"Hän ei oikein tiedä, kuinka monta vuotta siitä on kulunut", sanoi Dirkovitsh kääntyen isäntiinsä, "mutta hän sanoo, että se tapahtui hyvin kauan sitten jossakin sodassa. Luulen, että hänelle sattui joitakin ikävyyksiä. Hän sanoo kuuluneensa tähän kunniakkaaseen ja kuuluisaan rykmenttiin sodan aikana."
"Rullat! Rullat! Holmer, tuokaa rullat!" sanoi Pikku Mildred, ja ajutantti hyökkäsi avopäin ortelihuoneeseen, jossa rykmentin rullat säilytettiin. Hän tuli juuri paraiksi, kun Dirkovitsh lausui: "Sentähden minusta on kovin ikävää sanoa, että sattui tuo tapaus, joka olisi ollut korjattavissa, jos hän olisi kääntynyt anteeksipyynnöllä everstimme puoleen, jota hän oli loukannut."
Uudelleen murinaa, jota eversti koetti saada hillityksi. Messi ei juuri ollut silloin halukas ottamaan punnitakseen loukkauksia venäläistä everstiä kohtaan.
"Hän ei oikein muista, mutta minä arvaan, että se oli oikein ikävä juttu, ja siksi häntä ei vaihdettu takaisin muiden vankien mukana, vaan lähetettiin toiseen paikkaan – kuinka te nyt sanottekaan? – seutuun. Sitten hän sanoo tulleensa tänne. Eikä hän tiedä miten hän saapui tänne. Hä? Hän on ollut Chepanyssa" – mies nyykäytti päätään myöntäen ja vavahtaen – "Zhiganskissa ja Irkutskissa. En voi ymmärtää, kuinka hän on päässyt karkaamaan. Hän sanoo myös viettäneensä monta vuotta metsissä, mutta kuinka kauan, sitä hän ei muista – sitä, enemmän kuin monta muuta seikkaa. Oli tapahtunut onnettomuus, eikä hän pyytänyt anteeksi everstiltämme. Ah!"
Sen sijaan, että olisivat yhtyneet Dirkovitshin valitukseen, Valko-husaarit – ikävä sanoa – osoittivat epäkristillistä mieltymystä ja liikutusta, jota vieraanvaraisuuden tunne tällä kertaa ei voinut tukahduttaa. Holmer heitti rykmentin repaleiset ja kellastuneet rullat pöydälle, ja miehet hyökkäsivät niiden kimppuun.
"Siivommin! Viisikymmentäkuusi – viisikymmentäviisi – viisikymmentäneljä", luki Holmer. "Kas tässä. Luutnantti Austin Limmason – hävinnyt. Se tapahtui ennen Sevastopolia. Mikä tavaton hävyttömyys! Loukannut erästä heidän everstiään ja heti lähetetty ihmisten ilmoilta. Kolmekymmentä vuotta hänen elämästään joutunut hukkaan."
"Mutta hän ei kertaakaan pyytänyt anteeksi. Sanoi lähettävänsä hänet helvettiin ensin", säesti messi.
"Perhanan poika! Luulenpa ettei hän koskaan saanut siihen tilaisuutta.
Mutta kuinka hän tuli tänne?" kysyi eversti.
Rääsyläinen ei saanut tuolillaan sanaakaan suustaan.
"Tiedättekö kuka olette?"
Hän hymähti hieman.
"Tiedättekö olevanne Limmason – luutnantti Limmason, Valko-husaari?"
Nopeasti kuin nuoli tuli vastaus hiukan hämmästyneen tavoin: "Tiedän kyllä, olen Limmason." Hänen katseensa himmeni taas, ja hän vaipui entiselleen, tarkastellen kauhulla jokaista Dirkovitshin liikettä. Pako Siperiasta saattaa juohduttaa mieleen joitakuita yksityisiä tapauksia, johtamatta kuitenkaan minkäänlaiseen ajatusten yhtenäisyyteen. Mies ei osannut selittää, kuinka hän, palaavan kyyhkysen tavoin, jälleen oli joutunut entiseen messiinsä. Kaikesta, mitä hän oli nähnyt ja kärsinyt, ei hän tiennyt mitään. Hän nöyristeli Dirkovitshin edessä yhtä vaistomaisesti, kuin hän äsken oli painanut haaraisen kynttilänjalan ponninta, kysellyt rumpalin hevosen kuvaa ja vastannut kuningattaren maljaan. Kaikki muu oli yhtä aukkoa, jota tuo kauhistuttava venäjänkieli ainoastaan osaksi voi täyttää. Hänen päänsä vaipui rinnalle, ja hän nauraa hihitti ja nyyhkytti vuorotellen.
