viluansa ja jalkainsa palelemista, mutta ei Mattila noita valituksia ottanut kuuleviin korviinkaan, sanoa tokaisi vaan; "ole vaiti poika, kohta pääset lämmittelemään."
Roussilla oli Mattilan emäntä vastassa, huudellen siitä kuten alttarilta: "Missä siellä olet kokopäivän kuhnaillut? Mitä sinä nyt meinaat, kun vätelet kerjäläisiä? Käyhän niitä kylliksi ilmankin—Mikä tuo on tuommoinen retamo, onko se Luisulan mukuloita?"
Reen vieressä seisoi Jussi itkeä viristen, siksikuin isäntä oli hevosensa korjannut ja käski häntä huoneesen; silloin kömpi tuo puoliksi jäätynyt raukka sisälle ja asettui muurin loukkaasen lämmittelemään.
Sisälle päästyään jutteli isäntä, että poika tulisi jäämään taloon hoidettavaksi ja että sille oli annettava ruokaa ja hiukan vaatetta. Mutta tästäpä emäntä äänen otti:—hän nyt muka rupeaisi hoitamaan tuommoista retvanaa. "Ei ikänä se tapahdu," sanoi hän. "Onhan siinä täitä ja syhelmää, ja jokalajia, tuommoisessa! Onko nyt vielä ikänä hullumpaa kuultu tai nähty," jatkoi emäntä toriansa, "kun ottelee tuommoisia taloonsa, onhan tuossa itsellä lapsia ainakin yhtä kauniita kuin tuo Luisulan mukulakin!"
Mutta isäntä selitti, ettei tuo ollut miksikään häviöksi, sillä siitähän maksetaan runsaasti. "Eikä sinun tarvitse sitä ruokota tai muuta," sanoi isäntä, "onhan tässä kyllin käskyläisiä. Enkä minä häntä olisi muuten huutanutkaan, mutta olivathan Luisulaiset meillä työssä monet vuodet ja olihan mökki meidän maan päällä."
"Ja meidänkö sitten pitää hoitaman vielä mukulatkin? siitä syystä, kun Luisulaiset ovat meillä joskus työssä olleet?"
"Ei maar', eikä tätä tarvitse ilman mitään hoitaa—mutta kuinkas taisin minä muuta, kun Kantala otti yhden ilman mitään ja minulle tyrkyttivät toista."
Tuli siitä viimein kinastuksesta loppu ja päätettiin poika pitää talossa; käytiin nyt yksissä katsomaan tuota riidanalaista henkilöä, joka tuolla muurin loukkaassa itki ja valitti. Vasta silloin huomattiin, että pojan jalat olivat tyynni paleltuneet, pappilasta tullessa.
Riisuttaessa kehnoja jalkineita jäätyneistä jaloista, kiljui ja valitti Jussi surkiasti. Pahasti mutisten poistui emäntä kammariin, katsomasta tuota kohtausta; ei hän muka saanut tuommoista katseltua.
Pienet pojat Kalle ja Hermanni katsoa tähystivät lakkaamatta tuota valittavaa raukkaa, viimein toivat he leikkikalujaankin Jussin nähtäväksi, joka tästä rauhottui, katsellen ja ihmetellen poikain kapineita. Sitten sai Jussi ruokaa ja kävi maata yhä valitellen kipeitä jalkojaan.
