IV
Jon Evjen oli muutamia vuosia jo mietiskellyt Strömshagenia enemmän, kuin tunnustaa tahtoikaan. Hän kävi välistä tervehtimässä leskeä, ja kirkolla hän ja hänen vaimonsa useinkin puhelivat lesken kanssa. Sigridin vanhemmat tiesivät tyttärensä odottelevan Gjermundia; eikä heillä nyt viime vuosina enää ollutkaan mitään sanomista naimista vastaan; sillä olipa jo kotiseuduillekin levinnyt maine, että Gjermundista oli tullut varakas mies. He vain ihmettelivät, miksi hän ei tullut kotiin. Nuoremman tyttärensä he jo olivat ammoin naittaneet.
Mutta viime aikoina oli talojen väli taas käynyt huonommaksi; lesken pari viimeistä tervehdyksillä-oloa oli jäänyt Evjeniläisten puolelta rästiksi. Ja siihen oli syynä Sigrid, vaikka hän itse kävi useinkin ylätalossa, niinkuin ennen. Hän oli nyt kuudennellakolmatta vuodella, kalpeampi ja pitemmän näköinen kuin ennen, mutta yhtä kaunis kuitenkin. Viime aikoina oli vain hänen hiljaiseen ryhtiinsä tullut enempi mahtavuutta, niin että hän se johti ja hallitsi talon asiat. "Hänpähän sen sitte saakin", sanoi vanha Jon. Kun hänelle eräänä päivänä johtui mieleen, että hän oli silloin tehnyt Gjermundille väärin, kun ei ollut suostunut puoleltansa koskisillan tekoon, ja sitte kuuden vuoden kuluttua tahtoi korjata tylyytensä vedättämällä kaikki kahdeksan hirttä, jotka siltaan tarvittiin niin Sigrid sanoi, ett'eipä sitä taittu tarvitakaan, Jon katsahti silloin tyttäreensä hyvin pitkään, vaan jätti kuitenkin työn sikseen.
Eräänä iltana huomattiin tavatonta liikettä Strömshagenissa, niin että siellä arvattiin jotakin tapahtuneen. Jon puheli siitä vaimonsa kanssa, mutta Sigridille he eivät mitään virkkaneet; eikä hän itse näyttänyt vielä mitään huomanneen.
Seuraavana aamuna oli Sigrid yksin joen rannassa sarkatukkua kastelemassa. Aurinko valasi koko voimallaan Bjerkenaavenia; muutamien päivien kuluttua oli lähteminen ylös karjataloille. Sigridin siinä paraillaan puuhatessa kuului toiselta puolelta koivikkomäeltä hirnuntaa, ja esiin astui hiirakko ihan elävänä. Se ojensi päätään niinkuin ennen muinoin ja seisoi paikallansa. Sigrid katsoi häntä hyvän aikaa ja silmät heruivat vähitellen täyteen kyyneliä.
"Minä jo luulin", virkkoi hän viimein, "hänen unhottaneen sinutkin, hiirakko!" Vaan heti hän kuitenkin lisäsi äänellä, josta väristen kaikui koko hänen loukattu ylpeytensä: "Mutta eipä sinulla ole hyvä ollut, sen näen, vähä sinusta on huolta pidetty koko tänä aikana!"
Niin sanoen hän äkisti kääntyi ja meni pois. Saran hän jätti siihen rannalle, sillä hän tunsi sydämmessään, ett'ei Gjermundkaan nyt kaukana ollut. Tytön harmaihin silmiin, jotka muuten olivat niin kauniit ja lempeät, ilmestyi tuo ankaruus, jota Gjermund pelkäsi. Pihaan päästyään meni Sigrid töillensä, niinkuin ei mitään olisi tapahtunut.
Gjermund oli tullut kotiin edellisenä iltana; mutta häntä oli vielä enemmin ruvennut pelottamaan Sigridin tapaaminen, kun äitinsä kertoi hänelle, mitenkä asiat olivat joen toisella puolella. Aamusilla oli hän istunut koivikon takana ja nähnyt, miten Sigrid tunsi hiirakon. Kuultuaan Sigridin sanat ja nähtyään hänen poislähtevän ei hän uskaltanutkaan huutaa hänelle, niinkuin ensin oli aikonut. Hänestä tuntui ihan, kuin jo olisi menettänyt Sigridin.
Muuten oli hän aina oma sanansaattajansa, mutta nyt hän, astuessaan pahoillaan kotiinsa, mietiskeli, ett'eiköhän ollut parasta laittaa ensin äitinsä alas puhelemaan tytön kanssa; ja äitin piti nousta hiirakolle selkään. Eihän tuo tie niin pitkä ollut, että sitä varten olisi ratsua tarvinnut, mutta Gjermund ajatteli Sigridin ehkä siten paremmin tajuavan tarkoituksen.
