MAANANTAIAAMUNA
Voi! olemme saaneet ikäviä uutisia herra Williams-paralta. Hänelle on sattunut surkea onnettomuus: oli joutunut roistojen käsiin kotimatkallaan eilen illalla; mutta onneksi hän pelasti paperini. Näin kertoo hän tapauksesta rouva Jewkesille:
HYVÄ ROUVA JEWKES,
Minua kohtasi ikävä onnettomuus teidän luotanne lähdettyäni. Saavuttuani jo varsin lähelle kaupunkia eli padon luo ja aikoessani juuri astua sen yli vievälle puusillalle kaksi roikaletta tarttui minuun vannoen tappavansa, ellen luovuttaisi heille mitä minulla oli. He penkoivat taskuni ja ottivat nuuskarasiani, sinettisormukseni, puolen guinean kultarahan, hiukan hopeaa ja puolen pennyn kolikoita sekä nenäliinani ja pari kolme taskuissani olevaa kirjettä. Kaikeksi onneksi oli Pamela-neidon antama kirje povessani, joten se säilyi; mutta ne mukiloivat pääni ja kasvoni ja kiroillen, ettei minulla ollut enempää rahaa, keikauttivat minut patoon ja huusivat: 'Viru siellä, pappi, huomiseen asti!' Sääreni ja polveni kolhiintuivat pudotessani erästä pölkkyä vasten; ja olin vähällä tukehtua veteen ja liejuun. En voi liikkua ulkosalla päivään, pariin: sillä minä olen hirvittävän näköinen! Hattuni ja peruukkini täytyi minun jättää jälkeeni ja kävellä puolen penikulman matka ilman niitä: mutta ne löydettiin nyt aamulla ja tuotiin minulle nuuskarasiani keralla, joka roistoilta varmaan oli pudonnut. Kauhtanani on pahoin revitty, samoin liperinikin. Peljästyin kovin; sillä näillä seuduin ei ole vuosikausiin kuultu ryöstöistä. Rosvoja etsitään tarmokkaasti. – Nöyrät tervehdykseni kelpo Pamela-neidolle; jos hän säälii vastoinkäymisiäni, toivun sitä pikemmin ja kykenen käymään häntä tervehtimässä ja häntä palvelemaan. Tämä ei estänyt minua kyhäämästä kirjettä, vaikka se oli hyvin vaivaloista, kuten tämänkin kirjoittaminen (se mies ei tosiaan osaa pitää mitään salassa!) ja lähettämästä sitä hevosmiehellä tänä aamuna. Olen, hyvä rouva Jewkes, kiitollisin ja nöyrin palvelijanne.
Jumalan kiitos, ettei käynyt pahemmin! Ja huomaan etten ole vilustunut, vaikka olin likomärkä kiireestä kantapäähän. Säikähdykseni kaiketi esti minut vilustumasta; sillä useaan tuntiin en ollut oma itseni, enkä tiedä kuinka kotiin pääsin. Kirjoitan tänä iltana kiitoskirjeen, jos jaksan, jalomieliselle suojelijalleni hänen arvaamattomasta hyvyydestään minua kohtaan. Kunpa voisin sanoa kaikki, mitä toivon, hänen auliutensa paremmasta osasta, verrattomasta Pamela-neidosta.
Häijy hylky remahti nauruun lukiessaan tätä kirjettä, niin että hänen lihavat kylkensä hytkähtelivät, ja sanoi: "Minkähänlaiselta pastori-parka näyttikään, kun hän niin riemastuneena erottuaan sievästä morsiamestaan sitte löysi itsensä padon juurelta! Ja minkänäköinen hän lie ollutkin revityssä liperissään ja kauhtanassaan, hatutta ja tekotukatta, kotiin päästyään! Kylläpä", lisäsi hän, "mies-poloinen oli koreassa siivossa!" Minä sanoin että oli kovin raakamaista nauraa sellaiselle pahoinpitelylle; mutta hän vastasi nauravansa koska herra Williams oli pelastunut; muutoin hän olisi ollut suruissaan. Sanoi olevansa iloinen syvästä osanotostani… Se muka näytti lupaavalta.
