V
Liisa ja Kivelän väki, kuultuaan Juhanan aikeista, iloitsivat suuresti, ja Luutamummo tahtoi, että hänen poikansa pitäisi ottaman haltuunsa ennemmin Nikkarila kuin Grimstaham. Mutta siihen Juhana ei suostunut. Hän e: sallinut, että äitin olisi tarvinnut joutua loiseksi oman poikansa luo, eikä myöskään, että Katrille olisi tullut anoppi uuteen kotiin, josta aina on vaikeuksia.
"Parasta on, että äiti vallitsee yksin ankkojansa ja hanhiansa", sanoi hän; "meille tulisi ahdasta hänen tuvassansa. Hän menestyy paraiten, kun saa pitää oma hevosensa, tehdä luutia ja kuljettaa niitä kaupunkiin, niinkuin tähänkin asti. Kyllähän mielelläni ottaisin äitin luoksenikin ja kuuntelisin hänen neuvojansa; mutta ennemmin kuitenkin olemme ensin Katrin kanssa kahden kesken; me puuhaamme, hallitsemme ja raadamme itseksemme, ja se kyllä käy hyvin."
Kertomuksemme nyt edistyy pitkän askeleen. Mainittakoon vain, että Juhana sai Runsan herralta Grimstahamin viideksitoista vuodeksi verottomaksi torpaksi, mutta sill'aikaa tuli hänen se viljellä niin suureksi, että se jaksoi tehdä kolme päivää viikossa, tai suuremmaksikin, jos ympärillä oli maata niin paljo. Sovittiin ja suunnittiin, minkä verran metsää hän sai kaataa, ja luvattiin hänelle myöskin ne puut omiksi tarpeiksensa, myödä tai käyttää itse, miten vain tahtoi.
Grimstaham oli pienoinen paikka Skarven-järven rannalla, joka on osa suuresta Mälaren-järvestä. Siinä oli jo ennestään pari vanhaa, huonoa huonetta, joissa ennen muinoin oli asunut muuan räätäli, mutta sittemmin ei kukaan. Metsärinne oli järveen päin viettävä. Vähä oli siellä myöskin kuokan, jopa aurankin merkkejä, kun oli koetettu tehdä maata kasvavaksi. Mutta kaikki oli Juhanan tullessa niin autiona, kuin ei koskaan olisi mitään tehty. Jos torpasta todellakin tuli torppa, saattoi sitä syystä kyllä sanoa uutistaloksi.
Kun kuuliaiset ja häät olivat ohitse, muutti Juhana vaimoineen huhtikuun alussa Grimstahamiin. Hän tahtoi päästä sinne aikaisin, että kesä tulisi pitemmäksi, ja hän ehtisi saada jo jotakin muokatuksi syksyyn asti.
Sinne muuttaessaan sai Katri Kivelästä mukaansa emäsian kolmen kuukauden vanhain porsasten kanssa. Suurempia myötäjäisiä ei isä jaksanut toimittaa. Skonlasta saamallansa lainalla hankki Juhana lehmän, joka kyllä ei ollut äsken poikinut, vaan ei vielä ehtynytkään, antoi maitoa kumminkin kannun päivässä. Samoin saatiin Runsasta lainaksi neljä tynnyriä perunoita talvihintaan, ja se oli suuri etu, kun perunat muuten ovat kalliit huhtikuussa.
