Hänen oma aviovaimonsa
Shakespeare kertoo jotain toukista (vai oliko se jättiläisistä taikka kovakuoriaisista), että ne nousevat sitä vastaan, joka niiden päälle tallaa liian raskaasti. Varminta on, ettei rupea ollenkaan polkemaan toukkia – ei edes viimeksi kotimaasta tullutta nuorinta luutnanttia, jonka napit tuskin vielä ovat silkkipaperista päästetyt ja jolla on mehevän englantilaisen lihan puna poskilla. Tässä kertomuksessa puhutaan toukasta, joka rupesi kiemurtelemaan. Lyhyyden vuoksi nimitämme Henry Augustus Ramsay Faizannea "Toukaksi", vaikka hän oikeastaan oli erittäin sievä poika, jolla ei ollut haiventakaan kasvoissa ja joka vyötäisiltään oli hoikka kuin tyttönen, kun hän tuli toiseen shikarrien jääkärirykmenttiin. Shikarrien rykmentti on ylpeätä väkeä, ja täytyy olla taitava kaikenmoisissa asioissa – pitää osata soittaa banjoa, taikka ratsastaa tavallista paremmin, taikka laulaa, taikka näytellä – ollakseen heille mieliksi.
Toukka ei tehnyt muuta kuin pudota keikahteli hevosensa selästä ja työnsi lastuja irti portinpatsaista kärryillään. Tämäkin kävi yksitoikkoiseksi ajan pitkään. Hän ei tahtonut pelata vistiä, hän repi rikki biljardikankaan, oleskeli paljon yksikseen ja kirjoitti mammalleen ja sisarelleen kotimaahan. Neljä näistä viidestä seikasta oli paheita, joita shikarrit eivät hyväksyneet ja jotka he päättivät poistaa. Jokainen tietää, kuinka vanhemmat luutnantit kasvattavat nuorempia eivätkä salli niiden koskaan kiivastua. Se on terveellistä eikä vahingoita ollenkaan, ellei vaan kärsivällisyys lopu; silloin se on harmillista. Oli kerran mies – mutta tämä kuuluu toiseen juttuun.
Shikarris-jääkärit kiusasivat Toukkaa kovin paljon, ja hän kärsi kaikki valittamatta. Hän oli niin hyvä ja niin harras oppimaan, ja hän punastui niin sievästi, että hänen kasvatuksensa loppui hyvin lyhyeen ja jokainen jätti hänet rauhaan, paitsi vanhin luutnantti, joka yhä edelleen koetti tehdä Toukan elämän karvaaksi. Vanhin luutnantti ei tarkoittanut pahaa, mutta hänen leikkinsä oli karkeata ja hän ei oikein ymmärtänyt, missä piti lopettaa. Hän oli liian kauan saanut odottaa omaa komppaniaa, ja tuommoinen seikka saattaa aina miehen katkeraksi. Paitsi sitä hän oli rakastunut, ja se teki asian vielä pahemmaksi.
Eräänä päivänä, kun hän oli lainannut Toukan rattaat naiselle, jota ei ollut olemassakaan, ja oli itse ajellut niillä koko iltapäivän, ja oli tuon saman olemattoman naisen nimessä kirjoittanut Toukalle kirjeen ja nyt kertoi upseeriklubissa koko jutun, niin Toukka nousi paikaltaan ja sanoi tyynellä naisellisella äänellään: – "Se oli aika hyvä kuje; mutta minä lyön vetoa kuukauden palkasta kuukauden palkkaa vastaan sittenkuin sinä olet nimitetty, että minä teen sulle kepposen, jonka sinä muistat koko elämäsi ajan ja jonka rykmentti muistaa vielä sitten, kun sinä olet kuolleena ja haudattuna." Toukka ei ollut ollenkaan suutuksissaan, ja koko upseeristo nauroi ääneensä. Sitten vanhin luutnantti katseli Toukkaa kiireestä kantapäähän ja päinvastaiseen suuntaan ja sanoi: "Asia on sovittu, lapsukainen." Toukka pyysi upseereja todistamaan, että veto oli lyöty, ja jatkoi sitten lempeästi hymyillen erään kirjan lukemista.
