II
Ensi lumen tultua marraskuussa valjasti Petter mustan oriinsa reen eteen ja otti Matin mukaansa kaupunkiin sopimaan häistä. Vuosi oli tullut parempi, kuin oli osattu toivoakaan, niin että Petter voi antaa myötäjäisiksi melkoisen summan. Keli oli hyvä maantiellä ja Petter hyvällä tuulella, vaikka kyllä vähän levoton, kun nyt oli matka tuonne kaupunkiin, jossa hän ei ollut käynyt kymmeneen vuoteen, ja silloiseltakin matkaltaan muisti hän vielä koko joukon onnettomuuksia. Sentähden ei Mattiakaan ollut koskaan laskettu sinne, niin että hän nyt oli ensi kertaa matkalla näkemään niin paljoja ihmeitä, joita kaupungissa käyneet talonpojat olivat hänelle kuvailleet paraan taitonsa mukaan, että kaikki oli hänestä ollut kuin satua.
Ripeästi sujui matka, sillä orit oli hyvänlainen juoksija; kohta kuultiin Pohjoissillan jymisevän hevon kavioin alla. Matti ihan huumautui kaikesta, mitä näki. Semmoisia taloja, suuria kuin vuoret, ja niin tiheässä!
"Ajatelkaahan vain," sanoi hän, "miten hyviä naapuruksia he ovat, ja me maalla tuskin voimme pysyä rauhassa neljänneksenkään päässä. Ja noin paljo kirkkoja; miten jumalisia he ovat! Ja raastupa keskellä kylää; sieltähän saa oikeutta hakea koko päivän!"
Mutta Petter irvisti vain eikä vastannut mitään.
Saavuttiin tulliportille, joka kohteliaasti avattiin ja suljettiin, niin ett'ei tarvinnut nousta pois reestä. Matista se oli hyvin kaunis tapa; hän näet tiesi kokemuksesta, miten kiusallista monien porttien avaaminen oli; mutta Petter läjäytti orittansa piiskalla, että se läksi rivakasti juoksemaan, sillä pitihän kylään toki tulla ihmisiksi.
Vaan silloin syntyi takana huuto ja vastaan tulla lennätti kaksi sotamiestä, aseet ojossa, ja kolmas tarttui hevosen suupieleen ja pysäytti reen.
"Aiotko paeta, perhanan talonpoika-moukka!" tiuskasi portinvartia, ehdittyänsä reen luo.
"Paetako?" kysyi Petter nöyrästi, muistaen äkisti muinaiset onnettomuutensa.
"Suu kiinni ja tule vain tänne!" Ja orit talutettiin porttituvalle, jossa matkamiehet saivat odotella puolisen tuntia, ennenkuin reki oli kaikin puolin tarkastettu ja heidän nimensä muistiin kirjoitettu. Vihdoin päästettiin heidät menemään, mutta kovasti heidän ei pitänyt ajaman.
Kun he pääsivät Sepänkadulle, alkoivat jalakset kiviä hangata, sillä lumi oli poissa. Orit veti kaikin voimin, mutta jalka jalalta vain matka kulki, eivätkä ajajat voineet ymmärtää, mitenkä reki oli niin raskas. Petter löi hepoa, mutta se veti vain ihan suorana ja hokit iskivät tulta kivistä.
Matti istui katsellen korkeita talorivejä ja ihmetellen kaikkia merkillisiä esineitä, mitä riippui talojen seinillä. Missä oli hevosenkenkiä ja vaununpyöriä, missä kaikenlaisia soittimia, missä vaatteita, harniskoita ja pyssyjä, leipuri oli ripustanut ulos rinkelin, nikkari pöydän, teurastaja lampaan! Heillä oli varmaankin niin ahdasta sisällä, sanoi hän isälleen; mutta silloin tuli takaapäin lumipallo ja nakkasi häneltä lakin pois päästä.
Petter ja Matti katsahtivat taapäin ja näkivät koko takapuolen rekeä ja ja jalakset täynnä poikia.
"Laittautukaapa pois siitä!" sanoi Petter.
Pojat näyttivät vain kieltään. Silloin nosti hän piiskansa ja löi sivalsi poikajoukkoon, mutta niin taitamattomasti, että siiman latva sattui silmään eräälle leipurinpojalle, jolla oli astia leipäsiä käsivarrella. Poika pudotti kannettavansa ja alkoi hirveästi huutaa. Samassa tulvasi siihen väkeä ja joku suuttunut seppä nousi rekeen ja löi Petteriä vasten naamaa, niin että silmissä auringot vilkkuivat.
