"Tehdäkö heidän hyväksensä? Ei, kiitos kunniasta, sen minä heti pyydän saada luovuttaa toisille!" sanoi herra Vigert, viitaten torjuvasti kädellänsä. "Mitä kummaa minä voisin tehdä? Ei, minä aion juuri niin, kuin te sanotte, panna kädet ristiin ja katsoa, miten se asia kehittyy. Semmoisiin ei koskaan pidä sekautua, silloin vain enemmin sotkisimme; sitä on käsiteltävä kuin paisetta; pitää antaa sen kypsyä ja parata itsestään, silloin tulee kaikki jälleen hyväksi."
"Hyi, herra Vigert!" lausui Agnes tyytymättömästi. "Tuo ei ollut hyvin sanottu! Voiko todellakin mielenne olla niin jyrkkä, ett'ette tahtoisi auttaa näitä Jonson-raukkoja?"
"Minä en koskaan käytä semmoisia verbejä enkä apuverbejä kuin 'tahtoisin', 'toivoisin', 'uskoisin'. Kun jokin aikomus syntyy mielessäni, panen pääverbin suorastaan indikatiivin preesensiin ja toimin sen mukaan. Aina lapsuudestani saakka, kuin luin Ranskan kielioppia, en minä ole kärsinyt noita verbejä, jotka vaativat konjunktiivia."
"Se oli voimakkaasti sanottu, herra Vigert", vastasi Agnes, "mutta samalla myöskin uhkarohkeasti ja itserakkaasti. Ken ei voi käyttää toivoa- ja uskoa-sanoja, hän ei myöskään ymmärrä 'rakastaa'-sanaa, jota paitsi kaikki toimimisenne ja työnne ovat vain turha vaiva."
"Mahdollista kyllä, neiti. Saammehan nähdä, koituuko muuten Jonsoneille enempi hyvää teidän uskostanne ja rakkaudestanne kuin minun itsekkäisyydestänikään."
"Sen minä näytän teille!" vakuutti Cecilia säteilevin silmin. "Jos Jonsonit ovat syyttömät, lupaan minä toimittaa, että Burströmiläiset saavat maksaa ilkeytensä. Setä Konrad itse sanoi heidän menetelleen vastoin lakia. Niinpä ei olekaan muuta tekemistä kuin manuuttaa heidät. Meidän velvollisuutemme on katsoa, ett'ei tuommoista saa tapahtua muistuttamatta. Nuo rikkaat, ylpeät ihmiset saakoot nähdä, ett'ei heillä ole oikeutta niin kohdella köyhiä, tunkeutua heidän kotiinsa, kätkeä heidän lapsensa ja todistuksitta nimitellä heitä varkaiksi!"
"Minä toivotan teille sydämmestäni onnea poliisitoimeenne, neiti", vastasi herra Vigert, "mutta neuvon vain teitä olemaan varovainen! Ette usko, miten mutkikkaat semmoiset asiat ovat; helposti voi sattua, että enemmin vahingoitetaan kuin hyödytetään sitä, jota tahdotaan auttaa."
"Niin siinä kyllä saatatte olla oikeassa, herra Vigert", vastasi rouva Hedenstam. "Parasta on varovaisuus. Mutta minulla on toinen ehdotus.
Minä tiedän, että te, herra Vigert, kirjoittelette sanomiin, ettekö te voisi tästäkin asiasta kirjoittaa?"
"Minäkö? En, ei se minuun koske. Jos olisin romaaninkirjoittaja, voisin siitä ehkä sepitä novellin, vaikka silloin tietysti kaikki hyvin kasvatetut naiset ja arvostelijat heti tuomitsisivat sen luonnottomaksi ja liioitelluksi, koska muka 'paremmat' naiset eivät noin voi seisoa puikkoportailla kalliskivisiä korvarenkaita etsimässä eivätkä haukkua ihmisiä, ja mitä muuta kaikkea he muistuttaisivat. Ei se käy päinsä, vaan minä tiedän paremman ehdotuksen, kirjoittakoon neiti Cecilia! Hän esittelee asiat paljoa liikuttavammin ja ihanteellisemmin kuin minä ja voisi kirjoittaa kauniin pikku kertomuksen, sorretusta pesumatamista esimerkiksi… Vai kuinka?"