Konjakkipiru houkutteli Dirkovitshia tänä erittäin sopimattomana hetkenä puheen pitoon. Hän nousi seisoalleen, vähän horjahtaen, tarttui pöydän reunaan, silmät kiiluen kuin opaalit, ja alkoi:
"Kunnon sotatoverit – kalliit veljet ja isäntäni. Se oli ikävä sattuma – mitä ikävin." Tässä hän hymyili imelästi jokaiselle yltympäri. "Mutta ajatelkaapas tätä pientä, pikkuista asiaa. Hyvin pientä, eikö totta? Tsaaria! Thuh! Minä lyön sormellani – näpsäytän sormiani hänelle. Luottaisinko minä häneen? En! Mutta slaavilaiseen, joka ei ole mitään toimittanut, häneen minä luotan. Seitsemänkymmentä – kuinka monta – miljoonaa, jotka eivät ole toimittaneet mitään – ei niin mitään. Napoleon oli vain episodi." Hän iski nyrkillä pöytään. "Kuulkaa, miehet, me emme ole tehneet maailmassa mitään – minkä täällä. Kaikki meidän tehtävämme on toimittamatta: ja se on toimitettava, miehet. Menkää!" Hän ojensi kätensä käskevästi ja osoitti vieraaseen. "Te näette hänet. Hän ei ole kovin hauskan näköinen. Hän oli juuri tuollainen pikkuinen – sattuma, jota ei kukaan muistanut. Nyt hän on tuo. Semmoisiksi tekin tulette, sotatoverit, niin urhoollisiksi – semmoisiksi tekin tulette. Mutta te ette koskaan palaja. Te joudutte kaikki sinne, minne hänkin, tahi" – hän viittasi katossa näkyvään arkun varjoon ja jupisten "seitsemänkymmentä miljoonaa – tehkää, miehet", retkahti pöydän alle ja vaipui uneen.
"Kauniisti ja sattuvasti sanottu", sanoi Pikku Mildred. "Maksaisiko vaivan suuttua? Auttakaamme tätä raukkaa kernaammin."
Mutta Valko-husaarien täytyi pian ja äkkiä luopua hyväntahtoisesta aikeestaan. Luutnantti oli vain tullut pistäymään palatakseen takaisin kolmen päivän perästä, jolloin surumarssin sävelet ja ratsuväen jyskytys ilmoittivat ihmettelevälle ympäristölle, joka ei ollut huomannut yhtään paikkaa pöydän ääressä tyhjänä, että joku rykmentin upseereista oli eronnut saadusta virastaan.
Ja Dirkovitsh hymyillen, kumarrellen ja miellyttävänä kuten aina – myöskin matkusti pois eräässä yöjunassa. Pikku Mildred ja muuan toinen upseeri olivat häntä saattamassa, sillä olihan hän messin vieras, ja vaikkapa hän olisi läimäyttänyt kämmenellään everstiä korvalle, niin ei messin laki olisi suvainnut sittenkään vierasvaraisuuden vähentämistä.
"Hyvästi, Dirkovitsh, hauskaa matkaa", sanoi Pikku Mildred.
"Näkemään asti, kalliit veljet", sanoi venäläinen.
"Todellakin! Me luulimme teidän palaavan kotiin?"
"Niin, niin, mutta minä tulen takaisin. Ystävät, onko tuo ovi suljettu?" Hän osoitti pohjantähteen päin, Khyber-solaa kohden.
"Hyvänen aika! Olin unhottaa. Tietysti. Veli on tervetullut koska tahansa. Onko mukananne kaikki – tupakkaa, jäätä, makuuvaatteita? Kaikki kunnossa. No, näkemään asti, Dirkovitsh."
"Hän", sanoi toinen mies, kun junan lamppujen liekit alkoivat hävitä.
"Kaikista – juukelin – näköisistä…"
Pikku Mildred ei vastannut mitään, katsellen vain pohjantähteä hän hyräili erästä vasta kuulemaansa rallia, johon Valko-husaarit olivat kovin ihastuneet. Näin se kuului:
Surku oli herraa Siniparta parkaa, kenpä hälle pahaa tehdä halajaa; mut siitä se vasta toinen ilo alkaa, jos hän vielä kerran tänne palajaa.