Liisalta nuorikot enimmän saivat. Hän antoi talon aluksi padan ja monta pannua, korvon, kaksi ämpäriä ja valjaat. Mielellään olisi hän antanut Katrille myöskin hopealusikan, ainoansa, jonka hän hääpäivänään oli saanut lahjaksi Runsan herrasväeltä. Mutta Juhana sitä kivenkovaan vastusti. "Saakoon Katri lusikan äitin kuoltua", sanoi hän, "vaan ei hänen eläessään. Eihän äiti itse ole koskaan raskinut syödä sillä, niinpä emme mekään sillä syö. Minulla on kuusi ihan uutta puulusikkaa, jotka ostin Skonlasta Jerker-ukolta, ja niistä kyllä riittää." Luutamummo selitti, että koska hän sillä ei ollut syönyt tähän asti eikä aikonut sitä vast'edeskään käyttää ennen kuolemaansa, niin hän sitä kaikista vähimmin tarvitsi. "Minä", sanoi hän, "olen sitä käyttänyt vain koristuksena ylimpänä kaapissani, niin että olen nähnyt sen, kun oven olen avannut, ja paraastaan vain pelottaakseni Suotalon Saaraa, sitä hullua, joka minua aina sanoo supiköyhäksi. Mutta Saara on jo ammoin kuollut, niin ettenhän lusikkaa tarvitse enää häntäkään varten. Sentähden sydämmestäni toivon, että Katri ottaa lusikan; sillä hänellä ei ole vielä kaappia tuvassaan, mutta hopeaa hänellä pitää olla kammarinseinän koristukseksi. Se lohduttakoon hänen silmänsä, jos rohkeus jolloinkin pettää ja hän ajattelee olevansa hyvin köyhä." Juhana vastasi: "Köyhäkö, vai köyhä? Kuka hullu sanoo Katria köyhäksi? Eihän hän ole köyhempi kuin minäkään, ja silloin ei ole hätää. Muuten näytätte te, äiti, nyt tekevän Katrille, niinkuin Suotalon Saara ennen teki teille kun haukkui teitä supiköyhäksi, ja te siitä suutuitte häneen. Eihän meidän nyt sovi pitää itseämme köyhinä, kun juuri rupeamme kotia perustamaan. Ei totta ollen! Pois kaikki hopeat, kunnes itse saamme semmoista ansaituksi." Juhana lausui tämän jotenkin jyrkällä äänellä; mutta heti hän pehmeni, kun näki äitinsä olevan itkuun pakahtumallaan poikansa kovista sanoista. Hän otti äitinsä syliinsä ja suuteli pois kyyneleet mummon silmistä. "Älkäähän nyt itkekö, äiti", sanoi hän, "sillä sen arvoinen ei lusikka ole, vaikka painaakin viisi luotia ja maksaa kymmenen riksiä."
Morsiuslahjoista ei sitä sovi jättää mainitsematta, jonka Katrin sisar Reetta toi Grimstahamiin samana päivänä, kuin nuorikot muuttivat sinne; se oli harmaa kissa. Katri sen kyllä tunsi, sillä Reetta oli sen kasvattanut pienestä pitäin, eikä se vieläkään ollut täysikasvuinen. Päästäessään sen lattialle niiasi Reetta nuorelle emännälle ja toivotti samassa hyvää kotionnea, sanoen: "sen kotikissa tuopi, hyvä sisko."
Tarpeellisinta oli Juhanalle uutistaloa tehdäkseen hyvät työaseet. Renkinä oli hän säästänyt, minkä suinkin voi, niin että hänellä, kolmen vuoden kuluttua talosta erotessaan, oli uudet vaatteet ja vielä kolmekymmentä riksiä rahaa. Maatyö- ja ajokaluja hän ei heti tarvinnut, niinkuin hän ei myöskään voinut ajatella hevosen hankkimista ensi vuonna. Mutta kaksi vahvaa juurikassaraa hän osti sekä kaksi hyvää kirvestä, yhden leveän lappakirveen, pari lapiota ja käsikärrit. Hän sai ne kaikki huokeasta, kun ei ostanut uusia kaupungista, vaan käytettyjä, vaikka vielä kulumattomia, ystäviltänsä ja tutuilta talonpojilta, jotka tunsivat Juhanan kunnon mieheksi ja sentähden antoivat hänelle hyviä kaluja helposta hinnasta.
VI
Ensin täytyi Juhanan ja Katrin hankkia tietoon ruoka koko siksi ajaksi, kunnes maasta ehti ruveta saamaan. Aluksi oli heillä perunat, jotka oli saatu lainaksi kartanosta, ja lehmä antoi maitoa. Mutta lehmä tarvitsi myöskin rehua; ja vaikka kyllä saattoi toivoa jonkin verran ruohoa kohta kasvavan, niin oli nyt maa vielä niin kylmä, ett'ei monta kortta ollut noussut. Aikainen kevät nyt näytti tulevan; joilla peltoja oli, olivat jo alkaneet niitä kynnellä. Mutta karjamaista ei vielä hyötynyt nyt huhtikuussa. Rehun ostoa ei tähän aikaan vuodesta käynyt ajatteleminenkaan, se kun oli suunnattoman kallista, eikä Juhanalla olisi siihen ollut rahaakaan. Siitä hänelle siis koitui ensimäinen suuri huoli samana päivänä, kuin Grimstahamiin tultiin.
