Aino Kallas
Kuinka alotin virolaisaiheisena kirjailijana
Ensimäinen virolainen inspiratsionini oli sekoitus vanhaa feodaali-ilmastoa ja kuumaa saarenmaalaista kesäpäivää. Olimme ajaneet helteisenä juhannuksen aikuisena sunnuntaina pari peninkulmaa halki Kaarman ja Karjan pitäjäin karujen nummien, kun keskellä kivikkojen ja vainioitten aukeni vähäinen saareke puutarhaksi jalostettua maata. Kukkansa varistaneiden kirsikka- ja omenapuitten varjossa oli harmaa, yksikerroksinen rakennus, jonka huoneet tuoksuivat puhtautta ja lahoa puuta. Talon isäntä oli mieheni eno, Karjan pitäjän lukkari Friedrich Allas, – rauha hänen sitkeälle ja virolaiselle sielulleen! – mies kuudenkymmenen korvissa, elehtivä ja käpeä, vain luuta ja jänteitä, leuassa puikkelehtiva pukinparta. Lukkarin poika ja itse lukkari ja lukkarin lanko, – siinä oli jo papillisuutta yhden miehen osalle! Saarenmaalainen viro soi laulahtavana hänen huuliltaan, mutta hänen harmaa, hiirenhiljainen vaimonsa, käsityöläisen tytär, katkaisi vaitiolonsa aina kuresaarelaisella saksallaan.
Istuimme mehiläistarhassa, oli raukaisevan kuuma, ja meille tarjottiin menneenvuotisia, vaaleita saarenmaalaisia pähkinöitä ja hunajaa vahakennoissa. En tiedä itsekään, kuinka keskustelumme siihen kääntyi. Mutta siinä istuessamme ja pähkinöitä särkiessämme saarenmaalaisen poutataivaan alla, alkoi isäntämme tarinoida työorjuuden ajoista. Ja hän iski tulta, kaikesta käpperästä kuivuudestaan ja luonnollisesta hyvänsävyisyydestään huolimatta. Tuli eloa kellahtaviin poskipäihin, vaaleahkot silmät saivat väriä. Tällä saarenmaalaisen syrjäpitäjän lukkarilla oli oikeudentajuntansa väärentämättömänä ja järkkymättömänä tallella. Hän vihasi sortoa ja vääryyttä.
Kuinka uppo-uusi oli minulle maailma, joka hänen kertomuksissaan aukeni! – Feodaali-aikuinen maailma tuskin miespolvea takaperin, muurinkorkuisine rotueroituksineen, rajattomine isännänoikeuksineen toiselta puolen, – toisaalla orjankumarruksineen ja raipanläiskeineen. Olin kuin yhtäkkiä siirtynyt keskelle keski-aikaa. Allas puhui yhä kerta alkuun päästyään, hänen hiljainen, nöyrä vaimonsa kuunteli ja sisimmässään kai kauhistui miehensä kapinallisia mielipiteitä, mutta minuun tarttui sinä hetkenä ja ainaiseksi jotain siitä kipeästä, kärsityn vääryyden tunnosta, mikä oli kaikkien näitten työorjuuden aikuisten tarinoitten pohjasävynä.
Ensimäiseen virolaisaiheiseen novellikokoelmaani käytin useita vanhan
Allasen anekdooteista. Hän itse oli esikuvani kertomukseen "Lukkari ja kirkkoherra", häneltä samoin on novellieni "Kaupunkimatka",
"Ingel", "Kubja-Pärtin kuolema" varsinainen aihe.
Näin ulkoapäin sain siis ensimäisen vaikuttimen virolaiseen tuotantooni, ja kesti vuosia, ennenkuin siihen ehtivät yhtyä myös sisäiset.
Aino Kallas.
Ilmari Kianto
"Soutajan laulujen" aikoina
Ote yksityiskirjeestä v. 1897.