Kaksi kuukautta kului, ja vanhin luutnantti yhä kasvatti Toukkaa, joka rupesi hiukan kiemurtelemaan, kun kuuma aika oli lähestymässä. Minä jo mainitsin, että vanhin luutnantti oli rakastunut. Hulluinta tässä asiassa oli se, että tyttö myöskin oli rakastunut vanhimpaan luutnanttiin. Ja vaikka eversti lausui rumia sanoja ja majuri tirskui ja naineet kapteenit näyttivät äärettömän viisailta ja nuoremmat upseerit hymyilivät ylenkatseellisesti, niin nämä kaksi rakastavaista kuitenkin menivät kihloihin.
Vanhin luutnantti oli niin ihastuksissaan, kun samaan aikaan sai sekä oman komppanian että tytön, että unohti kiusata Toukkaa. Morsian oli sievä tytön tyllykkä ja olipa hänellä vähän rahaakin. Hänestä ei muutoin kerrota ollenkaan mitään tässä kertomuksessa.
Eräänä iltana, juuri kun kuuma aika oli alkanut, koko upseeristo, paitsi Toukkaa, oli kokoontunut klubihuoneen edustalle. Musiikki oli lakannut soittamasta, mutta ei kenenkään tehnyt mieli mennä sisään. Ja kapteenien rouvat olivat myöskin siellä. Kihlatun miehen hupsuus on vallan rajatonta laatua. Vanhin luutnantti oli selittänyt kihlattunsa erinomaisia ominaisuuksia, ja rouvat olivat hymähdelleet suostumuksensa miestensä haukotellessa, kun samassa kuului hameiden kahinaa pimeässä ja väsynyt, heikko ääni lausui:
"Missä minun mieheni on?"
Minä en ollenkaan tahdo saattaa shikarris-rykmentin moraalia epäluulon alaiseksi, mutta se on tosiasia, että neljä miestä samassa hypähti ylös ikäänkuin heitä olisi ammuttu. Kolme heistä oli naimisissa. Ehkä he pelkäsivät, että heidän vaimonsa olivat tulleet kotimaasta äkkiarvaamatta. Neljäs sanoi hypähtäneensä ylös hetken vaikutuksesta. Hän selitti sen jälestäpäin.
Sitten ääni huudahti: – "Oi Lionell!" Lionell oli vanhimman luutnantin nimi. Nainen tuli pikku pöydillä palavien kynttilöiden valopiiriin ja ojensi nyyhkyttäen kätensä pimeää nurkkaa kohti, jossa vanhin luutnantti istui. Me nousimme pystyyn tuntien sydämessämme, että nyt oli pahinta odotettavissa. Tässä matoisessa maailmassa me niin vähän tiedämme lähimmäisemme elämästä – joka muutoin ei muita koskekaan – ettemme ollenkaan hämmästy, kun ratkaiseva isku kohtaa. Saattaa se isku jonakin päivänä tavata meitä itseämmekin. Vanhin luutnantti oli ehkä luiskahtanut väärälle polulle nuoruudessaan. Miehille useinkin käy niin hullusti. Me emme tietäneet; me tahdoimme kuulla; ja kapteenien rouvat tahtoivat myöskin kuulla. Jos hän oli horjahtanut, niin se oli anteeksi annettavaa, sillä tuo tuntematon nainen pölyisissä kengissään ja harmaa matkapuku yllään oli kerrassaan suloinen, hiukset mustat ja silmät suuret, kyyneleiset. Hän oli pitkä ja kaunisvartaloinen, ja hänen äänensä oli niin surullisen nyyhkyttävä, että oikein kävi sääliksi. Heti kun vanhin luutnantti oli noussut seisaalleen, heittäytyi nainen hänen kaulaansa sanoen häntä "omaksi kullaksi" ja selittäen, että hän ei jaksanut odottaa kauemmin yksinään Englannissa ja että kullan kirjeet olivat käyneet niin lyhyiksi ja kylmiksi ja hän oli oman kultansa oma aina maailman loppuun asti ja antaisiko kulta hänelle milloinkaan anteeksi? Tämä ei ollut oikein naisten tapaan sanottu. Se oli liian suoraan menemistä asiaan.
