Skandinaviasta

A. STRINDBERG

Paavo ja Petter. – Herra Pentin vaimo.

PAAVO JA PETTER

I

On kylmän kolkko jouluyö, hiljainen kuin hauta, pääkaupungissa, kaikki elämä on kuin kuoliaaksi kylmettynyt, niin että tuulikin pysyy ihan hievahtamatta, tähdet vain välkkyvät ja värisevät kuin pienet kynttilät ainoina elämän merkkeinä. Yksinäinen yövartija melkein juoksee kadulla, ett'eivät jalat pääsisi paleltumaan; vanhain puutalojen nurkat paukkavat, kun hirretkin kutistuvat kuivasta pakkasesta.

Ylhäällä kauppias Paavo Hörningin asunnossa Drakatornin syrjäkadun varrella on emäntä jo noussut ylös, mutta ei uskalla vielä tehdä tulta kynttilään eikä takkaan, sillä ei ole vielä soitettu. Hän kuitenkin odottaa joka hetki kuulevansa pienen aamukellon ääntä kaupunginkirkosta, sillä hän ikäänkuin tuntee ajan olevan neljän seudussa ja koko perhe aikoo aamukirkkoon Spongaan, ja sitä ennenhän toki pitää saada jotakin lämmintä suuhunsa. Hän etsii haparoiden pyhävaatteensa, jotka iltasilla on asettanut tuolille, ja pukeutuu niin hyvin kuin voi pimeässä. Odotus kun kuitenkin rupee tuntumaan liian pitkältä ja pimeys vaivaloiselta, sytyttää hän salalyhdin, luottaen vartijan pitävän kunniassa joulurauhaa eikä tyhjästä melua nostavan. Niin puuhailee hän ja kuljeksii mataloissa, pienissä huoneissa.

Isäntä nukkuu vielä puolella silmällä ja pikku Sven on kaukana unien valtakunnassa, vaikka hänellä pään alusena onkin vain puuhevonen, ja pitää kädessään kimmoista pallia, Karen, joka kävi rippikoulunsa viime syksynä, makaa verhon takana. Hän on ripustanut uuden samettimekkonsa ja böömin-kristalliset helmensä sängyntolppaan. Joulupuu, oksissa punaisia omenia ja Espanjan pähkinöitä, tekee pitkiä varjokuvia kaikkialle, niin että puolihämärässä huone näyttää oikein kammottavalta.

Mutta emäntä menee kyökkiin ja herättää Liisan penkiltä, ja hän hypähtää ylös kuin tuulispää ja sytyttää kynttilän rautaisessa jalassaan, sillä hän ei pelkää, kun on näet hyvä tuttu yövartija Trullin kanssa, ja kyökki sitä paitsi onkin pihan puolella.

Samassa jo emäntä myöskin koputtaa luudanvarrella lakeen puotilas Ollille, joka makaa ylhäällä vinnikammarissa, ja Olli vastaa saappaallaan, joka kolmesti jymähtää lattiaan hyvän sanan sijasta.

Sitte menee emäntä jälleen makuuhuoneesen ja ompelee hakasen kiinni isän kovaksi tärkättyyn ja siistiksi silitettyyn, poimukauluksiseen pyhäpaitaan; ottaa niin suuresta tammikaapista pikku Svenin punaiset sukat ja tarkastelee niitä tulta vasten, parannellen sieltä täältä jonkun katkeamaisillaan olevan silmän. Jopa hän herättää Karenin, joka pistää pienet, äsken pestyt jalkansa olkitohveleihin, ja alkaa pukeutua verhon takana, sillä asunto on tässä hyvin pieni. Silloin herää Svenkin ja hänellä on punainen leima poskessa puuhevosesta. Hän alkaa heti viskellä palloansa; se lentää verhon taa ja tulee paikalla takaisin, mutta sattuukin isälle nenään, niin että hän herää ja karkealla äänellä toivottaa hyvää Jumalan rauhaa ja iloista joulua suuresta sängystänsä, joka on kuin pieni eri huone.