"Vai lyöt sinä poikaa, talonpojan töllikkä!" tiuskasi hän.
Matti aikoi ruveta välittäjäksi ja antaa takaisin sepälle koron kanssa, mutta ihmiset pitivät sepän puolta. Tappelu kiihtyi ja Matti ja Petter olivat jo saaneet aika löylyn, kun vihdoin kaupungin vartijoita saapui hälinään. Pauhu lakkasi, molempain rauhanhäiritsijäin nimet kirjoitettiin muistiin ja käskettiin heidän saapumaan raastupaan.
"Onpa täällä pahempi kuin vihollisen maassa", sanoi Petter, "kun täällä ei saa puolustautuakaan."
"Mitä sinulla sitte täällä oli tekemistä, härjänajaja", sanoi seppä.
"Minä vain ajan sinulle leipää, ett'et kuole nälkään", vastasi Petter.
"Kuulkaahan tuota lemmon moukkaa!" sanoi seppä. "Ei niillä ole häpyä niin yhtään, noilla lannanluojilla, kun tulevat ihmisten ilmoille! Mutta kyllä heidän pitää vielä tietämän!"
Orit päästettiin liikkeelle; koko takapuoli rekeä täynnä poikia, jotka olivat siihen istahtaneet toinen toiseensa kiinni kuin varikset raadon päälle, täytyi hevon ponnistella ylämäkeen.
"Oikeinpa on ihme ja kumma", sanoi Matti, "että pojannassakoiden pitää saamaan ajaa ilmaiseksi."
"Niin, se on kaupunginlaki se, näetkös", mutisi Petter.
"Mutta maanlaki ei anna semmoista oikeutta."
"Maanlailla ei täällä ole mitään sanomista."
Niin saapuivat he suurelle torille. Petter pysäytti ja nousi pois reestä. Pojat murisivat, kun eivät saaneet ajaa etemmäksi, mutta Petter pyysi nöyrimmästi armoa. Hän etsi jotakin, mihin voisi sitoa kiinni hevosensa siksi aikaa, kun meni kyselemään veljeänsä Paavoa, jonka asuntoa hän ei muistanut. Viimein näki hän keskellä toria patsaan, johon oli lyötynä paljo renkaita, ja se oli hänestä hyvin mukava. Siihen sitoi Petter oriinsa katsojain pilkatessa ja lasketellessa sukkeluuksia, joita hän ei ymmärtänyt.
Sen tehtyään kääntyi hän vähimmin irvistelevien puoleen ja kysyi kauppias Paavoa. Mutta kauppias Paavoja oli ainakin puoli sataa ja yhtä monta kauppias Petteriä, niin että oli mahdoton selkoa saada.
Petterillä ja Matilla alkoi jo olla nälkä, jonkatähden he läksivät kapakkaa etsimään; ainahan tuon nyt ehti tiedustella Paavon asunnon, hän kun oli niin suuri kauppias.
Kävellessään ja harhaillessaan joutuivat he Rautatorille. Siellä oli hevosmarkkinat ja paljo katsottavaa.
"Katsoppas vain!" huudahti Matti. "Totta tosiaan, rautiot ovat tuolla!"
Petterin silmät suurenivat. Ne olivat todellakin veli Paavon rautiot, jotka häntä olivat aina niin pahasti harmittaneet. Synnillinen halu saada ne heräsi hänessä ja hintaa kysyttiin. Kyllä se oli runsaaksi pantu, mutta mitenkä olikaan hänen sydämmensä iloitseva, jos sai niillä ajaa veljensä portille ja sitte huutaa ajajalle: riisu rautiot! vie rautiot talliin! anna kauroja rautioille! Ja miten suuriksi oli talonpoikien silmät repeävät, kun hän kotiin palasi niillä ajaen ja musta orit irrallisena jäljessä.
Hän löi kättä ja tuli iloiseksi. Lupasi noutaa ne päivemmällä. Kauppa vahvistettiin ruoalla ja oluella Rautatorin kapakassa ja hevoskauppiaalta saatiin kuulla kasvatusveljenkin asunto: seitsemäs poikkikatu vasemmalla puolella Saksanmäestä lukien.
