Asuntooni mennessäni näin leirin vieressä olevalla kukkulalla hämärässä jonkinlaisen rakenteen. Danilo sanoi sen olevan hirsipuun, jossa Hershko, sotaoikeuden tuomion mukaan, oli saanut petoksensa palkan – hänen tyttärestään en ole sittemmin mitään kuullut.
MIRANDA
Kirj.
Mauri Jokai
I
Hyökkäys.
Kuusi kuukautta oli kulunut siitä päivästä, jona vaskenväriset alku-asukkaat hävittivät Diaz de Solis'in uutisasutuksen; jo olivat Rioterion linnan rauniot ruohoittuneet, ikäänkuin olisi luonto itse tahtonut valloittaa takaisin kaikki mitä vanhan maailman asukkaat olivat siltä vieneet.
Ja kumminkin oli Solis rakennuttanut linnansa muurit poltetuista tiilistä ja varustanut sen paalutuksella, vaikkakin Rioterion virta sitä kahdelta ja meri kolmannelta taholta suojeli. Siitä paikasta, missä virta oli kapein, vei vipusilta rakennukseen, jonka porttia oli aivan mahdoton lähestyä, kun silta nostettiin. Tornit olivat varustetut ampumareijillä ja kaivoshaudat reunustetut terävillä paaluilla; kaksi kanuunaa suojeli siltaa ja kolmesataa rautahaarniskoihin puettua sotilasta muureja; mutta kumminkin tapettiin kaikki, jotka linnassa asuivat, viimeiseen mieheen saakka. Joukko alastomia villi-ihmisiä ui eräänä sysimustana yönä virran poikki; ne kiipesivät muureille, hiipivät nukkuvien asuntoihin, löivät ne kuoliaaksi ja sytyttivät linnan tuleen.
Autiot muurit jätettiin seisomaan, ja jo kuuden kuukauden kuluttua oli paikka, missä sivistyksen vartiapylväs oli kohonnut, täydellisesti villiytynyt; istutuksilla ja teillä rehoitti rikas villi-kasvullisuus, joka omituisella tavalla erosi ympäristön kasvullisuudesta niillä paikoin, missä lapiot olivat maata kaivaneet tahi hevosten kaviot sitä tallanneet; sillä näillä paikoin rehoitti tuntematon, punaiseen vivahtava rikkaruoho, joka myöskin näkyi menestyvän valko-ihoisten maahan painamissa jäljissä. —
Kuusi kuukautta tämän verisen yön jälkeen saapui uudelleen laiva
Argentinan rannalle ja laski ankkurinsa noin penikulman päähän
Rioterion suusta, vastapäätä linnan raunioita.
Miksi se ei tullut likemmäksi? Miksi pysyi se niin etäällä? Sillä oli kyllä syynsä siihen.
Kiireesti laskettiin laivasta vesille kaksi venettä; kumpaisessakin oli kaksikymmentä kookasta, rautaan puettua, hyvillä muskettipyssyillä varustettua sotilasta; niiden kallellaan olevista leveälierisistä päähineistä liehui suuria, valkoisia sulkia; vyötäreillä oli heillä pistooleja ja sivuillaan leveät, suorat miekat.
Veneiden lähestyessä liukuu pitkiä, kapeita pirogeja pitkin Rioterion pensaista rannikkoa, väijyvien intianien aluksia, niiden kaimani-eläinten kaltaisia, mitkä katosivat veden pinnalta heidän edessään.
Murhattujen valko-ihoisten veljet olivat tulleet!
Heidän veneensä saapuivat rantaan. Kaksi miestä astuu ensinnä maalle, kaksi hartiakasta miestä, joiden olkapäillä leveät, siniset nauhat osoittavat heidän arvoansa. Toinen heistä on punaverinen, pyöreäposkinen; päähine on luisunut taaksepäin, joten sulat koskettelevat olkaa; hänen kulkunsa ja ryhtinsä ilmaisee miestä, joka tuntea olevansa kotona missä tahansa. Toinen on paljoa nuorempi, hänen kasvonsa ovat kauniit, joskin hiukan synkät; hänen silmäripsensä ovat mustat, viikset ja poskiparta ovat tuskin alkaneet nousta.
Edellinen on Nunjo de Lara, Sebastian Cabotin jälkeinen kapteeni; toinen taasen Sebastian Hurtado, espanjalaisen ritarikunnan ensimäinen luutnantti.
Näiden jälkeen astuvat sotilaat maalle; kymmenen jää vartioimaan veneitä, kolmekymmentä seuraa johtajiansa raunioiden luo.
"Luulenpa melkein, ystäväni", sanoi Nunjo välinpitämättömästi, "että kiikarisi oli oikeassa, ja että meillä todellakin on raunio edessämme."
"Niin, eikö ole? Ja kumminkin vakuutit sinä näkeväsi kattoja."