Cecilia punastui ihan tuliseksi. Hän näytti niin viehättävältä, kun hän noin punastui; koko muoto liekitsi ja hän avasi suunsa, niin että hän näytti perin lapselliselta ja hämmästyneeltä.
"Minä en käsitä teidän tarkoitustanne, herra Vigert", sanoi hän, koettaen, vaikka turhaan, olla aivan ymmärtämättömän näköinen.
"Oh, kyllä te sen ymmärrätte. Ei maksa vaivaa teeskennellä. Luinhan äskettäin Familjejournalenista hyvin kauniin pikku kertomuksen, joka oli teidän kirjoittamanne. Se oli vakavasta ompelijattaresta muistaakseni. Johtuu mieleeni, että itsekseni ihmettelin, missä te olette tavanneet semmoisia ompelijattaria. Oletteko te yleensä huomanneet ompelijattarien olevan niin ankaran tarkat siveysasioissa?"
"Enpä tiedä, miksi ei ompelijatar saattaisi rakastaa hyvettä ja kukistaa kiusauksia, niinkuin muut naiset", vastasi Cecilia ylpeästi.
"En toden totta, en minäkään tiedä siihen mitään erityistä syytä; sitä saatatte kysyä niiltä, jotka paremmin tuntevat fysiologiaa kuin minä. Mutta se kuuluu niin liioitellulta. Paljoa onnistuneemmalta tuntuu vakavista tinasotamiehistä kirjoittaminen, sen minä sanon. Varsinkin minusta tuntui teidän ompelijattarenne hyvin enkelimäiseltä; samassa talossa, jossa minä asuin, oli minun huoneeni kohdalla ylemmässä kerroksessa neljä pienoista ompelijatarta, oikein sievän näköistä tyttöä, mutta yöllä he aina pitivät semmoista melua, ett'en minä osannut heidän vakavuuttansa kovin suureksi arvata…"
"Kuulkaas, tytöt, nyt pitää meidän saada kuulla vähän musiikkia!" virkkoi hovioikeudenneuvos, jonka mielestä keskustelu oli kääntynyt vähän vastenmieliselle suunnalle. "Johan nyt olemme kuulleet niin paljon ikäviä asioita, että tarvitaan vähän virkistystäkin."
Cecilia ja Agnes avasivat pianon ja rouva Hedenstam valikoi nuotteja, mutta herra Vigert kiiruhti ennen laulun alkamista sanomaan hyvää yötä. Hän sanoi olevansa pahoillaan, kun ei ehtinyt kuunnella kaunista laulua, koska muka vielä oli monta tärkeää asiaa kirjoitettava, ja hänen siis täytyi rientää kotiin.
V
Matami Jonson käveli koko illan rannalla miestänsä odotellen. Mutta venettä ei näkynyt minkäänlaista; kello löi 9, 10, 11, eikä Jonsonia kuulunut. Väsyneenä ja tyytymättömänä meni hän mökkiinsä, pani maata ja kun hän seuraavana aamuna heräsi, tunsi hän olevansa niin tuskainen ja levoton, että jos vain olisi uskaltanut, olisi hän mennyt rouva Hedenstamilta pyytämään lasin viiniä; eilinen lasi oli häntä niin sanomattomasti vahvistanut ja huojentanut.
Hän siivosi tuvan ja itsensä niin hyvin, kuin voi, käski lasten pysymään siivoina hänen poissa ollessaan ja läksi k:lo 9:n höyryllä kaupunkiin, rouva Hedenstamin neuvon mukaan itse puhuttelemaan lapsiansa rouva Burströmin läsnä ollessa.
