V
Pikku Adolfiina oli särkenyt teekupin ja kaikki lapset saaneet sen johdosta vitsaa, niin että nyt kilpaa itkeä ulvoivat.
Matami Bomb juuri vahvisti sen ankaran työn perästä voimiansa kahvikupilla, kun rouva Velker astui kyökkiin.
"Minun todellakin täytyy tulla pyytämään teidän apuanne, matami. Julia tulee jo ihan sietämättömäksi."
"No, mitä se nyt taas?"
"Minä nyt iltapäivällä aioin mennä laivuri Olsenin ja hänen poikansa kanssa kalastelemaan, ja olisin ottanut Julian mukaani sekä kantamaan eväskoria ja katsomaan vähän Fannia että senkin tähden, kun luulin sen vähän huvittavan sitä kiittämätöntä."
"No, ja mitä hän niskoittelee?"
"Voisitteko uskoakaan, hän sanoo itsellään olevan muutakin tekemistä, minä muka voin itse kantaa korini, eikä hän tahdo tulla noiden kelvottomien Olsenien joukkoon. Minä luulin hänen pitävän nuoresta Olsenista, mutta heidän välilleen lienee nyt jotakin sotkosta sattunut."
"Niin, eihän se niin mahdotonta ole, se, ha ha ha!" nauroi matami.
"Uuh – huu – huu —" ulvoivat lapset.
"Sanotaan, ett'ei nuori Olsen enää huolisi Juliasta. Olisipa kuitenkin hauska nähdä, miten he kohtelisivat toisiansa."
"Kyllä, te olette hyvä, te rouva Velker," sanoi matami ja ystävyydessään sysäsi rouvaa kylkeen. "Kyllä Julian täytyy mukaan lähteä, vaikka minun pitäisi niskasta pitäin työntää hänet sillalle ja veneesen. Ha ha ha!"
"Uuh – huu – huu!"
"Vaiti, pennut, muuten pieksän teitä niin, että totta tukkeatte suunne.
– Julia!"
"Mitä?"
"Tule tänne, sä kelvoton tyttö. Eikö siinä jo ole kyllin, että syöt minun leipääni, tekemättä äyrinkään edestä hyötyä. Vai vielä nyt rupeat ajamaan pois kylpyvieraitanikin kelvottomalla käytökselläsi?"
"Minäkö?"
"Niin, sinä juuri!"
"Ei se maksa vaivaa, että ollenkaan rupeatte puolustautumaan," sanoi rouva.
"Miksi et tahdo lähteä rouva Velkerin kanssa venematkalle?"
"Minä – minä luulin, että – että —" tavoitteli Julia, purren huultansa, ett'ei nauruun purskahtaisi.
"Mitä sinä luulit?"
"Että minun pitäisi pestä lasten vaatteita."
"Kyllä minä sinut pesen, minä, ell'et pian pukeudu ja joudu matkaan kinastelematta!"
Julia riensi pois kyökistä.
"Ha ha ha, kyllä te saatte oikein iloita, rouva Velker, kun näette, miten kylmästi merimies häntä kohtelee. Luonnollisesti hän juuri sentähden ei tahtonut lähteä mukaan, kun ei huolisi kärsiä tuota nöyryytystä. Ho ho ho!"
"Uuh – huu – huu —" valittivat pikku Bombit.
"Olkaas nyt kiltit, lapset, niin saatte kukin sokuripalan," sanoi äiti iloisimmalla äänellään.
"Hänen ilonsa minua melkein pelottaa," ajatteli rouva Velker pois mennessään. "Joko hänellä on jotakin pahaa mielessä taikka on hän juovuksissa. Se nainen näyttää kykenevän tekemään mitä tahansa."
Meri oli kirkas ja tyyni. Juhana sousi ja isä piti perää. Rouva ja Fanni istuivat veneen kokassa ja Julia sulhonsa edessä.
Paljon he eivät puhelleet, mutta joka kerta, kun heidän silmäyksensä kohtasivat toisensa, loistivat myöskin kasvot ilosta, ja punaiset he olivat kuin ruusut.
Noustiin maalle pienelle saarelle ja asetuttiin suuren puun alle. Julia keitti kahvia. Pikku Fanni ja Juhana olivat autellessaan perin onnelliset; kilvan juoksentelivat he kuivia risuja ja oksia etsimässä. Olsen ja rouva Velker katselivat valmista.