"Hahaa! Ja lopulta rupesin minä vakuuttamaan sinulle, ettei tässä maassa ole tapana pitää katettuja huoneita. No niin, kaikki on siis tyyten poltettu! Olipa todellakin hyvä asia, etten purjehtinut likemmäksi rantaa. Nyt eivät voi naisemme nähdä täällä vallitsevaa kurjuutta, ennenkuin olemme saaneet kaikki järjestykseen."
"Kaikki?"
"Niin juuri, eli toisin sanoen: niin paljon kuin suinkin. Sillä näyttäähän täällä siltä kuin linnaväki, jonka olisi pitänyt tulla meitä ilolla vastaanottamaan, olisi saanut surmansa viimeiseen mieheen saakka. Mutta se ei muuten minua ensinkään kummastuta. Diaz oli narri. Jo hänen lähtiessään sanoin hänelle, että hänen näin tulisi käymään – sillä tahtoihan hän kukistaa villikansat peukaloraudoilla ja kiehuvalla öljyllä. Jos hän sitävastoin olisi lahjoittanut heille lasihelmiä ja kohdellut heitä lempeydellä, niin eläisi hän ja koko hänen seurueensa vielä tänäkin päivänä. Mutta ei! Hänen mielipiteensä olivat toisellaiset. Hän tahtoi juurta jaksain hävittää villien epäjumalat. Mies parka! Suon hänelle lepoa ja rauhaa tuolla elämän toisella puolella; me tahdomme koettaa saavuttaa ne jo täällä."
"Niin, mutta käsi miekan kahvalla ja toinen silmä auki, kun nukumme."
Tällä välin oli pieni aseellinen joukko saapunut linnan portille. Linnan pihalla kasvoi kaislankaltaista, miehen korkuista ruohoa, jotta miesten täytyi raivata tietä miekallaan.
Hurtado kulki joukon etupäässä, Lara seurasi häntä.
Kun he ehtivät linnan pihan keskipaikoille, kuului epäilyttävää myrinää heidän korviinsa.
"Tänne on varmaan peto-eläimiä asettunut", sanoi Lara välinpitämättömästi.
Hurtado astui askeleen sinne päin, mistä tuo epäilyttävä ääni kuului; ja raivattuansa miekallaan leveän aukon kaislikkoon, huomasi hän jaguari-pesän; siinä makasi emä ja imetti kahta poikaansa.
Hurtado otti esiin pistoolin, mutta Nunjo painoi alas hänen kätensä.
"Minä pyydän, älä ammu; laukaus voisi kuulua laivaan ja pelottaa ylhäiset naiset. Nämä nelijalkaiset eivät tee sinulle vahinkoa, jollet hyökkää niiden päälle."
Ja todella, jaguari ei rynnännyt miehiä vastaan, vaan otti toisen pojista hampaittensa väliin ja katosi eräästä muurissa olevasta ampuma-reiästä, vihaisesti myristen ja heittäen leimuavia silmäyksiä ympärilleen. Toinen pentu jäi pesään. Sotilaat olisivat tahtoneet tappaa sen, mutta Nunjo esti heidät sitä tekemästä. "Miksi tappaa, kun eläin ei ole meille mitään tehnyt?" kysyi hän. "Emä kaiketi kohta tulee sitä noutamaan; parempi on, että asetamme pojan reiän viereen, niin että emä sen kohta löytää."
Ja niin tehtiin. Jaguari, joka uiden oli vienyt toisen poikansa virran yli, palasi kohta takaisin, milloin hiipien, milloin hyppien, reiän luo, tapasi toisen poikansa, otti sen kauheitten hampaittensa väliin ja vei senkin toiselle rannalle.
"Näet sen, villipedot eivät tee meille mitään, jos annamme niiden olla rauhassa."
Mutta kohta sen jälkeen ilmestyi eräs, joka ei tahtonut vastaanottaa tulijoita yhtä jalosti. Askeleet, jotka olivat panneet korkean kaislikon liikkeeseen, olivat pelästyttäneet erään mustan käärmeen, joka nyt pää pystyssä kiemuroi sotilaita vastaan. Myrkkyhampaat pistivät leuasta ulos ja viheriät silmät säkenöivät Hurtadoa vastaan.
"Se ei ole myrkyllinen", huudahti Lara rauhoittaaksensa luutnanttiaan.
Mutta hänen varoituksensa myöhästyi. Hurtado oli jo käyttänyt miekkaansa ja sen oivallinen terä oli yhdellä sivalluksella katkaissut käärmeen pään. Ruumis siinä kiemuroi ja musta veri ruiskusi ympäri. Katkaistu pää repi raivossa rikki vieressään olevan ruohon ja katseli yhä kiivaalla vihalla murhaajiaan. Hurtado irroitti itsensä kuoleman kourissa kiemuroivasta ruumiista, eikä asiasta sen enempää puhuttu.
Nyt tuli miesten päästä sisään aution linnan huoneisiin.
Portaat olivat palaneet, mutta kun Hurtado varovaisuuden vuoksi oli ottanut mukaansa lujan köyden, pääsi kun pääsikin hän sen avulla erääseen ovi-aukkoon. Sinne katosi hän.