Katri oli lypsänyt lehmän ja nuorikot söivät iloisina ensimäistä illallistaan uudessa kodissa. He olivat vartaasta taittaneet ensimäisen leivän niistä kahdestakymmenestä, jotka Katrin äiti oli lähettänyt heille ruoan aluksi. Istuissaan ja syödessään kuulivat he lehmän pitkään ammuvan pilttuussaan vanhassa lääväröhässä, joka vielä kuitenkin pysyi pystyssä.
Kun Juhana kuuli tuon äänen ja tunsi sen näljän merkiksi, sykähti hänen sydämmensä äkisti; sillä monissa muissa puuhissaan oli hän, paha kyllä, ihan unhottanut lehmän ruoan. Hän kulki ajatuksissaan läpi kaikki paikat lähitienoilla, mutta ei missään tiettävästi ollut rehua lainata. Niin torpparit kuin talollisetkin voivat tähän aikaan ainoastaan vaivoin tulla toimeen elukkainsa kanssa. Hän katsahti ikkunasta olkikattoa, joka puoleksi alas sortuneena häilyi pienen läävän räystäillä; mutta ne oljet näyttivät niin mustilta, vanhoilta ja mädänneiltä, ett'ei hän niitä tahtonut tarjota lehmälle eikä se olisi niitä syönytkään. Kun lehmä uudestaan hyrähteli, nousi hän puoliseisoalleen ja sanoi katkeralla äänellä:
"Ei kuulu hyvältä tuo ääni; lehmä on astunut tänään pitkän matkan, aina Skonlasta asti, eikä ole mitä antaa sille. Me tässä vain juomme hänen maitoansa, mutta lehmä parka, Katri, kuolee ennen ylihuomenta."
"Istuhan rauhassa ja lopeta atriasi!" sanoi Katri^ Pannen kätensä hänen käsivarrelleen ja pidättäen häntä paikallaan. "Anna lehmän ammua; kunhan syömme ensin, kyllä hänet sitte rauhoitan."
Juhana istuutui jälleen ja katsoi kummastuen vaimoonsa. Mutta Katri ei ollut tietävinään, näytti vain hyvin iloiselta ja tyytyväiseltä, silloin tällöin katsahtaen Juhanaan tummansinisillä silmillään, joista lämpimintä ja kauneinta loistoa säteili. "Tiedätkö sinä sitte, kellä on rehua?" kysyi Juhana.
"Syöhän vain rauhassa!" toisti Katri kehoituksensa, ja ääni kuului melkein käskevältä. Juhana totteli ja söi.
Noustuaan ylös ja luettuaan lyhyen kiitoksen, kumpikin itsekseen, läksivät he ulos, Katri juoksi läävälle päin. "Luulitko minun unhottaneen lehmäni?" virkkoi hän iloisesti, näyttäen Juhanalle erästä nurkkaa, jota hän ei ollut tarkastellut. Siellä oli lautojen alla koko kasa kaikenlaista. Ei se lehmänrehu tosin ollut laadultaan lihavinta, mutta kelpasi kyllä kevätkorvalla. Siinä oli riivittyjä lehtiä, akanoita, ruumenia ja olkia sekä vähä heiniäkin, eikä tuoretta havuakaan puuttunut. "Tämän minä kyllä ymmärrän", jatkoi Katri, "eikä sinun tästä tarvitse huolehtia. Lehmä, sika ja porsaat ovat minun hoidettavani, senhän tiedät. Heti panen padan tulelle ja keitän vettä; sitte kaadan sen korvoon ja panen tästä sekaan ja vähän suolaa päälle. Siitä saa Jeppa kunnon illallisen; ei sen vielä tänään tarvitse nälkää nähdä eikä moneen päivään, kunnes ehtii ruoho nousta metsään."