Aikoja kului, Jussin paleltuneet jalat paranivat, vaikka varpaat saivat eri muodon, kuin niillä ennen oli, ja jäivät rumiksi kynsittömiksi möhkäleiksi.—Huomasipa Mattilan emäntä, että tuommoista poika nulkkia sopi käyttää pieniin palveluksiin ja nyt sai poika ruveta kaikenlaisia pieniä töitä toimittamaan. Noita tehtäviä karttui aina vain enempi. "Jussi, menes tuomaan lastuja! menes tuomaan hiukan vettä! tuo pian, älä kuhnaile!" Ja nyt sitä, nyt tätä tehtävää, senkin seitsemää lajia, ett'ei poika suinkaan ollut liikettä vailla. Ja palkinnoksi kaikesta vaivastaan sai hän ainoastaan toria, sillä Mattilan emännällä oli se oikein alituisena tapana, milloin oli piikatyttö toruttavana, milloin renkipoika, ja väliaikanen, alinomainen nuhdeltava oli hän, huuto-Jussi.—Päivä päivältä kävi Jussi väliäpitämättömäksi emäntänsä käskyille; hän liikkui hiljaa, viivytteli tahallaan kauvan jokaisella pienemmälläkin asialla, ja oli tottelematon, niin paljon kuin uskalsi. Hän oli jo tullut huomaamaan, ett'ei hänen parhaatkaan toimensa kelvannut mihinkään, kaikessa tapauksessa sai hän kuulla toria ja uhkauksia, mitään sen parempaa ei tullut hänen osakseen.
Jussi oli vuotta vanhempi Mattilan vanhinta poikaa. Ensiaikoina elivät he hyvässä ystävyydessä ja leikkivät yksissä, miten lapset ainakin, ei he vielä tunteneet sääty eroitusta. Vähitellen kuitenkin muuttui toiseksi tuokin asia. Sillä kuullessaan miten Jussia alinomaa toruttiin, kun hän sitävastoin sai olla miten tahtoi, rupesi Kallekin ajattelemaan, että tuo Jussi mahtoi olla aivan huono olento, kun aina teki niin suunnattomat vahingot ja olisi ansainnut selkäsaunan seitsemän kertaa päivässä,—niinhän emäntä usiasti saneli.—Kalle oli vallaton poika, kun sitävastoin Jussi oleskeli enimmäkseen hiljaa. Pian oli Kallen mielityönä kiusata Jussia, repiä ja tyrkkiä häntä, siksikuin sai toisen suuttumaan, silloin tapahtui usein että Jussi löi kiusaajaansa tavallista kovemmin. Mutta silloinpa nousikin melu talossa: Kalle parkaisi ja huusi, valittain miten kovasti Jussi häntä löi, ja kaikki läsnä olevat toruivat yksin suin tuota kelvotonta huutojullikkaa; kaiken tämän ylitse kuului emännän ääni niinkuin tuomiopäivän pasuuna.
Pian muuttuivat nämät tapaukset tavallisiksi iltahuveiksi koko talon väelle: usein, varsinkin silloin, kun isäntä ei ollut huoneessa, ärsyttivät ajattelemattomat renkipojat Kallen Jussia kiusaamaan. Sitä sitten kelpasi kuulla, miten Jussi kiljui ja kielsi, jopa usein itkeä virisi. Ja kun sitten sattui semmoinen tapaus, kuin äsken kerrottu, vierittivät he syyn Jussin niskoille, joka muka aina suuttuu leikistä. Eipä asia tällaisissa tapauksissa aina jäänytkään paljaakseen torumiseen; usein joutui isäntä paikalle, ja sen enempää syytä kyselemättä, kuritti hän poikaa, muka tuollaisesta hirmutyöstä. Tällaiset tapaukset saivat Jussin entisestä ärtyisemmäksi; hän tunsi, että hänelle tehtiin väärin, ja ett'ei hän millään lailla kyennyt puolustamaan; sillä olipa hän vaan kelvoton poika nulkki—huuto-Jussi. —Toisinaan sattui isäntäkin näkemään Kallen kujeita, hän kielsi silloin Kallea: "Anna sen pahan olla; mitäs siihen viitsit kajota, semmoiseen vitisijään," sanoi hän, ikäänkuin tuo huutolaispoika olisi ollut liika huono talollisen pojan kiusoteltavaksi.