Minä en hänen päätelmästänsä piitannut; mutta kun olen tottunut epäluulon aiheisiin, en voi olla sanomatta, etten tästä asiasta pidä; ja hänen kirjeittensä ryöstö minua enimmin peloittaa. Kuinka onnellista, etteivät saaneet käsiinsä minun kääröäni! En tiedä, mitä asiasta ajatella; mutta miksi antaisin jokaisen tapauksen häiritä rauhaani? Niin kuitenkin aina käy, täällä viipyessäni.
Rouva Jewkes hoputtaa minua kovin lähtemään kanssaan vaunuissa herra Williamsia tervehtimään. Hän on niin puuhakas edistämään meidän välistämme asiaa, että hänen viekkauteensa ja oveluuteensa katsoen en tiedä mitä siitä ajattelen. Olen ehdottomasti kieltäytynyt väittäen, että jollen halua rohkaista hänen kosintaansa, minun ei tulisi lähteä mukaan. Ja hän on nyt mennyt ilman minua.
Tunnen merkillistä kiusausta paeta täältä hänen poissaollessaan – kaikista näistä hyvistä enteistä huolimatta. On surullista, kun ei ole ketään, jolta kysyisi neuvoa: – en tiedä mitä tehdä. Mutta voi minua! Minulla ei ole rahaa ostaakseni kenenkään suosiollisuutta taikka maksaakseni välttämättömistä tarpeista tai asunnosta. Lähdenkin nyt puutarhaan ja teen päätökseni myöhemmin. —
Olen ollut puutarhassa ja takaveräjällä, ja siellä minä seisoin sydän kurkussa. En voinut huomata että minua vartioitiin; se kyllä näyttää hyvältä. Mutta jos jotakin taas menisi vinoon, en ikänä antaisi itselleni anteeksi, etten käyttänyt tätä tilaisuutta. No, menen jälleen alas, nähdäkseni onko kaikki selvää ja miltä tuntuu takaveräjällä laidunmaan puolella. —
Epäilemättäkin tämä talo on loihdittu; ja minä luulen että Lucifer on lahjottu niinkuin kaikki muutkin minun ympärilläni ja on hahmoittunut tuoksi ilkeäksi yrmysonniksi minua vartioidakseen! Sillä minä olen jälleen käynyt alhaalla veräjän luona, rohkeninpa sen avatakin ja kävelin nuolenkantaman verran laidunmaalle; mutta siinä seisoi kauhea sonni tuijottaen minuun hehkuvilla lautassilmillään, niinkuin minusta tuntui. Käännyin siis ja astuin sisälle veräjästä, jotta se ei karkaisi päälleni. Kukaan ei minua kuitenkaan nähnyt. Luuletteko että on sellaisia olentoja kuin noitia ja henkiä? Jos niitä on, niin uskon sydämessäni, että rouva Jewkes on saanut tämän sonnin puolelleen. Mutta mitä voin tehdä rahattomana ja ystävittä? Voi sitä häijyä naista, kun minut niin puijasi! Kaikki, miehet, naiset ja eläimet, on luullakseni liittoutunut Pamela-rukkaanne vastaan! – Sitäpaitsi en tunne tiestä askeleenkaan mittaa enkä tiedä kuinka pitkältä on johonkin taloon tai mökkiin, enkä myöskään saisinko suojaa, jos johonkin taloon päätyisin. Ja kun vielä rosvotkin ovat liikkeellä, voin joutua yhtä suureen vaaraan kun nyt tahtoisin karttaa, jopa paljoa suurempaan, jos nämä lupaavat enteet osoittautuvat toteutuviksi. Eikä suinkaan isäntäni voi olla mieleltään niin musta, että ne pettäisivät! – Mitä voin tehdä? Minulla on hyvä halu yrittää sitä vielä kerran; mutta silloin voivat ajaa minua takaa ja saada minut kiinni. Se olisi minulle entistä pahempaa; tämä ilkeä nainen löisi minua, riistäisi kenkäni ja telkeisi minut kammiooni.