"Mutta mistä ihmeeltä olet saanut kaiken tuon?"
"Sitä olen kokoellut minkä mistäkin, aina siitä asti kun sain tietää, että meidän piti muuttaman Grimstahamiin. Paljon sitä ehtii koota kuukaudessa. Minulla on hyviä ystäviä kaikissa Runsan torpissa, ja he antoivat minun kokoilla tyhjiltä ylisiltänsä. Niin sain kourallisen sieltä, toisen täältä. Kaikki kannoin sitte tänne, mutta sinun ei pitänyt tietämän mitään."
Juhanan ja Katrin ilo oli suurempi, kuin voi arvatakaan, ja Jeppakin näytti hyvin tyytyväiseltä, kun sai eteensä hauteen. Katrin puuhaillessa ja järjestellessä tuvassa sekä elukkain luona, meni Juhana vihellellen metsään, mietti kaikkia ja merkitsi, mistä hän huomeisaamuna oli alkava työnsä. Ensin oli tarpeen saada kuntoon pienoinen perunamaa, jonka saattaisi heti panna kasvamaan, niin että se jo syksyllä antaisi sadon; sillä peltoa kevätkylvöä varten nyt ei ehtinyt laittaa. Juhana toivoi lainatuilla perunoilla tultavan toimeen yli kesän, joll'aikaa saisi tehdyksi paloa rukiiksi kylvettäväksi syksyllä sekä juuritetuksi jonkun tilkun seuraavan kevään kylvöä varten. Mutta talvi sekä seuraava kevät ja kesä eli niin kauan, kun vilja oli kasvamassa, piti heidän elämän niillä perunoilla, jotka nyt kohta kylvettävä maa antaisi ensi syksynä. Saadakseen koko tuoksi pitkäksi ajaksi leipää ja vähän särvintä, aikoi Juhana silloin tällöin käydä jossakin kartanossa, varsinkin kiireimpänä aikana, jolloin kaikkialla tarvittiin työväkeä. Sitä keinoa hän kuitenkin päätti käyttää niin vähän kuin mahdollista, koska hän mieluisimmin raatoi kaiken aikansa Grimstahamissa. "Ensi vuonna en taida selvitä käymättä päiväpalkkalaisena", sanoi hän, "mutta ei se tapahdu muuta kuin hätätilassa, enkä Katria ollenkaan laske työhön herrastalojen palvelijain joukkoon. Minä kyllä paraiten tunnen, mimmoisia veitikoita ne ovat tavoiltaan. Suurin hyöty meillä ajan pitkään on, kun yöt päivät teemme työtä uutistalossamme; se on ihan varma. Ja ell'ei siitä kymmenen vuoden kuluessa tule oikea paratiisi, niin sanokoot minua sitte Matiksi."
Hän palasi kotiin iloisena ja tulevaisuuteen lujasti luottaen.
Ovella seisoi Katri laskeutuvaa aurinkoa katsellen, joka vielä valasi järven kirkasta pintaa. Hän oli jo kaikki työt saanut tehdyksi. Lehmä oli vaiti; läätistä vain silloin tällöin kuului hiljaista, tyytyväistä röhkimistä, mutta sekin vaikeni, kun läätin asujamet nukkuivat yöuneensa.
Juhana astui huonoon tupaseensa, jonka ovessa ei ollut lukkoa, mutta sen sijaan monta rakoa ja halkeamaa; ei hän kuitenkaan voinut moneen vuoteen vielä ajatellakaan saavansa tupaa korjatuksi. "Samapa se, hyvä näinkin on!" sanoi hän itseksensä, nähdessään Katrinsa seisovan lattialla ottamassa häntä vastaan, pitkä tukka hajalleen kammattuna valkoisille olkapäille. Junana otti häntä kiinni käsistä, jotka olivat melkein yhtä ruskeat kuin hänen omansakin, muuten vain pienemmät; ja hänen käsivartensakin aina kyynäspäihin asti olivat yhtä ruskeat kuin kädet. Mutta muuten oli hän valkoinen kuin keväinen lilja, kuten sanotaan. Juhanasta näytti tupa niin hauskalta kuin puutarha, jossa kirsikkapuut paraillaan kukoistavat.