Asema näytti tosiaankin synkältä, ja kapteenien rouvat vilkuilivat silmäkulmiensa alta vanhimpaan luutnanttiin, ja everstin naama harmaiden partaharjaksien ympäröimänä oli synkkä kuin tuomiopäivä, eikä kukaan virkkanut sanaakaan.
Sitten eversti sanoi lyhyesti: "No hyvä, herra?" ja nainen nyyhkytti uudelleen. Vanhin luutnantti oli puoleksi tukehtunut syleilystä, mutta hän änkytti kuitenkin: – "Se on helvetin vale! Minulla ei eläissäni ole ollut vaimoa!" – "Älä kiroo", sanoi eversti. "Tule klubihuoneeseen. Meidän täytyy saada tämä selville." Ja hän huokasi itsekseen, sillä hän oli tottunut luottamaan shikarreihinsa.
Me menimme etuhuoneeseen, joka oli täysin valaistu, ja siellä me näimme, kuinka ihana tuo nainen oli. Hän seisoi meidän keskellämme, väliin itkuun tyrskähtäen, väliin jäykkänä ja ylpeänä, ja sitten taas ojentaen kätensä vanhinta luutnanttia kohti. Se oli vallan kuin neljäs näytös murhenäytelmässä. Hän kertoi meille, kuinka vanhin luutnantti oli nainut hänet käydessään kotimaassa loma-ajallaan kahdeksantoista kuukautta sitten; ja hän tuntui tietävän kaikki mitä mekin tiesimme ja hiukan enemmänkin vanhimman luutnantin entisyydestä. Luutnantti vaaleni ja kävi tuhkanharmaaksi koettaen joskus hiukan keskeyttää tuota sanatulvaa; ja me, jotka näimme kuinka suloinen tuo nainen oli ja kuinka syylliseltä luutnantti näytti, pidimme viimeksimainittua mitä pahimpana petona. Me säälimme häntä samalla kumminkin.
Minä en koskaan unohda, mistä kaikesta tämä nainen syytti vanhinta luutnanttia. Eikä hänkään sitä unohda. Kaikki tämä tapahtui niin äkkiarvaamatta ja aavistamatta, häiriten meidän yksitoikkoista elämätämme. Kapteenien rouvat seisoivat taampana, mutta heillä oli silmät auki, ja me näimme, että he jo olivat lausuneet tuomionsa vanhimmasta luutnantista. Eversti näytti viittä vuotta vanhemmalta. Yksi majureista varjosti silmiään kädellään ja tarkasteli siten naista. Toinen siveli viiksiään ja hymyili tyynesti ikäänkuin olisi katsellut näytelmää. Peremmällä vistipöydän jaloissa vanhimman luutnantin koira ajeli kirppuja. Minä muistan kaiken tämän niin selvään kuin minulla olisi valokuva kädessäni. Minä muistan tuon kauhun katseen vanhimman luutnantin kasvoissa. Se oli vallan kuin olisimme nähneet miestä hirtettävän, mutta vielä paljon hauskempaa. Viimein nainen sanoi, että vanhimman luutnantin vasempaan olkapäähän oli piirretty kirjaimet F.M. Me tiesimme kaikki sen todeksi ja viattomuudessamme arvelimme, että nythän asia oli vallan selvä. Mutta eräs poikamies-majureista sanoi hyvin kohteliaasti: – "Minä otaksun, että teidän vihkimätodistuksenne olisi kumminkin enemmän vakuuttava."
Tämä saattoi naisen raivostumaan. Hänen kasvojensa ilmeestä näkyi, että hän piti vanhinta luutnanttia mitä suurimpana koirana ja paitsi sitä ylenkatsoi majuria ja everstiä ja meitä muita. Sitten hän purskahti itkuun ja veti povestaan erään paperin sanoen majesteetillisella äänellä: – "Ottakaa tämä! Ja antakaa minun mieheni – minun laillisesti vihityn mieheni – lukea se ääneensä – jos hän uskaltaa!"