Syötyä ja juotua läksivät nuoret yhdessä astumaan pitkin rantaa ja kävivät sitte istumaan pienelle kalliolle, josta voivat katsella pitkin meren selkää.
Rouva otti esiin ompeluksensa ja istui paikallansa puun alla; laivuri Olsen oikasihe hyvillä mielin nurmikolle hänen lähellensä ja poltti piippuansa aika tavalla. Pikku Fanni juoksenteli rannalle, kokoillen raakun kuoria ja kirjavia kiviä.
"Kaunis pari, lemmon kaunis pari! Eikö ole, rouva Velker?"
"On. Ja miten onnelliset he ovat!"
"Olipa se teillä hyvä aate, että saatoitte heidät yhteen."
"En minä olisi uskonut matamin niin vähällä suostuvan, mutta minä sanoin, ett'ei Julia tahtonut lähteä mukaan, ja se tietysti pakotti hänet ihan käskemään tyttö-parkaa tänne."
"Ihan hänen tapaistansa, sen noidan; jos hän olisi luullut tuottavansa iloa Julialle, ei hän koskaan olisi laskenut häntä."
"Ei, hän mainitsi, että merimiehen kylmyys häntä oikein nöyryyttäisi."
"Ha ha ha, hän on tietysti myöskin kuullut tuon tyhmän jutun teidän ja Juhanan kihlauksesta."
"Minunko ja teidän poikanne?"
"Niin. Eihän nyt muusta puhutakaan."
"No mutta, enhän minä ole koskaan —." Rouva keskeytti äkisti lauseensa ja nousi peljästyneenä.
"Fanni!" huusi hän. "Älä juoksentele siellä kalliolla, voit pudota mereen! Tule tänne, lapseni!"
Tyttönen käänsi päätänsä. Hänen jalkansa luiskahti; hän kaatui takaperin ja vesi peitti hänet silmänräpäyksessä.
"Auttakaa, auttakaa!" huusi äiti hädissänsä ja juoksi rantaan.
Juhana hypähti ylös, riisui nopeasti nuttunsa, syöksyi veteen ja toi hetkisen kuluttua Fannin rantaan; mutta tyttö oli jo kylmä ja tunnoton.
"Mene heti veneellä tohtoria tuomaan, niin me sill'aikaa koetamme saada lasta henkiin," käski laivuri, ja Juhana sousi pois.
Fanni riisuttiin ja käärittiin rouvan saaliin ja Olsenin nuttuun. Kotvasen kun oli puuhaeltu hänen kanssansa, alkoi hänessä näkyä elämän merkkejä. Juhana oli äkisti muuttanut kotonaan kuivat vaatteet yllensä ja palasi jo tohtorin kanssa sekä suuri joukko peitteitä veneessä. Heidän tullessansa tuli lapsi tuntoihinsa.
"Olenko minä nyt taas sairas, hyvä tohtori?" kysyi hän, kun Ravn kumartui hänen ylitsensä ja antoi hänelle vähän lämmintä viiniä.
"Nyt sinun pitää vain maata vähäsen, niin olet jo huomenna terve," sanoi Ravn, hiljaa ja lempeästi työntäen märjän tukan pois otsalta ja istuutuen hänen viereensä.
Lapsi ummisti silmänsä ja nukkui. Äiti istui ääneti hänen päänsä pohjissa. Juhana ja Julia olivat jälleen menneet kalliolle, ja Olsen makasi muutamien pensaiden alla nukkuen tai ollen nukkuvinaan, ett'ei häiritsisi nuoria.
Tohtori istui ajatuksissansa, nyhtäen silloin tällöin jonkun heinänkorren. Rouva Velker keskeytti ensin vait'olon.
"Nyt istumme taaskin lapseni vuoteen vieressä," sanoi hän. "Tuntuu ihan, kuin olisitte te lähetetty minulle suojelevaksi enkeliksi. En tiedä, miten sitte tulenkaan toimeen, kun te lähdette pois. Minä olen aina niin rauhallinen, kun te vain olette lähellä."
"Minulta on se lohdutuksena, että on toinen suojeleva enkeli lähellä," sanoi Ravn, repien ruohoa levottomasti.
"Toinenko, mikä toinen?"
"Ja hän kyllä ensi viittauksestanne hyppää väliaidan yli, sillä vaikk'ei hänellä olekaan siipiä, niin on hänellä ainakin portaat," jatkoi Ravn katkerasti.