Siellä katseli hän ympärilleen, kääntyi kumminkin pian kauhistuneena takaisin ja peitti käsillään silmänsä.
Hän oli nähnyt palaneen luurangon ja sen vieressä krusifiksin (ristiinnaulitunkuva), joka ilmaisi, että onneton oli ollut espanjalainen; hän oli nähnyt palaneita parruja, hiiltyneitä palkkeja ja puoleksi palaneita ja katkaistuja pertuskan varsia. Savu oli mustannut seinät. Tämä huone oli kenties ollut asuinhuone, joka kokonaan oli palanut poroksi, se kun oli ollut puusta rakennettu; muut huoneet olivat korkeine muurattuine holvineen paremmin voineet kestää tulen hävitystä – näyttääksensä sitä surkeammilta.
Suuri yhteinen ruokasali oli joutunut lieskojen uhriksi. Diaz oli maalauttanut sen seinille pyhimyskuvia, joiden kasvot intiaanit olivat mitä raa'immalla tavalla häväisseet. Kivilattia oli musta hyytyneestä verestä, ja jos akkuna-aukoista minne alas katseli, kohtasi silmä valjenneita luita, joista voi tulla siihen päätökseen, että murhattujen ruumiit olivat heitetyt akkunoista ulos. Kaiketi oli peto-eläimillä ollut paljon tekemistä, ennenkuin olivat ehtineet ne ahmia.
Surullisimmalta näytti pieni huone, jonka akkuna oli merelle päin. Varmaan lienee se ollut Diazin puolison makuukamari. Seinät siinä olivat olleet maalatut vaaleansinisiksi; mutta taivaanvärisellä pohjalla näkyi – kaiketikin oli isän vuode ollut niillä paikoin – kymmenen pienen sormen veriset merkit. Lattialla makasi revityitä hiuskutreja, jotka olivat kuivuneet kiinni avojalkaisten intiaanien verisiin jälkiin.
Sebastian Hurtado huokasi syvään. Myöskin hänellä oli mukanansa nuori vaimonsa.
* * * * *
Uudet uutisasukkaat olivat varustetut kaikella, mitä heidän asemassaan olevat tarvitsevat. Heidän joukossaan oli kaikenlaisia käsityöläisiä; jokainen sotilas oli perehtynyt johonkin ammattiin. Mikä oli rakentaja, mikä kirvesmies, mikä suutari tahi seppä, ja miekan ja musketin ohessa oli jokaisella myös tarpeelliset ammattikapineensa mukanansa.
Nunjo pani kohta sata miestä työhön – ainoastaan viisikymmentä oli jätetty laivaa vartioimaan – ja muutaman viikon kuluttua oli linnalla taas katto päällä. Palosta ja hävityksestä ei enää näkynyt jälkeäkään. Linnan pihalta ja lähiseuduilta oli rikkaruoho perattu; huoneet olivat yksinkertaisesti kalkitut, lapsenkäden veriset merkit hävitetyt, ja kaikki suojat kalustetut ruo'oista kudotuilla vuoteilla ja tuoleilla. Sitten pystytettiin Espanjan lippu linnan katolle ja kolmella laukauksella ilmoitettiin laivassa odottaville, että linna oli valmis vastaanottamaan vieraansa.
Laivaan jätetyt sotilaat ynnä vaimot ja lapset, jotka kuuluivat uutisasukkaiden perheisiin, saatettiin tavaroineen ja kesyine koti-eläiminensä maalle. Kuinka iloisia kaikki olivat! Rannalla odotti jokaista sukulainen; puoliso, isä tahi veli, ja hauskassa keskustelussa astuskeli joukko vanhaa bambusiltaa myöten korjattuun linnaan. Mitä kauhistuttavaa ensintulleet olivat nähneet, sitä eivät saaneet naiset koskaan tietää.
Niin pian kuin oli laivasta tuotu, mitä uutisasutuksessa tarvittiin, muun muassa europalaisia koti-eäimiä (niiden joukossa viisikymmentä hevosta), purjehti laiva eräänä päivänä pois satamasta, sanoi Espanjan kuninkaallisella kunnialaukauksella jäähyväiset uutisasukkaille ja katosi taivaanrannalle näkyvistä. Uutisasukkaat jäivät uudistettuun linnaan, josta entinen väestö oli viimeiseen mieheen tapettu.
Kun laivan ylimmäinen purje oli kadonnut meren siintävältä pinnalta, alkoi taas ilmestyä pienissä kanoteissaan [intialainen vene, joka on kovertamalla yhdestä puusta tehty] maan alku-asukkaita, uuden maailman vaskenvärisiä asujamia, jotka olivat vaskisilla aseilla varustetut.
Kentiesi juuri ne samat, jotka olivat tahranneet kätensä Diaz de
Solis'in verellä.