"Tämä nyt oli ensimäinen päivä kotonamme", sanoi Katri, "ja nyt alkaa ensi yömme oman katon alla. Niinpä luemmekin psalmin, josta minä paljon pidän, ennen levolle menoa, ett'emme nukkuisi, ennenkuin Jumalan enkelit tulevat vartioiksemme."
Kun tuvassa jo oli hämärä eikä tuli enää palanut liedessä, meni hän ovelle, joka oli järvelle päin. Aurinko oli vielä puoleksi näkyvissä metsän reunan yläpuolella järven toisella puolen. Sen säteet valasivat Katrin kirjaa, niin että hän vielä näki. Hän luki kovalla äänellä ja puhtaasti eikä liian nopeasti. Juhana istui vieressä penkillä; kun ensimäinen värssy oli luettu, pani hänkin kätensä ristiin. Kuuliko hän enemmän vai näki, hän vain istui hämmästyneen ja autuaan näköisenä kuin hyvä lapsi Jumalan valtakunnan portilla. Sikäli kuin aurinko vaipui ja säteet vaalenivat, alkoi Katrin ääni kuulua yhä sydämmellisemmältä ja suloisemmalta, niin että vihdoin kyynel vierähti Juhanan silmästä hänen kirjallensa.
Silloin katsahti Katri ylös. "Tiedätkö, Juhana, mikä psalmi tämä on? Sinä et muista, mutta se on ensimäinen, jonka luutamummo minun opetti lukemaan suoraan sisältä, ja minä luin sen sinulle eräänä sunnuntai-aamuna; minä olin yhdeksän ja sinä kahdentoista vanha. Silloin oli sunnuntai-aamu, ja nyt on maanantai-ilta. Nyt saamme mennä levolle, mutta huomenna alkaa meidän elintyömme."
VII
Aikaisin tiistai-aamuna olivat he ylhäällä ja ulkona työtä alkamassa. Tuvan lähellä oli pieni, aukea paikka mäen rinteessä, joka vietti järveen päin; sen saattoi vähimmällä vaivalla tehdä pelloksi. Hiekkamaata se oli, vaan lannoitettuna voi se antaa hyviä perunoita ja lanttuja, ell'ei vain kesä tullut liian kuivaksi. Mutta ihan rinteesen ei peltoa sopinut tehdä, sillä jos olisi tullut sadekesä, olisi vesi voinut huuhtoa pois kaikki tyyni, varsinkin mullan ja lannan, eikä sora sitte enää olisi mitään kasvanut. Sentähden valitsi Juhana kaistaleen ylimpää mäen päältä, jossa se ei vielä ollut kovin viettävä. Siinä oli myöskin hiekka pehmeintä ja multaa rahtunen seassa. Niinpä he päättivät, että Katrin piti alkaa sen kaivamista ja kuokkimista, se kun oli helpompaa työtä; Juhana itse meni metsään hakkaamaan kaskea ja juuritusmaata. Kun perunamaa oli kaivettu, sai Katri tulla jäljestä metsään Juhanaa auttamaan, joka kävikin hyvin, kun Katri oli ennestään tottunut kirvestä käyttämään. Niin he saivat olla yhdessä ja työskentelivät silloin suurimmalla ilolla ja menestyksellä.
Tähän aikaan kävi Kivelän ukko, Katrin isä, heidän luonansa niin usein, kuin ehti; sillä he olivat hänelle hyvin rakkaat. Ukko oli hyvin viisas mies, sillä hän oli paljon kokenut, niin että voi antaa Juhanalle hyviä neuvoja, ja välistä auttoi hän työssäkin. Kolmen kesken he yhdessä neuvottelivat ja suunnitsivat maan muokkaamisen näin:
Ylempänä metsässä oli muuan kohta vesistä ja soista; siinä kasvoi lepikkoa, joka merkitsee hyvää maata. Se paikka oli ojitettava, turpeet kuivattavat ja poltettavat läjissä; syksyllä sitte voi kylvää ruista palaneesen multaan. Hyvin hoidettu suomaa kasvaa, jos Herra suotuisaa säätä antaa, paljon viljaa. Sittemmin voi sen jättää kasvamaan heinää, niin että siitä oli toivo saada hyvä niitty, jota Grimstahamilla muuten olikin vähä.