Kaksi rumpalipoikaa
"Ja lapsi on heitä johdattava."
Armeijan luetteloissa heidät yhä mainitaan kuuluviksi The Fore and Fit Princess Hohenzollern-Sigmaringen-Auspach's Merther Tydfilshire Own Royal Loyal Light Infantry, Regimental District 329 A osastoon, mutta armeijan kaikissa kasarmeissa ja anniskeluissa heidät tunnetaan "Fore and Aft" nimellä. Aikaa voittaen he vielä saattavat tehdä jotain, joka on tekevä heidän uuden nimensä kunniakkaaksi, mutta tätä nykyä he ovat siitä hyvin häpeissään, ja jos joku mainitsee heitä "Fore and Aft" (eteen ja taapäin) nimityksellä, panee hän sillä alttiiksi päänsä, jota kantaa hartioittensa välissä.
Jos kuiskaa parisen sanaa erään ratsuväkirykmentin tallin ovelta, niin saa miehet hyökkäämään ulos kadulle vöineen, luutineen ja kirouksineen, mutta kuiskaapas: "Fore and Aft", niin koko rykmentti syöksyy ulos pyssyt kädessä.
Ainoana puolustuksenaan voi pitää, että he taas koettivat lopettaa kunnolla ilveilyn. Mutta kaikkihan jo tiesivät, että heidät oli tarkkaan lyöty, kylvetetty, rökitetty ja säikäytetty pahanpäiväisesti. Miehistö tiesi sen – heidän päällikkönsä tiesivät sen, hevoskaarti tiesi sen, ja kun uusi sota alkaa, niin vihollinenkin saa sen tietää. On pari kolme linjarykmenttiä, jotka kantavat mustaa tahraa, jonka he silloin tahtovat saada poispyyhityksi, ja onnettomat ne joukot, jotka joutuvat heidän välikappaleikseen.
Englantilaisen sotilaan rohkeutta pidetään ylimalkaan epäilemättömänä, ja säännönmukaisesti onkin niin. Poikkeukset pujahtavat aina taitavasti pois näkyvistä, silloin tällöin vain tullen esiin, kun vapaampi sanatulva valtaa messipöydän ääressä istujat puoliyön tienoissa. Silloin saa kuulla kummallisia ja kauheita juttuja sotilaista, jotka eivät tahdo totella päälliköitään, ja käskyistä, joita asiaankuulumattomat ovat jaelleet, ja onnettomuuksista, jotka olisivat tuottaneet täydellisen tappion, ellei brittiläisellä armeijalla aina olisi menestystä. Nämä ovat hyvin ikäviä juttuja kuunnella, ja messeissä niitä jutellaankin aivan kuiskaamalla, kun istutaan suuren takkavalkean ääressä, ja nuori upseeri pää kumarassa ajattelee yksinään, että Jumala auttakoon hänen miehiänsä koskaan käyttäymästä niin epäarvokkaasti.
Englantilaista sotilasta ei kuitenkaan pidä moittia tilapäisistä virheistä; mutta ansioistaan hän älköön saako tietää. Tavallinen älykäs kenraali tarvitsee kuusi kuukautta harjaantuakseen taitavaksi jotakin käytävää sotaa varten, everstillä voi olla aivan väärä käsitys rykmenttinsä kelpaavaisuudesta vielä kolme kuukautta liikkeellelähdön jälkeen; ja komppanianpäällikkökin saattaa erehtyä ja pettyä oman joukkonsa luonteen suhteen: siksipä sotamiestä, ja varsinkaan nykyistä sotamiestä, ei pitäisi moittia, jos hän peräytyy. Hänet ammuttakoon tahi hirtettäköön jälkeenpäin – muiden rohkaisemiseksi – mutta älköön halvennettako sanomalehdissä, sillä se on arvotonta ja ajanhukkaa.
Hän on ollut, sanokaamme, kuningattaren palveluksessa ehkä neljäkin vuotta. Vielä kaksi vuotta, ennenkuin hän on vapaa. Hän ei ole saanut ollenkaan moraalista kasvatusta, ja neljä vuotta ei riittävästi vahvista hänen lihaksiansa tahi opeta häntä tuntemaan, kuinka pyhänä hänen tulee pitää rykmenttiään. Hän juo mielellään, huvittelee mielellään – Intiassa hän haluaa koota rahaa – eikä hän mitenkään tahtoisi antautua alttiiksi vaaralle. Hän on saanut juuri niin paljon kasvatusta, että osapuilleen ymmärtää komennon tarkoituksen ja osaa selittää pisto-, lyönti- ja murtohaavan eri laadut. Jos häntä niinmuodoin käsketään leventämään rintama, hyökkäykseen valmistavan tulen kestäessä, niin hän tietää, että hänellä on vaara tarjolla tulla ammutuksi, ja epäilee, että hänen henkensä pannaan alttiiksi vain sentähden, että voitettaisiin kymmenisen minuuttia enemmän aikaa. Ja joko hän tekee sen epätoivoisen hurjapäisyydellä tahi vitkastellen tahi rivakasti, aina sen mukaan, minkälaiseen järjestykseen hän on tottunut neljän vuoden aikana.