Alituisessa huminassa ja kuminassa tämä minun aikani täällä on vierinyt sen jälkeen kuin toisen lapseni maailman markkinoille avojalkaisena ja armoa pyytävänä juoksemaan panin. Mutta tässä avojalkaisessa kerjäläispojassa ovat jo muutamat huomanneet jotain arkipäiväistä ylempääkin, hänen muutamia laulujaan on myötätuntoisuudella ja hellällä ihmetyksellä kuunneltu – ja se minulle, hänen isälleen ja opettajalleen, on tuonut iloista ja raitista lievennystä, että "jos en minä, isä, mihinkään kelpaakkaan, niin minun rakkaassa pojassani sentään on jotain hyvää, jota erityisissä piireissä ymmärretään ja jolle tiedetään antaa arvoa". Ja se on jo enempi kuin mitä monena mustana hetkenä olen voinut uneksia. Se on varsin pieni luku suureen yleisöön nähden, joka lyyrillisestä runoudesta (ja yleensä runoudesta) nauttii ja sitä ymmärtää, mutta niin on ollut kaikkina maailman aikoina senjälkeen kun kansat kohosivat runolliselta luonnonkannaltaan, ja yhä pienemmäksi se piiri pienenee, kuta enemmän maailma sivistyy ja keksinnöissä ja mukavuuksissa vaurastuu. Jumala varjelkoon minua koskaan tulemasta kuivaksi käytännön mieheksi, jolla vain järki pelaa kuivaa numeropeliä, mutta tunne-elämä on kiristetty ja tukahdettu ihan kuoliaaksi! Ja opettakoon minua kaiken jalouden isä halveksimaan sitä mielipidettä, että muka täytyy olla erikoisessa yhteiskunnallisessa asemassa ollakseen mies – ja ihminen, tai yleensä ollakseen muka jotakin. Kunpa oppisi kaikkia arvoja ja "titteleitä" ylenkatsomaan ja voisi vain koko sielullaan ja ruumiillaan palvella niin suurta jumalatarta kuin on runotar, niin sittenhän elämä elämää olisi – minullekin! Mutta… ja montakin "muttaa"… Vaan jääköön sanomatta.
Ilman itserakkautta sanoen: olette kait nähneet arvostelun Päivälehdessä (huhtikuun 30 p. – Vapun aattona!) Soutajastani – se oli kaunis arvostelu ja oikealla tavalla tehty, vaan olihan se tietysti minuun ja muihinkin nähden hiukan epä-pätevä, koska oli niin likeisen ja nuoren tekemä kuin Eino Leinon, jota eivät nuoruutensa tähden monet suvaitse, vaan joka itse väittää, ettei nuoruus ole mikään vika – ja pitäähän huomata, että hän 18-vuotiaaksi on aivan harvinaisesti kehittynyt, kehittynyt siinä määrässä, ettei moni 30-vuotiaskaan hänelle vertoja vedä (minun mielestäni ainakaan). Arvostelu P: lehdessä tuli varsin sopivaan aikaan – Vapun aattona, jolloin kaikki ylioppilaat vielä ovat kaupungissa ja lisäksi valtiopäivämiehet – niin että minut jo Vappuna juhlissa ja juomingeissa monelta taholta tunnettiin laulustani – paitsi "Väärästä urastani". Hui hai! – kaikki tämä on tietenkin tuolle itserakkauden tunteelle kova koettelemus, mutta toivoni on kumminkin, etten minä koskaan niin pöllöksi tule, että luulisin että "minähän tässä nyt jotakin olen" – minä avaran taivaan alla yksikseen huutava pienen pieni sääski! Kunnia ja maine on sittenkin valhetta, perästäpäin se siksi osoittautuu. Valtiopäivämiesten (nim. Pohjalaisten kansallismielisten) kanssa oli meillä tässä kaksi viikkoa takaperin yhteinen illan ja yön vietto Ylioppilastalolla, enkä koskaan muista olleeni niin innostuneessa seurassa, jossa ei ollut ainoastaan tavattoman paljon puheita, vaan lisäksi monta todella hyvää puhetta. Aina 18-vuotiaasta ylioppilaasta yli 70-vuotiaaseen vanhukseen (rovasti Törnudd) nousi silloin tuontuostakin estraadille, ja oli niissä paitsi tuota pohjalaista "kerskuvaa verta", myös vakavia elämänkokemuksen sanoja meille nuorille. Hauska oli nähdä noita valtiopäivämiehiä ja heidänkin, paljon todellisempaa innostustaan, kun maljoja isänmaalle juotiin. Kilistin minä siellä maljaani paitsi kotikuntamme edusmiehen, Kokkosen kanssa, myöskin muutaman Pulkkilalaisen, Haanpään kanssa, ja Sakke reuhake se mistä lie saanut päähänsä tulla minulle aiheita muka