Katsojien keskuudessa syntyi suhinaa ja miehet vilkaisivat toisiinsa, kun vanhin luutnantti hämmästyneenä ja hoiperrellen astui esiin ja otti paperin. Me katsoa tuijotimme häneen arvellen, että jokohan nyt oli tulossa jotakin meitäkin koskevaa. Vanhimman luutnantin kurkku oli kuiva, mutta kun hänen katseensa olivat kiitäneet paperin yli, pääsi häneltä helpotuksen huokaus ja hän huusi naiselle: – "Sinä peijakkaan veitikka!" Mutta nainen oli juossut pois toisesta ovesta, ja paperiin oli kirjoitettu: – "Tämä on todistuksena siitä, että minä, Toukka, olen täydellisesti maksanut velkani vanhimmalla luutnantille ja että vanhin luutnantti nyt on minulle velkaa, suostumuksen nojalla helmikuun 23: nnelta p: ltä, jolloin upseeriklubi oli todistajana, yhden kuukauden kapteenin palkan Intian keisarikunnan rahassa."
Sitten pantiin lähetystö heti Toukan huoneeseen ja se löysi hänet istumasta sängyn laidalla, jossa hän verkalleen riisui hattunsa, irtotukkansa, silkkihameensa j.n.e. Hän tuli heti klubiin, ja shikarrit pitivät semmoista melua, että tykkiväen upseeristo lähetti kysymään eivätkö hekin saisi ottaa osaa iloon. Minä luulen melkein, että me muut, paitsi everstiä ja vanhinta luutnanttia, olimme hiukan noloissamme, kun ei skandaalista tullutkaan mitään. Mutta semmoinenhan se on ihmisluonto. Toukan näyttelijäkyvystä ei ollut kuin yksi ajatus. Se oli niin lähellä surkeata surunäytelmää, kuin ikinä pila voi olla. Kun useat luutnantit viskoivat häntä sohvatyynyillä saadakseen selville, miksei hän ennen ollut kertonut näyttelijänerostaan, sanoi hän tyynesti: "Eihän sitä kukaan minulta ole kysynytkään. Minulla oli kotona tapana näytellä sisareni kanssa." Mutta ei mikään tyttöjen kanssa näytteleminen selvittänyt kylliksi Toukan onnistumista sinä iltana. Muutoin minusta se ei ollut oikein sopivaa pilaa. Sillä se olisi voinut käydä vaaralliseksi. Yleensä ei ole hyödyllistä leikkiä tulen kanssa, ei pilallakaan.
Shikarrit nimittivät Toukan rykmentin teatteriseuran johtajaksi, ja kun vanhin luutnantti maksoi velkansa, jonka hän tekikin heti, lahjoitti Toukka rahat kulissien ja pukujen ostamiseksi. Hän oli hyvä Toukka, shikarrit olivat ylpeitä hänestä. Ainoa harmi tästä oli, että hänet ristittiin "vanhimman luutnantin rouvaksi", ja nyt on asemalla kaksi "vanhimman luutnantin rouvaa", ja se voi väliin panna matkustavaisten päät pyörälle.
Wee Willie Winkie
Hänen nimensä oli oikeastaan Percival William Williams, mutta hän löysi kerran tuon toisen nimen eräästä lastenkirjasta ja se oli hänen oikean ristimänimensä loppu. Hänen äitinsä ayah (naispalvelija) sanoi häntä Willie-Babaksi, mutta koska Willie ei milloinkaan välittänyt hitustakaan siitä, mitä tämä ayah sanoi, niin ayahin viisaus ei muuttanut asiata.
Hänen isänsä oli eversti 195: nnessä rykmentissä, ja heti kun Wee Willie Winkie oli ennättänyt kyllin vanhaksi ymmärtääkseen sotilaskomentoa, niin eversti Williams asetti hänet sellaisen komennon alaiseksi. Tätä poikaa ei voitu millään muulla lailla hallita. Kun hän oli ollut siivosti koko viikon, hän sai palkinnon hyvästä käytöksestä; ja kun hän oli paha poika, otettiin hyväkäytösmerkki häneltä pois. Tavallisesti hän oli pahana poikana, sillä Intiassa on pienille kuusivuotiaille niin kovin paljon tilaisuuksia vallattomuuksiin.