Epätäydellisillä tiedoilla varustettuna, kehittymättömän kuvitusvoimansa rasittamana, alempien luokkien suuren itsekkäisyyden jäykistämänä, kaikista rykmentin yhdistyksistä poissuljettuna asetetaan nuori mies vihollisen eteen, joka itämailla aina on ruma, tavallisesti pitkä ja pörrötukkainen ja useimmiten meluava. Jos hän näkee vasemmalla ja oikealla puolellaan vanhoja sotureja – kaksitoista vuotta palvelleita, joiden hän tietää ymmärtävän mitä on tehtävä – hyökkäämässä, valloittamassa tahi empimättä ryhtymässä mielenosoituksiin, niin hän rauhoittuu ja painaa kiväärin perää olkapäähänsä uljain mielin. Hän tyyntyy yhä, jos hän kuulee jonkun vanhemman sotilaan, joka hänelle on opettanut sotatemput ja silloin tällöin kopauttanut häntä päähän, kuiskaavan: – "Ne ampuvat ja pitävät tuota peliään viisi minuuttia. Sitten ne hyökkäävät, ja silloin me pääsemme niiden tukkaan käsiksi!"
Mutta jos hän taas näkee ainoastaan samanikäisiään, jotka kalpeina kopeloivat pyssynsä liipasinta sanoen: "mikä helvetti nyt on?" kun komppanianpäälliköt hikoillen ja juosten saavat huutaa: "Eturivi, pistimet kiinni. Lujaan siellä – lujaan! Tähtäin kolmelle sadalle – ei kun viidelle! Pitkälleen, kaikki! Eturivi, polvilleen!" ja niin edespäin, niin hän hätääntyy; ja hän tulee aivan onnettomaksi, kun kuulee toverin kaatuvan räminällä, joka on kuin hiilikoukkua löisi uuninpeltiin, ja mölähtäen kuin päähän lyöty härkä. Jos hän vähän pääsee liikkumaan ja saa nähdä, mitä hänen oma tulensa on aikaansaanut vihollisen puolella, niin hän tuntee itsensä hilpeämmäksi ja saattaa innostua siihen määrään, että tuntee hurjaa halua päästä käsiksi, joka, vastoin yleistä luuloa, on kylmän pirun vaikutusta ja pudistelee miestä kuin horkka. Jos hänen tulee pysyä paikoillaan ja hän alkaa tuntea väristyksiä vatsansa pohjalta ja, ollen silloin pahoin pidelty, kuulee käskyjä, joita ei ole annettu, niin hän murtaa rivin ja tekee vahinkoa; eikä taivaan kannen alla ole mitään niin hirmuista kuin särjetty englantilainen rykmentti. Kun sattuu niin onnettomasti, että sekasorto on aivan täydellinen, täytyy antaa miesten mennä, ja komppanianpäälliköiden on silloin paras pelastautua vihollisen puolelle ja jäädä sinne varmuuden vuoksi. Mutta jos miehet saadaan kääntymään takaisin, niin silloin heitä ei ole hauska kohdata, sillä he eivät pakene kahta kertaa.