antamaan, koska minä näyn kykenevän "kirjallisiin töihin" – ja meni armollisuudessa niin pitkälle, että sanoi nimensä tästälähin olevan Sakarin (jonka minä varsin hyvin tiesin ennestään) ja minä taas vakuutin olevani Ilmariksi ristitty. – Se oli juuri samana lauvantai-iltana, jona "lauluni" Akateemisen kirjakaupan ikkunaan ilmaantuivat (ennenkuin itse tiesinkään). Kun likempänä 4:ää aamulla tulin juhlasta kotiin, valkeni aamu niin omituisella hohteella, ja raikkaan ilman läpi kajahtelivat venäläisten pääsiäisyön kellot, ja herrasväkeä ja muuta kansaa palaili hiljakseen pienissä joukoissa kirkosta. Ja minä kiipesin kivimuurin yläkerrassa olevaan kamariin ja katselin taivaalla vaihtuvia värejä, ja auringon nousua odotellen otin kanteleeni, jonka äänet tuohon aikaan vuorokaudesta soivat paljon heleämmin – ja aamulla sitten sain ihmeekseni kiitokset serenaadista viereisessä huoneessa juuri ensi yötään viettäneeltä "Nuurlundin" Vikeltä, joka ihmeissään oli kuunnellut, että mistä se kuuluu. Omituinen tunne on ihmisessä yön valvottuaan valoisana kevätaamuna – Vapun hurjien metelien jälkeen samoin olin auringonnousua ihailemassa Kaivopuiston kalliolta ypöyksin k: lo 4-5 aamulla, kun yöllä oli heittänyt raikkaan sateen ja pajut, koivut ja nurmi jo näytti elinmerkkejä ja meri oli hiljaisessa mainingissa ja merilinnut lentäessään pitivät omituista ääntä – ja toiselta puolen nousi tulipunainen päivä ja toisella puolen häälyi synkänsinisiä pilviä ja ukkonen jyrisi… Mutta minä silloin ajattelin elämääni murheisena, sillä minä olin samana yönä puhellut siitä toisen kurjan kanssa, joka vakuutti olevansa samallainen – ja kuitenkaan emme me toisiamme – ymmärtäneet. Oi kuinka suloista ja samalla katkeraa on olla päältäpäin raikkaan valkolakkisen nuorukaisen näköinen ja povessaan kantaa – käärmettä!
Kappelissa täällä nyt useampi päivä tulee istutuksi ihan kuin itsestään – kolmansa iltana istuin minä siellä S. Ingmanin, Teuvo Pakkalan, Eino Leinon ja Yrjö Weijolan kanssa, mutta… Niillä (s.o. meillä mukamas) on kova aikomus perustaa erityinen Kaunokirjailijain Seura, joka on kokonaan erillään tämän maan nyk. viikinkikynimyksistä ja sitä nyt valmistellaan kaikkien kannunvalajani kauhuksi ja kateeksi. Seuran vakinaiseksi jäseneksi pääsee jokainen, joka painosta on julkaissut yhdenkin erityisen kaunokirjallisen teoksen, ja kun ruvettiin sellaisia listalla muistelemaan, niin kuka olisi uskonut, että lukumäärä nousi noin 60 paikkeille. Ja koko joukko nousevia ja valmistuvia kirjailijoita on tulossa – erittäin sitten kirjallisuuden harrastajat, jotka pääsevät ulkojäseniksi. Saa nähdä mitä tästä seurasta nyt tullenee. —
Ilmari Kianto.
Robert Kiljander
Ensi yritykseni
Jos oikein muistan, niin ensimäinen tekeleeni oli yksinäytöksinen huvinäytelmä nimeltään Giftermålsannonsen (Naimailmoitus), sillä aluksi kirjoitin ruotsiksi. Eräs vanhempi naimahaluinen täti oli Hufvudstadsbladetiin pannut naimailmoituksen, johon sukunimellä vastattiin ja pyydettiin kohtaamaan Kaisaniemessä. Siellä oli passarina vanhempi, viinaan menevä vahtimestari, jolla oli se päähänpisto, että hän, jonka sukuperä oli hämärä, polveutui tuntemattomasta, ylhäisestä suvusta, joka viimein tunnustaisi hänet omakseen ja antaisi hänelle kaikki hänelle tulevat oikeutensa takaisin. Kuinka se erehdys sitten syntyi, että neiti luuli vahtimestaria kirjeen lähettäjäksi ja tämä taas tätiä sukulaisekseen, sitä en enää muista, mutta kirjeen oli kirjoittanut eräs nuori mies, joka oli kihloissa neidin sisarentyttären kanssa ja joka arvasi tädin tuon ilmoituksen kirjoittajaksi kostoksi siitä, että täti heidän kihlaustaan vastusti. Koko skandaali tuli sitten ilmi, tädin täytyi antaa myönnytyksensä ja luultavasti hänestä ja vahtimestarista tuli onnellinen pariskunta.