Nyt tulivat ne, tulivat harvalukuisina, eivätkä ensinkään vihamielisessä tarkoituksessa; – ne olivat vain sen kansan lähettiläitä, jolla on tapana pitää Tahun sulkia hiuksissaan. Ne laskivat aseensa maahan ja kantoivat sen sijaan muukalaisille virkistäviä hedelmiä pienissä koreissa sekä sikoja ja muuta riistaa pitkillä seipäillä. Johtajan vieressä kulki joukko vaimoja, kukin kantaen selässään lastansa.
Sen, jolla on vaimonsa ja lapsensa mukanaan, ei luulisi tulevan pahassa tarkoituksessa.
Lähetystön johtaja oli Mangora, intianien päällikkö.
Linnan suurissa saleissa ottivat Nunjo de Lara, Hurtado ja muut ylhäiset espanjalaiset vastaan Mangoran ja hänen seuralaisensa.
Intianipäällikkö tervehti isäntiään murteellisella espanian kielellä, jota hän epäilemättä oli oppinut Diaz de Solis'ilta.
"Urhoolliset valko-ihoiset sankarit", alkoi hän. "Paraguai-kansan päällikkö on Mangora. Mangora ei ole mikään paha ihminen. Mangora ei ole tappanut valkoihoisia. Hän ei tapa nukkuvia. Makhijaiitit ja Gujatsit tappoivat heidät yöllä. Paraguailaiset taistelevat päivän valossa. Paraguailaiset ovat valkoihoisten ystäviä, vievät heille kesyjä eläimiä ja teurastettua riistaa, vievät hedelmiä heidän syödäksensä, hamppua vaatteiksi ja mahlaa sairaiden parantamiseksi. Paraguailaiset tahtovat rakastaa valko-ihoisia. Toiset valko-ihoiset, jotka tapettiin, pitivät kauan Mangoran isän luonansa. Mangoran isä palasi sitten omaistensa luo ja toi mukanaan valkoihoisilta saadun lahjan, ja sitä lahjaa kantoi hän kuolinpäiväänsä. Se ei lähtenyt hänen kädestään. Mutta kuolleen miehen kädestä leikkasi Mangora irti vanhan valkoihoisen lahjan ja antaa sen nyt takaisin vastatulleille valko-ihoisille."
Näin puhuen otti Mangora esiin kirjavasta pussista käsiraudat. Tällaisen lahjan oli Diaz de Solis antanut intianipäällikölle – lahjan, joka ei irtautunut hänen kalvosistaan ennenkuin hänen kuolemansa jälkeen – leikkaamalla.
Mangora oli puhunut niin viehkeällä ja lapsellisella äänellä, ettei
Lara voinut siinä mitään ivaa huomata.
"Mitä vanha valko-ihoinen on rikkonut", sanoi Nunjo, "sen korvaavat vastatulleet. Vastatullut valko-ihoinen ei anna ystävilleen sellaisia lahjoja, ja vakuudeksi siitä, että hän puhuu totta, murtaa hän rikki rautasormuksen."
Ja tämän sanottuaan otti hän käsiraudat voimalliseen käteensä ja pusersi ne rikki, kahdeksi eri kappaleeksi, yhtä helposti kuin rinkilän; toisen kappaleen antoi hän Mangoralle, toisen piti hän itse.
"Pitäkäämme kumpikin puoliskomme merkiksi, ett'emme koskaan riitaannu", sanoi hän.
Tämän voiman-osoitteen nähdessään lankesi päällikkö polvilleen Laran eteen, suuteli hänen kättänsä, tunnusteli hänen sormiansa ja tarkasteli hänen kämmentänsä, havaitaksensa, missä tuo yliluonnollinen voima sijaitsisi.
"Iäti on Mangora pysyvä sinun liittolaisenasi", änkytti hän nöyrästi. "Niin väkeviä miehiä ei tavata paraguailaisissa. Paraguailaiset ovat myös väkeviä, mutta valkoihoisen yksi sormi on yhtä väkevä kuin kokonainen paraguailainen, valko-ihoisen käsi yhtä voimakas kuin paraguailainen armeija, ja valko-ihoinen itse yhtä voimallinen kuin suuri kansa."
Nunjo tahtoi lieventää vaikutusta, minkä hänen erinomainen voimansa oli tehnyt uuden maailman asukkaihin, ja samassa miellyttävällä tavalla tätä vaikutusta kohottaa. Hän toi puolisonsa, Doloreksen, intianien luo ja sanoi:
"Tässä, ystäväni, näette äitinne; siksi tahtoo hän ruveta; ne, jotka pitävät meitä ystävinänsä, saavat hänestä äidin, jonka luo voivat kääntyä."
Ja donna Doloreksella olikin semmoinen ulkomuoto, joka täydelleen vastasi sitä käsitystä, mikä intianeilla oli "kansan äidistä." Hän oli, näet, niin vankka, että hän itseänsä varten tarvitsi suurimman veneen, kun häntä kuljetettiin maalle laivasta.