Jussin lukutaito Mattilaan tullessaan oli vasta hiukan alulla ja vähän aikaa talossa oltuaan unhotti hän sen kokonaan. Kun sitten talvella lukusijat olivat tulemassa, koetettiin häntä hiukan opettaa, mutta semmoisesta opetuksesta ei ollut mitään apua ja seuraus oli, ett'ei Jussi lukusijoilla osannut mitään. Siitä sitten seurasi toria Jussiparalle, ikäänkuin lukemaan oppiminen olisi ollut hänen omassa vallassaan, annettiin toki pieni muistutus talon haltijoillekkin, että pitäisivät parempaa vaaria hoidokkaastansa.
Mutta nämät muistutukset eivät olleet ollenkaan Mattilaisten mieleen, varsinkin emäntä piti ankaraa möryä. Jokaiselle talossa kävijälle selitti hän, miten talon isäntä hyvänlaatuisuudessaan, armeliaisuudesta oli tuon pojan taloon ottanut ja kuinka siitä oli senkin seitsemän vaivaa ja harmia. Ja sitten päällekaupan toruvat vielä papit lukusijoilla ja tekevät muistutuksia—pitäisikö tuota nyt vielä päällepäätteeksi maisteriksi koulutettaman.
Kouluun siitä Jussi kuitenkin pääsi toisena talvena, Kraatarin Kaisan kouluun: siellä ne kävivät muittenkin kyläläisten lapset, semmoisten jotka eivät itse opettaneet. Siellä kävi Mattilan Kalle ja sinne pantiin Jussikin isännän tahdosta vaikka ei tämä ollenkaan emännän mieleen ollut. Sehän nyt oli ihan hullua, Mattilan emännän mielestä, kun piti maksaa opettajan palkkaa ja evästää huutolaista lukukouluun— mitä hyötyä tällaisesta voisi tulla?
Olihan se kanssa tavallansa oppilaitos, se Kraatarin Kaisankin koulu; vanha puolisokea ämmä siellä istui pienessä, pirtti pahasessa, täyttä voimaa rukkia polkien, pitkä tikku toisessa ja aapiskirja toisessa kädessä, ympärillään muutamia lapsia. Yksi siinä katsoi kirjaansa, lukea tankaten ja siirrellen tikkuaan sinne tänne, tietämättä sen paremmasta johdonmukaisuudesta, toinen tähysteli katossa matelevaa pientä elävää, kolmas oli uneen uinahtunut. Mutta sitten tapahtui hetken päästä muutos: rukki seisattui, tikku asetettiin paikoilleen, kattoon töllistelijän silmät käännettiin kirjaan päin ja nukkuva herätettiin. Sitten seurasi pienet torat, huomautus seinän raossa riippuvasta vitsasta, hiukkasen opetusta perässä lukemista ja taas sama näytös uudelleen. Paitsi näitä rukin vieressä istujoita, oli isompia lapsia sijoitettu kukin eri nurkkaansa, katkismus kädessä, lukea lopottivat nämät kovalla äänellä ja eri sävelillä, johon Kaisa aina toisinaan tiuskasi: "ei se niin ollut, Matti! älä väärin lue Miina!" ja muuta semmoista. Kaikki tämä melu sekosi yhteen kummalliseksi sekasotkuksi, joka kuului aivan naurettavalta.—Ainoastaan talviajat oli Kaisan koulu toimessa, eikä hän silloinkaan hennonnut rukkiaan jättää, vaan aamusta iltaan, hyrisi rukki ja lapset lukivat Kaisan mökissä. Tarkkapäiset ja ahkerat lapset oppivat kuitenkin siellä jotenkin lukemaan, mutta typerämmät, huono-oppisemmat eivät oppineet juuri mitään, paitsi juuri pikkuisen ulkolukua. Sillä ulkolukua se olikin, jota Kaisa opetti, vaikka kirja muodon vuoksi oli kädessä. Hän luki edellä, oppilas matki perässä, siinä koko opetusjärjestelmä. Moni oppi sillä tavalla sisäluvunkin, mutta älyä siinä tarvittiin.