Petter ja Matti alkoivat lukea pitkin Läntistä Pitkääkatua, mutta eivät päässeet puolitiehenkään seitsemää, kun heidän täytyi seisattua kurkistelemaan puotien ikkunoista kaikkia outoja esineitä, mitä oli nähtävänä. Muutenkin oli kadulla kovin ahdasta ja vaikeata päästä läpi, niin että he poksahtelivat vastaan sekä astujille että ajajille ja saivat sysäyksiä milloin selkään, milloin rintaan. Niin oli heidän ihan mahdoton pitää mielessä katujen lukua, vaan oli kääntyminen takaisin Rautatorille ja alkaminen uudestaan.
Muutamia kertoja sillä lailla astuttuaan alkoivat he tuntea väsymystä ja janoa, jonkatähden menivät kapakkaan. Mutta ulos tullessaan eivät he enää oikein tienneet, mikä oli oikea puoli, mikä vasen; sitä paitsi oli jo päiväkin hämärtynyt.
Silloin johtui Petterille mieleen oma oriinsa, joka ei koko päivään ollut saanut ruokaa eikä juomaa; paljon kysellen pääsivät he Suurelle torille. Mutta oriin ja reen sijassa, jotka olivat kadonneet, odotteli siinä kaksi kaupunginpalvelijaa, jotka, kirjoitettuaan muistiin heidän nimensä, ottivat heidät kiinni kauluksesta ja kuljettivat yöksi säiliöön vankilaan.
Petter aikoi puolustaa vapauttansa tuota, kuten hän sanoi, väkivaltaa vastaan, mutta hänet kaadettiin maahan ja kädet köytettiin seljän taa. Sitte pyysi hän selitystä, mutta se luvattiin antaa hänelle seuraavana päivänä ja niin että tuntui.
Molemmat vangit vietiin pitkään, holvikattoiseen huoneesen raastuvan alle, joka jo oli täynnä kaiken-ikäisiä ja -laatuisia ihmisiä. Pienoinen lyhti levitti niukkaa valoa vangituille, jotka istuivat tai makasivat penkeillä sein'vierissä. Eivät he vielä koskaan ennen olleet nähneet sennäköisiä ihmisiä eikä siinä tilassa. Heidän vaatteensa olivat repaleina, kasvot kuihtuneet ja liikkeet hurjat. Mutta vaikka he olivatkin niin kurjat ja nöyryytetyt, yksi puoli heissä kuitenkin kaikissa oli yhteinen, ylönkatse ja suuttumus viimeksi tulleita kohtaan. Haukkumisia alkoi kuulua ja kaikki renkuttivat turmeltuneella kielellä kaikenmoista pilkkaa, kuin talonpoika vain suunsakin avasi.
"Ottakaa tuoli ja käykää istumaan, talonpojat!" huusi eräs puolijuopunut kantaja tulijoille.
Kun Matti, mitään pahaa aavistamatta, ystävällisesti kiitti ja alkoi katsella tarjottua kalua, jota ei lainkaan ollut, purskahtivat kaikki vankilan asukkaat nauraa hohottamaan.
Kantaja, joka melkoisten ruumiinvoimainsa ja liukkaan kielensä tähden oli itsensä valinnut puheenjohtajaksi, alkoi tuomarin tapaisella äänellä tutkia äsken tulleita.
"No, mitä te, talonpojat, olette tehneet, kun olette saaneet kunnian päästä tähän korkeasukuiseen seuraan?"
"Me emme ole tehneet niin mitään", vastasi Matti, huolimatta isänsä viittauksista, jotka kehoittivat olemaan vaiti.
"Ihan niinkuin mekin", sanoi kantaja. "Mutta me emme teekään mitään, niin se on meidän oikeutemme, vaan te, talonpojat, te olette luodut tekemään työtä! Mutta te ette tee työtä! Vähän raavitte vain maanpintaa kevätpuolla, viskaatte siihen muutamia kourallisia ohraa ja sitte vain katsotte, miten se kasvaa. Onko se työntekoa? Ja sitte tulee kesä: te tanssimalla toimitatte heinät latoon ja juotte huvin lisäksi! Ja sitte tulee syksy: silloin te painaudutte sänkyyn ja nukutte koko talven. Ja se muka on työntekoa! Jospa istuisitte Elfsborgilla kiveä hakkaamassa, niin tietäisitte, miltä työ tuntuu!"
"Jos mielesi kateellinen on, niin rupea talonpojaksi", virkkoi Petter.