Hämmästyneenä suuteli Mangora tämän silavaisen epäjumalan kättä – sillä ihan Doloreksen muotoisia olivat näiden alku-asukkaiden epäjumalat näöltään, erotuksena oli vain se, että epäjumalat olivat kivestä veistettyjä. Intiaanit eivät koskaan tule jykeiksi, eikä heidän keskuudessaan ensinkään tavata lihavia naisia. Sentähden kuvaavatkin he jumalansa niin ruumiikkaiksi ja veistävät heidät niin lihaviksi, etteivät niiden kädet ylety yhtymään vatsalla. Ja nyt saivat he nähdä ihanteensa elävänä! Niin, valko-ihoiset ovat jumaloitavia, eikä ainoastaan sentähden, että voivat jyristä ja salamoida, mutta myös sentähden, että osaavat "paisua."
Sangen tyytyväisenä vaikutukseen, minkä tämä ensimäinen yhtyminen oli tehnyt villiin ruhtinaaseen, arveli Nunjo olevan paikallaan suositella häntä vielä sillä, että esitti hänelle Mirandan, Hurtadon nuoren puolison. Tämä oli vasta kahdenkymmenen vuotias; hänen pitkien, mustien silmäripsiensä alta loisti kaksi lempeätä, sinistä silmää. Miksi näytti hän juuri Mangoralle näitä sinisiä silmiä?
"Ja tässä", sanoi Nunjo, "saat sinä, Mangora, rakastavan sisaren, jos pysyt meille uskollisena."
Villi ruhtinas heittäytyi kasvoilleen ihanan naisen eteen ja katseli sitten, ihastuksesta vavisten, nuoren rouvan pieniä, valkoisia käsiä, hänen pehmeitä, korallipunaisia huuliaan, hänen lempeitä, sinisiä silmiään. Miranda tunsi, kuinka intianin hehkuvat silmäykset polttivat hänen poskiaan, ja loi alas silmänsä.
Mielettömänä luulossaan, että kerran saisi omistaa tämän ihanan naisen, huudahti Mangora, polvillaan maaten ja oikaisten kätensä taivasta kohden: "Minä vannon kautta taivaan, että tahdon olla sinun veljesi."
On muistettava, että näissä villikansoissa sanotaan miestä ja naista, jotka rakastavat toisiaan, veljeksi ja sisareksi.
Nunjo de Lara oli varsin hyvillään voitosta, minkä hänen diplomatillinen viekkautensa oli hänelle antanut. Mutta siinä oli myös saapuvilla Hurtado, ja hän ei olisi ollut espanjalainen, jos hän ei olisi huomannut intiaanin intohimosta palavia silmäyksiä, mitkä pakottivat hänen puolisonsa katsomaan alas. Hurtado puristi kovasti miekkansa kahvaa ja koetti hillitä mustasukkaisuuttaan ajattelemalla, että hän yhdellä ainoalla miekkansa iskulla voisi halaista kavalan intianin kahdeksi kappaleeksi.
* * * * *
"Niin kauan kuin minulla on miekka ja musketti, en mene kerjäämään!"
Näin oli Hurtadolla tapana vastata, kun Lara esitti hänelle, että käyttäisivät hyväkseen alku-asukasten tarjoamaa ystävyyttä.
Mutta ruokavarat alkoivat käydä vähiin ja sade-aika lähestyi yhä.
Uutisasukkaat eivät vielä saaneet tarpeitaan omista viljelyksistään.
Hurtado ei sittenkään tahtonut sallia miestensä vastaanottaa lahjoja, joita paraguailaiset usein tarjosivat ystävyytensä osoitteeksi.
"Vaatikaamme mieluummin lahjoja niiltä, jotka ovat meidän vihamiehiämme!"
Hyvien ystävien lahjat ovat kallisarvoiset; vihollisten pakosta antamat maksavat sitä vastoin vähemmän; – niitä saa verellä!
Ja sitä paitsi – olihan vielä uutisasukasten ja naapurien välillä pieni lasku kuittaamatta. Hurtado käski ratsumiehensä – näitä oli 50 – nousta hevostensa selkään ja ratsasti niiden etupäässä ulos linnasta.
Mutta ennen lähtöään syleili hän kaunista puolisoaan. Kentiesi kesti jäähyväissuutelo tavallista kauemmin, kentiesi tykytti sydän tavallista kovemmin; – mutta eihän Miranda missään vaarassa ollut, olihan hän hyvässä turvassa. Ja mikä vaara voisi Hurtadoa uhata, kun hänellä oli hyvä juoksijansa ja oivallinen miekkansa?
Kaksi viikkoa viipyi Hurtado vihollisella alueella. Hän teki kauppaa intianien kanssa ja kokoili kauniilla sanoilla ja vähäpätöisillä vastineilla koko joukon savustettua lihaa, jauhoja, paahdetuita juuria, palmuviiniä, kesyjä lehmiä ja puhveleita, mitkä olivat kuljetettavat linnaan – ja kaiken tämän oli hän saanut aikaan, tarvitsematta ainoatakaan kertaa vetää miekkaa tupestaan.