Pahaksi onneksi eivät Mattilan koululaiset sattuneet olemaan tuollaisia älyniekkoja, ja silläpä saivatkin he käydä perässä lukijan kurssia, varsinkin Jussi, joka ainoastaan muutaman viikon koulua kävi, ei oppinut juuri mitään.—Ja kylläpä saikin Jussi monet kerrat päivässä kuulla, että hän oli kaikkein huonoin ja typerin koko lapsilaumasta, ja ettei hänestä ikänä miestä tule, pahanpäiväistäkään. Hän sai tyrkkäyksiä, tukkapöllöä ja muuta senlaista herkkua montavertaa enemmän kuin muut. Kaisulla oli se paha tapa, että hän, vaikka itsekkin köyhää kansanluokkaa, lastoi köyhempien lapsia, vaikuttiko tässä sitten paremmat lahjat, vai rikkauden kunnioitus? Kaiketi molemmat.—Jussi oli mökkiläispoika ja huutolainen, huono taidostaan, kasvikumppaneinsa sorron-alainen, silläpä joutui hän kohta ikävään asemaan. Heti Jussin kouluun tultua, osoitteli Kalle häntä sormillaan tovereillensa, sanoen pilkkaavasti: "tuo on meidän huuto-Jussi retvana, minä olen sen monta kertaa pannut poraamaan, vaikka on minua vanhempi." Tällätavoin joka taholta sorrettuna, tuli Jussi pian lukutovereinsa pilkkalauluksi ja niin muuttui hänelle koulunkäynti kahta pahemmaksi kuin koto-olot. Ja sitten vielä kertoili Kalle kotona, miten monta tukkapöllyä, toraa ja tyrkkäystä Jussi tänäänkin oli saanut, vieläpä ett'ei Jussi ikänä opi lukemaan, sen oli Kaisa monesti sanonut. Ja sitten kertoi hän, miten Jussia oli narrattu ja miten se oli porannut, toisinaan oli se ollut paha ja lyönyt häntä matkalla j.m.s.—Ja koko talon väki nauroi ja pilkkasi Jussia. "Ai Jussi parkaa," sanottiin, "eipä siitä vaan tule pahanpäiväistäkään miestä!"
Jussi istui nurkassa ja ajatteli, että olisihan sitä hänelläkin yhtä ja toista valittamista, eipä hän ollut eväistäkään saanut, muuta kuin pikkuisen leivän palan. Kalle ne oli kaikki syönyt ja jakanut toisille tovereille, sitte oli häntä tuupittu ja revitty suotta-aikojaan. Mutta turhaksi tiesi hän niistä puhumisen, sitä olisi vaan naurettu.
Kalle ei mistään vihasta Jussia kiusannut, mistähän semmoista olisikaan lapsen sydämmeen tullut. Mutta ensi päivästä oli häntä opetettu halveksimaan tuota huutolaista ja pitämään itseään paljoa parempana olentona. Ja näkipä hän jokapäivä, että hän paljoakin parempi oli, eipä hänen tarvinnut alinomaa juosta sinne tänne käskyjä toimittamaan, eikä kantaa puita ja vettä, ja annettiinpa hänelle ja toisille lapsille kaikenlaisia herkkupaloja, kun sen sijaan Jussin piti syödä heidän loppujansa. Senpätähden kiusasi ja ärsytti Kalle tuota halveksittua samalla mielellä kuin joku ärsyttää koiranpenikkaa ja suuttuu siitä, jos tuo puree liika rajusti. Samalta kannalta katseli asiaa Mattilan isäntä väki, ja sitä myöten menettelivät muutkin, ajattelematta asiaa sen syvemmin. Ei tullut kukaan ajatelleeksi, että tuossa huutolais-pojassa oli ihminen kehkeytymässä, ei huomannut, että tässä oli heikko ihmistaimi, jätetty turvatonna tuulien valtaan. Ei huomannut kukaan miten kovasti tämä taimi kaipasi päivänpaistetta, edes pikkuisenkaan säälivää ihmisrakkautta, ei, kukahan sitä niin pitkälle ajatteli, olipa tuo ainoastaan huutolaispoika!