Niin päätettiinkin, vaikka äiti kyllä alussa vastusteli sanoen Gjermundin kyllä itsensäkin kelpaavan puhemieheksensä. Rahoista ja muista semmoisista äitin ei pitänyt mitään puhuman, vaan ainoastaan sanoman Gjermundin kovasti katuvan niin pitkällistä poissaoloansa, ett'ei nyt rohjennut tulla tervehtimään Sigridiä. Kun äiti ratsasti mäkeä myöten alas hiirakolla, joka nyt, kuukauden hyvällä hoidolla oltuaan, näytti aivan toiselta kuin kyytikärrien edestä lunastettaissa, jäi poika kotitupaan sykkivin sydämmin odottelemaan. Se ratsastus oli aivan toisenlainen kuin ylvästelymatka, jota hän niin usein oli mielessään kuvitellut, miten muka Jon Evjen oli seisova portilla ja nöyrästi kumartava hänen tullessaan Sigridiä kosimaan.
Kun Strömshagenin leski saapui niin nöyrästi ajaen Evjeniin, arvattiin siellä heti jotakin olevan tulossa. Vanha Jon meni sisään ja puki mekon yllensä. Pihalle leski seisattui ja käyttäytyi ihan toisin, kuin tuon rikkaan ylvästelijän äitiltä oli odotettu. Tupaan astuttuaan hän niiasi syvään eikä tahtonut ruveta istumaankaan, vaan kaikin tavoin koki tehdä itseään ja mitä hänellä oli niin vähäiseksi ja arvottomaksi kuin suinkin. Semmoinen hän ei ollut koskaan köyhyytensä aikana ollut. Kun sitte mainittiin pojan tuloa, vastasi hän huoaten sen ilon hyvin vähäisen olevan, jos hänen aina piti istuskeleman kotona niin raskasmielisenä kuin nyt. Jon vaimoinensa niitä sanoja hyvin kummastelivat, mutta Sigrid katsahti tutkivaisesti leskeen ja punastui. Vihdoin vanhus sai sanotuksi oikean asiansa, että hän olikin nyt tullut vähän puhelemaan Sigridin kanssa.
Ja he molemmat läksivät toiseen tupaan. Sigridin astuessa pois tuvasta olivat hänen kasvonsa jotenkin kalpeat, muoto kylmä ja ylpeä. Jon pudisti päätänsä, katsoessaan hänen jälkeensä ja ajatteli taaskin tulevan tavalliset rukkaset. Vaan kun he vähän ajan perästä palasivat, oli tyttö punakka ja silmät vesissä mutta helposti nyt voi huomata, ett'ei se ollut surun itkua, ja kädet vapisivat, kuin olisi hän ollut aivan kiihkoissansa, ja itse hän välttämättömästi tahtoi auttaa Gjermundin äitin hevosen selkään.
Kun äiti ehti kotiin, sai Gjermund kuulla, mitä jo oli aavistanutkin, että todellakin oli ollut rukkaset jotenkin lähellä, mutta nyt olivat asiat sen verran alulla, että Gjermund kyllä saattoi itse lähteä niitä jatkamaan. Äiti sanoi nuo viimeiset sanat äänellä ja tavalla, joka saattoi Gjermundin hyvin ilostumaan, eikä hän sitte antanut äitillensä rauhaa, ennenkuin hän kertoi kaikki tarkoilleen.
Sigrid oli ensin sanonut hyvin kylmästi, uskovansa Gjermundin enemmin rakastavan rahojansa kuin häntä, sillä eihän hän muuten olisi niin kauan pysynyt poissa antamatta mitään tietoa; sentähden oli hänen mielestään parasta olla niinkuin ennenkin ja jättää kaikki enemmät puhelemiset, koska ne vain olivat ikävät kummallekin. Niin sanoessaan oli hän tarttunut ovenhakaan, pois lähteäksensä ja lopettaaksensa puhelun. Eikä hän sittekään tullut lähemmäksi, kun äiti pyyhkien silmiänsä sanoi, että ikäväpä loppu sitte olikin tuleva kaikille heidän nuoruutensa kärsimyksille. Siihen Sigrid vain vastasi, että tässä maailmassa kyllä saattaa taistella ja kärsiä niin monenlaista hyvää varten ja että hän itse tosin aina oli tarkoittanut vain yhtä, vaan Gjermund saanut mieleensä muutakin. Sitte oli vanhus selittänyt Gjermundin lopettavan kauppansa ja rupeavan talonpojaksi, jos vain Sigrid tahtoi tulla taloon emännäksi, vaan muuten tuskin hiirakko jaksaisi kantaa kotiin hänen terveisiänsä. Vasta silloin oli Sigrid äkisti painanut päänsä hänen syliinsä ja kiertänyt käsivartensa hänelle kaulaan ja itkenyt niin, ett'ei siitä ollut loppua tullakaan, mutta onnelliselta hän kuitenkin oli näyttänyt, kun vihdoin avasi silmänsä.