Minne ikänä hän tuli, kohta kiirehti heimokunnan vanhin hänelle valalla vakuuttamaan heimonsa viattomuutta valko-ihoisten murhaan; tämän ilkityön olivat muka tehneet vuorten toisella puolella asuvat. Nämä taasen syyttivät Pampaksen intianeja – mutta niiden luo ei Hurtadon tehnyt mieli tunkeutua.
Olivathan kaikki niin viattoman näköisiä! He olivat ihan alastomia, aseettomia, heidän jäsenensä olivat niin pyöreitä ja hentoja kuin naisen, ja sen lisäksi olivat he arkoja kuin linnut ja kuuliaisia kuin lapset.
Ja heidän aseensa! Nehän herättävät vain säälivää naurua. Rautaa eivät intiaanit tunne; heidän muodottomat miekkansa ovat vaskea, heidän nuoliensa päät kalanluuta, kilvet punotut kaisloista. Täytyihän espanjalaisten muhkeiden muotojen, tarmokkaiden käsivarsien ja kauheiden aseiden järkyttää yksinkertaisia, tuhmia alkuasukkaita, semminkin kun heidän pukunsa oli teräksinen! Kaikessa hiljaisuudessa palasi Hurtado ratsujoukkonsa kanssa retkeltään takaisin.
Illan hämärä levisi leviämistään, kun hän pääsi metsästä, joka esti hänet näkemästä rannalla sijaitsevaa linnaa; mutta kun tämä vihdoin oli näkyvissä hänen edessään, niin nousipa tuskan hiki hänen otsalleen ja kauhistuksen huuto hänen rinnastaan. Linnalla ei ollut kattoa.
Ihan tuommoiselta kuin nyt, oli se näyttänyt, kun hän sitä ensikerran mereltä katseli. Akkunoissa ei ollut uutimia, muurit olivat savusta mustat ja linnanpihan keskeltä nousi hieno savu, osoittaen että tuli oli linnassa vieraillut.
Nunjo de Laran uutisasutus oli hävitetty.
"Miranda!" huudahti Hurtado kauhistuksesta, ja raivoisana kannusti hän hevostansa ja samosi virran luo. Silta oli poltettu; hänen täytyi uida virran yli. Sitte kiiti hän avoinna olevasta linnanportista sisään.
Miltei mielettömänä ryntäsi hän kiviportaita ylös. Hän näki toistamiseen, mitä jo kerta ennen oli nähnyt: rikkinäisiä huonekaluja, verellä tahrattuja seiniä, avojalkojen hurmeisia jälkiä taittuneiden nuolien ja revittyjen hiuskutrien vieressä.
Kuin haavoitettu metsänpeto syöksyi Hurtado Mirandan huoneeseen. Tyhjä se oli, niinkuin toisetkin; seinissä näkyi keihäänpistojen ja ammuttujen kuulien jälkiä; verta oli lattialla.
Mutta kun hän miltei mielettömänä huoneen keskellä seisoen oli tarkastanut ympärillään vallitsevaa hävitystä ja hänen epätoivoiset silmänsä siten tuijottivat lattiaan, näytti hänestä kuin olisi siinä ristiin rastiin käyvien veritahrojen välillä kirjaimia.
Niin, siinä oli todellakin kirjaimia. Joku kuoleman kourissa oleva oli kirjoittanut ne vereen kastetulla sormellaan, ilmoittaaksensa jotakin takaisin-palaaville.
Hävitys ei ollut kokonaan näitä kirjaimia poistanut, kaksi sanaa saattoi selvästi erottaa, kaksi paljon sisältävää sanaa:
Paragualaisia – Miranda.
Hurtado heittäytyi maahan ja suuteli kallista nimeä, kallista verta. —
Mitä olikaan täällä tapahtunut?
II
Kosto.
Kohta sen jälkeen kun Hurtado miehinensä oli lähtenyt linnasta, saapui sillan luo vihollisien lähetystö. Mangora, päällikkö, oli heidän johtajansa; hän oli ainoa miespuolinen koko seurueessa, muut kaikki olivat naisia.
Nunjo laski heidät linnaan.
Mangoralla ei ollut mitään asetta; hänen seuralaisensa olivat, kuten jo sanottiin, kaikki naisia; eihän sellaista seuruetta tarvinnut pelätä.
Alku-asukkaat olivat saaneet tietää, että valko-ihoisten muonavarat olivat loppumaisillaan. He toivat heille ruokaa: makeita hedelmiä kudotuissa koreissa, viiniä nahkasäkeissä ja teurastettuja eläimiä.
"Syökää ja juokaa", sanoi Mangora; "paraguailaiset eivät maksua vaadi; ne haluavat vain valko-ihoisten ystävyyttä, lempeitä sanoja ja sukulaisuutta. Sukulaiset eivät lahjoita toisilleen ainoastaan ruokavaroja, ne rakastavat myös toisiaan. Vanhimmat ovat valinneet kauneimmat tyttärensä ja lähettäneet ne tänne. Tutustukoot valkoihoiset veljet niihin, valitkoot niistä. Yhdistäköön rakkaus hyvät ihmiset väkeviin. Valko-ihoiset ovat väkeviä, paraguailaiset hyviä. Jos teitä miellyttää sanani, niin vastaanottakaa lahjani."