Pikku veli aikoo juosta verhon taa katsomaan siskon joululahjoja, mutta silloin huudahtaa sisko ja sanoo, että se ei käy päinsä, kun hän juuri pesee silmiään.

Nyt soi jo kirkon kello, aamukirkkoon kutsuen, ja kaikki toivottavat toisillensa Jumalan rauhaa. Äiti sytyttää haarakynttilät suuressa kammarissa, ja Sven tulee ulos ja istuutuu paitasillaan joulukuusen alle, tahtoen uskotella itselleen ja muille olevansa metsässä, ja yht'äkkiä purasee hän erään omenan takapuolta, ett'ei näet näkyisi, mutta omena pyörii rihmassaan ja äiti sattuu paraiksi tulemaan sisään, uhaten antaa koivurieskaa, ell'ei hän heti mene pukeutumaan.

Liisa sytyttää tulen lieteen, niin että liekki jyrisee savutorvissa, ja panee maitopadan tulelle; emäntä levittää liinan suurelle ruokapöydälle asuinkammariin ja asettelee siihen maljoja, mutta isännän paikalle panee hän kirkkaaksi puhdistetun hopeakannun; sitte koristelee hän voin pytyssänsä ja leikkaa joululeipää ja kinkkua, sillä onhan jotakin syötävä, ennenkuin lähdetään.

Olli on ollut jo hyvän aikaa liikkeellä ja käynyt tallissa, saanut rengin hereille ja sukinut rautiot; reki vedetään ulos ja vällyt tomutetaan. Kohta on ajopelit jo kadulla ja Olli sytyttää soihdut, jotka valasevat huoneiden seinät kuin tulipalo. Jöns läjäyttää piiskalla, ilmoittaen hevosten olevan valjaissa ja rautioiden korskuvan ja kuopivan kavioillaan, maltittomuutta osoitellen.

Sisällä huoneissa juoksennellaan päällysvaatteita etsien; turkit ja päähineet, lappalaispieksut ja käsineet saadaan tuota pikaa ylle, ja Karen, joka ensinnä ehtii valmiiksi, saa mennä alas viemään Ollille ja Jönsille lämmintä olutta. Kun isäntä on täysissä tamineissa, ottaa hän lasin lämmintä Ranskan viiniä ja lähtee. Emäntä lukkoaa ovet ja tulee jäljestä Svenin ja Liisan kanssa, ja kaikki ovat ulkona kadulla.

Mahtava on reki, tilava kuin vene, kolmi-istuiminen. Esimmäisinä istuvat isäntä ja emäntä ja pikku Sven, keskellä Karen ja Olli, takana Liisa ja Jöns. Isäntä asettuu viimeksi paikalleen, sillä ensin pitää hänen katsoa, ovatko hevoset terävässä kengässä ja päitset ja valjaat hyvässä kunnossa; sitte nousee hän ja istahtaa, niin että reenkori paukkaa. Hän tarttuu ohjaksiin ja kysyy vielä kerran, eikö mitään ole unohtunut, läjäyttää piiskalla, katsahtaa ylös vanhan puutalonsa ikkunoihin ja antaa mennä. Ensin käy matka Suurelle torille, jossa on määrä kokoutua: kaikki Tukholman porvarit, hyvät ystävät, joilla vain hevosta on. Ja siellä ne jo istuvatkin re'issänsä, lihavat oluenpanijat ja laihat leipurit, ja koko tori on valoisana heidän savuavista soihduistansa. Hei vaan! Kulkuset helähtävät ja koko jono lähtee liikkeelle mäkeä pitkin ja ulos kaupungin pohjoisesta portista.

"Mietiskelenpä tässä, mitenhän veli Petter meidät tänä vuonna ottaa vastaan!" sanoo isäntä Paavo vaimollensa, kun on ehditty päästä säännölliseen kulkuun.

