Keihäät ruumiissaan ja huolimatta niistä kirveeniskuista, joita sateli kahtaalta päin, ryntäsi hän karjuen ryöväriä vastaan ja kiinnitti hänet miekantyönnöllä seinään.
Mitä sitten tapahtui, siitä tiesivät suitsuavat rauniot, palaneet ihmisruumiit ja tuhka kertoa paremmin kuin sanat.
* * * * *
Hurtadon veri kiehui. Kaksi tunnetta poltti hänen sydäntään: kosto ja sukkamielisyys.
Missä oli hänen Mirandansa?.. Jos hän on kuollut, silloin huutaa jokainen hänen veripisaransa – jos hän on hengissä, silloin itkee jokainen hänen kyyneleensä veristä kostoa!
"Tahdotteko seurata minua?" kysyi hän raivostuneilta sotilailtaan, joilla ei enää ollut suojaa raunioissa. "Maailman loppuun saakka!"
Tottahan rautaiset, hyvillä aseilla varustetut miehet voivat valloittaa vaikka kokonaisen maailman tuollaisilta vaskenvärisiltä ihmisiltä, joiden aseetkin ovat vaskea.
Mutta mitä näiltä ihmisiltä puuttui voimaan ja aseisiin nähden, sen oli luonto korvannut varustamalla heidät erinomaisella viekkaudella. Me tiedämme, että vasken ruoste on myrkkyä. Vaski-ihoisten pahat ajatukset ovat tappavia.
Alku-asukkaat, jotka aivan hyvin älysivät, että takaisin palaavat espanjalaiset raivostuneina ja kostonhimoisina ajaisivat rosvoja ja murhapolttajia takaa, ryhtyivät ajattelemaan varokeinoja.
Uudenmaailman sivistys oli jo keksinyt raivatut tiet. La Platan ympärillä sijaitsevat kylät olivat yhdistetyt sisämaissa oleviin kaupunkeihin piikivillä peitetyillä teillä, ja Lima'ssa näkivät espanjalaiset taidokkaasti kivitettyjä katuja. Meren rannalla ei tosin ollut teitä, sillä merellehän pääsivät alku-asukkaat pirogeilla virtaa myöten; kumminkin ulottui teitä virran rannalla oleviin kyliin.
Kun Hurtado urhoollisine ratsumiehineen lähti matkalle ja seurasi Rioterion virtaa, oli hän varma siitä, että tapaisi tien, joka vei intiaanien pääkaupunkiin, ja kun hän kerran tälle tielle oli saapunut, niin koko maakunnan yhteiset sotavoimat eivät voisi estää häntä tyydyttämästä kostoaan.
Joen rannalta kävi polku korkeata ruohoa kasvavien suomaiden yli. Tätä ruohoa saadaan joskus nähdä Europan akvarioissa. Se on se rehevä vesikasvi, jonka lieriönmuotoiset, hienot korret saavat Llanos- ja Pampaskenttien äärettömät lakeudet muistuttamaan valtamerta. Tämän suomaan poikki olivat alku-asukkaat sanomattomalla vaivalla tehneet paaluista ja upotetuista kivistä kuljettavan polun. Murhapolttoretkensä jälkeen olivat he suon liejuperäisimmällä kohdalla rikkoneet tämän polkutien, ja jotteivät muukalaiset saisi vihiä edes polun suunnasta, asetettiin sen kohdalle tuoretta ruohoa. Polun entistä paikkaa ei voinut tottunutkaan silmä huomata.
Mutta ei siinä kyllä.
Rosvot raivasivat uuden tien vähän toiselle taholle; polttivat pois ruohon ja peittivät tien piikivillä; kaksi tahi kolme matkustajaa saattoi se kantaa, vieläpä kentiesi ratsumiehenkin; mutta jos haarniskoihin puetut espanjalaiset sille antautuisivat, olisivat he auttamattomasti hukassa; pohjaton lieju nielisi heidät.
Tehdäksensä petoksensa vielä eksyttävämmäksi, olivat ilkiöt asettaneet sinne tänne vakoojia, joiden tuli antaa espanjalaisten lähestyä pyssyn kantaman päähän, mutta sitten äkkiä paeta ja viekoitella takaa-ajajiansa vaaralliselle uralle.
Raivosta ja kostonhimosta sokeana ryntäsi Hurtado ansaan.
Nähtyänsä vihattuja puna-ihoisia kannusti hän hevostansa ja ryhtyi kohta ajamaan takaa. Vielä lensi kavioiden alta säkeniä, mutta kuta kauemmaksi ratsastettiin, sitä liejuisemmaksi muuttui maa; vettä nousi kavioiden jälkiin, ja viimein vaipuivat vaahtoiset hevoset polviansa myöten suohon.
Mutta espanjalaiset eivät aavistaneet petosta; he eivät uskoneet pakenevia niin kekseliäiksi.