"Minäkö talonpojaksi? Oh, hyi; ennen sitte rupeaisin pyöveliksi tai yövartijaksi! Kateelliseksiko sinä sanoit? Olenko minä kade? Voiko sitä kukaan sanoa? – Tiedättekö, minkätähden minä täällä nyt istun? Saatte kuulla, niin sitte voitte sanoa, olenko kade vai en!"
"No, sanopa sitte!" vastasi Petter. "Sanohan toki!"
"Sanonko sen sinulle, talonpoika! Hih, sinua ohrasäkkinesi! Sinun syysi se on, sanon minä, että minä istun täällä! Tunnetko kauppias Paavo Hörningin, sinä? Et, vai et; mistäpä hänet tuntisit. No, hänellä oli ohrankauppa. Ja kun hän viime keväänä uskoi erästä talonpojan-lurjusta, joka sanoi tulevan huonon viljavuoden, jopa kadonkin, niin osti hän kaikki, mitä vain sai, niin että aitat olivat täynnä. Mutta sitte tuli talonpoika ja valehteli tulleenkin hyvän vuoden, ja viljan hinta huononi, niin että Paavo joutui pulaan, sai myödä rautiot ja laittaa pois palvelijat. Niin jäin minä paikatta ja toimiskelin, mitä voin, ja istun nyt tässä. Kas kaikki se on noiden talonpojanlurjusten kujeita!"
Matin silmät olivat melkoisesti suurenneet ja Petter pahastui.
"Ikävää minusta kuulla, mitä sanoit", virkkoi Petter, "mutta ei se minun vikani ole, jos Jumala vuoden antaa."
"Älä lörpötäkään! En minä sitä kuulla tahdo kuuden kuivan puuseinän sisällä! Eikö se ole sinun vikasi, ett'et ole tyytyväinen, vaan viljelet niin tuhottomasti viljaa, että kauppias joutuu pulaan? Sinun pitää tyytyä siihen, mitä sinulla on, niin saavat muutkin elää. Minua todellakin haluttaa antaa sinulle selkään vähän, kun oikein asiaa ajattelen. Enkö anna hänelle vähän selkään? Hä! Mitä sanotte?"
Seuran ajatukset olivat vähän ristiriitaiset. Suutarinsälli vastusti ehdotusta, kun oli huomannut leivän huojistuvan, milloin talonpojille tuli paljo viljaa. Rihkamakauppiaan saksalaisella puotilaalla ei ollut mitään vihaa hyviä vuosia vastaan, sillä silloin talonpojat niin halukkaasti ostelivat hänen romuansa. Soittaja, jolla oli apina olkapäällä, ei puolestaan vastustellut talonpojalle selkäsaunan antamista, koska heillä ei koskaan ollut antaa äyriäkään, mutta hyviä vuosia vastaan hänellä ei ollut muistuttamista, sillä silloin oli vilkasta markkinoilla. Teurastaja mielellään suostui pieksämään talonpoikaa, sillä kun he saivat paljon eloa, pitivät he härkänsä kovin kalliina. Puunkauppias ei tahtonut lyödä ketään ihmistä, mutta kun talonpoika sai viljaa, tuli hän niin ylpeäksi, ett'ei huolinut hakata puita; toista oli katovuosina: silloin sai syödä lihaa joka päivä, eivätkä puut maksaneet juuri mitään. Suutarikin muutti entisen lausuntonsa puunkauppiaan sanain johdosta, sillä hänkin oli huomannut nahkan huojistuvan, kun talonpojan täytyi teurastaa karjaansa. Rihkamakauppias peruutti sanansa, sillä kaupunkilaiset, hänen varsinaiset ostajansa, ostivat yhtä hyvin hyvinä kuin huonoinakin vuosina, sillä he aina korvasivat vahinkonsa toisella tavalla.
Kantaja ei saanut mitään selvää niin monista ristiriitaisista ajatuksista, mutta omasta puolestaan hän arveli, että talonpojan piti kuitenkin saaman turkkiinsa perusaatteen tähden, eikä selkäsauna ollut koskaan tehnyt pahaa. Mutta kun hän hoiperrellen lähestyi Petteriä panemaan tuomiota toimeen, löi hänet heti maahan Matti, joka oli väliin astunut. Kantaja olikin oikeastaan halunnut laskea raskaan päänsä lepoon ja käytti nyt tilaisuutta hyväkseen, jääden makaamaan. Kellään muulla kun ei ollut halua käydä samaa kokemaan, syntyi kohta täydellinen hiljaisuus huoneessa.
Petter ja Matti riisuivat turkkinsa ja laittoivat tilan niin hyvin, kuin voivat, ja asettuivat levolle.