Hän oli monta kertaa käynyt Burströmiläisten asioilla kaupungissa, niin että hän tiesi, missä he asuivat, ja läksi suorastaan sinne laivasillalta. Kelloa soittaessa vapisi hänen kätensä ja polvetkin tuntuivat väräjävän; hän pelkäsi näkevänsä rouva Burströmin vihaisen katseen, ja jos hän olisi totellut sydämmensä taipumusta, olisi hän heti kääntynyt ja rientänyt pois niin kiireesti kuin ehti. Taaskin kulkivat hänen ajatuksissaan isänsä sanat: "Köyhä on aina väärässä." Niin, ehkäpä hän olikin väärässä, kun niiksi tuli…
Rouva itse avasi oven. Hän hämmästyi niin matami Jonsonin tulosta, ett'ei heti muistanut käskeä pois häntä ja sulkea ovea. Matami käytti hänen epäilystään hyväksensä ja pistäytyi sisään.
"Ei maksa vaivaa teidän tulla tänne sotkemaan", aikoi rouva Burström, mutta matami oli jo nähnyt lapset, ne kun olivat uteliaisuudesta tulleet tampuriin, eikä hän päästänyt sopivaa tilaisuutta käsistänsä. Hän meni Miian luokse, otti häntä kädestä ja katsoi hyvin ystävällisesti suoraan silmiin.
"Tyttö", sanoi hän innokkaalla, laulavalla äänellä, jota hänen kaltaisensa naiset tavallisesti käyttävät juhlallisissa tiloissa, "puhu totta, ja sano minulle Jumalan ja omantuntosi nimessä: oletko ottanut rouvan kalliskiviset korvarenkaat?"
Rouva Burström oli tullut matamin viereen. Hän katsoi myöskin Miiaa silmiin, ja hänen terävä katseensa lumosi lapsen, niinkuin käärme lumoaa pikku linnun. Pikku tyttö katsoa tuijotti rouva Burströmiin, hänen silmäteränsä suurenivat ja hän veti luomet kiinni, olkapäät olivat koholla ja suu auki.
Matami Jonson uudisti kysymyksensä vielä innokkaammin.
"Olen", vastasi Miia ihan kaiuttomasti ja lakkaamatta rouva Burströmiä silmiin katsoen.
Äiti päästi irti tytön käden. "Taivaan Herra", mutisi hän ja pyyhkäsi tukan otsaltansa vapisevalla, tuskaisella käden liikkeellä.
"Tunnusta sitte totuus, poika", jatkoi hän, ottaen hänet kiinni nutusta ja melkein tietämättänsä pudistaen häntä, "mihinkä olet pannut rouvan korvarenkaat?"
Poika Jonson katseli ympärillensä ja kaiveli kädellään taskuansa, jossa molemmat kruununrahat olivat kätkössä. Hänen vilkas mielikuvituksensa ei ollutkaan sillä kertaa paikallaan.
"Ylimmälle kyökin hyllylle", vastasi hän hävyttömän rohkeasti.
Matami Jonson huoahti syvään ja tunsi huojennusta.
"Siinä kuulette, rouva", sanoi hän. "Luuletteko tuon olevan totta, kun he ensin sanovat korvarenkaiden olevan katossa ja sitte kyökin hyllyllä.
"Niin, se ei ollenkaan ole hyväksi teille, se", vastasi rouva ilkeästi irvistäen, "se näyttää, ett'ette ole opettaneet lapsianne puhumaan totta."
"Oh, luulenpa olevan kyllä useampiakin, jotka osaavat valehdella, kuin vain nämä raukat", vastasi matami ylpeästi.
"Kyllä niitä on, matami! Siellä maalla on näillä vielä kolme sisarusta, jotka kyllä osaavat yhtä reippaasti valehdella!"
"He eivät ole valehdelleet itsestänsä!" huudahti matami Jonson rajusti. "Te olette ne narranneet, en tiedä, millä tavalla, mutta olette ja pakoittaneet ja pelottaneet ne valehtelemaan."