"Kuinka niin sitte?" virkkaa emäntä vähän levottomasti.

"Niinpähän vain, tietysti ei hänellä ole syytä, mutta luulenpa ahdistaneeni häntä vähän liiaksi suolankaupassa viime keväänä, ja siitä asti hän ei liene oikein hyvillään, mikäli olen kuullut."

"No, vaikkapa tuo nyt niin olisikin, niin ei hän toki sitä nytkään osoittane; ettepä te juuri varsin usein tapaa toisianne, ja vaikk'ette olekaan oikeita veljiä, niin niiksihän te kuitenkin toisianne luette."

"Mutta Matti on hirveän pitkävihainen, ja jos jotakin selkkauksia sattuu, niin tuskin Matin ja Karenin liitosta silloin mitään tulee. Saammepahan nähdä!"

Pikku Sven laskeutuu reen pohjaan oljille ja pitää ohjasten periä, luullen muka ajavansa. Puotilas Olli koettaa saada Karenia puhelemaan, mutta hänen ajatuksensa ovat toisaalla, niin ett'ei hän vastaa mitään. Mutta Liisa antaa naapurinsa pistää hänen kätensä suureen rukkaseensa ja auttaa välistä häntä soihdun pidossa, kun Jönsin nyrkkiä rupee palelemaan.

Matka sujuu pitkin Brunkebergin harjua ja alas järvelle, sen yli ja edelleen Upsalan tietä. Kohta alkavatkin puiden välitse talviaamun pimeässä vilkkua tulet Solnan kirkosta. Siellä eroaa kauppias Paavo muista porvareista, jotka pysähtyvät sinne, sillä hänen on lähteminen Vesteroosin tielle Spongaan päin.

Kohta saa pikku Sven paljon ihmettelemistä, kun molemmin puolin tietä on niin monta suurta joulukuusta, jotka silloin tällöin välähtävät soihdun tulesta punaisiksi, mutta pian jälleen peittyvät pimeän syliin. Sven on näkevinään tonttujen seisovan puiden takana kurkistelemassa ja heiluttavan punaisia lakkejansa, mutta isä sanoo siellä olevan vain punaista tulen valoa lentelemässä, sillä hän on valistunut kaupunkilainen eikä enää usko tonttuja olevankaan. Svenistä näyttää suuret joulupuut juoksevan reen rinnalla ja tähdet tanssivan niiden latvoilla, ja ne tanssivat tänään siitä ilosta, että Jesus-lapsi on syntynyt, ja sen Sven kyllä käsittää.

Jo jymisee rautioin kavioiden alla, kun ajetaan sillan yli, metsä harvenee, tasanko leviää, pikku mäkiä on siellä täällä koivikkoineen, välkähtääpä jostakin tuvan ikkunasta tulikin ja tuolla kiitää soihtu eteenpäin. Kaukana tasangon reunan lähellä loistaa kointähti suurena ja kauniina, ja puotilas Olli kertoo Karenille juuri sen tähden johdattaneen paimenet Betlehemiin; mutta sen tietää Karen ennestään, sillä kaupungissa tiedetään kaikki, vaan Olli onkin maalta.

Tie tekee vielä viimeisen polven ja lehdettömäin lehmuksien pitkäin varpujen välitse näkyy kirkko koko loistossaan. Kirkkomäellä on viskattu soihdut suureksi rovioksi, jonka ääressä renkipojat lämmitteleivät, vietyään hevoset kirkolla oleviin talleihin. Paavo-isäntä läjäyttää piiskalla ja ajaa karauttaa komeassa kaaressa rovion ympäri ja antaa rautioiden tepastella ihmettelevien talonpoikain edessä.