"En minä käsitä tarkoitustanne."
"Ettekö? Vai ette!"
"Yhtä vähän kuin teidän käytöstänne yleensäkään. Ennen olitte ystävällinen ja sydämmellinen. Nyt kohtelette minua kylmällä ja pilkallisella ylenkatseella. Mitä minä sitte olen tehnyt?"
"Mitäkö olette tehnyt?" vastasi Ravn kiivaasti. "Te olette kukistaneet onneni ja hajoittaneet kauneimmat tulevaisuus-unelmani."
"Minäkö?"
"Juuri te. Minä olen rakastanut teitä, niinkuin en koskaan ennen ketään naista. Minä näin teidät kotonanne, lapsenne sairasvuoteen vieressä. Te näytitte minusta niin puhtaalta, niin hellältä ja hyvältä, että itsekseni ajattelin: tämä vaimo voi tehdä sinut onnelliseksi. Kun te läksitte tänne, tulin minäkin pyytämään teitä vaimokseni, ja nyt olenkin tullut vain näkemään —"
Ravn keskeytti äkisti puheensa ja nousi kiivaasti.
"Kuinka, mitä näkemään?"
"Vieläkö minun pitää jatkaa?"
"Enhän vielä ole saanut kuulla syytöstänne."
"No niin, näkemään, miten te heittäydytte parrattoman pojan syliin ja teette tyhmyyksiä, joita tuskin pahatapainen koulutyttökään voisi tehdä."
"Ravn," sanoi rouva nousten seisomaan. "Te sanoitte rakastavanne minua. Minä uskon sananne ja kärsin teiltä puhetapaa, jota en koskaan kärsisi keltään muulta, enkä myöskään alentuisi kellekään muulle vastaamaan. Mutta arvaanhan minä, että tekin olette kuulleet tuon tyhjän jutun, että minä muka ja perimies Olsen olemme kihloissa. Olsen mainitsi sen minulle juur'ikään; mutta se unhottui peljästyksessäni."
"Ei minun olekaan tarvinnut mitään kuulla, näinhän ihan omilla silmilläni —"
"Ettäkö minä annoin hänelle kirjeen?"
"Niin juuri."
"Kuljettavatkohan sitte rakastavaiset itse kirjeitänsä? Romaaneissa on aina semmoisena postiljoonina jokin kammarineitsyt tai muu. Katsokaahan," lisäsi hän hymyillen, "ei se näy kovinkaan uskollinen olevan, tuo minun rakastajani."
Tohtori käänsi päänsä osoitetulle suunnalle.
Juhana ja Julia istuivat vielä vierekkäin. Juhana oli kiertänyt käsivartensa Julian ympäri ja Julian käsi leikitteli Juhanan kähärässä tukassa.
Tohtori oli kuin pilvistä pudonnut.
"Mitä tämä kaikki merkitsee?"
"Että nuo nuoret ovat kauan rakastaneet toisiansa ja minä olin tuommoisena postiljoonina."
"Entä se juttu Pyramuksesta ja Tisbestä, joka seisoi tynnyrillä?"
"Sanottiinko minun siinäkin olleen."
"Ei ihan suoraan, mutta että se oli nainen teidän talosta."
"Ja te heti arvasitte siksi minut. Kiitoksia siitä, että ajattelitte niin hyvää minusta."
"Antakaa anteeksi, minä olen hirveästi tehnyt väärin teitä kohtaan," sanoi Ravn, ottaen rouvaa kiinni kädestä. "Te olette nyt myöskin kuulleet tunnustukseni eikä minulla ole muuta sanottavaa kuin kysyä, tahdotteko tulla vaimokseni."
"Ravn," vastasi rouva lempeästi, "minä olen jo kauan luullut, ett'en ollut teistä arvoton, enkä häpeä tunnustaa, että minun tunteeni ovat samanlaiset, ja jos luulette vanhan, köyhän lesken voivan tehdä teidät onnelliseksi, niin on vakavin pyrintöni oleva, tulla teille hyväksi vaimoksi."
"Mamma, mamma," huusi pikku Fanni heräten. "Missä on tohtori."
"Tässä minä olen, Fanni."
"Älkää lähtekö pois mamman ja minun luotani, hyvä tohtori."
"Ei, lapseni," sanoi rouva, suudellen Fannia otsalle. "Nyt hän aina pysyy meidän luonamme."