He astuivat maahan ja taluttivat hevosiaan. Nämä vapisivat ja tekivät vastarintaa, kun tunsivat maan myötäävän ja jalkojensa vaipuvan yhä syvemmälle. Takaisin ei käynyt palaaminen, sillä tien heikko perustus oli sotilaiden eteenpäin pyrkiessä kokonaan uponnut. Mutta kukapa tässä paluumatkaa ajatteli! Yhä enemmän raivostuneina ajoivat raskasaseiset espanjalaiset alastomia, keveäjalkaisia vihollisiaan takaa. Viimein vaipui Hurtado, joka kulki joukkonsa etupäässä, niin syvään, että hänen kannuksensa estivät hänet saamasta ylös jalkojansa. Sotilaat, jotka kiiruhtivat häntä auttamaan, tekivät vain vaaran suuremmaksi; ohut maakamara ei voinut kantaa niin monimiehistä ryhmää; ruohojen juuriverkko, jonka päällä multakerros lepäsi, murtui kerrassaan, ja Hurtado näki uljaan joukkonsa auttamattomasti katoavan mustaan liejuun.
Se oli kauheata nähdä. Hän ummisti silmänsä. Kauan soi hänen korvissaan kuoleman kanssa taistelevien hätähuudot, samalla kun hän itse tunsi vaipuvansa tuuma tuumalta yhä syvemmälle.
Mutta kun elämän taistelu oli lakannut, alkoi kuoleman hiljaisuuden vallitessa yht'äkkiä toisia ääniä tunkeutua Hurtadon korviin, ihmis-ääniä – raakalaisten ilohuutoja – ja juuri sentähden sitä kauhistuttavimpia: viholliset olivat palanneet takaisin.
Niin, kettu ei enää pelkää leijonaa, kun tämä on heittänyt henkensä. Puna-ihoiset nauroivat jo Hurtadon läheisyydessä, kaislaruo'ot ratisivat heidän jalkojensa alla. Hurtado toivoi vain, että hän nopeammin vaipuisi alas ja että kuolema kiireemmästi tekisi työnsä, jotta hän pääsisi elävänä joutumasta inhottavien vihollistensa käsiin.
Likainen, pahanhajuinen muta kosketti jo hänen leukaansa.
"Miranda!" huokasi hän ja painoi alas päänsä, niin ettei hänestä enää näkynyt muuta, kuin hänen pitkät, mustat hiuksensa.
Mutta äkkiä tarttuu joku näihin kauniisiin hiuksiin, käärii ne kätensä ympäri ja vetää hiljalleen suosta taintuneen ritarin…
Kun Hurtado taasen avasi silmänsä, makasi hän kivihuoneessa, joka oli rakennettu samaan muotoon kuin ne huoneukset, mitkä pienokaisten kädet kyhäilevät kokoon korteista ja palikoista: maasta nousi ylöspäin kerros kerroksen päällä, ylempi aina allansa olevaa pienempi, kunnes vihdoin rakennuksen huipussa oli vain yksi ainoa pieni suoja. Inkan lapsilla ja naapuri-kansoilla oli tapana tähän malliin rakentaa asumuksiansa.
Varmaan makasi Hurtado alikerrassa, sillä hän näki pitkän jonon huoneita; – jokaisen ovella seisoi vartioita, keihäillä varustettuja.
Hänen ympärillään kulki naisia – nuorempia ja vanhempia, oudonnäköisiä, vaskenvärisiä tyttöjä – kauniita ja rumia. Hänen kätensä olivat sidotut; hän ei voinut kohoutua makuusijaltansa.
Samassa kun Hurtado avasi silmänsä, päästivät naiset ylen kauhean huudon, jonka johdosta takimaisista huoneista ryntäsi joukko miehiä, etupäässä päällikkö, joka sangen suuresti muistutti Mangoraa. Intiaanien kasvoja on muukalaisen varsin vaikea erottaa. Hurtado luuli sentähden, että hänellä oli Mangora edessänsä, ja hän ajatteli, voisiko löytyä suurempaa, helvetillisempää tuskaa, kuin nähdä verivihollisensa edessänsä ja itse maata voimattomana kahlituin käsin!
Päällikkö viittasi seuraajilleen, että jäisivät huoneen ulkopuolelle, ja astui sitten yksin vangitun espanjalaisen luo.
"Valkoinen vihollinen", alkoi hän murteellisella espanjan kielellä; "sinä olet kahleissa, olet kuin kapaloitu lapsi minun käsissäni! Olet viimeinen kaikista niistä valkoisista miehistä, jotka meri lähetti tänne uivissa huoneissa; toiset kaikki olemme me tappaneet. Heillä oli lujat aseet – me tapoimme heidät viekkaudella. Te tulitte tänne kostamaan; me vangitsimme teidät kaikki viekkaudella. Kaksikymmentä sinun tovereistasi joutui elävältä minun käsiini. Meillä ei ole rautavaatteita; emme koetakaan pukeutua teidän asuihinne, sillä niissä luulee liikkuvansa omassa vankilassaan. Ja kumminkin olemme voittaneet teidät! Sinun veljesi, valkoinen jalopeura, on kumminkin surmannut minun veljeni Mangoran."