Kirkon portilla tavataan Petter ja hänen vaimonsa sekä pitkä poikansa; syleillään toisiansa, toivotetaan hyvää joulua ja kysellään kuulumia. Kun on puheltu niitä näitä, soivat kellot jo toisen kerran ja kaikki lähtevät kirkkoon. Siellä on kylmä istua kuin järvessä, mutta eihän se tunnu, sillä hyvässä seurassa ei palele, ja muuten lämmitteleidään saarnalla ja veisuulla; lapsilla on paljo katselemista monista kynttilöistä.

Ja kun aamukirkko vihdoin loppuu ja kaikki tulevat ulos kirkkomäelle, ovat tähdet jo sammuneet, mutta idästä on taivas punaisenkellervä kuin kypsi kesäinen omena, ja nyt lähdetään ajaa karittelemaan veli Petterin kotiin.

Kivenheiton päässä kirkosta on verotalollisen Petter Matsonin suuri tupa leivin- ja vierashuoneineen ja makuuhuone ylhäällä vinnillä. Portin pielessä on puimaton otralyhde, johon varpuset jo ovat asettuneet pitämään joulua. Oven pielissä on kaksi kuusta, härmästä välkkyvinä. Petter asettuu ovelle ja toivottaa kasvatusveljeään ja kälyään ynnä muuta heidän väkeään tervetulleiksi; astutaan tupaan ja ruvetaan turkkeja päästelemään. Emäntä on jo tullut edeltä kotiin ja seisoo lieden luona olutta lämmittämässä; Matti poika auttelee Karenia riisuutumispuuhissa ja Sven vierittelekse jouluoljilla, joita on lattialla kyynärän paksulta.

Kauppias Paavo ja hänen vaimonsa talutetaan ylös pöydän sivupenkeille istumaan sinisten ja punaisten verhojen alle, jotka kuvaavat Kristuksen ratsastusta Jerusalemiin ja kolmea itämaan tietäjää, mutta Petter itse istuutuu pöydän päähän.

Pitkä pöytä on muhkean näköinen, sillä siinä ei ole kämmenenkään alaa tyhjänä, vaan joka paikka on täynnä vateja ja maljoja. Se onkin laitettu koko jouluksi; kaikki ruoka, mitä on talossa, on pantu esille. Kokonainen sianpää irvistelee punaiseksi maalatulta puuvadilta sylttyjen, kielien, paistien ja muiden herkkujen keskeltä. Siinä on suolakalaa ja kuivaa kalaa, voipyttyjä ja nisuleipiä, kakkuja ja makeisia; hyvänhajuisissa katajaisissa tuopeissa vaahtoista jouluolutta.

Aamurusko valasee jäätyneitä, viheriäisiä pikku ikkunoita; ulkona näyttää niistä katsoessa olevan kaunis kesä, mutta sisällä levittää suuri pystyvalkea suloista lämmintä.

Isäntä ottaa linkkuveitsensä, leikkaa palasia joululeivistä ja levittää peukalollaan suuren voileivän, kehoittaen vieraitansa tekemään samoin.

Lämpimän oluen juotua alkaa harvapuheinen isä Petter keskustelun, sillä Paavo on ollut vähän neuvoton, mistä oikeastaan piti aljettaman.

"Hyvä kelikö oli tulla kaupungista vai miten?"

"Mainion hyvä," vastaa Paavo. "Rautiot ovat myöskin aika vekarat juoksemaan."

Mutta Petter ei suosi kaupungin rautioita eikä siis olekaan koskaan näkevinään, kun Paavo komeasti ajaa niillä pihaan.

"Hyvinkö kävi ohran kauppa jouluksi?" jatkoi Petter.

"Huonosti maksetaan, sillä noille lemmon liiviläisille tuli hyvä vuosi syksyllä."

"Ja sitä sinä heille et soisi! Älä moiti vuodentuloa, veli; et vielä tiedä, miten sinulle käy."

Mitä enemmin vuohta haukutaan, sitä paremmin se menestyy.

"Mutta tottahan minunkin pitää elää!"