Kuivasta metsästä valitsivat he paikan, jossa kasvoi kaunis kuusikko sekä siellä täällä katajia, joka yhteensä on hyvän maan merkki. Se oli paras raivata juurimalla. Kaiken puun pois toimitettua oli se kynnettävä talveksi; seuraavana keväänä saattoi siihen kylvää ohran, josta voi toivoa hyvää satoa syksyllä. Sitte oli maa uudestaan muokattava syyskylvöä varten. Mutta heti uutispeltoon ei ukko neuvonut ruista panemaan.
Kolmannesta kohdasta päättivät he hakata metsää kaskeksi. Sitä ei tarvinnut ensi vuonna juuria eikä puistakaan puhdistaa; ne vaan aseteltiin kuivamaan ja sittemmin poltettiin. Palopuiden korjattua ja maan pinnan rikki muokattua voi siihen syksyllä kylvää rukiin.
Semmoinen se suunnitus oli, mutta paljo työtä tarvittiin sen toimeenpanemiseksi. Kaiken piti tapahtuman vähitellen ja pieni ala vain kerrassaan otettaman viljeltäväksi. Suotyöhön ei Juhana saattanut ryhtyä ensi vuosina. Hän kaatoi ensin vaan pienen kasken ja siirtyi sitte toiseen paikkaan pellon tekoon seuraavaksi kevääksi.
VIII
Ensimäiset viisi vuotta raatoivat Juhana ja Katri ankarasti, mutta sitte alkoi kaikki tulla parempaan järjestykseen. Kun peltomaa ensi vuonna oli kynnettävä, lainasivat he hevosta luutamummolta ja Kivelästä, ja vielä ne auttoivat toisenakin vuonna, vaan kolmantena Juhana jo hankki oman. Kahdeksan vuoden kuluttua oli kaikki viljelys jo täydellisessä järjestyksessä.
Ensimäisenä kesänä oli työ raskain ja pahin, sillä ei mikään renki niin raada, kuin torpparin täytyy raataa, varsinkin uutistaloa tekevän; monesti sai Juhana tuntea, ett'ei hän nyt enää ollut Skonlassa. Samoin Katrikin. Paljokohan ennen oli voimia tarvittu Kivelästä Nikkarilaan astumiseen, tai heinien haravoimiseen kesällä omien vanhempien silmäin edessä, tai elon sitelemiseen, kun isä edellä niitti, tai puun kantamiseen tai Liisan auttamiseen Nikkarilassa? Kaikki se oli vaan leikin tekoa Grimstahamin työn rinnalla. Kuitenkin koetti Katri olla yhtä ripeä kuin Juhanakin ja luotti tuleviin parempiin aikoihin yhtä lujasti kuin Jumalaan.