Kun Hurtado kuuli nämä sanat, purkautui tyydytyksen huokaus hänen rinnastaan.
"Sovittaakseni kaatuneen hengen olen antanut tappaa sinun seuralaisesi. Kaikki! Minä annoin heidän kuolla tuskissa. Ensimäisen sidoimme muurahaispesään; punaiset muurahaiset söivät hänet elävältä. Toisen ompelimme me raakoihin puhvelinnahkoihin ja asetimme hänet polttavan auringon paisteeseen; raa'at nahat kuivuivat ja musersivat hänet kuoliaaksi. Kolmannen tervasimme me, ja tulisoihtuna loisti hän eräänä iltana. Neljännen sidoimme jaloista kahden maahan taivutetun palmupuun latvaan; nämä jälleen kohoutuessaan vitkalleen repivät kahtia hänen ruumiinsa. Tällaisilla tahi muilla tavoin tapoimme toisetkin. Vainajien henget iloitsevat siitä, ja vainajien henget ovat sovitettavat. Nyt olet sinä yksin jälellä. Yksin? Ei, myöskin nainen, sinun vaimosi."
Hurtado hämmästyi kovin näitä sanoja kuullessaan. "Miranda elää – on täällä!"
"Te rakastatte toisianne niin paljon; juuri tämä teidän rakkautenne on syynä monien, monien kuolemaan. Vaimosi silmät lumosivat Mangoran niin, ettei hän tahtonut ketään muuta rakastaa kuin häntä. Te molemmat, sinä ja sinun vaimosi, olette syypäät kaikkeen: vaimosi sentähden, että hän on niin kaunis, ja sinä sentähden, että rakastat häntä niin paljon. Minä olen luvannut veljeni Mangoran hengelle, että teidän on kärsiminen kauheimmat tuskat – kauheammat kuin valkoihoiset veljesi, joista moni sai hirveissä tuskissa kiemuroida kokonaisen viikon. Te tulette kärsimään enemmän ja kauemmin. Valkoinen mies, kuule millä tavalla."
Hurtado ajatteli, että olisi ollut parempi, jos Miranda olisi saanut surmansa linnassa.
"En aio tappaa sinua enkä vaimoasi", jatkoi päällikkö entisellä järkähtämättömällä tyyneydellä. "Te saatte kumpikin elää. Minä en pane teitä vankeuteenkaan – vapaasti saatte te liikkua. Minä en edes erota teitä toisistanne. Minä annan teille huoneen, jossa saatte asua. Minä annan teille kaikki, mitä tarvitsette elääksenne. Palvelijat palvelevat teitä, ja onneton se, joka teihin koskee. Hän on siitä kärsivä saman rangaistuksen kuin se, joka sylkee jumalamme kuvaa kasvoihin."
Kummastuksesta peräti hämillänsä katseli Hurtado julmaa päällikköä, joka hänelle kaikkea tätä lupasi ja jonka silmissä kumminkin sanomaton viha leimusi.
"Mutta yksi seikka tulee sinun tietää, valko-ihoinen mies! Vaimosi kanssa saat asua, puhua, kulkea ja syödä; mutta terävä miekka on teidän välillänne. Tiedätkö, mikä tämä miekka on? Et! Hyvä, minä tahdon sen sinulle sanoa. Te rakastatte toisianne. Hyvä se! Te olette nuoria. Se vielä parempi! Katselkaa toisianne, puhelkaa toistenne kanssa, hyväilkää toisianne, kaikki tämä on teille suotu. Mutta – syleillä toisianne ette saa, suudella toisianne ette saa. Yötä päivää on alati valvova silmä teidän vieressänne, sisällä, ulkona, makuusuojassa ja metsässä. Lahjomattomana varjona seuraa teitä tämä silmä, ja jos sinä painat pienimmänkään suudelman vaimosi huulille, niin piinautan minä teidät kuoliaaksi ja annan teidän olla toistenne tuskien todistajina. Nyt irroitan kahleesi. Mene asuntoosi, jossa vaimosi sinua odottaa. Hänkin jo tietää, että hänen suudelmansa tappaa sinut, tietää sen yhtä hyvin kuin sinä nyt tiedät, että sinun suudelmasi tappaa hänet. Mene hänen luokseen ja elä – niin kauan kuin haluat. Kuningas Siriga on tuominnut teidät."
* * * * *
Oh! Kuningas Siriga oli todellakin julma kostaja, antaessaan niiden elää, jotka tahtoivat kuolla.
Mitä tunsivatkaan nuo kaksi rakastavaa, jotka pitkän, tuskallisen eron jälkeen taasen saivat nähdä toisensa, mutta eivät uskaltaneet edes koskea toisiinsa! Nuori mies ja hänen nuori puolisonsa, joita kumpaakin elähyttää tulinen, innollinen rakkaus – he näkevät toisensa päivät pääksytysten, he kulkevat vierekkäin tuoksuvassa metsässä, kukkivilla kentillä, missä puut, kasvit, linnut, perhoset, niin, missä koko luonto rakastaa – mutta he eivät uskalla yhtyä tähän rakkauteen. He saavat sanoa toisilleen suloisimpia, herttaisimpia sanoja, mutta heidän huuliaan erottaa toisistaan tuo terävä miekka: vakoojan silmä, joka alati seuraa heitä.