Mutta oli miten oli, jos isäntäni tarkoittaa hyvää, hän ei voi vihoitella pelkoni vuoksi, vaikka pujahtaisinkin tieheni; eikä kukaan voi minua moittia. Teidän luonanne ollen, kun kaikki pelkoni on ohi, voidaan minut helpommin kuin täällä saada miettimään hänen ehdotustaan herra Williamsiin nähden. Kuten hänen kirjeestään olette lukeneet, sanoo hän jättävänsä asian vapaaehtoisen valintani varaan. Miksi siis pakoa pelkäisin? Taidanpa jälleen mennä veräjälle! Mutta sydäntäni vapisuttavat kuitenkin pahat aavistukset paon vaikeuksista ja koska olen niin köyhä ja ystävittä! – Oi, hyvä Jumala! viattomien suojelija! johda minun tekojani!
Minulla on juuri tällä hetkellä kummallinen vakaumus, että minun tulisi yrittää täältä pois ja jättää pakoni menestyminen kaitselmuksen huomaan. Menen siis vielä katsomaan – edes nähdäkseni, onko se sonni vielä siellä.
Voi, voi! Voi tätä kohtaloa! Minulla ei ole rohkeutta edes mennä, enkä myöskään voi jäämistä ajatella. Mutta minun täytyy tehdä päätökseni. Puutarhuri oli viime kerralla näkyvissä; siksi oli minun tultava jälleen ylös. Mutta koetan lähettää hänet tieltäni, jos voin. Jos nimittäin en koskaan enää saisi toista sellaista tilaisuutta, niin katuisin ikäni kaiken. Vielä kerran tahdon uskaltaa. Johtakoon Jumala askeleitani, tehköön polkuni sileäksi ja tasoittakoon pelastukseni tien.
Niin, täällä olen taas, takaisin tulleena, hupsun tavoin säikähtyneenä kaikista suunnitelmistani. Voi, kuinka kauhealta kaikki minusta näyttää. Olin edennyt kaksi vertaa niin loitos kuin ennen olin käynyt takaveräjän tuolle puolen: katsahdin ja luulin näkeväni sonnin minun ja portin välillä, toisen sonnin tullessa minua kohti edestä päin. No, ajattelin, tässä on varmaan kaksinkertaista taikaa! Nyt on isäntäni henki toisessa sonnissa ja rouva Jewkesin toisessa: jo olen tosiaan hukassa! "Auttakaa, auttakaa!" huusin kuin hullu, juosten takaisin veräjää kohti kuin lentämällä. Saatuani kiinni portista rohkaistuin vilkaisemaan taakseni, nähdäkseni lähestyivätkö otaksutut sonnit, ja silloin huomasin että siellä olikin vain kaksi etäällä toisistaan kiertelevää lehmää, ja ne olivat pelokkaassa mielessäni aiheuttaneet kaiken tämän hätäännyksen. Mutta kun kaikki on minulle niin peloittavaa, huomaan etten kykene pakoani ajattelemaan; sillä minä säikähtyisin samoin ensimäistä outoa vastaantulijaa. Olen varma, että säikky saattaa ihmisen useampiin vaaroihin kuin mistä sen aiheuttama varovaisuus pelastaa.
Lukitsin sitten portinoven, pistin avaimen taskuuni ja olin surkean neuvottomuuden tilassa. Nan tuli kysymään mikä oli hätänä, kun niin usein juoksin portaita ylös ja alas! Jumala antakoon minulle anteeksi, mutta ilkeä valhe kielelläni minä virkoin: "Vaikka rouva Jewkes on joskus hiukan ankara minulle, en kuitenkaan tiedä mitä ilman häntä tekisin; astun ylös ja menen alas puutarhaan kävelemään, ja kun ei hän ole pateillani, tiedän tuskin mihin ryhtyä." – "Niin", vastasi se typerys, "hänestä on aika hyvää seuraa, mamseli; eipä ihme, että häntä kaipaatte".
Täällä siis olen taas, ja kaiketi tänne jään; sillä minulla ei ole rohkeutta pyrkiä minnekään muualle. Oi, miksi hupakkoja neito-parkoja koetellaan tällaisissa vaaroissa, kun heillä on näin vähän rohkeutta niitä vastaan kamppaillakseen? Tahdon näin ollen toivoa parasta, mutten kuitenkaan voi olla huomaamatta, kuinka kamalasti kaikki kääntyy minua vastaan. Niinpä ne ryöväritkin, vaikken niiden käsiin joutunutkaan, säikähdyttivät minut siinä määrin ja lisäsivät pelkoani niin pahasti kuin jos olisivat hyökänneet kimppuuni. Ja sitte se sonni; se on tosiaan peloittanut minut yhtä paljon kuin jos olisi puskenut minua eikä keittäjätärtä. Nämä kaksi seikkaa yhdessä tekevätkin minusta oikean pelkurin. Mutta oma hupsuuteni oli pahinta kaikesta, koska siten menetin rahani; sillä jos minulla ne olisi, luulen että olisin kuitenkin uhmannut sekä sonnia että rosvoja.