Samaan aikaan, noin 1867-68 vaiheilla, sepitin vielä useampiakin kappaleita, jotka, samoin kuin yllämainitunkin, heitin tuleen, koska en katsonut voivani saada toimeen mitään kunnollista.
Sitten kului monta vuotta. Olin muuttanut Jyväskylään ja tutustuin siellä Minna Canthiin, joka paraikaa sommitteli 'Murtovarkaus' nimistä kappalettaan, ja hänen kehoituksestaan minä, melkein pilalla, uudestaan tartuin kynään. Olin kuullut puhuttavan eräästä nuuskaavasta sulhasmiehestä, jonka lemmitty niin kovasti vihasi nuuskaa, että sulhasparka ainoastaan suurimmassa salaisuudessa ja ulkona portin takana uskalsi tätä herkkua pistää nenäänsä. Sillä tavalla syntyi "Mestarens snusdosa", jonka Minna sitten suomensi ja josta hän myöhemmin kirjoitti hauskan koseriian nimeltään "Kuinka meistä tuli kirjailijoita".
Käsikirjoitus makaili sitten kauan pöytälaatikossani, sillä enhän minä aikonut kappaletta julkisuuteen. Mutta eräänä kauniina kesäpäivänä riivasi minut yhtäkkiä itse piru, pistin sepustukseni koteloon ja lähetin sen Bergbomille. En kauan saanut odottaa ennenkuin vastaus tuli, että kappale oli hyväksytty. – Se oli merkkipäivä elämässäni ja luulin, että kaikkien ihmisten olisi pitänyt nähdä, että jotain erinomaista oli minulle tapahtunut. Ylpeydestä säteillen näytin Bergbomin kirjeen vaimolleni ja parille tuttavalleni. Vaimoni oli kyllä siitä hyvin iloinen minun puolestani, mutta nuo toiset eivät nähtävästi ollenkaan käsittäneet asian merkillisyyttä, katsoivat vaan minuun tylsästi ja välinpitämättömästi ja mutisivat: hm! Sitten rupesin odottamaan kappaleen esittämistä, ja vihdoin viimein, 4 p. tammik. 1881, se meni. Kun posti saapui, hain kuumeentapaisesti Suometarta, joka siihen aikaan oli ainoa lehti, joka kirjoitti Suomalaisesta teatterista. Mitä sanoo arvostelu, mitähän se sanoo? – Ei mitään. Ei sanaakaan koko kappaleesta. Ei edes mainittu, että se oli näytelty. Hm! —
Niinkuin "Mestarin nuuskarasia", niin on "Amalia ystävämmekin" suurimmaksi osaksi Minna Canthin suomentama, mutta jälestäpäin olen kirjoittanut suomeksi. Viimemainitussa kappaleessa ei alussa ollut noita tätejä, jotka loppupuolella ilmestyivät, pistin ne sinne Bergbomin kehoituksesta. Muuten hän ei juuri kappaleissani ehdottanut suurempia muutoksia ja jos hän sen tekikin, niin en laiskuudesta ja välinpitämättömyydestä aina hänen neuvojaan seurannut, jota sitten usein kaduin. Ainoa hänen ehdottamansa suurempi korjaus on tehty "Pukkisen pidoissa", jossa Anna-muori, vasta sitten kun hän on perillä, saa tietoa perheen tuhlaavaisesta elämästä; sillä kappaleen ensimäisessä sommittelussa hän tiesi siitä jo edeltäpäin ja tuli sen vuoksi kaupunkiin. Se oli hyvä muutos, joka teki juonen paljon luonnollisemmaksi. Kappaleen aihe on muuten saatu ruotsalaisen kirjailijan Lean pienestä kertomuksesta "Till sist" (Vihdoinkin). Jos siis minusta on tullut kirjailija, niin olen siitä velassa Minna Canthille ja Bergbomille, varsinkin jälkimäiselle, joka ei ylenkatsonut vaatimattomiakaan näyttämöllisiä tuotteita, jos hän niissä huomasi jonkunlaisia hyviä puolia.