Samana iltana jo Gjermund kävi äitinensä Evjenissä pyytämässä vanhemmilta Sigridiä. Molemmat nuoret istuivat tuvan penkillä puolihämärässä eivätkä raaskineet päästää irti toistensa käsiä. Mutta Sigridin kuitenkin täytyi viimein lähteä eropuuron keittoon. Sinnepä Gjermundkin meni, ja kun puuro tuotiin pöydälle, oli se pohjaan palanutta, joka kumma nyt ensi kerran tapahtui Sigridille. Vanha Jon arveli sen tulleen vain siitä, että siellä keittiössä kaiketi oli liian kuuma. Pari kertaa jo leski yritti lähtemään, ennenkuin sen viimein myöhään illalla sai aikaan.
Muutaman päivän kuluttua, kun juuri valmistauduttiin lähtemään ylös karjataloille, tulivat häät puheiksi. Nyt Gjermund koetti kiiruhtaa, mutta Sigrid puolestaan vaati aikaa.
Eräänä sunnuntai-aamuna syksyllä puettiin Sigrid morsiameksi. Kruunu hänellä oli päässä ja morsiushevonen odotteli rappujen edessä. Se oli entinen vanha hiirakko, ja täysissä voimissaan se nyt olikin, sekä keveä jalalta.
Tavattoman paljo oli sinä päivänä ihmisiä kokoutunut kirkkoon; kaikki tahtoivat nähdä kaunista, muhkeaa morsiusparia. Kun Sigridillä oli kruunu päässä, olivat he molemmat yhdenkorkuiset, mutta leveistä hartioista huomasi kuitenkin Gjermundin jo ensi katsahduksella mieheksi.
Häät olivat ihan semmoiset, kuin kaikki olivat arvanneet niiden olevankin, kun kerran Sigrid Evjen oli morsiamena. Tavan mukaan kulki lahjusmalja ympäri tuvan. Vanha Jon silloin pani siihen Evjenin lahjoituskirjan; molemmilla nuoremmilla tytöillä oli perintötalot toivossa ja Evjen oli muutenkin tuleva Sigridille esikoisuusoikeuden mukaan. Vanhukset jättivät maanviljelyksen nuoremmille ja tahtoivat edespäin elää rauhassa toisessa tuvassa, joka sitä varten juuri olikin tehty.
Nyt kun molemmat talot olivat Gjermundilla, sanoi Jon leikillä nuorten olutmaljaa juodessaan, että hänen velvollisuutensa se nyt oli tehdä tuo koskisiltakin.
"Koskisilta oli sillä tehty, kun he kaksi panivat kätensä yhteen," vastasi Gjermundin äiti, "mutta kauanpa Gjermund ja hiirakko saivat haeskella hirsiä ympäri maailmaa."
"Niin kyllä, ja vähälläpä se oli kestää melkein liian kauan." Niin arveli ainakin Jon.
A. L. KJELLAND
RAKKAUS JA VIATTOMUUS
"Laittakaa vain niin, että joudutte yhteen!" sanoi rouva Olsen.
"Niin, en minäkään ymmärrä, miksi ette toimita häitänne nyt syksyksi", lausui vanhempi neiti Ludvigsen, joka ihaili todellista rakkautta.
"Niin teidän pitää!" virkkoi neiti Loviisa, varmaan tietäen pääsevänsä morsiusneitsyeksi.
"Mutta Sören sanoo, ett'ei hänellä ole varaa", vastasi kaikkiin näihin kehoituksiin morsian vähän surumielisesti.
"Eikö varaa!" ihmetteli neiti Ludvigsen. "Kuinka voikaan nuori tyttö päästää suustansa tuommoista sanaa! Jos jo nyt annat nuoren rakkautesi ympärille kasvaa noiden käytöllisten arvelemisten rikkaruohoa, mitä sitte jää jäljelle ihanteellisesta loistosta, jota vain rakkaus voi levittää elämään? Että mies saattaa ottaa lukuun semmoisetkin puolet ja kohdat, sen voi jotenkuten käsittää; mutta sivistynyt naissielu ihan rakkauden kukoistuksessa! Ei, ei, Maria, älä nyt Herran tähden anna noiden halpamaisten raha-asiain himmentää onneasi!"
"Älä mitenkään!" kehoitti neiti Loviisakin.
"Ja toisekseen", neuvoi rouva Olsen, "eihän sinun sulhasesi olekaan niin ihan ilman tuloja. Minun mieheni ja minä alotimme paljoa vähemmällä. Kyllä tiedän, mitä tahdot sanoa, että muka silloin ajat olivat toiset. Tottahan minä sen tiedän, ja ihmettelen vain, että sitä jaksatte yhä muistuttaa meille. Ettekö sitte usko, että juuri meillä vanhoilla, jotka olemme eläneet tuon käänneajan yli, on paras käsitys kaikesta, mitä silloin tarvittiin ja mitä nyt? Kun siis minä, kokenut emäntä, sanon, että sinun sulhasesi palkka, jonka hän saa minun mieheltäni, ja mitä hän muuten voi ansaita sivutuloja, riittää kylliksi talouden perustukseen, niin voittehan kyllä käsittää, että minä siinä otan lukuun myöskin olojen muutoksen."