MAANANTAINA ILTAPÄIVÄLLÄ
Rouva Jewkes on siis palannut vierailultaan. "Kah", sanoi hän, "saatkin rauhoittaa mielesi; sillä herra Williams toipuu varsin hyvin. Hän ei ole puoleksikaan niin huonossa tilassa kuin luulotteli. Voi niitä oppineita", sanoi hän, "niillä ei ole hiirenkään rohkeutta! Hänellä on vain muutamia naarmuja kasvoissaan, jotka luullakseni sai hapuillessaan somerossa padon juurella, kun yritti löytää kuoppaa, mihin lymyisi rosvoilta. Hänen säärtänsä ja polveansa tuskin mikään vaivaa. Kirjeessään hän sanoo olevansa kauhean näköinen: saattoi ollakin ensin, sisälle tullessaan; mutta hän näyttää nyt varsin terveeltä, ja ellei hän silloin tällöin vähän voihkailisi ajatellessaan vaaraansa, en olisi huomannut hänessä mitään vikaa. Siis, Pamela-neiti", puhui rouva Jewkes, "olehan aivan levollinen siitä asiasta". – "Se ilahduttaa minua", sanoin, "kaikista teidän kokkapuheistanne huolimatta, rouva Jewkes".
"Niin", haastoi emännöitsijä, "hän ei puhu muusta kuin sinusta; ja kun mainitsin hänelle, että olisin kernaasti taivuttanut sinut mukaani matkalle, oli mies minulle ylen kiitollinen; ja hän on avannut minulle koko sydämensä, kertonut kaiken tapahtuneen ja mitä teidän keskenne oli vehkeilty". Tämä säikähdytti minua tavattomasti, koska parista kolmesta esimerkistä näin, ettei hänen rehellinen sydämensä voinut säilyttää mitään omana tietonaan, hän kun piti jokaista yhtä suorana ja vilpittömänä kuin itseänsä. Minä sanoin, mutta raskaalla sydämellä: "Ah, rouva Jewkes, rouva Jewkes, se olisi voinut saattaa minut hätään, jos hänellä olisi jotakin teille kerrottavaa. Mutta tiedätte varsin hyvin, että jos meillä olisi ollut haluakin sellaiseen, ei meillä ollut tilaisuutta siihen teidän valppaan huolenpitonne ja tarkkasilmäisyytenne tähden."
"Ei", sanoi hän, "se on kyllä totta, neitiseni; ei edes tuohon tunnustukseenkaan, johon hän minun kuulteni myönsi saaneensa tilaisuuden kaikesta valppaudestani huolimatta. No, noh", sanoi hän, "ei enempää verukkeita minua vastaan! Sinulla on ikäiseksesi hyvin terävä aju; mutta ehkä minä olen yhtä ovela kuin sinäkin. Kuitenkin on kaikki nyt hyvin", hän lisäsi, "koska vahtaamiseni on nyt isäntäni käskystä loppunut. Mitä olet poissaollessani puuhaillut?"
Olin niin hätääntynyt sen johdosta, mitä mahdollisesti oli herra Williamsin ja hänen kesken puhuttu, etten kyennyt hämiäni salaamaan; ja hän sanoi: "No, mamseli, koska kaikki asiat näkyvät päättyvän niin pian ja onnellisesti, salli minun neuvoa sinua olemaan hiukan vähemmän huolissasi hänen paljastuksistaan; ja ota minut uskotuksesi niinkuin hänkin on ottanut, ja silloin minä ajattelen, että sinulla on jotakin arvonantoa ja luottamusta minua kohtaan. Ja sitä et ehkä katuisi."
Hän oli niin vakavana, että epäilin hänen täten tahtovan lypsää minulta tietoja. Osasin arvostella hänen ystävällisyyttään herra Williamsia kohtaan tämän viimeksi käydessä täällä: sen tarkoituksena oli vain puhuttaa miestä niin pitkälle kuin mahdollista.