Lapset eivät tavallisesti suvaitse tuttavallisuuksia vierailta, ja Wee Willie Winkie oli hyvin tarkka lapsi siinä suhteessa. Kerran hän suostui tekemään tuttavuutta ja suvaitsi armollisesti jättää kaikki ujostelemiset. Hän mieltyi ensi näkemältä luutnantti Brandikseen 195: nnestä rykmentistä. Wee Willie Winkie astui varmana sisään kantaen hyväkäytösmerkkiä, jonka hän oli saanut, kun malttoi olla ajamatta kanoja ympäri pihaa. Hän katseli vakavasti Brandista ainakin kymmenen minuuttia ja lausui sitten mielipiteensä hänestä.
"Minä pidän sinusta", sanoi hän hitaasti vetäen tuolinsa lähemmäksi Brandista. "Minä pidän sinusta. Minä annan sinulle nimeksi Liinakko sinun tukkasi tähden. Ethän sinä pahastu, kun minä aion sanoa sinua Liinakoksi? Se on näetkös sinun tukkasi tähden, ymmälläthän."
Tämä oli juuri omituisimpia Wee Willie Winkien omituisuuksia. Hänellä oli tapana katsella vierasta vähän aikaa ja sitten hän aivan odottamatta ja selittämättä antoi hänelle nimen. Ja se nimi pysyi. Ei mikään sotilaskuri saanut Wee Willie Winkietä luopumaan tästä tavastaan. Hän kadotti hyväkäytösmerkkinsä, kun hän sanoi komisaarion rouvaa Pobsiksi; mutta eivät mitkään everstin ponnistukset saaneet asemalaisia jättämään tätä liikanimeä ja Mrs Collen sai olla Mrs "Pobs" koko ajan kun hän asui asemalla. Ja niin Brandis sai nimekseen "Liinakko", ja rykmentin kunnioitus kohosi siitä syystä häntä kohtaan.
Jos Wee Willie Winkie erityisesti suosi jotakuta henkilöä, niin tuota onnellista silloin kadehtivat sekä upseeristo että sotamiehet. Ja heidän kadehtimiseensa ei ollut syynä mikään ulkonainen omanvoiton pyynti. "Everstin poikaa" ihailtiin kokonaan hänen omien hyvien ominaisuuksiensa tähden. Ja Wee Willie Winkie ei kuitenkaan ollut ollenkaan viehättävä. Hänen kasvonsa olivat aina pisamissa, jalat aina naarmuja täynnä, ja vaikka hänen äitinsä melkein kyynelsilmin sitä koetti vastustaa, oli hän kärttänyt kunnes sai pitkät keltaiset kiharansa leikatuiksi lyhyeksi sotilastapaan. "Minä tahdon tukkani samanlaiseksi kuin kelsantti Tummilinkin", sanoi Wee Willie Winkie, ja kun kerran isä suostui, niin tämä uhri toimitettiin.
Kolme viikkoa sen jälkeen kuin hänen nuori sydämensä oli ihastunut luutnantti Brandikseen – jota tästälähin sanomme lyhyyden vuoksi Liinakoksi – Wee Willie Winkie tuli tietämään kummallisia asioita, jotka olivat vallan ulkopuolella hänen käsityspiiriänsä.
Liinakko palkitsi hänen suosionsa vastarakkaudella. Liinakko oli antanut hänen viisi hurmaavan ihanaa minuuttia kantaa hänen omaa raskasta miekkaansa, joka oli juuri yhtä pitkä kuin Wee Willie Winkie. Liinakko oli luvannut hänelle koiranpenikan ja Liinakko oli sallinut hänen katsella tuota ihmeellistä komentoa, kun Liinakon partaa ajettiin. Ja tämän kaiken lisäksi Liinakko oli sanonut, että hänkin, Wee Willie Winkie, kerran kohoaisi tuonlaisen kiiltävän veitsilaatikon, hopeaisen saippuarasian ja hopeapäisen "sylkiharjan" (kuten Wee Willie Winkie sitä nimitti) omistajaksi. Paitsi hänen isäänsä, jolla oli valta antaa ja ottaa hyväkäytösmerkki aivan mielensä mukaan, ei varmaan ollut ainoatakaan miestä puoleksikaan niin viisasta, väkevää ja urhoollista kuin Liinakko, jonka rinnassa Afganistanin ja Egyptin mitalit kiilsivät. Minkätähden sitten Liinakko oli niin miehuuttoman pehmeä, että meni suutelemaan – oikein hurjasti suutelemaan – "suurta tyttöä", Miss Allardyceä? Aamulla ratsastaessaan Wee Willie Winkie oli nähnyt Liinakon tekevän niin, ja ollen näet gentlemanni oli hän heti kääntynyt ympäri ja ratsastanut tallirengin luo, ettei tallirengin pitänyt nähdä.