"Varokaa, matami!" tiuskasi rouva Burström. "Älkää ruvetko hävyttömäksi! Muistakaa, mimmoiseksi olette asianne laittaneet! Älkääkä uskotelkokaan, että se on jo lopussa. Kylläpähän vielä tulee suurempi voima pakottamaan teitä rupeamaan avuksi lapsillenne korvarenkaiden etsimisessä…"
"Sitä ei mikään voima tee!" vastasi matami Jonson jyrkästi. "Jos teidän korunne olisivat tähtinä taivaalla, niin voisin ne helpommin sieltä ottaa kuin kodistani!"
Hän aukoi ja solmieli kaulaliinaansa, kiersi hätäilevästi saalin olkapäillensä ja kiinnitti sen nuppineulalla. Hän oli niin liikutettu, että pää ja kädet vapisivat ja suuret hikipisarat heruivat alas otsalle.
"Tulkaa!" sanoi hän, mennen lastensa luo ja koettaen vetää heitä mukaansa, "nyt pitää teidän lähteä ja totella äitiänne, lapset! Rouva on jo kyllin kauan teitä houkutellut, sanon minä."
Rouva Burström katsahti häneen halveksivasti. "Viekää vain kanssanne ne, jos tahdotte", sanoi hän, "mutta muistakaa, että minä silloin lähetän puolenpäivän aikaan kaksi poliisia teitä vangitsemaan!"
Matami Jonson säpsähti. Ei mikään pelottanut häntä niin kovin kuin poliisi-sana. Jos rouva Burström olisi puhunut tuomarista, asianajajasta tai nimismiehestä, ei hän niistä olisi vähääkään huolinut, mutta "poliisi" lannisti kerrassaan hänen rohkeutensa.
Hän päästi lapset ja meni peloissaan ja hitaasti ulos ovesta, jonka rouva itse avasi ja sitte kovasti paiskasi kiinni. Arkuutta ja uhkarohkeutta häilyi sekaisin matamin mielessä. Tuo käsittämätön, sydämmetön sorto huumasi häntä. Olikohan todellakin niin, että rouva sai lähettää poliisin heitä vangitsemaan, vaikka he olivat ihan syyttömät? Hänessä kasvoi epäselvä tunne, että hänen nyt tulisi nousta rohkeasti vastustamaan ja että se kyllä onnistuisi, mutta monivuotinen tottumus aina nöyrtymään ja kiertelemällä voittamaan oli häneen auttamattomasti juurtunut, ja se teki hänet araksi ja tyhmäksi.
Kello yksi saapui hän maalle. Jonsonia ei vielä ollut näkynyt. Hän kyseli ihmisiltä, mutta ei kukaan ollut nähnyt häntä sen illan jälkeen, kun hän lainasi soutuveneen ja läksi kaupunkiin.
Hän riisui pyhäpukimensa, kääri ne huolellisesti kokoon ja pani piirongin laatikkoon. Sitte pukeutui hän niihin vaatteihin, joita hän käytti lattiain pesussa, ja meni johonkin huvilaan pesemään kyökkiä ja portaita.
Illan suussa läksi hän rantaan ja istui siellä pari tuntia Jonsonia tähystelemässä.
Tuskan tunne rupesi täyttämään hänen mieltänsä. Se alkoi tuntua rinnan alla epäselvänä pakotuksena, kohosi yhä korkeammalle, tukkeutui kurkkuun ja sai viimein korvat soimaan ja suhisemaan. Hirveä aavistus välähti hänessä, että Jonson ehkä oli hukkunut ja hän nyt oli leskenä viiden lapsensa kanssa.
Tuontuostakin toisteli hän niitä sanoja ja hänen tuskansa yhtä usein syöksähti päähän päin; mutta vähitellen se sitte kuitenkin laimeni ja matami tuli ihan välinpitämättömäksi. Hän istui pää käden varassa ja katsoa tuijotti veteen. Sen yksitoikkoinen liikunta monistui hänen sielussansa, jotakin tenhotonta, sisällyksetöntä, aaltoilevaa häilyi siinäkin lakkaamatta.