"Kuulkaahan, rouva Jewkes", sanoin, "miksi kaikki tämä onkiminen sieltä missä ei mitään ole, jos vahtaamisenne, kuten sitä nimitätte, nyt on lopussa?"
"Se ei ole muuta kuin naisellista uteliaisuutta, sen sinulle vakuutan", vastasi hän; "sillä luonto vetää ihmistä ottamaan asioista selvää, milloin niin suurta salaperäisyyttä yritetään".
"No", sanoin, "antakaahan minun tietää, mitä hän sanoi; niin sitten vastaan teidän uteliaisuuteenne". – "Välipä sillä", tuumi nyt hän, "teetkö sen vai etkö; sillä minä olen kuullut häneltä niin paljon kuin halusin; enkä uskokaan saavani sinulta udelluksi mitään, jota et halua minun tietävän, viekas pikku kaunokaiseni". – "No", virkoin minä, "olkoon hän sanonut mitä tahansa, en pidä siitä lukua; sillä minä olen varma, ettei hän voi sanoa minusta mitään haitallista; ja puhukaamme jo muusta".
Olin sitä levollisempana, koska hän kaikista urkkimisistaan huolimatta ei viittaillut avaimeen ja porttiin j.n.e., sillä jos pastori olisi niistä hänelle maininnut, ei hän olisi malttanut antaa minun olla sitä tuntematta. Jätimme siis toisemme katsoen toivottomaksi pyrkiä tarkoitustemme perille. Mutta varmastikin oli pastori sanonut enemmän kuin hänen olisi sopinut, ja pelkään sitäkin pahemmin, ettei kaikki ole niinkuin olla pitäisi, koska rouva Jewkes on tosiaan nyt ollut kaksi tuntia huoneeseensa sulkeutuneena kirjoittelemassa – vaikka hän oli antavinaan minulle kaiken paperivarastonsa ja sanoi että saisin kirjoittaa hänen puolestaan. Alan toivoa että olisin uskaltanut kaikki ja lähtenyt tieheni silloin kun olisin voinut. Oi, milloin tämä epäilyksen ja rauhattomuuden ahdinko loppuu?
Hän käväisi vastikään kammiossani ja sanoi toimittavansa viestinviejän Bedfordshireen; lähetti veisi minultakin kiitoskirjeen, jos tahdoin sellaisen kyhätä isäntäni suosion tunnustukseksi. "Tosiaankaan", sanoin, "minulla ei ole mitään kiittämisen syytä ennen kuin pääsen isän ja äidin luo: ja tiedättehän jo lähettäneenikin kirjeen, vaikken ole saanut siihen vastausta". Rouva Jewkes sanoi että isäntäni kirje herra Williamsille oli riittävä ja että vähin, mitä saatoin tehdä, oli kiittää häntä. "Ei ole tarvis", intin minä, "sillä minä en aio mennä herra Williamsille: mitäpä se kirje siis minulle merkitsee?" – "No", virkkoi hän, "näen että olet aivan käsittämätön!"
En pidä tuosta. Voi hupsua sonnien ja rosvojen pelkoa! Sillä nyt kaikki levottomuuteni alkaa kiusata minua kaksin verroin. Mitä lieneekään tuo varomaton mies sanonut! Epäilemättä se on emännöitsijän pitkän kirjeen aiheena.
Lopetan tämänpäiväisen kirjoitteluni sanomalla, että hän on kovin vaitelias ja varovainen entiseen verraten ja vastaa kysymyksiini vain yksikantaan "ei" taikka "kyllä". Ilmeisesti haudotaan jotakin, – ja siitäkin päättäen, että hän ei pidäkään lupaustaan yksinäni makaamisesta ja rahoista. Näihin kumpaiseenkin seikkaan hän antoi epäiltäviä vastauksia, huomauttaen toiseen: "No, oletpa kovin hedas rahoillesi; en minä niiden kanssa livistä!" ja toiseen: "Hyväinen aika! eihän sinun tarvitse tietääkseni olla niin kärkäs pääsemään minusta vuodetoverina ennen kuin olet varma toisesta, joka sinua paremmin miellyttää." Tämä vihlaisi sydäntäni! Ja samalla kertaa se tukki suuni.