Noin kolmekymmentä vuotta eteenpäin, kunhan olemme saaneet kaikki, jotka housuissa käyvät, puolisivistyneiksi ihmisiksi, on meidän armeijastamme tuleva kehno kone. Se tietää silloin liian paljon ja saa aikaan liian vähän. Vähän myöhemmin, kun joka mies on samalla älyasteella kuin nykyajan upseeri, se valtaa koko maailman. Selvään sanoen, tulee käyttää joko jätkiä tahi herroja tahi, ennen kaikkea, herrojen komentamia jätkiä, jos meinaa tehdä lahtarin työtä todenteolla. Ihanteellinen sotilas tietysti ajattelisi itsekseen: "Käsikirja niin käskee." Kaikeksi onnettomuudeksi täytyy hänen, päästäkseen tälle kannalle, läpikäydä omaa itseänsä ajattelemisen aste, ja se taipumus johtaa harhaan. Jätkä ei taida juuri mietiskellä itsekseen, mutta tappamaan hän on kärkäs, ja hiukkanen kuri opettaa häntä suojelemaan nahkaansa sekä lävistämään toista. Hurskas ylänköläisrykmentti, jota jäykät presbyteerit johtavat, on ehkä vieläkin hirvittävämpi sotatanterella kuin nuo tuhannet villityt, raatelevat irlantilaisryövärit, mitä sopimattomimpien päälliköittensä ja jumalankieltäjien johtamina. Mutta nämä seikat vain todistavat sitä sääntöä, ettei keskitietäkään kulkevaan yksin voi luottaa. Heillä on jonkinmoinen käsitys elämän arvosta ja kehittämisestä, joka ei ole opettanut heitä pyrkimään eteenpäin ja kestämään mahdollisia seurauksia. He ovat tykkänään ilman turvaa tovereilta, jotka ovat olleet mukana, ja ennenkuin tuo avunanto taas on saatu vireille, jota muuten suuri osa rykmentin päälliköistä haluaisi, niin he ovat taipuvaisia halventamaan mainettaan suuremmassa määrässä kuin valtakunnan mahtavuudelle ja armeijan arvolle on sopivaa. Heidän upseerinsa ovat niin taitavia kuin mahdollista, sillä heidän harjoituksensa alkaa varhain, ja Jumala on laittanut niin, että tervekasvuinen nuorukainen brittiläisestä keskisäädystä voiman, mielen ja ymmärryksen suhteen voittaa kaikki muut nuorukaiset. Siksipä kahdeksantoistavuotias lapsi seisoo horjumatta peltinen miekka kädessä ja hilpein mielin, kunnes hän kaatuu. Jos hän kuolee, niin hän kuolee sankarina. Jos hän jää eloon, niin hän kirjoittaa kotiinsa, että häntä on "kolautettu", "mukiloitu", "raapaistu" tahi "leikelty", ja sitten hän ahdistaa hallitusta haavapalkkio-anomuksillaan siksi, kunnes uusi pikku kahakka alkaa, jolloin hän lääkärikomiteassa tekee väärän valan, petkuttaa everstiään, virittää ylistysuhreja ajutantilleen ja pääsee taas rajalle.
Tämä epistola johtaa kertomukseni pariin viikariin, joita pahempia koiranhampaita tuskin milloinkaan lie nähty rummunlyöjinä ja pillipiipareina englantilaisen rykmentin soittokunnassa. He lopettivat syntisen uransa julkisella ja hävyttömällä kapinalla ja ammuttiin sitten siitä syystä. He olivat nimeltään Jakin ja Lew, Piggy Lew, rohkeita, turmeltuneita rumpaleja, ja kumpikin heistä sai myötäänsä selkään "Fore and Aft'in" päärumpalilta.
Jakin oli kyyryniskainen poika, neljäntoistavuotias, ja Lew jokseenkin samanikäinen. Kun silmä vain vältti, niin he tupakoivat ja joivat. He noituivat kuten kasarmissakin oli tapana, kylmäkiskoisesti ja hammasta purren, ja kerran viikkoon he säännöllisesti tappelivat. Jakin oli kotoisin jostain Lontoon kujilta, mahdollisesti tohtori Barnardon käsistä päässyt tullessaan rumpalipojan virkaan. Lew ei muistanut varhemmista vuosistaan mitään muuta kuin rykmentin ja kuinka hauska oli ollut kuulla soittokunnan soittavan. Hänen likaisessa sielussaan piili synnynnäinen ihastus soitantoon. Varmaankin hän oli erehdyksestä saanut kerubin pään, niin että kauniit naiset, ollessaan katselemassa rykmenttiä kirkossa, puhuivat hänestä ja nimittivät häntä "kultuksi". He eivät koskaan kuulleet hänen ilkeitä arvostelujaan heidän tavoistaan ja siveellisyydestään, kun hän palasi soittokunnan kanssa kasarmiin ja etsi uusia aiheita päästä Jakinin kimppuun.