Vuosi vuodelta muuttui Jussi äkäisemmäksi ja huolimattomammaksi, tehtävänsä teki hän veltosti ja ainoastaan pakottamalla, hänestä tuli todellakin semmoinenkin kiusankappale. Sillä vähitellen oli hän saanut päähänsä sen varman ajatuksen, ett'ei hän ole semmoinen kuin muut ihmislapset.—Olihan Mattilan emäntä sen julistanut jo ensi näkemästä ja sitten sitä kertonut monet kerrat päivässä, ja samaa virttä oli isäntäkin monesti veisannut. Ja sitten koko talon väki oli häntä aina pilkkanansa pitänyt, ja vielä päälle päätteeksi leikkitoverinsakin pitivät häntä aina alla kynnen, pilkattavana. Eipä Kraatarin Kaisakaan muita lapsia niin paljon torunut ja häväissyt, kuin häntä—ja sitten vielä pappi lukusijoilla, sekin sanoi häntä laiskalukijaksi ja julisti, ett'ei hänestä miestä tule.—Eikä hän tosiaankaan osannutkaan lukea, toisinaan koetti hän saada selvää tuosta konstista, mutta mahdotointa se oli—ominpäin, ja jos hän joltakulta neuvoa kysyi, sai hän tavallisesti vastaukseksi: "kyllä sen ikäinen poika jo saa ominpäinkin lukea."—Kaikki nämät todistivat varmasti, että huuto-Jussi on aivan toista kuin muut pojat, ei sillä ollut oikeutta omistaa mitään pikku kapineita, ei nauttia mitään herkkupalaa. Kaikista näistä teki Jussi sen johtopäätöksen, että hänen oma mitättömyytensä oli kaikkiin syynä ja sitämyöten rupesi hän itseään pitämään viheliäisenä raukkana, jolla ei ollut minkäänlaista arvoa.—Tämä tunto teki hänet välinpitämättömäksi, äreäksi jöröksi, mitäpä hänen muka oli väliä, miten hän kuluttaisi aikaansa, eipä hän muuta ollut, kuin huuto-Jussi, viheliäinen vaivainen. Hän päätti, ett'ei maksanut vaivaa olla niin tarkasti kuuliainen isäntäväkensä käskyille, mitäpä hyötyä siitä olisi? Usein pistäysi hän piiloon johonkin soppeen, nauttien siellä iloista vapautta, loikoillen huoletonna. Silloin kuului yli kyläkunnan Mattilan emännän kimakka huuto: "Huuto-Jussi! mihinkä riivattuun se Jussi nyt meni!" Mutta Jussi puri hammasta piilossaan ja vääristetyllä suulla matki tuota vihattua Huuto-Jussi sanaa, kiroillen tuota riivattua, "Rääkkälän ämmää", niinkuin hän itsekseen nimitteli emäntäänsä.– Mattilan emäntä, vaikka muutoin ahne ja kitsas, oli kuitenkin jommoinenkin herkkusuu, aina hänelle oli tuorenna vehnäpullat, pannukakut ja muut semmoiset, ja noista herkuista saivat lapsetkin hyvän osan. Mutta Jussin osalle ei tullut koskaan pienintäkään palaa, ja hartain silmin katseli hän, miten toiset herkkujansa nauttivat. Siinäpä oli Kallella taas mukava ärsytyksen tilaisuus, hän houkutteli Jussia tekemään kaikenlaisia vaikeita töitä, luvaten hyvän kappaleen pannukakkua tai muuta. Jussi silloin oli valmis tekemään vaikka mitä, mutta eipä hän luvatusta palkinnosta saanut juuri sanottavia, naurua vaan päin silmiä.—Anteliaampi sitävastoin oli nuorempi poika Hermanni, jolla ei ollut semmoista kiusantekijän luonnetta, häneltä sai Jussi monta pientä herkkupalaa. Mutta noitten herkkupalain myötä sai Jussi ankaran mieliteon, joka aina kasvamistaan kasvoi. Ja sitten ei hän enää voinut itseään hillitä, vaan koki näpistellä, mitä vaan hiukkasenkin sai ja näin sai taas uusi puhe alkunsa.