"Kynnä, kuoki ja kylvä, niin saat niittää!"

"Joko taas olemme siinä kiinni?"

"Niin, siinä me aina olemme! Pappi lukee kirkossa ja rukoilee Jumalalta hyvää vuotta, mutta kaupunkilainen nurisee, kun Jumala sen antaa! Hyi semmoisia ihmisiä jotka hyötyvät toisten hädästä!"

Paavo olisi vastannut, mutta silloin rupesivat molemmat kälykset välittämään ja pyytämään taivaan tähden joulurauhaa.

Vastustajat olivat vaiti, mutta katselivat vihaisesti toisiinsa.

Matti ja Karen joivat samasta tuopista samalta laidalta ja molemmat emännät katsoivat hymyillen silmäkkäin.

"Annas tänne suolamalja!" sanoi Petter ojentaen kätensä. Matti ojensi astiaa isällensä, mutta kaatoi vahingossa pöydälle.

"Pitele tarkoin Jumalan lahjaa," torui Petter, "suola on hirmuisen kallista."

Paavo tunsi piston, mutta oli vaiti. Emännät keksivät uutta puheen aihetta ja myrsky oli poistettu.

Syötyä läksivät Paavo ja Petter ulos saamaan raitista ilmaa ja katselemaan peltoja ja karjaa. Ensin menivät he karjotalle.

"Mitä annat minulle tästä?" kysyi Petter, vetäen sonnia hännästä, niin että se peräytyi.

"Jos sen muutat harjaksi ja tuot keväällä kaupunkiin, niin saammepahan sitte nähdä."

"Eipä minun härkäni kaupunkiin tule."

"Perästä kuuluu," sanoi Paavo.

"Mitä kuuluu?" kysyi Petter, kallistaen päätänsä. "Kyllä minä teidän kujeenne tiedän, mutta vaikka sika saa kärsänsä aidanrakoon, ei silti niin paikalla saparo ole toisella puolella."

"Perästä kuuluu, perästä kuuluu!"

Petter ei huolinut kysellä enempää. He menivät tallin luo.

"Mitäs tästä minulle annat?" kysyi Petter, nostaen mustan oriin takajalkaa. "Kymmenen korttelia sään kohdalta."

"Minun oikeanpuolinen rautioni on yksitoista ja vasempi kymmenen ja puoli," sanoi Paavo.

Sitä Petter ei kuullut, vaan avasi oriin suun, näyttääkseen sen kauneita hampaita.

"Oikeapa lammas tuo hevonen," sanoi Paavo. "Jos noin tekisit rautiolle, et koskaan enää kuulisi käen ääntä.

"Vertaisilleenhan kukin puhuu, sanoi mylläri, kun sikaa puhutteli."

Keskustelu ei oikein ruvennut sujumaan. Katsottiin lampaita ja porsaita, mutta Paavon sanat kuuluivat niin konstikkailta taikka tulivat rautiot kirkon tallista ja häiritsivät sopua. Vihdoin päästiin jälleen ulkoilmaan ja lähdettiin pelloille. Lumi esti antamasta mitään lausuntoa laihosta, mutta Petter näytti, missä syyskylvö oli, mihin keväällä aiottiin kylvää ja mikä oli jäävä kesannoksi. Sitte oli tunnusteltava puupinoa, miten kuiva se oli, ja olkinärtettä, ett'ei se ollut vähääkään mädännyt, mettisiä, eikö niitä kylmänyt pesässään, ja hanhia, eikö niillä ehkä ollut liian lämmin asunnossaan.