Yö tuli, mutta yhä istui matami paikallaan odotellen. Vihdoin näki hän veneen, jossa Jonson istui; se kääntyi niemen päitse lahteen. "Jumalan kiitos!" huudahti hän ja huojentuen huokasi, nousi ylös ja läksi sillalle. Vene kieppui sinne tänne ja airot loiskuivat epätasaisesti; matamin tottunut silmä huomasi heti Jonsonin olevan päissänsä. Hänen oli hyvin vaikea päästä rantaan, hän sousi veneen siltaa vasten niin, että hirret paukkoivat, pudotti toisen airon ja lipesi, kun yritti nousemaan ylös. Matamin täytyi auttaa häntä, ett'ei putoaisi veteen, ja sitte haroa airo sekä sitoa vene kiinni.
Jonson oli hyvin humalassa. Hän hoiperteli niin, että tuskin kykeni ollenkaan pääsemään ylämäkeen. Märkänä hän oli vyötäisiin asti, niinkuin olisi jo ollut veden hädässä. Hän viuhtoi käsiään ja tuontuostakin kiroten mutisi: "ihanhan tästä voi hulluksi tulla … minä en huoli mistään … en niin mistään…" Matami kysyi häneltä pari kertaa, oliko hän tavannut lapset tai nimismiehen, mutta Jonson vain viuhtoi vielä pahemmin käsiään ja höpisi: "en minä huoli mistään!"
Kun tupaan päästiin, nousi siellä kuumassa höyryt Jonsonille päähän, hän tuli rajuksi ja riitaiseksi. Tuo naisen sortamisen halu, muinaisen eläimellisen voiman jäännös, joka on vain puoli kuolleena näissä sivistymättömissä kansanluokissa ja humalan kanssa herää uuteen eloon, se into nyt vimmasi Jonsonin. Hän hoiperteli vaimoansa kohden, heristäen häntä kädellään ja sanoen häntä elukaksi, joka on opettanut lapsensa varastamaan ja valehtelemaan. Matami ei vastannut mitään; hän ei koskaan puhunut miehellensä silloin, kun hän oli humalassa. Mies sai pauhata minkä mieli teki, hän ei moittinut eikä vastustanut, väistyi vain pois tieltä ja koetti saada häntä nukkumaan. Mutta seuraavana päivänä, kun humala jo oli haihtunut, olivat kyllä saarnat tallella semmoiset, että Jonsonin korvia ei suinkaan kutkuttanut; silloin oli mies katuvainen ja lempeä kuin lammas.
Heti vuoteelle ehdittyään rauhoittui Jonson tapansa mukaan; hänen häjyytensä muuttui vähitellen yksinäisiksi kirouksiksi ja epäselviksi ääniksi, kunnes viimein kaikki sekautui syväksi, korisevaksi hengitykseksi.
Kun matami Jonson kuuli miehensä nukkuneen, istuutui hän ikkunan luo ja itki, itki niin katkerasti kuin ainoastaan kerran ennen elämässänsä. Se tapahtui monta vuotta sitten, kun hänen ensimäinen sulhasensa, kaunis tykkiväen kersantti oli hyljännyt hänet.
Seuraavana aamuna herättyään oli Jonson vieläkin lempeämpi ja pehmeämpi kuin ennen samanlaisissa tiloissa. Hän näytti hyvin kurjalta, ryki ja puhalteli, huokasi aina välistä hyvin syvään ja tuontuostakin katsahti arasti, odottavasti vaimoonsa sill'aikaa kun pukeutui ja koetti silitellä housujansa, jotka olivat ihan rypistyneet vedestä. Mutta hänen suureksi kummastuksekseen ei nyt kuulunutkaan mitään saarnoja; vaimo päinvastoin oli ystävällinenkin hänelle, auttoi häntä vaatteiden puhdistuksessa, ompeli kiinni västistä suuren ratkeaman, keitti perunoita ja laittoi aamiaisen. Jonsonin täytyi vain ihan tarkoilleen kertoa kaupungissa käyntinsä. Alussa kävi kertominen hitaanlaisesti ja välistä näytti hän kokevan kierrellä, mutta kun hän huomasi, ett'ei vaimo nyt aikonutkaan torua, rohkasi hän mielensä ja alkoi vähitellen kuvailla vastoinkäymisiänsä oikein kaunopuheisesti.