Tavallisissa olosuhteissa olisi hän heti kertonut koko jutun isälleen, mutta hän tunsi vaistomaisesti, että tämä oli semmoinen seikka, josta ensin oli puhuttava Liinakon kanssa.
"Liinakko", kirkui Wee Willie Winkie ratsastaen luutnantin asunnolle aikaisin eräänä aamuna – "minun täytyy tavata sinut, Liinakko!"
"Tule sisään, nuori herra", vastasi Liinakko, joka oli juuri syömässä aamiaista koirineen. "Mitähän pahaa sinä taas olet tehnyt?"
Wee Willie Winkie ei ollut tehnyt mitään huomattavampaa pahaa kolmen päivän kuluessa ja tunsi siis seisovansa vallan siveyden kukkulalla.
"Minä en ole tehnyt mitään pahaa", sanoi hän heittäytyen nojatuoliin ja koettaen niin paljon kuin suinkin matkia everstin väsyneitä liikkeitä kuuman paraadin jälkeen.
Hän työnsi pisamaisen pikku nenänsä teekuppiin, ja silmät vilkkuivat kupin laidan yläpuolella, kun hän kysyi: – "Minä sen sanon, Liinakko, onko se sopivata se, että menee suutelemaan isoja tyttöjä?"
"No helkkari! Kylläpä sinä alat aikaisin. Ketä sinä tahtoisit suudella?"
"En ketään. Minun äitini aina suutelee minua, ellen minä estä häntä.
Jollei se ole sopivata, niin minkätähden sinä sitten suutelit majuli Allaldycen isoa tyttöä eilisaamuna kanavan luona?"
Liinakon sydän sykähteli. Hän ja Miss Allardyce olivat ponnistaneet kaikki voimansa pitääkseen kihlaustaan salassa vielä pari viikkoa. Oli olemassa tärkeitä ja välttämättömiä syitä, minkätähden majuri Allardycen ei pitäisi saada tietää, kuinka asiat olivat, ainakaan ennenkuin ensi kuussa, ja nyt tuo pieni peijakas tiesi vallan liian paljon.
"Minä näin sinut", sanoi Wee Willie Winkie tyynesti. "Mutta tallilenki ei nähnyt. Minä huusin hänelle, Hut ja o."
"No, että sinulla nyt sentään oli sen verran järkeä, sinä pikku elävä", huusi Liinakko raukka puoleksi hyvillään, puoleksi harmissaan. "Ja kuinkahan monelle jo olet kertonut siitä?"
"En kellekään. Ethän sinäkään keltonut, kun minä koetin latsastaa puhvelilla ja kun minun latsuhevoseni lampaantui; ja minä ajattelin, että sinä et tahtoisi että minä keltoisin."
"Winkie", huudahti Liinakko innokkaasti, pudistaen pikku kättä, "sinä olet paras poika maailmassa. Kuuleppas nyt, sinä et voi ymmärtää kaikkia näitä asioita. Jonakin päivänä – kuinka kummassa minä selitän tämän sinulle! – minä aion naida Miss Allardycen, ja sitten hänestä tulee Mrs Liinakko, kuten sinä sanoisit. Jos sinun nuoren järkesi kannalta tuntuu niin sopimattomalta suudella isoja tyttöjä, niin mene vaan ja kerro siitä isällesi."
"Kuinka sinun silloin käy?" kysyi Wee Willie Winkie, joka oli varmasti vakuutettu siitä, että isänsä oli kaikkivaltias.
"Minulle tulee siitä harmia", sanoi Liinakko koettaen viimeisenä keinonaan luoda rukoilevan katseen olosuhteiden määrääjään.
"No sitten minä en kello", sanoi Wee Willie Winkie urhoollisesti. "Mutta minun isäni sanoo, että on miehuutonta aina suudella, ja minä en luullut, että sinä tekisit niin, Liinakko?"