TIISTAI, KESKIVIIKKO
Herra Williams on ollut täällä, mutta meillä ei ole ollut tilaisuutta jutella keskenämme; hän näytti ällistyneeltä rouva Jewkesin muuttuneesta sävystä ja umpimielisyydestä tuon ystävällisen vierailun jälkeen, jolloin olivat olleet niin vapaapuheisia keskenään, ja vielä paljoa enemmän siitä, mitä nyt alan teille kertoa. Pastori kysyi tahtoisinko lähteä kierrokselle puutarhaan rouva Jewkesin ja hänen kanssaan. "Ei", kieltäysi emännöitsijä, "minä en voi tulla". Herra Williams kysyi: "Eikö neiti Pamela voisi lähteä kävelylle?" – "Ei", sanoi hän, "minä en sitä halua".
"Kah, rouva Jewkes", virkkoi pastori, "pelkäänpä että olen teitä pahastuttanut". – "Ette ollenkaan", vastasi toinen: "mutta pianhan saanette vapaasti kävellä toisenne kanssa niin paljon kuin haluttaa. Olen lähettänyt tiedustamaan viimeisiä ohjeitani tästä ja tärkeämmistäkin asioista. Jahka ne saan, sallin teidän menetellä niinkuin te molemmat tahdotte; mutta siihen asti ei merkitse mitään, kuinka vähän te olette yhdessä."
Tämä säikähdytti meitä kumpaakin. Herra Williams näkyi äkkiä aivan tyrmistyvän ja sai itsesyyttävän ilmeen, kuten minusta tuntui. Menin siis rouva Jewkesin selän taakse, pidin molempia kämmeniäni yhteen liitettyinä ja paperinpalaa niiden välissä ja katsahdin pastoriin. Tämä näkyi käsittävän tarkoitukseni, että alottaisimme jälleen kirjeenvaihtomme tiilten avulla. Jätin heidät kahden kesken ja vetäydyin komerooni kyhäämään kirjettä tiilten väliin kätkettäväksi. Mutta kun minulla ei ollut aikaa sitä jäljentää, kerron vain pääsisällön.
Nuhtelin häntä liiallisesta avomielisyydestä ja kerkeydestä mennä rouva Jewkesin ansoihin, mainitsin pelkääväni petollista peliä ja selitin lyhyesti syyt, miksi olin huolissani ja kiihtyneenä. Pyysin häntä ilmoittamaan mitä oli puhunut ja huomautin että mielestäni oli mitä painavimpia perusteita palata pakosuunnitelmaan. Asetin kirjeen iltasella tavalliseen paikkaan ja odotan nyt kärsimättömästi vastausta.
TORSTAI
Sain näin kuuluvan vastauksen:
RAKAS NEITO,
Olen aivan häkellyksissäni, ja minun täytyy myöntää itseni syylliseksi kaikkeen siihen mistä minua aivan oikein nuhtelit. Kunpa minulla olisi edes puolet sinun varovaisuudestasi ja järkevyydestäsi! Toivon sentään, että tämä on vain tuon häijyn naisen pahantuulen puuska, jotta hän voisi näyttää valtaansa ja tärkeyttänsä: sillä minä en luule että herra B. voi tai uskaltaa pettää minua niin perin kehnosti. Minä paljastaisin hänet kaikelle maailmalle, jos hän sen tekisi. Mutta sellaista hän ei tarkoita, ei voi tarkoittaa. Olen saanut John Arnoldilta kirjeen, jossa hän kertoo isäntänsä valmistautuvan Lontoon-matkalleen ja arvelee hänen myöhemmin saapuvan näille maille; mutta hän sanoo lady Daversin olevan heillä kotona, ja hänen pitäisi seurata veljeänsä Lontooseen tai tapaamaan häntä siellä. John lupaa suurta intoa ja harrastusta sinun auttamiseksesi, ja huomaan hänen viittaavan minulle aikaisemmin lähettämäänsä kirjeeseen, joka ei kuitenkaan ole saapunut käsiini. En luule, että tässä voi olla mitään juonta, sillä minä olin käskenyt hänen osoittaa sen eräälle erityiselle ystävälleni Gainsboroughiin, ja tämä jälkimäinen kirje on saapunut minulle turvallisesti sitä tietä. Kyllähän nimittäin hyvin tiedän, etten voi ollenkaan luottaa täkäläisen postitalon Brettiin. – Koko asia tuottaa minulle tuskaannusta; mutta toivoakseni kaikki päättyy hyvin ja saamme pian kuulla, onko tarpeellista turvautua varempiin aikeisiimme. Jos se käy pakolliseksi, hankin siekailematta hevosen sinulle ja toisen itselleni; sillä minä en voi milloinkaan tehdä Jumalalle otollisempaa enkä itselleni parempaa palvelusta, vaikka minun sentähden täytyisi luopua kaikista toivomuksistani täällä. Olen uskollisin ja nöyrin palvelijasi.