"Ihanhan täällä on kuin vihollisen seassa", sanoi Petter, kun rauhaan pääsivät, "ja kuitenkin pitäisi nämä olla maanmiehiä. Mutta tottapahan huomenna tapahtuu oikeus."
Matti ei enää ollenkaan luottanut kaupunginlakiin eikä sen oikeuteen, vaan oli hyvin pahoillansa. Hän rukoili tapansa mukaan iltarukouksensa kovalla äänellä, rukoili isän ja äitin ja morsiamen puolesta, pyysi Jumalaa heitä suojelemaan tulelta, tulipalolta ja kaikilta vaaroilta, rukoili hyvää vuotta ja hyvää esivaltaa ja viimeksi Jumalan suojelusta kaikille ihmisille, sekä hyville että pahoille.
Se outo tapaus sai taaskin hereille riitaisia mietteitä näissä kuulijoissa, jotka jo ammoin olivat hyljänneet moiset joutavuudet. Teurastaja sanoi ulkokultaisuudeksi tuota vihollisten edestä rukoilemista, sillä vihollistahan vastaan oli jokaisen velvollisuus puolustautua. Suutarin mielestä oli hyvän vuoden rukous sama kuin kanssaihmistensä perikadon toivominen, ja hän valasi ajatustansa äskeisellä kauppiaan onnettomuudella. Soittaja arveli, ett'ei sovi rukoilla esivallan edestä, sillä sehän se rakenteli vankiloita, jotka olivat vain kalliit, vaikka ihan tarpeettomat; hän ei ollenkaan voinut käsittää, mitä vankiloilla tehtiin, kun vapaus on kuitenkin ihmisen riistämätön oikeus ja suurin hyvä. Hänellä ja hänen apinallaan ei ollut koskaan ollut mitään asuntoa, ja he menestyivät vallan hyvin, kun vain saivat olla vapaina. Puunkauppias ei katsonut olevan soveliasta pyytää Jumalaa sekautumaan palonsammutuslaitokseen, koska vartijoille kerran maksettiin niin runsas palkka; luulikin muuten talonpoikien lorunneen tuosta vain sentähden, että hän oli puunkauppias ja oli hyvillään, jos aina oli tuli liedessä; piti sitä paitsi esivaltaa ihan tarpeettomana, sillä ell'eivät ihmiset pitäneet huolta omista asioistaan ja itsestään, niin saivathan jättää pitämättä; esivalta vain sekautui toisten toimiin ja tekoihin.
Petter ja Matti kun olivat väsyksissä päivän vaivoista ja huolista, nukkuivat he pian kesken moista keskustelua, ja kohta koko seurakin. Vähän ajan perästä kuului vain nukkuvien huokauksia ja henkäyksiä. Mutta apinaa ei nukuttanut; se hypähti kävelylle, etsi kaikki taskut, mihin suinkin pääsi, löytääkseen edes jonkun leipäpalan, vaan turha vaiva; sitte se kopeloi oljet ja tukisti erästä nukkujaa, joka siitä unissaan huusi ja nukkui jälleen; kiipesi ylös ja sammutti lyhdin; alkoi peljätä pimeässä ja etsi soittimen, josta rupesi ääniä vääntelemään, vaan sai isännältänsä korvapuustin; silloin näytti hänessä uusi ajatus heräävän; hän etsi juopuneen kantajan; puri irti kaikki napit hänen nutustansa, viskeli ne ilmaan, niin että putoilivat nukkujain päälle. Kun rapina ja siitä hetkiseksi syntynyt levottomuus asettui, alkoi apina repiä kantajan nuttua kapeiksi viilekkeiksi ja keri ne kerälle. Sen hyvin valmiiksi saatuaan laskeutui hän polvilleen ja pani kätensä ristiin, niinkuin oli nähnyt talonpojan tekevän, asetti sitte kerän päänsä alle ja vihdoinkin nukkui.
Petterin ja Matin herätessä seuraavana aamuna oli vartija jo valmis viemään heitä ylös oikeussaliin. Matti luotti lujasti oikeuteen, mutta Petter sitä kovasti epäili. Tuomarilla, jonka eteen saavuttiin, oli hyvin kiire, niin että hän vain luki tuomion Spongan Petterille, jota syytettiin 1:ksi että hän oli koettanut paeta kaupunginportilla tarkastuksesta, 2:ksi että hän oli lyönyt poikaa ja 3:ksi että hän oli sitonut hevosensa Suurella torilla kaakkipuuhun; josta kaikesta oli sakkoa. Petter pyysi saada selittää asiaansa; tuomari käski hänen olemaan vaiti, sillä ei omassa asiassa saanut puhua. Petter kysyi, kuka sitte puhua sai, vaan hänet vain talutettiin ulos, jossa hänen oli suoritettava sakkonsa.