Rouva Olsen oli ihan innostunut, vaikk'ei kukaan aikonutkaan vastustella häntä. Mutta häntä oli aina tämänlaatuisissa keskusteluissa suututtanut varsinkin nuorten rouvain ihmettely, miten naurettavan huokeata kaikki oli ollut kolmekymmentä vuotta sitte. Sehän ikäänkuin vähensi hänen esikuvallisen emännyytensä arvoa.
Keskustelu vaikutti suuresti morsiameen, sillä hän luotti hyvin lujasti viisaasen ja kokeneesen rouva Olseniin. Ja rouva oli aina siitä asti, kun Maria joutui kihloihin tuomarin apulaiselle, pitänyt hänestä erinomaista huolta. Rouva Olsen oli toimiva vaimo, ja kun kaikki hänen omat lapsensa jo olivat täysikasvuiset ja naimisissa kukin tahollansa, tarvitsi hänen toimihalunsa jotakin vaikutusalaa, ja siksi soveltuivat erittäin hyvin nuoret kihlatut ja heidän asiansa.
Marian äiti sitä vastoin oli hyvin hiljainen. Hänen miehensä, jolla oli ollut jokin pieni virka, oli kuollut niin aikaisin, että eläke jäi hyvin pieneksi. Hän oli syntyisin ylhäisestä perheestä, jossa oli oppinut vain soittamaan pianota. Sitäkin taitoansa harjoittamasta oli hän jo ammoin lakannut, ja vähitellen oli hän tullut hyvin uskonnolliseksi ja haaveilevaksi.
"Kuulkaapas, hyvä Sören! Ettekö te aio pitää häitänne?" kysyi tuomari Olsen hyväntahtoisella ja lempeällä tavallaan.
"Kyllä," vastasi Sören hitaasti, "kun vain saan varoja."
"Varoja!" toisti tuomari, "ettepä, totta ollen, niin ihan varaton olekaan. Tiedänhän minä, että olette säästäneet —"
"Mitättömän vähän", virkkoi Sören.
"No jaa, vaikkapa vähänkin, mutta sehän osoittaa teillä olevan taipumusta säästämään, ja se taipumus on rahan arvoinen. Kun on niin hyvät paperit kuin teillä ja semmoisia tuttavia pääkaupungissa, niin voittehan milloin hyvänsä ruveta hakemaan pienempiä virkoja ja kun kerran on virkamies-uralla, niin menee – senhän tiedätte – ihan itsestään eteenpäin."
Sören purasi kynäänsä ja näytti kahden vaiheella horjuvalta.
"Olettakaamme nyt", sanoi tuomari, "että jo entisen säästäväisyytenne tuloksilla voitte perustaa kodin suuritta veloitta, niin onhan teillä sitte palkkanne, puhumattakaan sivutuloista, joita tietysti aina voi sattua. Ja olisipa ihme, ell'ei teidän kelpoisenne mies saisi jotakin sivutyötä joutohetkiksi näin eteenpäin pyrkivässä kaupungissa, kuin meidän on."
Sören ajatteli koko aamupäivän tuomarin sanoja; yhä selvemmin hän huomasi liioittelevansa taloudellista pulaa, jonka oli tähän asti olettanut naimisesta seuraavan; olihan todellakin totta, että hänelle jäi konttoritöiltä hyvä joukko aikaa sivuansion varalle.
Hänen oli jääminen päivälliselle tuomarin luo, jossa morsiankin oli. Yleensä tapasivat he toisiansa yhtä usein tuomarin talossa kuin Marian kotona. Sillä rouva Möller, Marian äiti, oli vähitellen hankkinut erinomaisen taidon kääntää kaikki keskustelut uskonnollisiksi, eikä se tietysti ajan pitkään kovinkaan viehättänyt nuoria.
Päivällispöydässä puhuttiin pienestä, sievästä asunnosta, jonka rouva Olsen oli löytänyt; "oikea linnunpesä äskennaineille", kuten rouva sanoi. Sören sivumennen tiedusti, minkä verran se vuosittain maksoi, ja todellakin oli hyyry hänestä erittäin huokea asunnon sievyyteen verraten, mikäli rouva sitä kuvaili.
Kun rouva Olsen niin mielellään tahtoi jouduttaa tämän avioliiton toteutumista, tuli se ensinnäkin – kuten jo viitattiin – siitä, että hän tarvitsi jotakin toimimista, ja toisekseen eli hänessä epäselvä halu nähdä tapahtuvan jotakin, mitä hyvänsä – nähdä jokin sielutieteellinen ilmiö, joka ei olekaan tavatonta pontevissa luonteissa, kun joutuvat pieniin, yksitoikkoisiin oloihin.
Tuomari työskenteli samaan suuntaan ensinnäkin rouvansa käskystä, ja toisekseen toivoi hän Sörenin, jouduttuaan naimisiin Marian kanssa, joka oli ollut melkein lapsen sijassa tuomarin talossa, kytkeytyvän vielä kiinteämmin konttoriin, eikä tuomari tiennyt parempaa apulaista mistään saavansa.