R. Kiljander.
Juhana Kokko
"Kölliskön" syntymisen syyt
Nytkö minun siis tulisi kertoa niistä olosuhteista ja syistä, mitkä Kölliskön ilmoille saivat?..
Se suinkaan ei ole helppo tehtävä. Kölliskön syntymisen syyt piilevät niin syvällä, että niiden selville saamiseksi tulisi minun kuvata koko henkisen elämän kehitys aina Jumalaa pelkääväisen äidin rinnalla tepastelevasta pienestä pojasta kolmenkymmenen vuoden ikäiseen mieheen saakka.
Kaunis oli se kuva Jumalasta, minkä hurskasmielinen äiti loi pienen poikansa sydämeen.
Usein seisoin Limingan avaran luonnon keskessä ja tähystelin auringon säteistä loimuavia meren laineita ja hulmuavia viljavainioita. Ja äärettömän avaruuden auringon puoleisella reunalla seisoi rakas taivaallinen Isäni. Hän seisoi siellä siinä kirkkaudessa, minkä taidemaalari Oskari Nylander oli antanut Kristukselle Limingan kirkon alttaritaulussa. Auringon säteiden kultaamat pilvet häntä ympäröivät ja sädekehä hohti hänen päästään. Itse seisoin avaruuden toisessa laidassa avutonna ja turvatonna kuin pieni perhonen, jonka koko olemassa-olo riippui suuren ja korkean Isän armosta ja rakkaudesta. Kuuden tai seitsemän vuoden vanhana tulin sitten "mamsellinkouluun", jossa kävin viisi vuotta. Oikeastaan oli tämä koulu herännäisyyden historiassa tunnetun Maria Elisabeth Berghin koulu. Tuossa koulussa kävi meitä usein tervehtimässä myöskin "mamsellin" veli, Limingan rovasti, jumaluusopin tohtori J. I. Bergh, jonka silmistä rakkaus lapsiin säteili. Ja noiden vanhain vakavien sisarusten vaikutuksesta äidin istuttama Jumalan kuva sitten syventyi ja kasvoi, mutta alkuperäistä kauneuttaan ei se koskaan ole kadottanut.
Myöhemmin kävi toht. Bergh vielä muistaakseni parina vuotena Limingan kansakoulussa opettamassa meille katkismusta, kaksi tuntia viikossa. Ja lopuksi kävin hänen johtamassaan rippikoulussa kokonaista yhdeksän viikkoa. Hänen vaikutuksensa alaisena minussa yhä kasvoi sisäinen turvattomuuden tunne, samalla kun sain aavistuksen ihmisen syvästä turmeluksesta.
Seminaariaikanani ja sitä seuraavina vuosina minuun sitten juurtui silloin niin kauniisti orastava kansallinen ja isänmaallinen tunne, sekä Uno Cygnaeuksen luoma kansanvalistusihanne. Näitä jaloja tunteita hedelmöitti vielä serkkuni ja koulutoverini Abraham Ojanperän ympärille kerääntynyt laulava sukulaisparvi sekä yhä läheisemmäksi käyvä seurustelu maisteri, sittemmin fil. tohtori Julius Berghin (Lylyn) kanssa.
Nämä maallisen elämän jalot tunteet eivät minussa kumminkaan kehittyneet Jumalasta vierottavaksi voimaksi. Päinvastoin muodostuivat ne ikäänkuin astinlaudaksi, portaiksi, joiden yläpuolella häämöitti täydellinen Jumalan rakkaus ja iäinen autuus. Ja sinne oli pyrittävä. "Lähemmä Jumalaa! – Lähemmä Jumalaa!" soi usein sielussani.
Aluksi jouduin opettajaksi kauas Karjalaan, Kiteelle. Siellä oli silloin v. t. kirkkoherrana valistunut ja vapaamielinen pappismies, viime kesäkuussa Kuhmoniemen kirkkoherrana kuollut lääninrovasti K. A. Pfaler. Hän veti kohta minut läheiseen seurapiiriinsä. Hänen laajanäköisen, kauas kantavan johtonsa alaisena minun sekä uskonnolliset, että isänmaalliset ihanteeni kehittymistään kehittyivät.