Toiss'iltana kaupunkiin tultuaan oli hän heti mennyt rouva Burströmin luo tapaamaan lapsiansa, mutta rouva oli hänet paikalla ajanut pois ovelta. Rouva oli oikein hävyttömästi haukkunut häntä ja uhannut poliisilla ja vankeudella, eikä Jonson ollut nähnyt vilahdukseltakaan lapsia. Yön makasi hän veneessä ja koetti seuraavana aamuna soittaa Burströmin ovikelloa, mutta ovi avattiin vain raolleen ja temmattiin samassa kiinni. Silloin hän vihastui ja läksi jälleen maalle etsimään nimismiestä. Mutta hän ei ollut kotona. Kaksi tuntia Jonson odotteli; hän oli niin väsyksissä ja suuttumuksesta raivoissaan sekä lisäksi vielä oli hänellä myöskin nälkä ja jano, niin ett'ei hän voinut olla menemättä kapakkaan ottamaan voileipää ja…
Niin, matami Jonson kyllä ymmärsi, mitenkä sitte oli käynyt. Sitä hänen ei tarvinnut kertoa; sen vanhan jutun osasi hän jo ulkoa. Hän tahtoi vain tietää, miten Jonson oli kastunut niin likomäräksi kotiin tullessaan, oliko hän horjahtanut mereen, vai miten?
Jonson koetti ensin monella tavalla kierrellä, häntä ei näyttänyt haluttavan tunnustaa, mitenkä oikeastaan oli. Mutta vihdoin sai matami ongituksi, että hän oli tahtonut hukuttautua, niin oli hän kyllästynyt kaikkeen, mutta humalassa ei hän saanut aikomustansa pannuksi toimeen enempää kuin puoliväliin.
Matami Jonson ei vastannut. Hetkisen olivat molemmat vaiti. Kuului ainoastaan lusikoiden kalinaa ja lasten maiskutusta suullaan, kun söivät.
"Mitäs olisit sanonut, Kristiina", kysyi vihdoin Jonson vaimoonsa katsahtaen, "jos en enää olisikaan palannut?"
Matami Jonson hymyili katkeraa, terävää hymyänsä.
"Tuskinpa olisin sanonut mitään;" vastasi hän, "minä olin niin perin murheellinen, ett'ei se enää olisi pahemmaksi voinut tulla."
Juuri kun hän sen oli saanut sanotuksi, aukesi tuvan ovi ja hänen rajattomaksi kummastuksekseen astui esiin rouva Burström, jäljessä piika ja molemmat lapset.
Mutta rouva oli nyt toisenlainen, kuin matami Jonsonin häntä viimein nähdessä tässä tuvassa. Punaiset töyhdöt kyllä olivat vieläkin hatussa, mutta ne olivat varmaankin paljon likistyneet. Kasvoiltaan oli hän ihan kalpea, poskissa vain oli muutamia punaiseen vivahtavia viiruja, niinkuin punakoille ihmisille jää kalvetessa. Hän näytti hyvin neuvottomalta ja epäröivältä, oikein "löylytetyltä", kuten Niilo, vanhimman jälkeinen Jonsonin pojista, sanoi.
"Niin, hyvä matami, kyllä tämä nyt liian ikävää on … mutta eihän kukaan ihminen ole erehtymätön", alkoi hän, ja hänen tyhmä, sekava puheensa yhä vain suurensi hänen ryhdittömyyttänsä. "Teidän lapsenne eivät muuten olekaan aina olleet virheettömät, ja voihan sitä erehtyä, niinkuin jo sanoin. Ikävää tämä kuitenkin on … senhän voitte ymmärtää, että paremman luokan ihminen ajattelisi… Te nyt tietysti voisitte minulle tehdä vähän harmia tällä … mutta toivoakseni unhotatte pois koko asian … se on nyt lopussa, eikähän se puhumalla parane tai muulla melulla."