Nunjo oli hyvänsävyinen, herkkä-uskoinen sotilas. Hän ei voinut edes aavistaakaan mitään petosta näiden näennäisesti lapsellisten ihmisten taholta, joille hän ei koskaan ollut mitään pahaa tehnyt. Heidän hyväntahtoisuutensa ilahutti häntä. —
Hedelmät, viini ja muut ruokavarat jaettiin espanjalaisten kesken; ja jotta nämä tulisivat vakuutetuiksi siitä, ettei ruuassa eikä juomassa ollut myrkkyä, istuutuivat lempeät, mielistelevät naiset espanjalaisten viereen, yhtyivät aterioimaan heidän kanssaan, haukkasivat palan tuntemattomasta hedelmästä, jota espanjalaiset katselivat epäilevin silmin, maistelivat viiniä ja lipoivat kieliänsä, näyttääksensä ettei tämä "agavis" niminen juoma ollut myrkyllistä. Mutta mitä on tämä juoma?
Etelä-Amerikassa kasvaa mehuisa, pitkä ja leveälehtinen kasvi, mikä meillä on "agave" – nimellä tunnettu, Europan pohattojen kasvitarhoissa näkee silloin tällöin jonkun semmoisen ruukkukasvina, mutta Amerikassa viihtyy se niin hyvästi kuin meillä rikkaruoho. Europassa kukkii se joskus pitkien aikojen kuluttua, kerta sadassa vuodessa, sanovat muutamat. Ja kun se tapahtuu, puhutaan siitä sanomalehdissä, tehdään oikea luettelo Europassa olevista "agaveista" j.n.e., kunnes kukka saavuttaa suuruuden, joka ympäri-mitaten on noin kolme syltä; silloin annetaan joka päivä sähkösanoma-tietoja sen voinnista ja luetellaan sen kukkakuvut, jotka nousevat tuhatlukuisiksi.
Tämä kasvi on Etelä-Amerikassa niin yleinen kuin meillä esim. nauris, ja vaikka se sielläkin tarvitsee paljon aikaa kehkeytymiseensä, niin kukkii alituiseen joku agavismetsä, milloin täällä milloin tuolla, ja tarjoaa lumoavan näyn.
Jos silloin joku tällaisen metsän jättiläisistä leikataan poikki, niin siitä parin viikon kuluttua juoksee nestettä niin runsaassa määrässä, että se täyttää monta saavia. Ja tätä nestettä käyttävät intiaanit samaan tarkoitukseen kuin me olutta, viiniä ja muita väkeviä juomia.
Sillä levoton ihmishenki on kaikissa ilmanaloissa onnistunut keksimään keinoja juopuakseen, eli toisin sanoen – himmentääkseen jalointa lahjaansa, järkeään. Kaikkialla Maailmassa on ihminen hankkinut tietoja eläimenä olemisen onnellisuudesta.
Ja tähän soveltuu agavis erinomaisen hyvin.
Se on mietoa, makeata ja päihdyttävää.
Se on – sanokaamme se suoraan: juovutusjuomaa.
Mutta sitäpaitsi on sillä se ominaisuus, että se, joka sitä ensikerran juo, vaipuu raskaaseen uneen, jota seuraa "paha elämä" ja oksennuksia. Sen, joka kerran on ne kestänyt, ei sitten enää tarvitse mitään pahoja jälkiseurauksia pelätä. Se vaikuttaa aloittelevassa samoin kuin tupakka; joka ensikerran sitä nauttii, voi pahoin; tottunut taasen rakastaa sitä intohimoisesti.
Intiaanit olivat tottuneet agavisviiniin, olihan se heidän jokapäiväistä juomaansa. Espanjalaiset maistoivat sitä nyt ensi kerran ja joivat arvatenkin ylenmäärin – sillä jos kauniit naiset täyttävät maljan ja kauniit huulet sitä koskettelevat, niin tuskinpa mikään miehen sydän voi vastustaa.
Kun ilta tuli, makasi koko espanjalainen siirtokunta sikeässä uupumuksen unessa; naisten oli täytynyt vetäytyä makuusuojiinsa – mutta vaskenväriset intiaanit olivat valveilla.
* * * * *
Kaikkien nukkuessa tunkeutui Mangora Mirandan makuuhuoneeseen. Hiljaa, hiipien kuin kissa, tuli hän sisään, ja kumminkin herätti hänen tulonsa Hurtadon puolison.
Ja taasen kohtasivat häntä nuo palavat silmät, mitkä jo kerran ennen olivat saaneet hänet katsomaan maahan. Mutta tällä kertaa tirkisteli hän intiaania inholla ja kauhistuksella.
"Mitä tahdot sinä täältä, kuningas?"
Niin huusi hän rosvojoukon päällikölle. Hän nimitti häntä kuninkaaksi, muistuttaakseen häntä hänen arvostaan. Arvosta! Mangora ei nyt ollut ihminenkään, oli eläin.