"Täm' on kaupunginlakia, näetkös!" sanoi hän Matille, kun oli kunnialla päästy ulos ja heille hevonen annettu rekineen. "Mutta nyt mennäänkin kotiin. Rautioita noutamaan saatamme lähettää toiste; veli Paavo saa odottaa ja sinä myöskin, rakas Matti. Pianhan vuosi kuluu, kun ollaan nuori!"
Matti pyysi saada käydä edes Karenia tervehtimässä, mutta Petter oli taipumaton; ja kotiin lähdettiin. Päästyä ulos kaupungin portista, katsahti Petter taaksensa ja puristi nyrkkiä.
"Ähä, sinä", sanoi hän, "jos minä enää astun tänne jalkaani, niin lempo minut periköön. Jos teillä on minulle asiaa, niin tulkaa meille."
Vähän matkan päässä Solnan tiellä tuli Petter äkisti hyvin uteliaaksi, istui ja kurkisteli hevosensa pään sivutse eteenpäin.
"No totta tosiaan, luulenpa näkeväni näkyjä keskellä päivää! Kuulepas, Matti, näetkö sinä mitään punaista tuolla edelläpäin?"'
Matti myöskin näki punaista, ja kun isä vähän näytteli ruoskaa oriille, saatiin pian kiinni hevoskauppias, joka turhaan oli odotellut ostajaansa.
Nyt tehtiin kauppa ja ylpeänä kuin itse kauppias Paavo valjasti Petter rautionsa reen eteen ja sitoi oman oriinsa jäljestä juoksemaan. Sitte ajettiin aika huimasti kotiin, ja kun pihaan saavuttiin, seisoi emäntä porstuan ovella ja luuli langon kaupungista tulevan, mutta kun kuuli, mitenkä oikein oli, pahastui hän ja arveli:
"Enkö mä jo sulle sanonut, että kun vain pääset kaupunkiin, rupeat kohta ylvästelemään."
Mutta Petter oli niin iloinen, kun oli jälleen kotona ett'ei kuunnellut emännän muistutuksia ollenkaan; rautiot tekivät hänet vielä iloisemmaksi ja ajatus, että Paavo nyt oli saanut vähän nenällensä, saattoi hänet oikein hyvälle tuulelle, niin että hän, rautioita talliin taluttaesssaan itseksensä pititteli: sen hän sai, kun porsasta potkasi:
Vaan Matti ei iloinen ollut, sillä vuosi on pitkä aika, ja hän tiesi, että kun asiat kerran rupeaa sotkeutumaan, niin sotkeutuu ihan kokonaan.
III
Sinä jouluna ei Paavo tullut Spongaan vaikka Petter oli luvannut noutaa hänet rautioilla; hänellä oli niin paljo puuhaa, hänellä.
Tuli sitte kevät ja vilja kasvoi kauniina pelloilla. Vaan syksymmällä rupesi korjuun aikana satamaan ja satoi yöt päivät, niin että jyvät alkoivat itää tähkissä, olki mätäni ja tuli täydellinen kato.
Petterin täytyi lähettää rautiot kaupunkiin ja myödä. Mutta vähäpä siitäkin apua oli, sillä kun hänellä ei ollut olkia, täytyi hänen myödä muutamia raavaitakin. Renkipä toikin härjät takaisin kaupungista, sillä niiden hinta siellä oli niin huono, koska kaikki, joille kato oli tullut, olivat lähettäneet härkänsä kaupaksi. Silloin Petter alkoi käydä levottomaksi, sillä hän odotteli Paavoa maalle Mikonpäiväksi. Hän sentähden ajatti härjät Dannemoraan, jossa tiesi niistä saatavan paremman hinnan.
Tuli Mikonpäivä eli 29 päivä syyskuuta. Emäntä seisoi lieden luona makkaroita keittämässä. Matti oli vierashuoneessa pukeutumassa pyhävaatteihin. Petter juoksenteli levottomasti milloin ulos milloin takaisin sisään ja milloin maantielle katsomaan, eikö jo renki kohta tuo rahoja, sillä tänään oli Paavo tuleva ja silloin summan oleman pöydällä. Hän oli nähnyt joitakuita vastoinkäymisen merkkejä viime vuonna, niin että hän hämärästi aavisti tämän päivän ei tulevan iloiseksi.