Sill'aikaa ehtikin päivä puoleen ja kohta soitettiin puolipäivä-kirkkoon. Mentiin sinne uudestaan ja palattiin kotiin syömään. Ja ruokailtiin kolmekin tuntia ja pidettiin sitte hämärää. Isännät makasivat kumpikin penkillänsä puoli unessa; emännät, puhellen kankaista ja leipomisesta, istuivat takan edessä, jossa juuri sen verran hiilet hehkuivat, että huone pysyi hämäränä, tulematta kuitenkaan ihan pimeäksi. Matti ja Karen olivat istuutuneet arkille ja kuiskailivat omia asioitaan. Puotilas Olli oli löytänyt Liisan ja Jöns talon piian; he istuivat lattialla arvoituksia ladellen, ja Sven vaivasi miehen lailla päätään niiden selvittelemisellä.

Mutta takan hehku kävi yhä himmeämmäksi, keskustelut unisemmiksi. Isännät kuorsasivat kuin paarmat puutuopissa; emännät torkkuivat, Matti ja Karen siirtyivät likemmäksi toisiansa; rengit ja piiat myöskin vaikenivat, ja kohta oli koko talo päivällisunen helmoissa.

Emäntä heräsi ensin ja silloin oli jo ihan pimeä. Hän otti puhumalla tulen liedestä ja sytytti kynttilät. Isännätkin heräsivät vähitellen, ja kohta oli koko väki liikkeellä. Pojat, tytöt ja emännät istuutuivat jouluoljille takan eteen pähkinöitä syömään ja satuja kertomaan. Isäntä Paavo toi esiin purakon Espanjan viiniä, josta hänen ja Petterin piti saaman kielen voidetta keskustelun aikana. Pikarit täytettiin ja juotiin ja Petter arveli viiniä vähän liian imeläksi hänen laisellensa miehelle.

Silloin Paavo ryhtyi rohkeasti pakisemaan ja selvittelemään sotkeutuneita keskustelun lankoja.

"No, veli Petter, eiköhän nyt puhuttaisi vähän nuoristakin; jos tahdot, niin sanopa vain."

"Saapihan puhua," sanoi Petter, "mutta minä olen aina arvellut, että kun oikea Abraham tulee, niin tanssii Saara. No niin! Mitä annat sinä pojasta?"

"Yhtä paljon kuin sinä tytöstä."

Petter raapi korvallistansa.

"Riippuu siitä, mimmoinen vuosi nyt tulee. Varustuksiin menee rahaa, ja jos tulee huono vuosi, ei tule mitään rahaa, eikä tuota tiedä, mitenkä käy; lumi tuli syksyllä viljoille, kun maa oli vielä märkä."

"Ihan, ihan kuin minullakin," sanoi Paavo. "Annetaan sen asian sitte olla syksyyn, ja kun me vanhat vain jaksamme panna yhtä paljon kumpikin, niin silloin olkoon menneeksi."

"Hyvä, hyvä! Ja nyt se asia jääköön; poika ja tyttö saavat odottaa, kunnes pelto tähkälle joutuu."

He istuivat juomaan, mutta nuoret olivat työntäneet oljet läjään ja asettuivat rinkileikkiin.

Paavo ja Petter istuivat hetkisen hiljaa katsellen leikkiä. Vihdoin sai Paavo rohkeutta viinistä ja hyvin hänen alkoi mieli tehdä vilkkaampaa sananvaihtoa; kylläpä hän tiesikin, mistä silloin oli aljettava.

"No, Petter, sinä," alkoi hän, "tuletko sinä tänä talvena ollenkaan kaupunkiin?"

Petter irvisti kuin äkäinen koira, katsoa muljautti Paavoon, puhuiko hän totta vai mitä, ja sanoi:

"E-en, sitä minä toki en tee!"

"Yhtäkö vihainen yhä vieläkin kaupungille kuin ennen, kymmenen vuotta sitte? Hä! Etkö siedä nähdä sitä seitsemän vanhan aidankaan läpi?"

"Minä en huoli siitä lahjaksikaan, vaikka sen viskaisit minulle! Minä en sitä ollenkaan tarvitse, mutta se ei eläisi minutta."

"Niin, sanopas muuta!"