Päivällisen jälkeen kävelivät nuoret puutarhassa. He puhelivat kummallisella, ikäänkuin hengästyneen tavalla, kunnes Sören vihdoin keveällä äänellä kysäsi:
"Jos pitäisimme häämme tänä syksynä, mitäs siitä sanoisit?"
Maria ei muistanut kummastua; hän oli itse samaa ajatellut. Sentähden hän maahan katsellen vastasi:
"Niin, jos vain luulet meillä varaa olevan, niin ei minulla ole mitään sitä vastaan."
"Laskekaamme vähän lukua", sanoi Sören, vetäen morsiamensa mukanaan huvihuoneesen.
Puolen tunnin kuluttua palasivat he sieltä käsitysten päiväpaisteesen, ja heistä itsestäänkin loisti jonkinlainen päiväpaiste, kuten ainakin rohkean päätöksen perästä, joka on tehty tarkalla punnitsemisella ja miettimisellä.
Joku ehkä arvelee, ett'ei pidä ehdottomasti luottaa mihinkään luvunlaskun tulokseen yksistään sentähden, että kaksi rakastavaista on saanut kokoon samat numerot, varsinkaan silloin jos tuo lasku on koskenut toisaalla suurimman onnen ja toisaalla vielä pitkän odotuksen valitsemiseen.
Söreniä olikin noita numeroita poimiessa vähin epäilyttänyt. Hän muisti ylioppilas-aikanansa hyvin innokkaasti puhuneensa velvollisuuksista jälkeentulevia kohtaan ja filosofiallisilla perusteilla näyttäneensä rakkauden aina olevan itsekkään sekä asettaneensa ratkaistavaksi naurettavan kysymyksen, onko kellään ihan kieltämätöntä ja ehdotonta oikeutta hankkia lapsia maailmaan.
Aika ja käytöllinen elämä olivat onneksi saaneet hänet hylkäämään nuo tyhjät ja vahingolliset ajattelunkoelmat. Ja sitä paitsi hän oli liian siveä ja liian hyvin kasvatettu, voidakseen loukata mitään aavistamatonta morsiantansa ottamalla lukuun tuota rumaa aatetta, että heille ehkä voisi syntyä monta lasta. Onhan niin kaunista, että nuoret jättävät semmoiset asiat Herran ja haikaran huoleksi.
Suuri ilo syntyi tuomarin talossa ja melkein koko kaupunki joutui kun kuumeesen, kun levisi sanoma, että Sören aikoi pitää häänsä nyt syksyllä. Sillä kaikki, jotka saattoivat odottaa kutsuja niihin, iloitsivat jo kauan edeltäkäsin, ja jotka taas eivät voineet toivoa niihin pääsevänsä, olivat pahoillaan ja puhuivat pahaa sulhasesta ja morsiamesta; vaan ne, jotka tiesivät olevansa odottelevien luvussa, s.o. joista ei varmaan tiedetty, kutsuttuihinko vai kutsumattomiinko heidät oli luettava, ne olivat puolipyörryksissä levottomuudesta. Ja kaikki mielenliikutus on suuriarvoinen hiljaisissa pikkukaupungeissa.
Rouva Olsen oli rohkea nainen, vaan kuitenkin sykki hänen sydämmensä levottomasti, kun hän oli menossa leskirouva Möllerin luo. Onkin tuo vähän pulmallista pyytää äitiltä lupaa tyttären häiden pitämiseen. Mutta rouva olisi voinut hyvin jättää kaikki epäilykset sikseen.
Sillä rouva Möller kammosi kaikenlaista ponnistusta ja puuhaa yhtä paljon kuin mitä hyvänsä syntiäkin, niin että hän tunsi mielessään oikeaa huojennusta, kun rouva Olsen lausui ehdotuksensa, joka tietysti tapahtui hyvin hellävaraisesti, niinkuin vain hän yksin oikein osasi. Rouva Möllerillä ei kuitenkaan ollut tapana milloinkaan osoittaa keveätä tai tyytyväistä mieltä. Hänestä kun kaikki todella oli vain "ristiä" tavalla tai toisella, niin hän nytkin antoi sanoistansa huomata, että hänen kärsiväisyytensä kyllä jaksoi kantaa minkä koetuksen hyvänsä.
Rouva Olsen palasi ilosta säteilevänä tuolta vierailultaan. Häneltä olisi puoli iloa mennyt hukkaan, ell'ei hän olisi saanut pitää häitä, sillä häiden pito oli hänen yksinomainen toimialansa. Silloin hän jätti säästäväisyyden sikseen ja tuli tyytyväisyydestä oikein miellyttäväksi, kun näet tunsi saavansa nyt käyttää koko työkykyänsä. Ja sitä paitsi oli tuo virka tuotteliaskin; Olseneilla oli aina ollut vähänen varoja säästössä, vaikk'ei siitä koskaan puhuttu.
Niin siis pidettiin häät, ja komeat ne olivatkin. Neiti Ludvigsen oli kirjoittanut totisesta rakkaudesta loppusoinnuttoman runoelman, joka laulettiin pöydässä, ja Loviisa oli kaunein kaikista morsiusneitsyeistä.