Oli kirkas syysaamu, mutta pohjatuuli puhalteli, että toisella puolella tuntui lämmintä, toisella kylmää, samaa tuntui Petterin ruumiissakin. Hän ihan varmaan tunsi mielessään rengin saaneen härjät myödyksi, mutta levoton hän kuitenkin oli hänen viipymisestänsä. Hän toivoi Paavon tulevan, että vihdoinkin saisi asia loppuun, mutta samalla pelkäsi hänen tuloansa. Sentähden hän käveli edestakaisin tiellä: tirkisteli pohjasta päin renkiä, tirkisteli etelästä Paavoa; milloin pohjatuuli puhui selkään, milloin rintaan.
Viimein kuulee hän, miten vaunut kaukana etelän puolella jymisevät sillalla ja sitte on vähän aikaa hiljaa. Petter seisoi ihan hievahtamatta, katsoa tuijottaen kaupunkiin päin; pani käden silmiensä päälle varjoksi ja tähysteli. Se, mitä hän pelkäsi, tuli. Sen täytyi nyt selvitä. Kaksi punaista hevosenpäätä kohosi näkyviin ja niiden takaa rupesi kohta näkymään liikkuva huoneenkatto. Paavo se siinä ajoi molemmilla rautioilla ja vaunuilla. Hänelläkö oli vaunut! Ne hän oli ansainnut toisten katovuonna; näljänhätä oli hänelle toimittanut takaisin entiset rautiot.
Petter olisi mielellään mennyt tupaan piiloon uunin taa, mutta Paavo ja hänen väkensä olivat jo huomanneet hänet ja huiskuttivat hänelle käsineitänsä. Petter nosti lakkia ja oli irvistävinään auringolle. Matti juoksi ulos ja avasi vaununovet. Emäntä seisoi tapansa mukaan porstuan ovella ja alkoi niiailla, kun näki vaunut.
Päästiin siitä tupaan, jossa emäntä jo oli varustanut syötävää ja juotavaa vieraille. Paavo puheli kelistä ja viimeisestä sodasta ja Petter selitteli kirkonkymmenyksiä, mutta emännällä oli hoidettavana makkarakattilansa ja lampaansa ja Matilla Kareninsa, niin ett'ei tullut puhetta ollenkaan kadosta, rautioista tai mistään, joka olisi voinut rauhaa häiritä.
Syötyä menivät miehet ulos; mutta Petterillä ei lainkaan ollut halua näytellä karjottaa eikä vilja-aittoja; Paavo ei myöskään huolinut puhua rautioista. Vihdoin tuli puheiksi tuokin toinen asia, jota Petter enimmin pelkäsi. Paavo sanoi:
"No, Petter, oletko nyt valmis panemaan puolestasi? Lapset ikävystyvät ja aika vain kuluu."
Petter katsahti pohjaan päin, ikäänkuin olisi vastausta sieltä etsinyt.
"Tottahan nyt olet meillä päivällisellä", sanoi hän, "ehdimmepähän siitä sitte puhua."
"Ehkä et nyt voikaan panna lautaan?" sanoi Paavo. "Se olisi vahinko, sillä nyt on tarjouksia useampiakin!"
"Minäkö en panna pöytään? Ohoh! Minun rahani ei niin pian ruostu kuin muiden, ja vaikk'en katovuosista rikastu, niin enpä toki köyhdykään. Toinen toistansa auttaa."
"Ehkä sitte, veli, olet hyvä ja panet näkösälle summan, sillä minun pitää joutua päivälliselle kotiin."
Petter tuli vähän levottomaksi.
"Päivällisen jälkeen", vastasi hän tyynesti. "Kun on näin kauan odotettu, niin voipihan toki vähän nyt vieläkin odotella, eikä minun luullakseni sinulla mitään hengenhätää ole."
Samassa kuului hevosen kopinaa pohjasta päin. Petter säpsähti ja tarkasteli. Siellä ratsasti renki ilman härkiä; siispä rahat olivat käsissä. Hän kohta tuli pöyhkeämmäksi ja sanoi;
"Mutta jos niin on, ett' olet pulassa, niin saathan tuota samalla apuakin!"