"Enkö sanoisi! Lihaa ja heiniä on minulla itselläni; olutta ja leipää on myöskin, puita ja hirsiä, talo ja vaatetta. Mitä minä sitte sinulla tekisin? Minä teen taloni, kynnän peltoni, hakkaan halkoni; eukkoni kehrää langat, kutoo nutut, leipoo leivät ja panee oluet. Mitä teet sinä? Otat veroa minun viljastani, metsästäni ja aitastani. Asetut kivelle, joka on yhtä paljas kuin tämä kämmeneni; et kynnä etkä kylvä, mutta niität kuitenkin ja kokoot aittoihin. Syöt minun leipääni, juot minun oluttani, poltat minun puitani ja kehräät minun villojani. Istut kuin laiska munkki ja otat kymmenyksiä; vaan mitä annat minulle sijaan?"

"Kuulehan, maltahan!" änkytti Paavo. "Etkö saa minulta suolaa?"

"Vai suolaa! Et sinä suolaa tee, ja ell'et olisi tunkeutunut ja anastanut sen kauppaa, ett'emme tarvitsisi sinun välitystäsi, niin et saisi meitä nylkeäkään! Ja sokurisiko? Minä en tarvitse sinun sokuriasi; minulla on mettisiä!

"Etkö saa minulta rautaa?"

"Vai rautaa! Mistäpä sinä sitä murtaisit? Katuojistako? Hä!"

"Saathan minulta viiniä."

"Missä sitä kasvatat! Katoilla ehkä? Hä!"

"Entä hopeaa ja kultaa, minultahan niitä saat?"

"Mitä minä niillä tekisin, jos sinulla edes olisikaan niitä? Voinko tehdä veitsen, auran, lapion, karhin tai loukun kullasta tai hopeasta? Loruja! En minä huoli kuulla semmoista! Kaikkea joutavaa sinä vain puuhaat, ja ell'ei olisi niin monta hullua, jotka ostavat sinun rihkamiasi, niin kuolisitpa nälkään. Ajattelepas, jos kaikki talonpojan moukat, joiksi te meitä sanotte, äkisti tulisivat jälleen järkeviksi, ett'eivät vaihtaisi viljaansa sinun rihkamiisi; mitäpä silloin söisit? Hä!"

"Söisinkö? Eipä sitä eletäkään vain syödäkseen."

"Ei, mutta syömättä ei elä. Joka syö toisen leipää, sillä on myöskin varaa pitää kilparatoja ja joutavia huvihuoneita, jossa oppii niin paljon hyvää muka; sillä on varaa painattaa kirjoja, joista saa tietää, että kaikki, mitä laiska tekee, on hyvin, että varastaminen on kunniallista, kun vain ottaa keihään käteensä ja panee vaaterievun seipään nenään ja menee toisten maahan ja sanoo: nyt on sota!"

"Aina sinä vain jauhat tuota vanhaa kilparataa! Itsehän me siitä maksamme kuninkaalle, niin tottahan sen saamme rauhassa pitääkin!"

"Vai itse maksatte! Kyllä tiedän, miten siinä kävi. Kun se tehtiin, piti kaupungin se maksaa; mutta te nuuruitte ja sanoitte aikoja huonoiksi, kun talonpoika ei ostanut teidän romujanne. Ja mitä sitte teitte? Kyllä osasitte korottaa meiltä suolan hinnan! Kyllä sen muistan ja mielessä pidän, ja saat sen kuulla suusta suuhun. Niin sai talonpoika maksaa teidän kilparatanne ja muut huvittelunne, joita teillä pitää olla kaikenlaisia, kun olette asettuneet yhteen kuin mettiset pesään, ettekä saa nähdä kuuta ettekä aurinkoa."

Viini alkoi jo vaikuttaa, ja Petter oli näkevinään silmäinsä edessä nuo vihatut rautiot, kaupunkilaisturhuuden ilmeiset esikuvat.