Jussin näpistelemiset tulivat tietysti aivan pian tunnetuksi, ja kyllä silloin nousi aika melu ja elämä, ikäänkuin olisi kymmenkunta suurta rosvoa ollut kuritettavana. Jussi istui halkoläjässä melkein koko talonväen ympäröimänä, siinä sai hän muutamia tuimia tukkapöllyjä ja moniaita lyöntejä päreen syrjästä—ja sitten seurasi koko joukko uusia nimiä: "varas, rosvo, penikka, lurjus ja roisto," kaikki höystettynä mitä suloisimmalla välisaarnalla.—Kuria ja häväisemistä siinä kyllä oli tarpeeksi asti, mutta ei ainoatakaan hyväsydämmistä lempeää neuvoa, ei pienintäkään johdatusta nuorelle langenneelle. Luonnollinen seuraus oli että Jussi tuota uutta varas nimeään ei pitänytkään suotta, vaan näpisteli edelleen yhä mitä sai.
Erään kerran istui Mattila hyvästi päihtyneenä asuintuvan pöydän päässä, siinä hän ylisteli suurta viisauttansa ja mahtavia tekojansa, samalla manaten kelvottomia naapureitansa kelpo tavalla. Silloin tuli emäntä kammarista, kirkuen, että Jussi roisto on taas vienyt hänen kaksi korppuansa hyllystä. Tästä suuttui juopunut mies ja sivaltain pöydältä kaljahaarikan juoksi hän nurkkaan, missä Jussi oli ja lyödä läimäsi sinne täyttä voimaa. Jussi silloin huusi surkiasti, ja olisipa pojan tainnut aivan hukka periä, jos ei huoneessa oleva renki olisi apuun rientänyt. Peljästyipä tätä tapausta jo suulas emäntäkin ja riensi miestään hillitsemään, jotta varkaan kuritus jäi siksensä. Mutta Jussi ei tällä kertaa lakannutkaan valittamasta, vaikka kiellettiinkin, silloin käytiin katsomaan ja havaittiin Jussin käsivarren olevan ihan väärässä, riippuvana.
Poikki se oli Jussiraukan käsivarsi ihan selvästi, siinä ei puolustus auttanut, selvää oli sekin, että isäntä haarikalla oli sen poikki lyönyt. Eikä nyt haluttanut emäntääkään turhanpäisesti kirkua, jättipä isäntäkin naapurinsa haukkuminen kesken.
Tämän tapauksen todellisuutta koettiin pitää salassa miten mahdollista, heti lähetettiin renki hakemaan haavansitojaa, pitäjää, lukkaria, mutta ensiksi varoitettiin häntä, ett'ei puhuisi asiaa todenmukaisesti, vaan kertoisi Jussin itse kätensä poikki langenneen. Pahemmin pelättiin Jussia itseään, sillä olisihan asia saanut aivan kamalan muodon, jos poika olisi täyden toden kertonut. Ensikerralla kättä sidottaissa oli Jussilla kuitenkin niin paljon kärsimistä, ettei kyennyt mitään puhumaan ja toisella kertaa saatiin hän lahjoilla vaikenemaan, vaikka kyllä hän tällä kertaa oli varkauteenkin viaton sillä Kalle-poika se oli ne korput näpistänyt. Nyt sai Jussi maata ja oleskella monta viikkoa rauhassa toralta ja pilkalta, sillä niin kauvan kuin käsi oli kipiä, pysyi asia tuoreessa muistossa.