Renki saapui likemmäksi, mutta ei ollut yksin. Hänen vieressänsä ratsasti aseellinen mies, pitäen kädessään nuoran päätä, jonka toinen pää oli solmittu rengin käsien ympäri.
Hevoset juoksivat esiin tien liassa ja seisattuivat.
Petter mykistyi.
"Kuulkaapas te siellä!" huusi asemies. "Verotalollinen Petter on lähettänyt renkinsä luvattomille markkinoille. Mitäs siihen vastaat?"
"Missä minun härkäni ovat?" kysyi Petter.
"Menetetyt!" vastasi asemies. "Toisesta kerrasta sakkoa 400 markkaa, kolmannesta kuolema."
"Kuka sen lain sääsi?"
"Kuningas tietysti."
"Ennen me itse sääsimme lakimme! Milloinka luovuimme siitä oikeudesta?"
"Kun neuvoskunta ja herrat luopuivat."
"Heitä ei koskaan ole käsketty antamaan kuninkaalle lupaa varastaa meidän härkiämme."
"Punnitse herran tähden sanojasi, Petter!" varoitti Paavo.
"Vaiti, sinä!" sanoi Petter. "Sinä ja sinun kaltaisesi juuri istutte kaupungissa kirjoittamassa lakeja omaksi eduksenne. Näin se tapahtuu! Kuningas tarvitsee rahaa kilparatoihin ja kunniaportteihin; silloin ottaa hän kauppiaan kukkarosta, ja kauppias ottaa takaisin talonpojalta. Kuka minua estää myömästä tavaraani, missä tahdon?"
"Laki!" vastasi asemies. "Mutta älä siinä seiso ja pauhaa, talonpoika, vaan päästä irti renkisi ja toimita hevosilleni ruokaa!"
Petter kiukustui. Hän juoksi tupaan kuin mieletön, otti uuninkoukun ja huuhtasi sillä pöydältä lattiaan vadit ja pytyt, särki ikkunat, ajoi ulos kaikki, rikkoi penkit ja pöydät; milloin hän hyppäsi uunille, milloin orsille, ja pauhasi koko ajan, niin että vaahto alkoi suusta valua; hän pureksi lasinpalasia, mursi rikki tinatalrikit ja potki voipyttyjä ja tuoppeja ympäri lattiaa. Sitte asettui hän oveen seisomaan ja huusi:
"Pois te, sen rosvot! Ennen maailmassa oli laki oikeutena, vaan nyt on vääryys lakina? Varkaat kirjoittavat lakia rehellisille ihmisille ja nyt varastetaan lain nojalla! Sinä, sen rihkamoitsija, joka et tee niin mitään, vaan syöt minun leipääni, tiedätkö sinä, että siis olet minun leivässäni? Minulla olisi oikeus antaa sinulle selkään, sillä kotikurin alle sinä kuulut! Sinä, varkaiden kätyri, kuninkaan virkamies, mitä sinä teet leipäsi edestä? Kirjoitat muistiin, niin! Minä teen työtä ja sinä kirjoitat muistiin. Sitä te teette kaikki! Kaikki te kirjoitatte ja peijaatte! Jos ajan tiellä tai käyn istumaan, sidon kiinni hevoseni, puolustan omaani, lyön jotakin lurjusta, kaikki te kirjoitatte muistiin, ja kaikesta minä saan maksaa. Hyvä Jumala ja kaikki pyhät suojelkoon järkeni! Ja ota nyt rautiosi ja akkaväkesi ja mene matkaasi, Paavo! Ja jos tulet minun maalleni, niin muista, mistä ja millaisena minut löydät! Osta sinä itsellesi vävy kaupungista, jos saat tytön työnnetyksi jollekin hyvälle ystävällesi! Jos olette saaneet minut köntälleni, niin en minä tähän jää mätänemään, niinkuin akka sanoi kaaduttuansa kirkkomaalle. Ja siihen minä sanon amen ja Jumalalle olkoon kiitos kaikesta hyvästä ja pahasta!"
Mutta Paavo ja hänen joukkonsa olivat jo laittautuneet talliin ja valjastaneet hevosensa. Portista ajaessa sanoi Paavo:
"Petter raukka, kun tuli hulluksi!"
Paavo ja Petter eivät koskaan enää tavanneet toisiansa. Matti ei koskaan saanut Karenia, eikä sitä kukaan voinut auttaa, koska se kerran niin oli asetettu; muuttaa muuksi sitä ei kukaan ihminen voinut ja muuttamatta se taitaa olla vieläkin.