"En minä suutelekaan aina, sinä veitikka. Silloin tällöin vain, ja kun sinä kasvat suureksi, niin teet samalla lailla. Sinun isäsi tarkoitti vain, ettei se sovellu pikku pojille."
"Ahaa!" sanoi Wee Willie Winkie, jolle asia nyt kävi vallan selväksi.
"Se on samalla lailla kuin sylkihaljankin laita?"
"Aivan", vastasi Liinakko vakavasti.
"Mutta minä luulen, etten minä milloinkaan viitsi suudella isoja tyttöjä enkä ketään, paitsi äitiä. Ja häntä minun täytyy suudella, ymmälläthän."
Nyt seurasi pitkä hiljaisuus, jonka Wee Willie Winkie vihdoinkin lopetti.
"Pidätkö sinä paljon siitä isosta tytöstä, Liinakko?"
"Hyvin paljon", sanoi Liinakko.
"Enemmän kuin Bellistä taikka Butcha-koilasta taikka minusta?"
"Vallan eri tavalla", sanoi Liinakko. "Jonkun ajan perästä Miss Allardyce on oleva minun omani, mutta sinä kasvat suureksi ja tulet komentamaan rykmenttiä ja – kaikenmoisia asioita. Se on vallan eri asia, näetkös."
"Hyvä", sanoi Wee Willie Winkie nousten ylös. "Koska sinä pidät siitä isosta tytöstä, niin minä en kello siitä kenellekään. Minun täytyy nyt mennä."
Liinakko nousi ja saattoi pikku vierastaan ovelle lausuen vielä: – "Sinä olet kaikkein paras pikku poika, Winkie. Minäpä kerron sinulle jotain. Kolmenkymmenen päivän perästä tästä lukien saat siitä kertoa, jos tahdot – ja kenelle vain tahdot."
Siten Brandiksen ja Miss Allardycen kihlauksen salassapysyminen riippui pienen lapsen lupauksesta. Liinakko, joka tunsi Wee Willie Winkien mielipiteet totuudesta, oli vallan levollinen, sillä hän tiesi, ettei poika riko lupaustaan. Wee Willie Winkie rupesi osoittamaan erityistä ja tavatonta huomiota Miss Allardyceä kohtaan ja hänellä oli tapana verkalleen ja miettivänä kiertää tuon hämmästyneen nuoren neidin ympäri, vakavasti tarkastaen häntä vilkuttamatta silmiään. Hän koetti saada selville, mistä syystä Liinakko oli suudellut häntä. Eihän hän ollut läheskään niin sievä kuin Willien äiti. Mutta toiselta kannalta nähden hän oli Liinakon omaisuus ja tuli kohta olemaan vallan hänen omansa. Siitä syystä Willie piti kohtuullisena, että hän kohteli tyttöä yhtä suurella kunnioituksella kuin itse Liinakon isoa miekkaa taikka kiiltävää pistolia.
Tieto siitä, että hänellä ja Liinakolla oli yhteinen suuri salaisuus, teki Wee Willie Winkien tavattoman mallikelpoiseksi kolmen viikon ajalla. Mutta sitten vanha aatami puhkesi esiin ja hän laati "leirivalkean" – kuten hän itse sitä nimitti – puutarhan pohjukkaan. Kuinka hän saattoi aavistaa, että kipinät lentäisivät everstin heinäsuovaan ja polttaisivat viikon ravinnon hevosilta? Äkkiarvaamaton ja nopea oli rangaistus – hyväkäytösmerkki otettiin pois ja sen surun lisäksi vielä annettiin kolme päivää kotiarestia – ei saanut liikkua muualla kuin rakennuksessa ja verannalla – ja vielä päälle päätteeksi isäkään ei läsnäolollaan häntä ilahduttanut tällä ajalla.
Hän kesti tuomionsa kuin mies, joksi hän toivoi kerran kasvavansa, ojentihe suoraksi, vaikka alahuuli hiukan vavahteli, tervehti sotilastapaan ja päästyänsä sisään juoksi katkerasti itkemään lastenkamariin, jota hän sanoi omaksi kortteerikseen. Liinakko tuli iltapäivällä sinne ja koetti lohduttaa pikku syyllistä.
"Minä olen alestissa", sanoi Wee Willie Winkie surkeasti, "ja minä en saa puhua sinulle".