Päivä laski ja levitti viimeiset säteensä kahden ilosta säteilevän parin yli, jotka soutivat kotiin Laurkulleniin.
Sinä iltana ei Olsen pauhannut millekään, ei vaimolleenkaan. Matami sanoi hänellä olleen pari kyyneltäkin silmissä, kun hän jäähyväisiksi puristi Julian kättä, mutta itse hän arveli sen olleen vain merivettä.
VI
Matami Bomb seisoi kyökissä, kun ovelta kuului koputusta.
"Astukaa sisään!"
Ja sisään astui laivuri Olsen pyhäpuvussa. Matami seisoi kuin kivettyneenä ja näytti niin kummastuneelta, kuin olisi edessänsä seisonut itse enkeli Gabriel tai keisari. Hän veti alas röijynsä hihat, joka aina merkitsi jotakin tärkeää olevan tulossa. Sitte avasi hän oven viereiseen huoneesen.
Olsen astui matamin kaikkein pyhimpään, joka oli koristettu laivuri Bombin, hänen laivansa, vaimonsa ja lastensa kuvilla. Hän istuutui tuolille ja katseli hämillänsä ympärilleen, ja viimein kiintyivät hänen silmänsä matamin sohvaan, joka vaksivaate-päällyksineen ja paksuine toppauksineen kyllä olikin komea katsella, mutta arvattavasti ei istuttavaksi aiottu. Pari kuolevaista, jotka olivat rohjenneet sen mukavuutta koettaa, olivat liian myöhään saaneet pöydän alla katua uskaliaisuuttansa.
"Teillähän on erinomaisen sievä asunto, matami Bomb," sanoi Olsen, saadakseen edes jotakin sanotuksi.
"Te olette ensi kertaa täällä," sanoi matami.
"Mehän emme ole olleet varsin hyviä ystäviä."
"Emme oikein."
"Mutta oikeastaan on tyhmää naapurien elää riidassa."
"En minä ole kuljettanut eläviä rottia muiden ihmisten pihoihin."
"Ette, mutta te olette kaataneet pesuvesiänne juoksemaan toisten ihmisten portille. Mutta jättäkäämme ne nyt sikseen. Minä tulinkin tekemään sovintoa."
"Se minullekin hyvin mieleen olisi."
"Näettekös, minun poikani pitää Juliasta."
"Hän kyllä pitää monestakin, hän. Onpa mainittu hänen pitävän myöskin rouva Velkeristä."
"Se on vain joutavaa, neiti Knegtien keksimää lorua, rouva kun kuljetteli kirjeitä rakastuneiden välillä. Rouvahan se myöskin niin laittoi, että he tapasivat toisensa eilen."
"Minua on siis kavalasti petetty ja narrinansa pidetty! Minua on hirveästi peijattu. Minä en koskaan suostu tähän tuumaan enkä naimiseen."
"Siinä teette tyhmästi, matami Bomb, sillä jos ette suostu, menevät he naimisiin ilman teidän suostumustanne."
"Minä ajan sen kelvottoman tytön pois talostani."
"Niin, ajaa teidän juuri pitääkin hänet, sillä sitte minä otan hänet talooni."
Matami kallisti päänsä käsiinsä ja alkoi ulvoa kuin marraskuun myrsky.
"Kylläpä minulla on hyvät naapurit! Hyökätä noin turvattoman vaimo-paran kimppuun, jonka ainoa turva on maalla Lontoossa ja kuinka kauan siellä viipyneekään!"
"Älkää nyt vain jättäytykö noin kiukkunne valtaan, matami, vaan koettakaa olla vähän vähemmin paha kuin tavallisesti. Minä teidän sijassanne suostuisin mielelläni, ja sitte voisimme jonakin iltana vähän iloita minun luonani, pitää pienet kihlajaiskemut. Muuten nuoret pitävät kihlajaisensa ja häänsä ilman teitä ja teiltä kysymättä, ja silloin sanottaisiin vain teitä samaksi noidaksi, kuin aina olette olleetkin, joka ei osaa elää sovinnossa sukulaistensa eikä naapuriensa kanssa."
Matami yhä makasi, pää ja kädet pöydällä, ja itki kiukusta.
"Toivoakseni pidätte koossa järkenne, jääkää hyvästi!"
Laivuri läksi ja matami jäi liikahtamatta paikalleen.
Tohtori Ravn käveli tietä myöten, rouva Velkerin käsi kainalossansa, ja toisella kädellään taluttaen pikku Fannia.