Mutta ihmisessä asuvan syvän turmeluksen, josta jo lapsena olivat kasvattajani minulle aavistuksen antaneet, sen sain nuoruusvuosinani omassa lihassani ja veressäni tuntea niin syvältä, että lankeamisiakin tapahtui. Se tuotti syvää surua ja tunnon tuskaa.
Oli kumminkin ihmeellistä, että tuo tuska ei ollut lohdutonta, toivotonta. Tuntui melkein siltä, kuin rakas taivaallinen Isäni olisi astunut lähemmä, laskeutunut vuoteelleni, sulkenut minut syliinsä ja luvannut antaa enemmän voimia vastaisen kilvoituksen varalle.
Sillä kannalla oli henkinen kehitykseni, kun 25 vuoden ikäisenä tulin opettajaksi Iihin.
Siellä tutustuin aluksi rovasti J. Fr. Thauvonin perheeseen. Tuo hienosti sivistynyt perhe osoitti minulle aivan erikoista vieraanvaraisuutta. Ja kun perheen jäsenissä asui sama isänmaallinen tunne ja kansanvalistusihanne mikä minussakin, niin kotiuduin aluksi Iin pappilassa hyvin. Erittäin ihailin perheen ihanteellista, valistunutta äitiä ja sen toimeliasta, tarmokasta ja henkevää vanhinta tytärtä, Sallya.
Muutamien viikkojen kuluttua laskeusi kumminkin välillemme syvä, meidät iäti eroittava kuilu. Thauvonin perheen kaikki jäsenet olivat "uskovaisia" (laestadiolaisia), eivätkä he voineet muuta toivoa, kuin että minäkin kerran semmoiseksi tulisin. Kuitenkin olivat he siihen määrään valistuneita ja hienotunteisia, etteivät minun suhteeni mihinkään käännytystemppuihin ryhtyneet.
Tästä huolimatta oli lestadiolaisten Jumala siihen määrään toinen, kuin se Jumala, jonka minä olin lapsuudesta saakka omistanut, ettei minulle muuta keinoa jäänyt, kuin hiljalleen vetäytyä pois perheen seurustelupiiristä.
Kun ei paikkakunnalla ollut muitakaan sellaisia henkilöitä, joihin olisin voinut syvemmin sulautua, niin jäin elämään omaa eristettyä elämääni.
Jo aikaisimmasta nuoruudestani olin viljellyt uutterasti silloista suomalaista kirjallisuutta. Ja nyt – näinä yksinäisinä hetkinä – luin sekä suomen kielelle käännetyn, että alkuperäisen kaunokirjallisuuden niin tarkoin, että olisin voinut selostaa minkä yksityisen kirjan sisällön hyvänsä. – Minä luin ja innostuin. —
Yhä syvemmin kaipasin yhtä ainoata ihmistä, joka olisi minua täydellisesti ymmärtänyt. Yksinäisyyden tunne, koti-ikävä ja oman kodin kaipuu poltti sydäntäni.
Ja tuollaisina yksinäisinä koti-ikävän hetkinä syntyi sitten Kölliskön ensimäinen luku. Se on tosi kuvaus kotitaloni niityltä minun poikavuosinani. Siinä kuvattu ukkosenilmakin on tapahtunut tosiasia, totuudenmukainen on luonnonkuvauskin Ulkopuolen rannalta. Mikko ja hänen tapaturmainen kuolemansa on vain mielikuvituksen luoma.
Kului sitten hiljaisia, yksinäisiä vuosia. Ainoa iiläinen henkilö, jolla oli samat isänmaalliset ja uskonnolliset ihanteet kuin minullakin, oli talokas, ent. valtiopäivämies Erkki Sassi. Mutta hänkin asui kahden peninkulman päässä koulultani.
Sen lisäksi oli Iissä muutamia Kölliskön tapaisia isäntiä, joille taistelu lihaa ja verta vastaan oli muuttunut elämän kysymykseksi. Samoihin aikoihin muutti sinne kappalaiseksi Kaarlo Kustaa Krohn, joka oli synt. Kokkolassa 1853 ja kuoli Kaustisten kirkkoherrana v. 1901. Hän oli syvästi uskonnollinen ja laajatietoinen pappi, joka viljeli uutterasti maailman parasta uskonnollista kirjallisuutta ja oli siten tutustunut eri maiden uskonnollisiin virtauksiin.