Pojan tultua vanhemmaksi ruvettiin Jussia vaatimaan jommoiseenkin työhön. Hänellä olikin ensi alussa jommoistakin halua varsinaiseen työntekoon; jos olis ollut johtajaa, olisi siitä ehkä voinut jotain tulla. Mutta nyt se kävi niin, että Jussi taitamattomuudessaan teki työnsä ihan nurinpäin ja siitä seurasi toria, naurua ja pilkkaa ja päällepäätteeksi arvostelu; "ei sinusta, Jussi, ikänä miestä tule pahanpäivästäkään, mene tiehes koko kloppi!" Jussi meni ja päätti mennessään, ett'ei hän tästä lähin tahdo koettaakaan, koska ei hän kumminkaan mitään saa, eikä osaa, saahan sitä haukkumista muutenkin kuulla.
Kerran piti Jussin liiterissä sahalla halkoja katkoa, mutta saha ei ottanut käydäkseen, hyppeli vaan sinne tänne, viimein soikahti se väärään, poikkimenneeseen käsivarteen ja loukkasi sitä kipeästi. Silloin suuttui Jussi ankarasti, heitti sahan nurkkaan ja istui pölkyn päälle, itkeä nyyhkyttäin. Siinä katseli hän väärää käsivarttansa ja muisteli kaikkia niitä haukkumasanoja ja pikkulyöntejä, mitkä hänelle oli Mattilassa tulleet osakseen.—Pitikö hänen vielä sitten työtä tehdä—eipä talon koirakaan työtä tee, eikä sitä sentään niinkään halveksita kuin häntä—eipä sen ollut käpälää poikki lyöty, vaikka oli joskus omin luvin leipäpalasen kiepannut.—Mutta hän joutui kohta rangaistavaksi, jos joku talossa jotakin näpisteli, ei siinä kysytty oliko hän todella syyllinenkään.—Eikä ollut ketään, joka olisi häntä puolustanut, tai neuvonut—kukahan sitä viitsi huuto-Jussista, pitäjän vaivaisesta pitää lukua, olisihan se ollut itsensä halventamista.
Siinä hän istui ja itki pölkyllä, ajatellen tavatonta huonouttansa, siksikuin kimakka ääni kuului: "Huuto-Jussi, tuo nyt jo puita kiireesti!" Silloin Jussi irvistävällä suulla huusi, matkien: "Huuto Jussi! väy, väy, Rääkkälän ämmää! tule ottamaan puita, tule!"—Jussi oli kiukkua täynnä, hän sanoi isännälle, että tämä kyllä huoletta voisi lyödä poikki toisenkin käsivarren häneltä, kyllä hän pitäisi suunsa kiinni, kun vaan saa palasen pannukakkua. Ja Kalle-poika saisi kyllä varastaa, miten paljon tahansa, kyllä hän niistä edes-vastauksen ottaa ja lyönnit vastaan ottaa, kun kerran muutenkin varkaan ja lurjuksen nimen on saanut. Näitä selityksiänsä lateli Jussi itkien kiukussansa, eikä häntä saatu lakkamaan hyvällä eikä pahalla.—Poika on tullut hulluksi, päättivät silloin Mattilan haltijat.
Suviaikoina oli Jussin jokapäiväisenä työnä ajaa karja laitumelle ja taas iltasilla kotiin. Toisinaan sai hän paimenlaukun selkäänsä ja oleskeli koko päivän metsällä karjan kanssa. Silloin nautti hän iloista vapautta, loikoillen aholla seljällänsä, pilviä tähystellen. Tänne ei kaikunut Mattilan emännän kimeä kirkkuminen, eikä kuulunut tuota vihattua "Huuto-Jussi" sanaa, täällä sitä sai kerrankin olla rauhassa. Vähät huoli Jussi lehmistä, vaikka olisivat virstain päässä olleet, hän tahtoi kerrankin olla täydessä rauhassa, ja nauttia elämää huoletoina. Ei hän kaivannut ketään kumppania, eipä hänelle semmoisista ollut mitään iloa ennenkään ollut, ainahan hän oli ollut kaikkein sorrettava. Kyllä hän halusta olisi tahtonut olla toisten ikäistensä seurassa ja heidän leikkeihinsä osaa ottaa, jos olisi ollut semmoinen kuin muut, mutta hänpä olikin vaan huutolais-Jussi, ja tuommoisen on paras olla yksinänsä.—Näitä ajatteli hän, maaten seljällänsä aholla, katsellen varpaittensa päitä, miten ne olivat typätyitä ja ruman näköisiä,—eipä Mattilan isäntä ollut niille suojaa antanut, vaikka hän pyysi, nyt sai hän kärsiä pilkkaa toisilta pojilta varpaittensakin tähden.