Puhuin liian vapaasti rouva Jewkesin kanssa; siihen minut viekoitteli hänen teeskentelynsä ja näennäinen huolehtimisensa, että tulisin sinun kanssasi onnelliseksi. Viittasin etten olisi epäröinyt toimittaa sinulle vapautusta keinoilla millä tahansa ja että olin ehdottanut sinulle – ainoana kunniallisena – avioliittoa minun kanssani. Mutta vakuutin hänelle, vaikka hän tuskin tahtoi minua uskoa, että sinä et rohkaissut kosintaani, mikä on liiankin totta! Mutta takaveräjästä, avaimesta j.n.e. en hiiskunut sanaakaan.
Rouva Jewkes on yhä jurona ja pahalla tuulella, niin että melkein peloittaa häntä puhutella. Hän vartioi minua yhtä tiukasti kuin konsaan ja on ihmettelevinään, että välttelen hänen seuraansa.
Olen juuri asettanut tiilten väliin seuraavat pelkoni sanelemat rivit, jotka ovat tosiaan varsin jyrkkäsanaiset, mutta eivät luullakseni aiheettomasti:
HYVÄ HERRA,
Kaikki kartuttaa levottomuuttani ja hätääni. John Arnoldin hukkaantunut kirje saa minut aavistelemaan kavaluutta. Kuitenkin on minulle vastenmielistä luulla itseäni niin tärkeäksi henkilöksi, että otaksuisin jokaisen liittyvän minun turmakseni juonittelemaan. Oletteko sentään varma, ettei Lontoon-matkasta tulekin matka Lincolnshireen? Eikö John, joka on kerran pettänyt, voisi jälleen olla petturi? Miksi täytyy minun olla tässä epäilyssä? Jos saisin sen hevosen, niin heittäisin ohjakset sen kaulalle ja luottaisin siihen, että kaitselmus johdattaisi sitä taattuna oppaanani! Sillä minä en tahtoisi saattaa teitä vaaraan juuri nyt, kun virkaanasettamisenne on tapahtumaisillaan. Pelkään kuitenkin, hyvä herra, että teitä onnettoman avomielisyytenne vuoksi epäillään avustajakseni, vaikka olisimme kuinkakin varovaisia!
Jos kunniani asemesta olisi kysymyksessä henkeni, en haluaisi saattaa teitä tai ketään muutakaan pienimpäänkään hankaluuteen näin arvottoman tyttö-poloisen vuoksi. Mutta, oi herra pastori! minun sieluni on yhtä kallis kuin jonkun prinsessan sielu, vaikka olen asemaltani ja arvoltani halvinta orjaa alempi.
Pelasta siis viattomuuteni, laupias taivas, ja varjele sieluni tahrattomana! Onnellisena panen silloin alttiiksi arvottoman henkeni, nähdäkseni kaikkien vaivojeni ja kaiken levottomuuteni päättyvän.
Suokaa anteeksi kärsimättömyyteni: mutta aavisteleva sydämeni ennustaa kamalaa uhkaa! – Kaikki näyttää ympärilläni synkältä, ja tuon naisen läpitunkematon yrmeys ja äänettömyys, ilman mitään näennäistä syytä tapahtuneena päinvastaisen käyttäytymisen muutoksena, saavat minut pelkäämään pahinta. Nuhdelkaa minua, hyvä herra, jos luulette että olen väärässä; ja kuitenkin antakaa minulle neuvojanne, mitä on tehtävä; siitä on teille kiitollinen teidän suuresti ahdistettu palvelijanne.