Matami Jonson katsoi terävästi rouvaa silmiin.
"Mitä te, rouva, tällä kaikella tarkoitatte?" kysyi hän pistävästi.
"Oletteko löytäneet korvarenkaanne?"
"Olen kyllä ne löytänyt!" vastasi rouva rumasti nauraen. "Oman piironkini laatikosta, hyvä matami! Mutta eihän niitä erehdyksiä voi välttää… Ikävää kuitenkin… Ette tietysti voi ymmärtää, miltä 'paremmasta' ihmisestä tuntuu, kun on näin menetellyt… No, onhan asia nyt lopussa … koetamme unhottaa sen, hyvä matami, se on parasta meille molemmille. Tässä on vähä viiniä", sanoi hän pannen pöydälle pullon, "se tekee teille hyvää, matami… Ja tässä on vähä vaatteita … kengät Niilolle … kuten sanoin, unhotetaan nyt pois koko asia, matami… Enhän minä mitään pahaa tarkoittanut, sen kyllä käsitätte… Miia on kelpo tyttö… Hän saa tulla auttamaan vähän kyökissä ja syödä siellä päivällistä … ei hänelle muuten näinäkään päivinä ole mitään pahaa tapahtunut, sen saatan sanoa … kruunun sai hän ja poika kaksi, ja ne he saavat pitää, sen nyt arvaatte…"
Puhuessaan hän taputti Miian päätä tasaisesti, ikäänkuin tietämättänsä, ja ruma nauru keskeytteli lakkaamatta hänen sanojansa, kunnes se muuttui viimein ihan hillittömäksi rohotukseksi.
Matami Jonson ei vastannut mitään, mutta kun rouva pani pullon pöydälle, kohotti hän kiivaasti oikean kätensä, ja silmät säihkyivät kostonhimoisesti. Aikoiko hän lyödä rouvaa vai pulloa, ei hän tiennyt itsekään, sillä kumpikin jäi tekemättä. Hänen kätensä vaipui alas, ja pullo sai seisoa rauhassa ja rouva puhua loppuun ja mennä matkoihinsa, matamin liikahtamatta paikaltaan ja sanomatta sanaakaan.
Mutta sitte hän äkisti hypähti, pudistihe ja sylkäsi rouvan jälkeen.
"Hyi tuommoista!" sanoi hän. "Ja hän sanoo itseään paremmaksi ihmiseksi!"
Rouva Burström oli tämän tapauksen jälkeen ihan voimaton. Naurunrohotus muuttui samanluontoiseksi itkunnyyhkimiseksi, ja kun hän näki miehensä ja lapsensa, heittäytyi hän heidän syliinsä vuorotellen ja mutisi kyyneliensä keskestä, että hän haluaisi nyt olla monen peninkulman syvyydessä maan alla. Mutta herra Burström ja lapset lohduttelivat häntä niin rakkaasti ja selittelivät hänelle niin johdonmukaisesti ja vakuuttavasti, ett'ei semmoista roistoväkeä kuin Jonsoneja kohtaan ollut kellään mitään velvollisuuksia, että rouva kohta ihan toipui. Puolenpäivän seudussa oli hän jo yhtä iloinen ja itseensä tyytyväinen kuin tavallisesti, ja kun illan suussa pari nuorta kauppakirjuria tuli vieraiksi, laski hän leikkiä ja nauroi niin kovasti kuistilla, että Jonsonit, jos heillä olisi ollutkaan parempia ajatuksia hänestä, voivat kuulla hänen pitävän koko asiaa mitättömänä joutavuutena, liian turhana ja vähäpätöisenä, että sen olisi tarvinnut kauan vaivata mieltä.