Miranda vapisi pelosta, kun ajatteli rakastetun miehensä vaaraa.
Sentähden oli hänellä tapana kertoa Hurtadolle legendoja suurista kuninkaista ja kiitetyistä ruhtinattarista, jotka Jumalan edessä olivat luvanneet toisilleen ainaista puhtautta. Näiden tavoin oli heidänkin rakastaminen toisiansa.
Kuningas Sirigan puoliso oli nuori, hänen huulensa paisuvat, korallipunaiset. Hän oli nähnyt kauniin, valkoihoisen muukalaisen; hän alkoi sääliä häntä.
Ja lopulta rakastui hän häneen.
"Kuule minua, valko-ihoinen nuorukainen", sanoi hän. "Minun sydämeni rakastaa sinua; rakastakoon sinunkin sydämesi minua. Ja rakkaudesta sinua kohtaan murhaan minä kuningas Sirigan, teen sinut kuninkaaksi ja nostan sinut – hänen valta-istuimellensa."
Inholla torjui Hurtado vaskivärisen kuningattaren tarjouksen.
Sirigan puolison rakkaus tästä vaan yltyi. Hurtadoa ja hänen puolisoaan väijyi nyt kaksi vartiaa: kuninkaan ja kuningattaren, ja kun toinen makasi, valvoi toinen.
Miranda ja Hurtado tiesivät varsin hyvin, että heidän asunnossaan jokaisella palvelijalla – niin hyvin mies- kuin naispuolisella – oli käsky pitää heitä silmällä. Eikä vapautta, eikä pakoa ajatteleminenkaan! Mihin pakenisivat he? Kenenkä luo?
He tiesivät myös että yksi ainoa suudelma toisi muassaan kuoleman – tuskallisen, häpeällisen; ja niin vapauttava, niin suloinen kuin tämä suudelma olisikin ollut – sitä ei annettu, sitä ei toivottu.
Ja kumminkaan ei haluttu mitään niin suuresti kuin juuri tätä suudelmaa.
Eräs pakanallinen jumalaistaru kertoo, että Manalan kuningas kahdensi kirottujen nälkäisten tuskat, näyttämällä heille kaikenmoisia herkkuja sekä antamalla heidän tuntea niiden hajua. Unettomuus tuotti kiinalaisten kiduttajien mielestä kuolemaan tuomituille suurimmat tuskat, ja sentähden he eivät suoneet vangille silmänräpäykseksikään unta; he tappoivat hänet yhtämittaisella valvomisella. – Siriga voitti kaikki esikuvansa.
Etelä-Amerikassa kasvaa hedelmä – ulkomuodoltaan ananas-hedelmän näköinen. Sen nesteestä valmistetaan juomaa, joka saa juojansa vastustamattomaan lemmenhuumaukseem. Tämän juoman ylenmääräinen nauttiminen saattaa tappaa ihmisen.
Siriga asetutti joka päivä semmoisen hedelmän vankien pöydälle ja sen huumaavaa nestettä hämmennettiin viiniin.
Onnettomat puolisot eivät kumminkaan koskaan maistaneet kuolemaa tuottavaa, makeata viiniä; se iletti heitä, ja siten pelastivat he joksikin aikaa henkensä.
Mutta kerran taittoi Hurtado helpeen eräästä tuollaisesta hedelmästä; nestepisara putosi hänen kädelleen ja jätti jälkeensä maidonvalkean, poistamattoman pilkun.
"Se on myrkkyä", sanoi hän Mirandalle.
"Eikö kuolema ole parempi kuin tällainen orjuuden elämä?"
He jakoivat hedelmän kahtia ja söivät sen.
Myrkky sekautui vereen. Sen vaikutus oli huumaava.
"Tuollainenko kuolema on? Onko kuolema todella näin suloinen?"
"Syleile minua! Suutele minua!" kuiskasi Miranda.
Vakoojat riensivät kuninkaan ja kuningattaren luo viemään sanaa:
"Valkoinen mies on suudellut puolisoaan!"
Kiduttajien ja mustasukkaisen puolisonsa seurassa tunkeutui Siriga valko-ihoisen pariskunnan asuntoon.
Mirandan ja Hurtadon huulet olivat tavanneet toisensa. Suudelma oli pitkä. Se päättyi vasta toisessa elämässä. Vapautuksen ihastuksen-tunteeseen ei ollut kuolema kyennyt kajoamaan. Vaikka heidän sydämensä olivat lakanneet tykyttämästä, kuvastui tämä ihastus heidän kasvoissaan.
ÄITIPUOLI
Espanjalainen kertomus
Kirj.