Nuori pari muutti rouva Olsenin löytämään linnunpesään, alkaakseen tuota puoleksi tajuttua juhlallisen autuuden aikaa, jota englantilaiset sanovat "hunajakuuksi", koska se on liian suloinen, saksalaiset "koruviikoksi", koska sen loisto niin pian katoaa, ja norjalaiset "vehnäleivän päiviksi", koska niiden jäljestä tulee tavallisen arkiruoan aika.
Mutta Sörenin talossa kesti vehnäleivän päiviä kauan, ja kun Herra antoi heille pienen kultakutrisen enkelin, oli heidän onnensa niin suuri, kuin yleensä suinkin saattaa toivoa tässä suruisessa maailmassa.
Tulotkin nuo riittivät jotakuinkin, vaikk'ei Sören paha kyllä saanutkaan kotia perustetuksi ihan velkautumatta; mutta aikaa myöten hän kyllä toivoi niiden asiain selviävän.
Niin, aikaa myöten! Vuosi kului toisensa perästä, ja joka vuosi lahjoitti Herra Sörenille pienen kultakutrisen enkelin. Kuuden vuoden kuluttua heillä siis oli ummelleen viisi lasta. Pieni, toimeliaasti eteenpäin pyrkivä kaupunki oli entisellään, Sörenillä oli yhä sama toimi ja tuomarin perhe ihan kuin ennenkin. Mutta Söreniä itseään ei kukaan enää tuntenut samaksi mieheksi.
On huolia ja raskaita kohtalon iskuja, joiden sanotaan voivan yhdessä yössä tehdä miehen tukan harmaaksi. Semmoisia ei ollut tullut Sörenin osaksi. Vaan hänen tukkansa oli harmaantunut, selkänsä kyyristynyt ja koko mies vanhennut ennen aikojansa pitkällisestä, halpamaisesta huolesta – elatuksenhuolista.
Elatuksenhuolilla on sama sija huolien luvussa kuin hammastaudilla muiden tautien joukossa. Sitä kipua ei voi kukistaa julkitaistelulla; se ei, niinkuin hermokuume tai muu "oikea" tauti, kehity nopeanlaisesti ja sitte kuoleta tai kostuta. Niinkuin hammastauti on pitkä ja yksitoikkoinen kuin lettimato, niin elatuksenhuoletkin kietoutuvat uhrinsa ympäri harmaaksi sumuksi; ne pukeutuvat joka aamu miehen ylle kuluneiden vaatteiden mukana, ja harvoin makaa uhri niin sikeästi, että ne kokonaan olisivat unhotuksissa.
Juuri tuossa pitkässä taistelussa yhä likemmäksi tunkeutuvaa köyhyyttä vastaan oli Sören itse kulunut. Ja kuitenkin oli hän ollut hyvin tarkka.
Mutta tarkkuus on kahdenlainen: toimiva ja kärsivä. Kärsivä tarkkuus eli säästäväisyys mietiskelee yöt ja päivät, kuinka vain saisi äyrinkään säästymään; toimiva tarkkuus eli huolellisuus miettii yhtä kiihkeästi, kuinka ansaitsisi taalerinkaan edes. Säästäväisyys on omituista pohjoismaissa, huolellisuus suurissa yhteiskunnissa, varsinkin Amerikassa.
Sören koetti voimiaan säästäväisyyden alalla. Hän kaiket joutoaikansa ja vähin työaikanaankin mietiskeli vaan kaikenlaista säästöä ja menojen vähennystä. Mutta joko hänellä nyt ei ollut oikeaa onnea taikka – ja sepä se luonnollisemmalta näyttääkin – hänen tulonsa todellakin olivat liian pienet vaimon ja viiden lapsen elää, samapa se; hänen raha-asiansa rappeutuivat rappeutumistaan.
Kaikki paikat näyttävät maailmassa olevan niin täynnä, ja kuitenkin on aina joitakuita ihmisiä, jotka hapuilevat joka taholla. Sören ei ollut semmoinen, hän vain turhaan etsiskeli tuota sivutyötä, joka niin hänelle itselleen kuin hänen morsiamelleenkin oli kajastanut epäselvänä, vaan rikkaana ansionlähteenä. Ainahan niitä on ihmisiä, jotka tahtovat auttaa toiverikkaita nuoria miehiä, he kun itsekin kykenevät auttamaan itseänsä; vaan puutteenalaisista perheenisistä ei juuri kukaan huoli.
Sörenillä oli ollut paljo ystäviä. Ei kyllä voi sanoa heidän luopuneen hänestä, mutta hän itse ikäänkuin hävisi heidän näkyvistänsä. Jos he sattuivat yhteen, olivat he molemmin puolin ikäänkuin vähän hämillänsä. Söreniä nyt ei enää miellyttänyt se, mikä muita, ja toisia ei lainkaan haluttanut kuulla hänen selittelyjään, miten ankarasti hän työskenteli ja miten kalliiksi elämä kuitenkin tulee.