Unhottaa ei suinkaan sovi, että luutamummo tietysti kävi Grimstahamissa niin usein, kuin suinkin ehti; ja monestipa hän myöskin toi jotakin "hyvää" mukanansa kaupungista. Tiedämmehän jo, mitenkä häntä kaikki ostajat suosivat Heinätorilla. Hänen hyvä puhelahjansa ja iloisuutensa raivasivat hänelle tien moneen kyökkiin, puotiin ja herrastaloon, joihin hän aina poikkesi, kun kuorma sai myödyksi lauantaina. Monivuotisesta tuttavuudesta oli hän tullut kaikkialla suosituksi mummoksi, jolle lapset taputtelivat käsiänsä, kun hän vaan ehti näkyviin. Emännöitsijät, rouvat ja ylhäisetkin neidet puhelivat mielellään siistin ja hyväntahtoisen Liisan kanssa, jolla näin meidän kesken sanoen, välistä oli luutiensa ohella myöskin munia kaupan. Noin käydessään kyökistä kyökkiin kertoi hän välistä, miten suuri poika hänellä oli, ja hän nyt oli nainut, ja miten kelpo miniän hän oli äitillensä hankkinut. Se luutamummon kertomus ei suinkaan ollut vähääkään liikuttavainen; mutta saattoihan kunnon mummolle muutenkin antaa jonkin pienen lahjan, varsinkin kun hän ei koskaan pyytänyt mitään. Hän vaan kertoi, miten hänelle jostakin talosta, jossa äsken juuri oli käynyt, oli annettu sievä lahja, ja samalla hän sen iloissaan ja muiden iloksi otti nähtäväksi. Ja sen lahjan oli hän saanut ihan niinikään, ken sen tiesi, mistä syystä; mutta kaikki herrasväet olivat niin sanomattoman hyvät. Niin hurskaasta selityksestä seurasi aina, ett'ei missään tahdottu olla huonommat kuin muuallakaan. Mummo sai pikku tavaraa milloin mistäkin, välistä esiliinan tai kaulavaatteen, joita ei kotona enää olisi käytetty, välistä muutamia sillejä tai kinkunjäännöksen, pari kourallista suolaa tai kappaleen juustoa, ja välistä – silloin nousivat hänelle kyyneleet silmiin, kun ajatteli, mikä ilo oli nouseva Grimstahamissa – pari maukasta vehnäkakkua ynnä sokuria ja kahvia, jonka hyvät ominaisuudet hän oli viime aikoina oppinut tuntemaan.
Kaikkia lahjojahan ei tarvitse luetellakaan; tietysti ne kaikki, vaikk'eivät vähääkään tuntuneet taloissa, joista ne annettiin, olivat hyvin tervetulleet Grimstahamissa. Nuorelle ja reippaalle torpanväelle, jolla ei koko tuona pitkänä aikana oikeastaan ollut muuta ruoanturvaa kuin perunat, heille ne pikku lahjat tulivat kuin taivaasta. Juhana ei koskaan voinut tajuta olevansa köyhä; sentähden hän voi rohkaista Katriakin, niin että hänkin nauroi vaan, vaikka nälkä ja väsymys kuinka olisivat vaivanneet. Ja Katri puolestaan keksi aina jotakin, joka virvoitti mieltä, jos vatsa jäikin nurisemaan. Hänellä kun ei ollut peiliä, ei hän myöskään voinut nähdä, miten paljon hän ensi kesänä laihtui ja miten posket syksyn tullen näyttivät melkein kalpeilta. Juhana ei sitä kertonut hänelle, tuskinpa sitä huomasikaan, hän kun katsoi Katria vaan silmiin, ja ne näyttivät loistavan sitä kirkkaammin ja tulevan sitä suuremmiksi, mikäli muoto kapeni.
Mutta toisena, kolmantena ja varsinkin neljäntenä vuonna oli Katri ihan toisenlainen. Kasvot pyöristyivät jälleen; iloa ja ruokaa oli talossa runsaammalta. Ankaraa työtä kyllä yhä vielä kesti, mutta se ei enää tuntunut niin raskaalta.
Juhana oli omasta kekseliäisyydestään ja appensa neuvosta löytänyt monta sivu-ansiota tuona pahimpana aikana, jolloin torppa ei vielä mitään antanut. Hän harjautui käsitöihin, nikkaroi ja värväsi ja osasi vihdoin tehdä, mitä vaan tahtoi. Talvella kun ei käynyt ulkona työskenteleminen, teki hän käsitöitä tuvassa. Ensi talvena hän nikkaroi itselleen enemmän huonekaluja ja työaseita, joll'aikaa hän ei niin paljon ehtinyt työskennellä muille rahasta. Mutta seuraavina vuosina kävikin jo paremmin. Katri kehräsi villoja tuvan nurkassa sill'aikaa kun Juhana nikkaroi toisessa. Harvoin he noin työssä ollessaan puhelivat, mutta Juhana ei koskaan voinut unhottaa viheltelemistänsä; ja milloin hän vaikeni, alkoi Katri laulaa hyräellä rukkinsa luona, eikä lakannut, ennenkuin Juhanan vihellys taas alkoi kuulua, niin että jompaakumpaa musiikkia aina oli talossa. Mutta milloin Juhana meni ulkotöille, silloin Katri lauloi koko äänellä jonkun laulusen itseksensä, ja hänellä olikin kaunis ääni, vaikka Juhana siitä tuskin tiesi.