Don Antonio de Trueba
I
Goldamesissa asuivat Martin ja hänen vaimonsa Dominika, kunnollista talonpoikaista väkeä. Kolme tytärtä oli heillä, kolme aamutähteä, vanhin nimeltä Isabel, keskimäinen Teresa ja nuorin Markiitta.
Eräänä iltana tunsi Dominika kovia pistoksia rinnassaan. Vaimoparka kutsui miehensä luokseen ja sanoi hänelle:
"Martin, Jumalan rakkauden kautta pyydän että menet noutamaan luokseni herra pastorin; tunnen, että minun nyt pitää kuoleman. Mutta ennenkuin menet, kuule kumminkin sana, jonka lasken mieleesi, siinä tapauksessa että palattuasi olisin kuollut. Kun en enää ole luonasi, tulet kaipaamaan puolisoa, sillä tytöt eivät vielä voi hoitaa taloasi. Olet vielä nuori ja tulet menemään uuteen avioliittoon. Minä en sitä sinulta kiellä, sillä varsin hyvin tiedän, että missä ei emäntää ole, siinä ei ole olemassa mitään järjestystä. Mutta kautta pyhän neitsyen vannotan minä sinua, jos sieluni tyttärille äitipuolen hankit, ettet salli tämän niitä pahoin pidellä ja ettet itse niitä kovuudella kohtele, niin kauan kuin he täyttävät lasten ensimäisen velvollisuuden, joka on kuuliaisuus vanhempia kohtaan."
Martin koetti saada Dominikan luopumaan kuolonajatuksistaan, sillä eiväthän nuo pistokset voineet olla niin vaarallisia, ja samalla huomautti hän, että lääkäri olisi tässä paremmin tarpeeseen kuin pappi. Sitten lupasi hän pyhällä valalla, että jos onnettoman kohtalon sallimuksesta Dominikan ennustus kumminkin kävisi toteen, hän uskollisesti täyttäisi hänen viimeisen pyyntönsä.
Dominika-parka ei ollut erehtynyt, sillä kun kuolema lähestyy äitejä, kuiskaa enkeli edeltäpäin heidän korviinsa sanoman siitä, jotta he ajoissa tietävät uskoa lapsensa niiden huostaan, jotka tulevat heitä hoitamaan, Kun Martin palasi kotiin, lääkäri mukanansa, oli Dominika jo jättänyt tämän maailman, saatuansa sitä ennen tyttäriltään pyhän lupauksen, että aina olisivat kuuliaisia ja tottelevaisia isälleen ja sille, joka tulisi täyttämään heidän oikean äitinsä sijan.
Päiviä kului, kuukausia kului ja Martinin talossa oli kaikki mullin mallin. Kummako se, kun vanhin tyttäristä vasta oli kahdeksannella ikävuodellaan.
"Kuulehan, Martin", sanoi eräänä päivänä kunnon talonpojalle Ramona, naapurinainen; "älä rupea tyhmäksi, onhan naisia maailmassa enemmän kuin tarvitaankaan, hae heistä se, jonka Jumala määrää, ja nai uudelleen, jotta saisitte, sinä itse ja nuo pienoisesi, vähän parempaa siivoa ja järjestystä taloon."
"Minäkö hankkisin äitipuolen tyttärilleni", huudahti Martin, "emintimän lapsilleni, joita hän, pyhimys, joka nyt on taivaassa, niin koko sydämestään rakasti ja helli! Älä ota pahaksi, hyvä ystävä, mutta minua varten ei oi enää maailmassa naisia."
Ja lohduttamaton isä juoksi tiehensä salataksensa kyyneleensä.
Kuukausia kului, vuosi meni umpeen, ja Martin-paran täytyi päivä päivältä yhä selvemmin nähdä, että talossa asiat olivat alusta loppuun kurjalla kannalla, kun ei niitä valvonut emännän silmä eikä tytöillä ollut ketään, joka heitä olisi taloudellisiin toimiin neuvonut; ei ommeltu mitään, ei laitettu kunnollista ruokaa, ei katsottu elukoita, ei ollut ketään, joka olisi voinut huokeita ostoksia tehdä – kaikki meni, miten sattui, useimmiten päin seiniä.
Martin oli kyllä itse saapuvilla joka paikassa ja teki naisaskareitakin ymmärryksensä mukaan, mutta miehet ovat syntyneet miehiksi, ja usein tapahtui, että kun Martinin tuli jakaa liemikattilan sisällys, hän sitä ennen sai jakaa leivän, voidaksensa sitten oikein jakaa liemen.
Hän pestasi piikoja, toisen toisensa jälkeen, mutta piiat, nuo hävyttömät, ajattelivat vain sulhasiansa eikä taloa, ja Martinparalla ei ollut niistä muuta hyötyä kuin – vastusta ja harmia. Ramona, naapurinainen, yksi noita kunnon vaimoja, jotka paraikaa ovat sukupuuttoon kuolemaisillansa, auttoi häntä silloin tällöin; mutta hänellä itsellään oli yltäkyllin tekemistä omassa kodissaan, enemmän kuin ehtikään, ja sentähden ei hänen apunsa kauas kuulunut.