Ja jos hänet joskus kutsuttiin herrain kemuihin jonkun nuoruuden-ystävän luo, kävi hänelle niinkuin tavallisesti muillekin, jotka jokapäiväisessä elämässään elää kituuttavat hyvin niukalla; hän söi ja joi liiaksi. Iloisesta, siististä ja varovaisesta Sörenistä tuli jonkinlainen narri, joka piti epäselviä puheita ja jonka ympärille seuran nuoret pilkkakirveet atrian jälkeen kokoontuivat ilvehtimään. Mutta pahimmin vaikutti hänen ystäviinsä se, että hän oli ruvennut huolimattomaksi ja välinpitämättömäksi vaatteuksessaan.
Sören näet ennen oli ollut siinä suhteessa erittäin tarkka; ylioppilasaikanaan sanottiin häntä "siistiksi Söreniksi". Ja vielä perheenisänäkin oli hän kauan osannut hyvästi siistiä huonoja vaatteitansa. Mutta kun ankara pakko oli hänet saanut pitämään kutakin vaatekappaletta luonnottoman pitkän ajan, oli hänen turhamaisuutensa vähitellen poistunut. Ja kun mies kerran menettää siisteyden aistin, menettää hän sen ihan kokonaan. Vaimon täytyi ruveta muistuttamaan, milloin aina uuden nutun hankkiminen oli ehdottoman tarpeen, ja kun hänen irtanaiset kauluksensa tulivat liian repaleisiksi laidoista, leikkeli hän ne saksilla tasaisiksi.
Itsellään Sörenillä oli niin paljo muuta ajattelemista, raukalla. Mutta jos tuli vieraita konttoriin tai Sörenin oli astuminen sisään jostakin ovesta, oli hänellä ihan omituinen tapansa syläistä nuttunsa kauluksen neniin ja hieraltaa niitä kädellään. Se oli ainoa jäännös ennen muinoin "siistin Sörenin" siisteydentunnosta, niinkuin eläintieteen tutkijat saattavat löytää eläimistä joidenkuiden elimien jäännöksiä, jotka niiksi vähäisiksi merkeiksi ovat kuihtuneet vain käyttämättömyyden tähden.
Pahin vihollinen Sörenillä kuitenkin oli omassa itsessään. Hän oli nuoruudessaan harjoitellut filosofiallista mietiskelyä, ja nyt sattui välistä tuo onneton ajattelemisen halu elpymään ja kumosi kaikki vastaväitteet ja käänsi hänen päätelmänsä ihan mullin mallin.
Ja niin hänelle aina kävi ajatellessaan lapsiansa.
Kun hän katseli noita pikku olentoja, joiden hoito – se hänen täytyi itsekseen myöntää – ajan pitkään jäi yhä enemmin takapajulle, oli hänen ihan mahdoton pitää niitä enää kultakutrisina enkeleinä, jommoisina Herra ne oli hänelle antanut. Hänen täytyi tunnustaa, ett'ei Herra semmoisia lahjoja lähettele ihan ilman ihmisen tahdotta, ja silloin kysyi Sören itseltänsä: Onko minulla ollut oikeus niitä hankkia? Hän muisteli omaa elämäänsä, joka oli alkanut onnellisissa oloissa. Hän oli kasvanut mukavassa ja varakkaassa kodissa; hänen isänsä – jokin virkamies – oli hankkinut hänelle paraimman kasvatuksen, mitä koko maassa oli tarjona; hän oli varsin hyvin varustettu elämän taisteluun, vaan kuinka hän oli taistelunsa suorittanut?
Ja mitä oli hänellä antaa lapsillensa varuksiksi taisteluun, johon hän heidät lähetti? He saivat alottaa elämänsä köyhyydessä ja puutteessa, joka oli kätkettävä heidän silmiltänsä; he oppivat aikaisin tuntemaan, mikä suuri erotus oli odotusten ja elämän vaatimusten sekä toisella puolen ulkonaisen toimeentulon välillä; ja huonosta kodista he ehkä saivat perinnöksi raskaimman perinnön, kuin ihmiselle koskaan voi tulla kannettavaksi elämän läpi: köyhyyden ja vaatelijaan mielen.
Sören koetti vakuuttaa itselleen, että Herra heitä kyllä auttaa. Mutta hän kohta häpesi, sillä hän tunsi tuon vain olevan aran omantuntonsa nukuttelemista.
Ne ajatukset olivat hänen pahin kiusauksensa, mutta totta puhuen ne harvoin kuitenkin häntä vaivasivat; sillä Sören oli tullut tarmottomaksi ja välinpitämättömäksi. Niinpä ajatteli tuomarikin. "Hän oli aikoinaan", oli hänellä tapana sanoa, "oikein kelpo mies, tuo minun apulaiseni. Mutta näettehän, ajattelematon naiminen ja monta lasta j.n.e. – sanalla sanoen, hänestä ei ole enää juuri mihinkään."