"Ja vaikk'ei sinulla ole yhtään enempää heiniä, kuin minun leuallanikaan niitä kasvaa, on sinulla kuitenkin varaa elättää kaksi rautiota, sinulla; ja mitä syövät ne? Sokuria ja suoloja ehkä? Hä! Taikka rusinoita ja manteleja? Ja mitä tekevät sinun rautiosi? Vetävätkö auraa vai hirsiä? tai muuta kuormaa? Ei, siihen ne eivät kelpaa! Kyllä minä tiedän, mitä ne vetävät, mutta en sano, mutta kyllä tiedän, ett'eivät kadut ole pitemmät minun naurismaatani! Niin, heillä on kyllä varaa, noilla laiskoilla! Minulla on, tontti ollen, halu hyvä ruveta laiskaksi! Kuules eukko, eikö sinunkin mielesi tee ruveta laiskaksi, niin saamme punaiset rautiot, joiden päälle puetaan harsokangasta ja valjaihin pannaan hopeanapit. Eukko, ruvetaanko laiskoiksi, niin saamme ajaa sinisessä reessä piikain ja renkien kanssa ja pistää kengät majavannahka-pussiin ja maata päivällisunemme samettimyssyt päässä ja juoda Espanjan viiniä sokurin kanssa! Hei, eukko, tule pois, ruvetaan laiskoiksi!"

Paavo vihastui.

"Luulenpa Espanjan viinin kylläkin maistuvan, vaikk'et sitä itse ole kasvattanut etkä tehnyt," sanoi hän.

Petter tunsi kuulleensa jotakin rumaa, mutta ajatus oli hänellä niin sekaisin, ett'ei kohta älynnyt, mitä se oli.

"Viinikö, sanoit! Kuulepas, minä luulen, että rupeat kopeilemaan. Muista, että ken pitää suunsa kiinni, sen selkä säilyy; Jos toinen niistää nenäänsä silkkiliinaan, toinen mäelle vain, niin voivat he kuitenkin syödä samasta maljasta. Ja vaikka pidetäänkin röyhykaulusta ja muita koruja, niin sietääpä kuitenkin olla suulta kohtelias! On parempaakin nähty ja tanssia voi pienemmänkin kepin kuin korennon mukaan! – Mitä sinä viinistä lorusit? Olenko minä sinun suutasi tarkastellut? Etkö luule minulla olevan juomaa itselläni? Luulenpa, että lempo vei viinisi! Tulepas ulos, niin saat koetella!"

Petter viskasi lasistaan viime tilkan kauas ja nousi ylös, mennäkseen ulos. Emännät pidättivät Paavon paikoillaan, pyytäen, ett'ei hänen nyt millään ehdolla pitänyt menemän ulos. Petter kyllä oli kohta leppyvä eikä joulurauhaa sopinut häiritä. Hän oli kateellinen eikä olisi sietänyt kenenkään muun olevan missään arvossa. Paavo tahtoi heti lähteä kotiin kaupunkiin, mutta leppyi vähitellen ja rupesi leikkiin sill'aikaa, kun Petter oli ulkona jäähdytteleimässä.

Kohta kuului koputusta ikkunaan ja vähän ajan päästä oveen, ja kun se avattiin, tuli sisään Petter lammasnahkapuvussa ja hyppeli joulupukkina ympäri tuvan, niin että oljet lentelivät ja tuvassa olijat nousivat pakoon penkeille ja pöydille; ilo oli ylimmillään. Syötiin ja juotiin rauhassa ja ilossa, kunnes yö tuli ja ruvettiin levolle.

Joulupyhien kuluttua läksi Paavo väkinensä kotiin ja silloin olivat Matti ja Karen kihloissa. Häät oli pidettävä seuraavana syksynä, jos Petterille tuli hyvä vuosi ja Paavolla kauppa menestyi. Niin alkoi uusi vuosi, tuoden nuorille uutta toivoa ja vanhoille uusia puuhia.