Eräänä päivänä istui Martin huoneensa kynnyksellä taloutensa epäjärjestyksen takia kokonaan epätoivoisena. Hän ponnisti aivojansa keksiäksensä jotakin muuta apukeinoa kuin naimista. Mutta kaikki hänen viisastelemisensa olivat turhat, muuta keinoa hän ei löytänyt. Kun hän siinä istui ja tuska pusersi hikeä hänen otsallensa, sattui hänen talonsa ohitse kulkemaan tyttö, jolla kylässä oli erinomaisen hyvä maine. Tyttö tervehtää ja tahtoo jatkaa matkaansa.
"Joakiina", sanoo silloin hänelle yht'äkkiä Martin; "tyttärilläni ei ole äitiä, ei ketään, joka opettaisi heitä, ja talossani ei ole emäntää, joka hoitaisi kotia ja ylläpitäisi järjestystä. Tahtoisitko tulla vaimokseni?" – Ja muutamien vastaväitteiden jälkeen, semmoisten kuin: "Mitä höpisette! Kyllähän löydätte tytön, joka on minua kauniimpi! E-en tahdo, sillä minä häpeän" – muutamien tuollaisten soperrusten jälkeen suostuu Joakiina rupeamaan Martinin vaimoksi.
Kolme viikkoa sen jälkeen vietettiin talossa iloiset häät.
Martinin koti muuttui muutamien päivien kuluessa niin hienoksi ja siistiksi kuin nukkekaappi. Pyhinä, kun hän meni messuun, oli hänen paitansa valkoisempi kuin lumi ja paremmin siloitettu kuin Espanjan kuninkaan.
Pikku tytöt kävivät koulua ja olivat iloisia kuin kiuru, punaposkisia kuin kirsikka ja niin aistikkaasti puetut, että niitä oikein ihmeekseen katseli.
Minino, kissa, joka päivät pääksytysten oli kuihtuneena ja naukuen tepastellut ympäri ja jolle ei kukaan ollut muistanut tarjota kuivaa eikä märkää, makasi nyt takan edessä pyöreänä kuin kerä ja katseli miltei halveksuen maitovelliä, jolla uusi emäntä koetti voittaa sen suosiota. Kanat alkoivat uudelleen munia ja kaakottaa. Ja Leo, koira, joka henkeänsä ylläpitääkseen oli metsän tasangot nuuskien juossut ja silloin tällöin onnistunut saamaan kynsiinsä jonkun jäniksen, piti nyt hyviä päiviä loikoen erään isäntäväkensä viinitarhan aitauksen sisällä. Martinin huoneessa hymyili kaikki: oli kuin olisi sitä joku siunannut.
Olisiko ehkä sen tehnyt taivaastansa Dominika?
Ken tietää?
II
Oli heinäkuun ilta. Martin, hänen vaimonsa, hänen tyttärensä ja poikansa nousivat pöydästä, lausuivat kiitoksensa Jumalalle ruuasta ja menivät ruokalepoa nauttimaan muutamien, huoneen vieressä kasvavien komeiden kirsikkapuiden siimekseen.
Joakiina, joka oikein jumaloimiseen asti helli Antoniota, poikaansa, alkoi siinä puhella pienokaiselleen kaikenmoisia mieluisia hullutuksia ja miltei tukehuttaa häntä suudelmillaan ja hyväilemisillään, kunnes "pieni enkeli" tuohon kaikkeen niin kyllästyi, että rupesi kurkkunsa täydeltä huutamaan ja parkumaan.
"Älä itke, sydänkäpyni", sanoi tahi paremmin uikutti äiti. "Miksi itket sinä, äitisi ylpeys, sinä, joka olet arvokkaampi kuin koko maailman pesetaat? [Espanjalainen raha.] Kuinka kauniin pojan on Jumala minulle antanut! Eikö totta, Martin? Onko Espanjan kuninkaalla poikaa, joka pojallemme vertoja vetää? Luo silmäsi häneen, Martin, näet sä, kuinka hän nauraa… Ah, siunattu pieni suu! Tahtoisinpa syödä sinut suuteloillani!"
Martin otti vuorostaan pojan syliinsä ja alkoi hyväillä häntä. Tytöt, varsinkin nuorin, seisoivat äänettöminä ja noloina, huolimatta enää ihailla korvarenkaita, joita vasta olivat kirsikanmarjoista tehneet. Kun Martin huomasi tämän, jätti hän jonkinmoisella kiireellä, jossa Joakiina oli näkevinänsä ylenkatsetta, pojan takaisin äidin syliin ja aikoi juuri kysyä syytä tyttärien alakuloisuuteen, kun Markiitan huulet yht'äkkiä rupesivat väräjämään.
"Mikä sinun on, lapseni?" kysyi Martin.
"Älä kysy, isä", vastasi tyttö yhä suuremmassa ahdistuksessa.
"Miksi en kysyisi?" sanoi Martin hyväillen häntä. "Mikä sinua surettaa, pieni ihmelapseni? Tiedäthän, että sinä ja sisaresi olette isänne ylpeys."