"Mitä minä tahdon? Minä rakastan sinua. Seuraa minua, kaikki täällä nukkuvat; rupea kuninkaan puolisoksi. Minä rakastan sinua, rakasta sinä minua! Älä huuda, kaikki nukkuvat; mutta portin ulkopuolella vartioivat paraguailaiset; ne ovat varustetut kirveillä ja myrkytetyillä nuolilla. Jos huudat, vihellän minä, ja silloin tappaa minun väkeni teidät kaikki, niinkuin se tappoi ne, jotka teitä ennen täällä asuivat. Sinua ei voi kukaan auttaa, sillä se, joka juo agavista, makaa uuvuksissa kaksi päivää. Ojenna minulle kätesi! Minä joko talutan sinut asuntooni tahi laahaan sinut sinne silkkisistä kutreistasi."
Miranda koetti hymyillä; hän pakotti itsensä siihen, mutta hänen huulillaan kävi suonenvedon tapaisia nykäyksiä. Sitten ojensi hän päällikölle kätensä.
Hän hymyili, voidaksensa paremmin saada käsiinsä intiaanin rinnalla vitjassa riippuvan vaskipillin. Hän tahtoi heittää sen ulos akkunasta. Kun Mangora lähestyi, tempasi Miranda pillin ja viskasi sen ulos.
Sitten huusi hän kauhistuksen ja epätoivon koko voimalla:
"Nunjo, herää! Viholliset ovat täällä!"
Mirandan huudosta alkoi raskaita askeleita kuulua Nunjon huoneesta; tämän espanjalaisen pää kesti enemmän kuin tavallisen ihmisen; juovuttava juoma ei ollut voinut häntä niin kokonaan voittaa, ettei hän olisi herännyt Hurtadon puolison hätähuudosta. Kuului kilisevä ääni.
Mangora, kun oli kadottanut vihellyspillinsä, huomasi joutuneensa petetyksi.
Hän riensi akkunan luo ja heittäytyi sieltä alas pihalle. Intianinaiset olivat jo avanneet portit. Linnan pimeissä solissa odotti aseellisia paraguailaisia.
Nunjo esiintyi etehisessä; unisena kun oli, oli hänestä piha täynnä perkeleitä. Kädessään oli hänellä sarvi, jonka toitotuksilla hänen oli tapana kutsua kokoon väkensä. Hän asetti sen suutansa vastaan ja puhalsi kolme kertaa.
Vastaukseksi kajahti helvetillinen ivanauru pihalta; sitten kuului tuskallinen änkytys.
Intiani-naiset olivat kahlinneet nukkuvien sotilaiden kädet, ja jokainen, joka koetti nousta vuoteeltaan, tukehtui Delilojen ansoihin.
Puna-ihoiset nauroivat valko-ihoisten päällikölle, jolla ei ollut sotilaita.
Mutta Nunjo ei siinä kauan miettinyt. Pikaisesti puki hän yllensä puhvelinvuodasta tehdyn haarniskansa, pani kypärin päähänsä, tarttui suureen, oivalliseen miekkaansa ja päätti yksin syöstä vihollisia vastaan.
Alussa ampuivat nämä häntä nuolillaan. Mutta heikot, kalanluusta tehdyt kärjet ponnahtivat takaisin.
Nunjo oli myös varustettu pistoolilla, mutta hän ei tahtonut tuhlata kuuliaan vastustajiinsa. Himmeän aamukoitteen valossa tähysteli hän Mangoran sulilla koristettua päätä. Tämän pään varalle säästi hän kuulan, sillä se pelkuri tietysti ei uskaltaisi antautua miekkailuun.
Mutta Mangoralla oli toinen taistelu-tuuma mielessä,
Sillaikaa kuin hänen toverinsa vetivät puoleensa Nunjon huomion, kiipesi hän, nuorteana kuin käärme, erään ampuma-reiän luo, ryömi sisälle ja kiinnitti köyden, jota myöten hänen rohkeimmat seuraajansa kapusivat ylös; ja kun niiden luku oli riittävään määrään noussut, hiipi joukko Nunjon selän takaa tyhjiin suojiin, joissa ainoastaan Dolores ja Miranda olivat valveilla.
Nunjon puolison täytyi kuolla paikalla, hän kun oli niin ruumiikas, etteivät ryövärit voineet kantaa häntä ulos. He tappoivat hänet keihäillä. Mirandan pään ympäri heitettiin lasso, joka esti hänet puolustamasta itseään.
Naisten huudosta ryntäsi Nunjo heidän huoneeseensa. Siinä odottivat häntä intiaanit oven takana.
Kymmenen myrkytetyillä kärjillä varustettua keihästä syöstiin hänen ruumiiseensa. Mutta mitä välittää raivoisa leijona kymmenestä kuolettavasta haavasta, kun se heittäytyy vihollisensa päälle? Nunjo ei nähnyt eikä tuntenut muuta kuin murhatun, verisen puolisonsa, Mirandan, jonka Mangora juuri oli poiskantamaisillansa, ja oman sydämensä raivon.