Alvilda seisoi ikkunan luona, joka oli auki, ja kaatoi pari kukkaruukkua kiireessään, kun näki heistä vilahduksen ja syöksähti tarkemmin katsomaan.
Portilla he erosivat kätellen, ja tohtori astui sisään.
"Olitteko kävelemässä?" kysyi neiti.
"Olin, minä kävelin vähän aikaa morsiameni kanssa", sanoi Ravn. "Rouva Velker ja minä olemme kihloissa eilisestä asti."
"Vai niin, te – olette – ki-kihloissa. Toivotan onnea!"
Alvilda oli hyvin kalpea ja nieleksi itkua sekä läksi hyvin äkisti kammariinsa.
Kahdeksan päivän kuluttua oli tulinen kiire Olsenin talossa. Hänen kylpyvieraansa aikoivat lähteä seuraavana päivänä, ja siitä syystä oli nyt tekeillä suuret kemut, joissa myöskin Julian ja Juhanan kihlaus oli julaistava.
Matami Bomb oli näet huomannut viisaimmaksi suostua tuumaan. Oli myöskin sovittu, että Julia oli saava viettää seuraavan talven tohtori Ravnin kotona.
Hän ja rouva Velker aikoivat kohta viettää häänsä, jota vastoin Juhanan ja Julian piti odottaman kevääsen asti, kunnes perimies pääsisi laivuriksi.
Kemut olivat loistavat, vieraat oikein loistivat ilosta ja huvista ja matami Bomb oli loistavin kaikista.
Hänen muotonsa oli punaisempi ja kirjavampi kuin tavallisesti, tukka sileämpi ja hänen pulleaa vartaloansa verhosi suurikirjainen silkkileninki, josta välkkyi kaikkia taivaankaaren värejä. Se kumminkin oli ommeltu jo ennen muinoin, jolloin matami arvattavasti oli ollut paljoa solakampi; sentähden moni nainen pelkäsi joko matamin saavan halvauksen taikka hänen vartalonsa puristavan halki tuon ohuen verhon ja paisuvan luonnolliseen kokoonsa. Onneksi ei toki kumpikaan pelko toteutunut.
Julia oli sievä onnessansa ja uudessa sinisessä hameessansa, ja kun rouva Velker kuljeksi vierasten seassa, solakka vartalo vaaleanharmaan, röyhyisen silkkileningin peitossa, näytti hän kuningattarelta alamaistensa keskellä.
Alvilda oli koko illan hirveän vallaton ja sievä ja niin levottoman iloinen, että se oikein häiritsi muiden iloa.
Ilta kului hyvin hauskasti, vieraat vihdoin poistuivat ja neidit Knegt siirtyivät huoneihinsa.
Alvilda laitteli kapsäkkiä kuntoon. Konstanse selaili tilikirjaa.
"Helmiä piipunnauhaan, villalankaa henkseleihin, silkkiä kukkaroon – tarpeettomia menoja," mutisi hän.
"Minä suostun Pedersenin tarjoukseen," sanoi Alvilda. "Kaunis hän ei ole, eikä kansakoulun-opettaja muutenkaan ole niin ikävöitävä, mutta —"
"Mies on kuitenkin aina mies," jatkoi sisar. "Ota vain hänet, lapsi, niin pääset siitä huolesta, ett'et tulisi naimisiin. Montahan huolta tässä maailmassa on, mutta se se on pahin kaikista."
Molemmat sulhaset olivat tällä välin saattaneet morsiamensa heidän ovellensa asti. Kuu paistoi suurena ja kauniina ja väliaita teki pitkän varjon matami Bombin pihalle.
Juhana suuteli jäähyväisiksi morsiantansa.
"Nyt ei minun enää tarvitse kiivetä väliaidan päälle sinua suudellakseni," sanoi hän.
"Ei," sanoi Ravn, "pikku rakkauden-jumala se veitikka, on repinyt aidan rikki. Hän kyllä auttaa rakastavia, kun oikein hätä tulee, vaikka hän alussa laitteleekin monia mutkia."
"Ja oikein se siinä tekeekin," sanoi rouva Velker. "Rakkaus aina vahvistuu vastuksista, ja kaksi lemmen taimea menestyy aina paraiten, jos ne istutetaan kumpikin omalle puolellensa väliaitaa."