"Katsopas lutusta! Kuusvuotinen ja jo osaa!" huudahti Joakiina kovin närkästyneenä.
"Älä ole milläsikään, vaimo", sanoi Martin sovinnollisesti. "Ainahan lapset ovat kateellisia, kun näkevät toisia hyväiltävän."
"Kyllä minä hänestä saan kateuden lähtemään muutamilla selkäsaunoilla."
"Joakiina, varo itseäsi sitä tekemästä."
"En, enkä varo! Vaikkakin nuo toiset lutukset eivät puhu mitään, niin näkee selvään, että he ovat samassa liitossa. Mutta onko se heidän syynsä? Ei, syy on isän, joka pilaa heidät."
"Vaimo, Joakiina! Pyhän neitsyen nimessä, ei mitään väärinkäsitystä! Semmoisia tulee maailmassa kyllä muutenkin, meidän ei tarvitse niitä etsiä."
"Samaa sanon minäkin – sinulle!"
Ja Joakiina purskahti itkuun, oikein Magdaleenan tavoin, ja mumisi, suudellen poikaansa ja huuhtoen häntä kyynelillään:
"Sieluni poika! Kuinka vähän suosituksi Jumala on tehnyt sinut! Ei rakasta sinua kukaan muu maailmassa kuin sinun oma äitisi."
"Vaimo!" huudahti Martin, joka jo alkoi menettää malttinsa. "Älä lörpöttele tuhmuuksia; älä kiusaa minua… Minäkö en rakastaisi poikaani!"
"En tarvitse silmälasia sitä nähdäkseni."
Kun Martin huomasi, ettei mikään järkisana pystynyt Joakiinaan, että tämä kohtuuttomasti väärinkäytti hänen kärsivällisyyttään ja hyvänsävyisyyttään, sekä vielä että sama juttu tulisi joka päivä uudistumaan, vaikeni hän vähäksi aikaa tyyntyäkseen ja sanoi sitten vakavalla äänellä:
"Kuulehan, Joakiina, mitä nyt sanon, äläkä unhota sitä koskaan. Ei voi kukaan maailmassa rakastaa lapsiansa enemmän kuin minä rakastan poikaani; ei voi kukaan maailmassa rakastaa vaimoansa enemmän kuin minä rakastan ja kunnioitan vaimoani, eikä kukaan ole enemmän kuin minä vakuutettu siitä, että Jumala on pannut miehelle velvollisuudeksi suojella ja tukea naista, joka luonnoltaan on turvaton ja heikko; mutta niin vahvasti vakuutettu kuin minä ei voi myös kukaan olla siitä, että Jumalan kirous ei ole kohtaamatta miestä, joka unohtaa kuolleet ja hylkää äidittömät. Puolisoni, joka nyt riemuitsee Jumalan kasvojen edessä, hän, joka eli ja kuoli pyhimyksenä, hän, Dominika, jota rakastin kuin sinua nyt rakastan, sanoi minulle vähää ennen kuin hän heittäysi isän Jumalan helmaan: 'Kautta pyhän neitsyen vannotan minä sinua, jos sieluni tyttärille äitipuolen hankit, ettet salli tämän niitä pahoin pidellä ja ettet itse niitä kovuudella kohtele, niin kauan kuin ne täyttävät lasten ensimäisen velvollisuuden, joka on kuuliaisuus vanhempia kohtaan!' Ja tälle samalle vaimolle minä valalla lupasin, että täyttäisin hänen tahtonsa, ja valani aion minä pitää. En suvaitse keneltäkään sydämettömyyttä tyttäriäni kohtaan, joilla, lukuunottamatta että kuoleva äiti ne minun huostaani uskoi ja että ne ovat minun omat tyttäreni, vielä siihen lisäksi on nimi pyhempi ja suurempaa kunnioitusta ansaitseva kuin mikään muu nimitys maailmassa, nimi: äidittömät."
Kun Joakiina kuuli nämä vakavat sanat painoi hän alas päänsä ja näytti katuvan kovuuttansa. Martin ojensi hänelle kätensä ja pyyhki pois tunteen kyynelen. Ja Jumalan rauha majaili tänä hetkenä perheessä, niin että nyt, niinkuin aina kun mies on jalomielinen, hyvä ja tunteellinen, vaimo, joka ei ole paha, joskin hiukan turhamainen, lopulta tulee sanoneeksi: "tapahtukoon tahtosi!"
III
Joakiina ei ollut paha. Mutta hän oli äitipuoli, ja tunnettuhan on sananlasku: "Madrasta, el diable la arrasta" (perkele houkuttelee äitipuolta puolelleen). Kuta enemmän ponnistuksia Joakiina teki rakastaaksensa lapsipuoliaan, sitä vähemmin saattoi hän kärsiä niitä.
Muut ihmiset luulivat että Martin ja hänen vaimonsa sopivat varsin hyvin, mutta tämäpä olikin todellisesti vain näennäistä, sillä tiesihän Martin ettei Joakiina rakastanut hänen tyttäriään, ja Joakiina taasen tiesi ettei Martin rakastanut poika-parkaa niin paljon kuin tyttäriä.