Viiden vuoden kuluttua täytti Nikkarilan Liisa ensimäisen-seitsemättä vuotensa. Siinä ijässä jo alkaa ruumis olla rasittunut, jos kaiken aikansa on ahkerassa työssä ollut. Kun Katri ensin lakkasi käymästä Nikkarilassa, ei mummo kellekään kertonut kaipaustansa; mutta hänen voimansa nyt vähenivät kahta nopeammin. Hän puhui yhtä iloisesti ja sukkelaan kuin ennenkin ja näytti olevan ihan entisellään, varsinkin Heinätorilla ja Grimstahamissa käydessään, mutta kotoa Nikkarilasta oli ilo poistunut. Kyllähän Katrin sisar Reetta mummoa autteli, varsinkin aina lauantaina kuin ennen Katri; mutta sittekin tuntui ihan toiselta. Reetta oli siivo tyttö, mutta luutamummo tiesi, ett'ei hän kävellyt ajatuksissansa, niinkuin Katri ennen oli hänen poikaansa ajatellut. Se nyt ei ollut Reetan syy, koska mummolla toista poikaa ei ollut, mutta mummo vaan ei voinut hänestä pitää yhtä paljoa kuin ennen Katrista.
Katrin oltua jo pari vuotta Grimstahamissa selitti mummo kerran ei enää jaksavansa käydä Tukholmassa useammin kuin joka toinen lauantai. Se oli vaikuttaa koko kapinan Heinätorilla, kun ei kukaan ymmärtäväinen piika tahtonut muiden luutia kuin Liisan. Eikä se tyytymättömyys vähennyt, ennenkuin Liisa pyysi Kivelän väkeä lähettämään Reettansa luutakuorman kanssa Tukholmaan joka lauantai, milloin hän itse ei mennyt; mutta hänen piti ilmoittaman, että luudat olivat vanhan Liisan tekoa. Se onnistui odottamattoman hyvin ja antoi aihetta suuriin tapauksiin; mutta niillä on oma historiansa. Sillä Reetta herätti huomiota ja kohosi niin korkealle, ett'ei kukaan sitä ollut aavistanut. Vaan se ei kuulu tähän kertomukseen.
Viidentenä vuonna Juhanan ja Katrin asettumisen jälkeen lakkasi mummo kokonaan Tukholmassa käymästä. Hän läksi eräänä päivänä Grimstahamiin, joka nyt jo oli muhkea torppa. Katseltuaan kylliksensä uusia pikku peltoja, niittyä, hevosta, karjaa, lampaita, sikoja, kanoja, kalanpyytöjä, uutta venettä ja hyvään kuntoon laitettuja ulkohuoneita, meni mummo Katrin luo ja pyysi päästä lepäämään, koska hänen jalkansa eivät enää oikein kannattaneet, sanoi hän, ja pääkin tuntui niin raskaalta. Häntä oli viimeisenä puolena vuotena usein pyörryttänyt. Katrilla oli pieni sivukammari, varsinaisen tuvan jatkoksi tehty; sinne, hiljaisimpaan ja kauneimpaan nurkkaan teki hän anopillensa vuoteen. Siihen mummo jäi makaamaan eikä sen koommin enää noussut.
Nikkarila oli siis laitettava toiseen kuntoon, ja niin tapahtuikin.
Mutta se kuuluu Reetan historiaan.
Grimstahamissa eli Juhanan äiti vielä viisi vuotta, vaikka ei jalkeelle päässyt. Sill'aikaa rupesi Juhana yhä laajemmin viljelemään ja rakentelemaan. Asuintupaan ei vielä koskettu, hän vaan paranteli kaikkea muuta. Riihi ja lato olivat olleet ensimäisinä rakennustöinä. "Omaa tupaani en vielä uusi", sanoi hän; "se jääköön viimeiseksi työksi. Ensin kauniit pellot, sitte kaunis asunto ja viho viimeiseksi kauniit vaatteet." Se hänen sananpartensa oli.