HOLGER DRACHMANN
KIRKON LAIVA
I
Tuvassa istui kolme miestä, vanha Ole Bertelsen ja hänen kaksi poikaansa Kaarle ja Kristian, hiljaa puhellen. Vähäväliä katsahtivat he Söreniin, kolmanteen veljekseen, joka suurilla sormillaan sovitteli hyvin pieniä esineitä paikoilleen pikku laivaan.
He ylpeilivät tuosta laivasta, ylpeilivät niin, että puhekin kävi vain kuiskaamalla. Mutta jos kuka hyvänsä olisi heiltä mitään kysynyt siitä, olisivat he ihan varmaan vastanneet niin välinpitämättömästi, kuin laiva olisi ollut aivan mitättömin asia, kuin ajatella saattaa.
Sören istui, puujalkansa suorakulmaisesti ulos ojennettuna toisesta jalasta. Asento oli jotenkin mukavan näköinen mutta toisinhan se ei voinut olla. Sill'aikaa kun hänen "varamastonsa" itsepäisesti ojentui sivulle ja laiha, partainen ja tuskien uurtelema muotonsa varovaisesti kumartui raakapuiden ja muiden kapulain väliin, poimiskelivat suuret, köhmyiset kädet keveästi kuin nukenompelijatytön sormet laivan kannelta ja nuorista pois ruuhkia; suurien, levollisten silmäin pohjalla eli sydämmellinen ilo, jota ne eivät kuitenkaan huolineet ilmaista ainoallakaan räpäytyksellä.
"Kohtahan se nyt kaiketi jo on kunnossa?" kysyi vanhus Ole Bertelsen varovasti ja kunnioittavasti.
Sören ei, syystä kyllä, saanut vastatuksi. Hänellä näet oli suussa kahden nuoran päät ja sormien välissä pienen pieni kolmikulmainen väkipyörä; joulukuun illan hämärässä haparoi hän silmukoita, joiden läpi nuoran piti juosta.
Hän päästi nuorat hampaistaan ja vastasi toiseen kysymykseen, joka jo oli lausuttu viisi minuuttia ennemmin.
"En ole löytänyt muuta kuin yhden kolon pohjasta. Sitäpä täytyy sanoa hyväksi purjehdukseksi, kun matka oli jo kestänyt kaksikymmentä vuotta."
"Hyvin suoritettu matka se on ollut," virkkoi Kaarle.
"Niin Sören," huomautti Kristian, "mutta silloin kaadoitkin siihen korttelin pullon öljyä ja tärpättiä pohjaan."
"Ja nyt pannaan toinen pullollinen lisäksi," sanoi Sören, "ja kun laiva taas kahdenkymmenen vuoden kuluttua vedetään teloille ja me silloin ehkä itse olemme madonsyömät ja muut ihmiset saavat sen käsiinsä, niin he toki nähkööt, että me olemme tehneet kunnon työtä."
"Oh," sanoi vanha Ole, "me kyllä silloin vielä hyvin saatamme elää.
Meidän sukumme on pitkäikäistä väkeä."
Ole oli nyt kahdeksannella- ja pojat viidennelläkymmenellä.
II
He olivat kaksikymmentä vuotta sitte päättäneet tuon laivan teon yhdessä muiden sen kyläkunnan asujanten kanssa. Kaikillahan muillakin rantalaisilla oli laivat riippumassa kirkoissansa; miksi piti sitte Vangon olla muita huonompi?
Juuri siihen aikaan oli Sören palannut kotiin pitkältä merimatkalta, puujalka vain sen "liha- ja luujalan" sijassa, joka hänellä oli ollut lähtiessänsä. Tuskat olivat olleet hirveät kaukana vieraan maan sairashuoneessa ja vakava merimies oli jo lakannut toivomasta. Lahkolaisuus kukoisti siihen aikaan sairashuoneissa vuoteiden ympärillä, erilaiset kääntäjät riitelivät sairaista, ja Sören joutui erään ahneen miehen uhriksi, jolla oli lyhyt tukka ja yhteen puserretut huulet.
Tulta, tulikiveä, pihkaa ja kaikkea muuta palavaa ainetta oli satamalla satanut heikon vaivaisen korville, ja Sören oli palannut kotiin sekä toisjalkaisena että mieleltään ilottomana.