Huonossa puvussa ja huonolla ruoalla, velkoja ja huolia silmät korvat täynnä, oli hän väsynyt ja kuihtunut saamatta tehdyksi mitään. Elämä kulki tavallista kulkuaan ja vaivaloisesti rehmi Sören mukana. Hänet näyttivät kaikki muut unhottaneen paitsi Herra, joka, kuten jo sanottiin, melkein joka vuosi lahjoitti hänelle pienen kultakutrisen enkelin.
Maria oli ollut miehellänsä mukana uskollisena vaimona nämä kuusi vuotta ja päässyt myöskin samaan päätökseen.
Ensi vuosi avioliitosta oli kulunut hurmaavana, autuaana unena. Kun hän nosti pienen, kultakutrisen enkelin ihmettelevien ystäviensä ihailtavaksi, oli hän kaunis, täydellinen kuva äitinilosta, ja neiti Ludvigsen sanoi: "Kas tuossa totinen, oikea, kelvollinen rakkaus!"
Mutta kohta tuli rouva Olsenin "linnunpesä" liian ahtaaksi; perhe lisäytyi, vaan tulot pysyivät entisellään. Päivästä päivään kasvoi hänelle uusia huolia ja velvollisuuksia. Ja Maria ryhtyi voimakkaasti toimeen, sillä hän oli rohkea ja ymmärtäväinen vaimo.
Ei ole mitään mieltä ylentävää tuo talon hoito, jossa on paljo pieniä lapsia, vaan ei varoja, millä tyydyttää pienimmätkään mukavuuden ja miellyttävyyden vaatimukset. Sitä paitsi hän ei ollut juuri koskaan oikein terve, vaan aina milloin lapsivuoteesen tulemassa tai siitä pääsemässä. Aamusta iltaan puuhatessaan menetti hän tavallisen iloisuutensa, mieli muuttui katkeraksi, ja välistä kysyi hän itseltänsä, mitenkä oikeastaan olikaan asiat.
Hän näki ajatuksissaan, miten halukkaasti nuoret tytöt menevät naimisiin ja miten itsetyytyväisellä mielellä nuoret miehet heitä kosivat. Hän muisteli omia kokemuksiaan ja tunsi vähin, että häntä oli petetty.
Mutta Marialla ei ollut oikeutta niin ajatella, sen hän tunsi, sillä hänkin oli saanut hyvän kasvatuksen.
Se elämänkäsitys, johon häntä aikaisin oli totutettu, oli ainoa, joka voi säilyttää hänelle elämässä ihanteellisen puolen. Ei mikään halpamainen, jokapäiväinen elämän tarkastelu ollut koskaan pimittänyt hänen kehitystänsä. Hän tiesi rakkauden olevan kaikista maallisista asioista kauneimman, olevan ylempänä järkeäkin ja esiytyvän avioliitossa. Mitä lapsiin tulee, oli hän oppinut punastumaan, kun niitä vain mainittiinkaan.
Maria oli aina tarkasti valinnut luettavansa. Paljon oli hän tutkinut vakavia kirjoja naisen velvollisuuksista; hän tiesi naisen onnen olevan tulla miehen rakastetuksi ja naisen tarkoituksena piti hän vaimoksi joutumista. Hän tunsi ihmisten pahuuden, miten he monesti toimittelevat vastuksia kahden rakastavaisen tielle, vaan tiesi myöskin että totinen rakkaus aina voittaa kaikki esteet ja pääse tarkoituksensa perille. Ja kun muutamia ihmisiä kukistui elämän taistelussa, niin tiesi hän sen riippuvan vain siitä että he eivät pysyneet uskollisina ihanteillensa, ja ihanteesen hän lujasti luotti, vaikk'ei tiennyt, mitä se olikaan:
Hän tunsi runoilijat, joita sai lukea, ja rakasti niitä. Paljo oli lempirunoja, joita hän ymmärsi vain puoleksi, mutta niistä hän juuri piti erittäin paljon. Hän tiesi avioliiton olevan jotakin vakavaa, hyvin vakavaa, johon tarvitaan avuksi pappiakin, ja tiesi avioliitot päätettävän taivaassa, niinkuin kihlaukset useimmiten päätetään tanssisalissa. Mutta kun hän noina nuoruutensa päivinä ajatteli sitä vakavaa suhdetta, oli se hänestä kuin taikametsä, jossa lemmen enkelit tekevät seppeleitä ja haikarat tuovat pieniä kultakutrisia enkeleitä, ja pienen majan edessä, joka kuitenkin on siksi kyllin suuri, että siihen mahtuu kaiken maailman onnellisuus, istuu aatteellinen aviopari ihastuneena katsellen vaan toinen toistansa silmiin.
Eikä kellään koskaan ollut niin huonoa aistia, että olisi sanonut hänelle: "Antakaa anteeksi, hyvä neiti! ettekö tahtoisi tulla toiselle puolelle ja katsahtaa hetkisen asiaa, sieltäkin päin." Ajatelkaas, jos tuo kaikki ei olisikaan muuta kuin paperista tehtyjä koristuksia?