Usein sattui niin, että aurinko teki jo laskua, ennenkuin paimen ollenkaan muisti karjaansa, silloin oli hänen mahdotoin enää ehtiä kotia tavallisella ajalla, mutta eipä hän siitä suurin välittänytkään. Hän jurotteli vaan itsekseen nurkissa, matkien torumisia ja vasta sitten kuin jo kaikki oli levolla, kävi hän sisälle.
Oli enää vaan yksi suvi jäljellä Jussin olo-ajasta Mattilassa, tänä suvena tuli hänen käydä rippikoulu ja sitten syksyllä sai hän mennä mihinkä tahtoi. Mutta huonoapa se oli rippikouluun meno kun tuskin ollenkaan osasi lukea. Koetettiin sitä nyt kyllä hiukan ajaa taitoa päähän, sillä tiesivätpä Mattilaiset, ett'ei se olisi heille kunniaksi, jos ei poikaa ripille laskettaisi. Ja laskettiinpa syksyllä Jussi ripille, vaikka ei juuri korkeilla kiitoksilla. Nyt kehuivat Mattilan haltijat, miten hyvin he olivat tuon häijynkurisen pojan kasvattaneet ja opettaneet.—"Täysi juutalainen se on ollut," jutteli Mattilan isäntä, "on siitä ollut monta vaivaa ja harmia, ett'ei uskoisi yhdestä pojasta olevan,—ja sen minä sanon," jatkoi hän kerskaillen, "että jos olisi ollut joku toinen paikka, niin ei poika nyt olisi ripillä käypä mies, kyllä se on semmoinen velikulta ollut."
Rippikoulua käydessään sai Jussi hiukkasen uusia elinvoimia, kyllä hän tosin sielläkin oli niitä huonompia, mutta olihan muitakin huonoja, eikä hän aina ollut kaikkien pilkattavana, olipa niitä jotka hänenkin kanssansa puhuivat ja seurustelivat.
Ja sitten laskettiin hän ripille, sentähden kuin oli tuommoinen hiljainen siivo poika, niin kirkkoherra sanoi, toivottain hänestä kunnon renkiä, toivoipa lukutaidonkin aikaa myöten paranevan. Jussi rupesi nyt ajattelemaan, ettei hän taidakkaan kuitenkaan olla niin huono ja mitätön, kuin Mattilaiset sanovat, ehkäpä hänkin sentään tulisi paremmin toimeen, jos pääsisi johonkin toiseen taloon. Hän aikoi nyt opetella väkisinkin jotakin tekemään, että sitten kelpaisi jollekulle rengiksi, sittempä sitä alkaisi hänellekkin paremmat päivät.—Mutta kovin se tuntui raskaalta työnteko ja aivan huonosti se sujui häneltä, monesti päivässä sai hän kuulla pilkkaa ja toria mitättömyydestänsä, entinen alakuloisuus valloitti taas mielen. Kamalaksi kuvailivat Mattilaiset Jussille edessä olevia aikoja,—eihän löytynyt sitä ihmistä, joka häntä viitsisi ottaa ruokkiaksensa, hukka hänen peri ilman armotta. Ja alakuloisella mielellä ajatteli Jussi noita kurjia aikoja, mutta ei häntä sentään haluttanut Mattilassa olla, jos olisi pidettykin, siellä oli hän jo saanut kyllänsä.