Hän, ollen jo ihan nuoruudestansa asti hyvin puhdas tavoiltaan, kuljeksi nyt nuristen lakkaamatta valittaen maailman syntisyyttä. Jalantynkän pakotuksiin ja koviin tuskiin, että hänen nyt paraassa ijässään täytyi jäädä muille ristiksi, liittyivät sairashuoneessa herätetyt oman tunnon epäilyt ja arvelut. Hän tietysti oli syntinen ja sentähden hän innolla ryhtyi työhön, kun tilaisuus tarjoutui maksaa "laivan" teolla edes osan suuresta syntivelastansa sinne, jossa kaikki mitättömätkin asiat kirjoitetaan kirjaan.
Muut kokosivat rahaa raaka-aineiksi, vaan Sören otti suurimman uhrauksen niskoillensa: puolivuotisen ahkeran ja väsymättömän työn, joka meni tuon fregatti-rungon sisustamiseen ja laittamiseen täydelliseksi. Fregatti ristittiin "Merimiehen muistoksi", ja oli se ainakin seitsemän jalkaa pitkä perästä kokkapuun nenään mitaten.
Kun se valmistui, kannettiin se hyvin juhlallisesti kirkkoon ja ripustettiin kumuun. Vanha pastori vihki sen puheella, jolla ainakin oli pituutta kylliksi. Sören niisti lakkaamatta nenäänsä pummulisella liinallaan, jossa oli kuvattuna Sevastopolin kukistus.
Kumppanien poikettua juhlallisuuden jälkeen olutmyymälään läksi Sören puujalkansa ja keppinsä avulla käydä nilkuttamaan kotiin päin, taistellen koko sen puolen peninkulman matkan sydämmessänsä vanhaa vihollista vastaan, s.o. ajatuksia, jotka toisiaan milloin puolustivat, milloin syyttivät. Olihan hän ehkä liian usein katsellut kaunista laivaansa, peljäten sen ehkä rupeavan pyörimään vitjoissa ympäri. Ja sen turhamaisen pelkonsa tähden ei hän ollut niin tarkkaan kuunnellut papin sanoja, kuin Sanan julistajaa kuunneltava olisi, vaikkapa hänen puheensa tarkoittikin vain tuommoista laivaa.
Sitte levisi ruma huhu vanhasta pastorista, eivätkä Sörenin ajatukset siitä lainkaan valistuneet. Huono esimerkki se on, jos jokin virkamies hukkaa hänen haltuunsa uskottuja varoja; mutta vielä pahempi on, jos pappi on pahennukseksi seurakunnallensa.
Sillä tosinhan on suurin osa seurakuntalaisia paatuneita, mutta aina kuitenkin on tunteellisiakin sieluja, niinkuin Sörenin, jotka kärsivät siitä, ett'ei heillä ole kykyä inhimillisistä himoista johtaa ainiaan pysyvää siveysohjetta.
Sörenin muoto synkistyi päivä päivältä, sillä eihän hän voinut toisten veljien tavalla haudata verkkojen mukana kysymyksen onkeansa järven pohjaan eikä sitte vetää niitä jälleen ylös välkkyvinä kaloina.
Muutamat sattumalta lausutut isän sanat hänet vihdoin saivat jälleen työhön ryhtymään.
"Niin kauan," sanoi näet isä kerran, "kun on vielä yksi kelvollinen jalka ja kaksi nyrkkiä käsivarsien päissä, niin ei tuolla lailla kuljeksita haavehtien eikä olla muille vaivaksi."
Söreniä vähän hävetti ja hän ryhtyi toimeen. Alkuun oli hän päässyt "kirkon laivan" teolla. Hän teki uuden laivan, joka joutui näyttelyyn, ja siellä sen itse amiraali osti mallivarastoon. Toisia valmistui vähitellen; muutamat joutuivat kirkkoihin, toiset leikkikalu-puoteihin. Muutamat purjehtivat mielenylennyksen, toiset huvin ja ilon vesiä. Ja Sörenin ajatukset purjehtivat mukana, eivätkä enää olleet kotona kalvamassa hänen voimiansa.
Ne laivat näyttivät hänelle maailman kaikenlaiset, ristiriitaiset muodot, joiden kaikkien takaa alkoi hänelle kajastaa suuri, yhteinen, inhimillinen laki, elämän ja siveyden laki. Heränneestä miehestä muuttui Sören ajattelijaksi, ja kun sen havaitsemisesta syntynyt ensi suru ja ahdistus oli ohitse, oli hän vaihtoon tyytyväinen.