Oli ihan luonnollista, että nuo Kölliskön tapaiset autuuden etsijät kiertyivät hänen ympärilleen ja kiintyivät häneen. Samoin tein minäkin, sillä seurusteleminen tuon syvällisen luonteen kanssa oli kovin kehittävää.
Sivumennen sanoen olin juuri tähän aikaan saanut hiljaisen ja ujon, kaikkea kaunista, mutta eritoten laulua ihailevan kodinsielun. Hän oli erään noiden herännäisyyshistoriassa tunnettujen Frans Oskar ja Niklas Durchmanien veljentytär.
Uskonnollinen taistelu, laestadiolainen käännytyskiihko, riehui ympärilläni. Naurismaan Aapon ja Tuppi-Maijan tapaiset peräti raakaluontoiset ihmiset kohdistivat usein minuunkin käännytystemppujaan, joita Kölliskössä olen yrittänyt kuvata. Olihan aivan luonnollista, että he juuri minut – lasten opettajan ja tulevan polven kasvattajan – yrittivät saada joukkoonsa temmatuksi, vaikka he tämän tekivätkin luullakseni enemmän vaiston kuin järjen vaatimana.
Minuun, jonka suhde Jumalaan oli niin ujo ja arka, etten siitä ollut koskaan, en edes elämänkokemuksista rikkaalle äidilleni rohjennut kertoa, minuun teki tuo käännytyskiihkoilijain epähieno tunkeileminen suorastaan inhottavan vaikutuksen.
Tämä seikka ei vielä semmoisenaan olisi kyennyt Köllisköä ilmoille saamaan, sillä olihan laestadiolaisuudessa paljon hyvääkin. Juoppouteen ja muihinkin törkeisiin paheihin vajonneiden ihmisten pelastamisessa olivat he suorastaan mestareita, kuten Naurismaan Aapon vaikutus juopposairaaseen Simoon elävästi osoittaa. Ja sen lisäksi oli laestadiolaisissa – kuten muissakin uskonnollisissa liikkeissä – suuri joukko nöyriä ja hiljaisia autuuden etsijöitä, jotka esim. kouluuni lähettivät parhaita oppilaita, ja joiden kanssa sitä tietä tulin hyvinkin läheiseen ystävyyteen.
Mutta heissä oli toinen, vieläkin sietämättömämpi piirre, ja se piirre oli heille kaikille – vieläpä valistuneimmillekin – yhteinen. Se oli tuo kaikkiakin uskonnollisia liikkeitä kalvava suvaitsemattomuus.
Jokaiseen liikkeensä ulkopuolella olevaan ihmiseen kohdistivat he kyllä voimakkaan vaikutuksensa, mutta jolleivät sillä kertaa käännyttämisyrityksessään onnistuneet, heittivät he hänet toistaiseksi rauhaan. Jäivät ikäänkuin uutta, sopivampaa hetkeä odottamaan. Niin menettelivät he jokaisen suruttoman, jopa julkisiin paheisiinkin vajonneiden ihmisten suhteen.
Mutta jos he sitä vastoin käännytystyössään tapasivat Kölliskön tapaisen, syvempää uskonnollista tietoa ja kokemusta omaavan henkilön, niin silloin ei heidän kiihkollaan rajoja ollut. Ja jos tuollainen henkilö rohkeni vielä huomauttaa laestadiolaisille heidän omista helmasynneistään tai uskonopillisista erehdyksistään, niin silloin oli hän iäisen tuomion alaiseksi joutunut.
Ja tuota toisinajattelevien uskovaisten lakkaamatonta tuomitsemista, joka alemmilla asteilla olevien ihmisten huulilla muuttui usein suoranaiseksi parjaukseksi, sitä jouduin vuosikausiksi sivulta katsojana näkemään ja kuulemaan. Ja kun tuollaisen tuomion alaisiksi joutuneet uskovaiset olivat paikkakunnan parhaita ja luotettavimpia ihmisiä, niin loukkasi se arkaa oikeudentuntoani niin kipeästi, että siitä saivat Kölliskön loppuosan synnytystuskat alkunsa, eivätkä ne ennen laanneet, ennenkuin Kölliskö oli ilmoille saatu.
Juhana Kokko.