Ei tarvittu muuta kuin että Martin hiukkasenkaan hyväili tyttöjä, niin paha vihamies oli kohta saapuvilla virittämässä kateuden tulta Joakiinan sydämeen. Martin tiesi sen ja suri katkerasti; mutta kun hänen vaimonsa salasi tunteitaan, niin teki hän samaten. Tämä kaikki kohtasi poika-parkaa, sillä vaikka Martin olisi tehnyt mitä ponnistuksia tahansa ja koettanut muistaa että Joakiinan lapsi oli hänen lapsensa yhtä hyvin kuin tytöt, niin tuli hän lopulta, jollei juuri inhonneeksi, kumminkin välinpitämättömyydellä katselleeksi tätä lasta.
Joakiina olisi mielellään tahtonut kurittaa tyttöjä; mutta vielä hän ei ollut saanut tilaisuutta täyttämään tätä haluansa. Syyttä ei hän uskaltanut heitä piestä, sillä Martin oli sanonut sallivansa hänen kurittaa heitä ainoastaan siinä tapauksessa, että he olivat tottelemattomia; mutta tyttöraukat olivat niin nöyriä ja hyvin kasvatettuja, että he aina säntilleen tekivät, mitä ikinä äitipuoli heiltä vaati, ja osasivat siten välttää kaikkia niitä ansoja, joita äitipuoli viritti heidän tielleen saadaksensa heidät kiinni tottelemattomuudesta ja laiminlyömisestä.
Jos Joakiina otti oppia perkeleeltä keksiäksensä lapsipuolilleen tavattomia ja vaikeita tehtäviä, niin turvasivat lapsipuolet varmaankin Jumalan apuun, voidaksensa näitä tehtäviä täyttää, sillä muussa tapauksessa olisi ollut mahdotonta, että he olisivat voineet saada kaikki äitipuolensa käskyt niin ihmeen täydellisesti toimitetuiksi.
Eräänä päivänä käski äitipuoli Isabelin kuljettaa muulilla vehnäjyviä myllyyn ja olla kotona ennen puolen tunnin kuluttua, joka aika ihan minuutilleen tarvittiin tällaiseen matkaan, ellei mitään viivytystä tiellä sattuisi. Keli oli kovin huono, ja Joakiina oli mielessään laskenut, että muuli kompastuisi, jolloin raskas nisusäkki putoaisi sen selästä ja Isabel siitä syystä viipyisi tavallista kauemmin, semminkin kun ei auttajaa läheisyydessä ollut.
Aivan oikein! Muuli kompastui. Mutta ihmisavun puutteessa lähetti Jumala toisen avun tytölle, antamalla hänelle neuvon pälkähässä. Siinä oli tien varrella kohtisuora multakasa. Sen viereen asetti Isabel muulin. Sitten vieritti hän kasan toista, kaltevaa puolta säkkiä ylös ja sai sen sitten pienellä töytäyksellä uudelleen muulin selkään. Ja ennenkuin puoli tuntia oli kulunut, oli hän kotona, iloinen ja hymyilevä kuin keväinen kukka.
Eräänä päivänä vähää ennen puolista meni Joakiina pellolle, jossa hänen miehensä ynnä vanhin ja nuorin tytöistä sekä poika olivat. Lähtiessään sanoi hän Teresalle, joka jäi kotiin:
"Katso tarkkaan pataa ja laita että pöytä on katettu säntilleen kello 12, sillä silloin tulemme syömään. Tässä on ullakon avain; tuo viinirypäleitä ja aseta ne pöydälle ennenkuin palaamme."
Teresa katsoi pataa. Kello puoli kaksitoista kattoi hän pöydän; sitten otti hän ullakon avaimen ja meni noutamaan rypäleitä. Mutta ullakon oven lukko oli kovin kankea, ja tyttö huomasi pian ettei hän saisi sitä avatuksi. Tämän tiesi kyllä paha äitipuoli, joka itsekseen kaiketi nyt riemuitsi, luullen vihdoinkin saavansa mielin määrin piestä tyttöparkaa.
Mitä tuli Teresan tehdä? Hän alkoi jo vaipua epätoivoon. Kello oli kohta 12, ja jolleivät rypäleet olleet pöydällä, kun äitipuoli tuli kotiin, niin oli hänellä selkäsauna valmis. Rypäleet olivat ullakkokamarissa säkeissä ja hyvin kaukana ovesta. Tyttö koetti kissaa varten oveen tehdyn reijän kautta korennolla haalia säkin luoksensa, mutta se ei onnistunut. Hän ajatteli jo juosta naapuritaloon apua pyytämään, mutta vaikka naapuritalo ei ollut kovinkaan kaukana, huomasi hän ettei hän ehtisi, sillä hänellä ei ollut silmänräpäystäkään menettää. Teresalla oli tapana, kuten hyvillä lapsilla on, kun he hätään joutuvat, huutaa äitiään avukseen.