Hyvin aikaisin seuraavana aamuna hän kiipesi rakennuksen katolle – se ei ollut kielletty – ja huomasi Miss Allardycen juuri ratsastavan ohi.
"Minnekä sinä menet?" huusi Wee Willie Winkie.
"Joen poikki", vastasi Miss Allardyce ja ratsasti edelleen.
Tätä maakuntaa, johon 195:s rykmentti oli sijoitettu, rajoitti pohjoisessa virta, joka talvisaikaan kuivui. Jo aikaisimpina ikävuosinaan Wee Willie Winkietä oli kielletty menemästä joen poikki, ja hän oli saanut selville, että Liinakkokaan – tuo melkein kaikkivaltias Liinakko – ei milloinkaan ollut käynyt joen toisella puolella. Wee Willie Winkielle oli kerran luettu suuresta sinikantisesta kirjasta kertomus kuninkaan tyttärestä ja peikoista – hyvin ihmeellinen kertomus, jossa peikot aina kävivät sotaa ihmisiä vastaan, kunnes eräs Tuhkimo niminen henkilö ne voitti. Siitä saakka hän oli otaksunut, että joen takana noilla mustilla ja purppuranhohtavilla vuorilla asui peikkoja, ja totta oli, että jokainen sanoi siellä olevan pahoja ihmisiä. Hänen omassa kodissaankin peitettiin ikkunoiden alaosat vihreällä paperilla, sillä jos nuo pahat ihmiset saisivat vapaasti katsella sisään, niin ne ampuisivat rauhallisiin asuinhuoneisiin ja mukaviin makuukammioihin. Varmaan virran takana, johon koko maailma päättyi, oli pahoja ihmisiä. Ja heidän alueelleen oli majuri Allardycen iso tyttö, Liinakon omaisuus, menemäisillään. Mitä Liinakko sanoisi, jos jotain tapahtuisi hänelle? Jos peikot ryöstäisivät hänet kuten ennen Tuhkimon kuninkaantyttären? Hän oli vaikka millä keinolla palautettava takaisin.
Talossa oli hiljaista. Wee Willie Winkie ajatteli hetken isänsä ankaraa suuttumista ja sitten – karkasi arestistaan. Tämä oli vallan tavaton rikos. Matalalla oleva aurinko loi hänen varjonsa pitkänä ja mustana puutarhan polulle hänen mennessään talliin ratsuansa pyytämään. Hänestä tuntui aamuhämärän hiljaisuudessa niinkuin koko suuri maailma olisi seissyt hiljaa ja katsellut Wee Willie Winkien tottelemattomuutta. Uninen tallirenki auttoi hänet satulaan, ja koska tämä yksi suuri rikos oli tehnyt kaikki pienemmät viat vähäpätöisiksi, sanoi Wee Willie Winkie ratsastavansa Liinakko sahibin luo ja käänsi hevosen kapealle polulle, jossa se tuontuostakin polki kukkalavojen pehmeätä multaa.
Hevosen askelten tuottama hävitys oli viimeinen paha teko, joka erotti hänet ihmiskunnan suosiosta. Hän kääntyi ajotielle, kumartui eteenpäin ja ratsasti, niin kovaa kuin hevonen suinkin pääsi, virtaa kohti.
Mutta virkuinkaan poniratsu ei vedä vertoja pitkäaskeleiselle juoksijalle. Miss Allardyce oli jo kaukana, oli kulkenut laihopeltojen halki, päässyt poliisivartioiden ohi näiden vielä nukkuessa, ja hänen ratsunsa jo potki kiviä virtaäyräillä, kun Wee Willie Winkie jätti kanttoonan ja Brittiläisen Intian taaksensa. Eteenpäin kumartuneena ja yhä vielä piiskaten hevostaan Wee Willie Winkie hyökkäsi afgaanien alueelle. Hän näki paraiksi Miss Allardycen mustana pilkkuna kiitävän pitkin kivistä tasankoa. Syy tytön lähtöön oli vallan yksinkertainen. Liinakko oli toissa iltana liian aikaisella isännyydellä kieltänyt häntä milloinkaan ratsastamasta virralle. Ja nyt hän oli lähtenyt sinne näyttääkseen omaa tahtoaan ja opettaakseen hiukan Liinakkoa.