Toiset rumpalipojat vihasivat näitä molempia heidän järjettömän käytöksensä tähden. Joko Jakin jyskytti Lewia tahi Lew hieroi Jakinin päätä liassa, mutta tulla vaan syrjäisen sekaantumaan leikkiin, niin häntä vastassa oli Lewin ja Jakinin yhdistetyt voimat; ja seuraukset olivat ikävät. Pojat olivat miehistön ismaelilaiset, mutta varakkaita ismaelilaisia, sillä he tappelivat maksusta vuoroviikoin kasarmin sporttimiesten huviksi, milloin heitä ei ärsytetty toisia poikia vastaan; ja se tuotti rahaa.
Eräänä päivänä oli leirissä riitaa. Heidät oli juuri tavattu tupakoimassa, joka pienille pojille ei ole hyvä, varsinkaan niille, jotka käyttävät purutupakkaa, ja Lew väitti, että Jakin "oli haissut niin hävittämän pahalle, kun oli pitänyt piippua taskussa" ja että hän yksin oli syypää selkäsaunaan, joka vihavoitti heitä molempia.
"Minäpä panin piipun rakennuksen taakse", sanoi Jakin rauhallisesti.
"Saakelin valehtelija", sanoi Lew kiihottumatta.
"Saakelin äpärä", sanoi Jakin rohkeasti, tietäessään että oma syntyperänsä oli tuntematon.
Nyt on kasarmin laajassa haukkumasanavarastossa olemassa sana, joka ei pääse pujahtamaan ilman huomautusta. Voit nimittää sotilasta varkaaksi ilman muuta. Voit sanoa häntä raukaksi saamatta siitä muuta kuin saappaan heitetyksi korvasi vieritse, mutta älä sano miestä äpäräksi, ellet voi sitä heti todistaa hänen kuultensa.
"Tuon olisit voinut säästää siksi, kunnes en ole näin pahalla päällä", sanoi Lew synkkänä syrjittäin lähennellen Jakinia.
"Minä annan sinulle pahaa päätä", sanoi Jakin yllyttäen ja pyyhkäisi Lewin alabasteri-otsaa. Kaikki olisi käynyt hyvin, ja tämä kertomus, kuten kirjoissa sanotaan, olisi jäänyt kirjoittamatta, ellei itse pahus olisi suunnannut basaari-poliisin poikaa, pitkää, viratonta, viisikolmattavuotiasta miestä tulemaan paikalle ensi kohtauksen jälkeen. Hän oli alituisessa rahantarpeessa ja tiesi pojilla olevan kolikoita.
"Taas tappelemassa", sanoi hän. "Minä ilmoitan teidät isälleni, ja hän ilmoittaa teidät lipunkantajalle."
"Mitä se sinuun kuuluu?" sanoi Jakin sieraimet hyvin levällään.
"Ei suinkaan minuun. Te joudutte kiinni ja olette jo liian usein olleet keskustelun alaisina voidaksenne tästä selvitä."
"Mistä helvetistä sinä tiedät, mitä olemme tehneet?" kysäisi Lew-serafi. "Sinä et kuulu armeijaan, senkin täi, siviili-kerjäläinen."
Hän tyrkkäsi miestä vasempaan kylkeen.
"Kun missä näet kahden herrasmiehen sovittavan asioitaan nyrkkinsä avulla, niin sinä pistät ilkeän naamasi minne sinua ei tarvita. Juokse kotiasi puolirotuisen äitikumppanisi luo – tahi kyllä me näytämme", sanoi Jakin.
Ahdistettu mies puolustihe nakuttamalla poikien päitä yhteen. Aie olisi onnistunutkin, ellei Jakin olisi iskenyt häntä vatsaan tahi Lew potkaissut häntä jalkaan. He tappelivat yhdessä, verissään ja läähättäen noin puolen tunnin ajan, kunnes he kovien tärskyjen perästä kaatoivat vastustajansa maahan, kuten metsäkoirat kaatavat sakaalin.
"Nyt", ärjäisi Jakin, "minä sinulle näytän". Hän alkoi mukiloida miestä kasvoihin, Lewin pehmittäessä hänen ruumiinrakennuksensa ulkonevimpia osia. Ritarillisuus ei juuri ole tavallisen rumpalipojan vahvimpia luonteenominaisuuksia. Hän tappelee nimen puolesta, kuten häntä paremmatkin tekevät.
Kauhea oli kärsineen tappio ja hirmuinen basaaripoliisin viha. Pelottava oli myös kohtaus ortelihuoneessa, kun molemmat rikoksentekijät kutsuttiin vastaamaan siviilimiehen pahoinpitelemisestä. Basaaripoliisi toivoi rikosjuttua, ja hänen poikansa valehteli. Pojat seisoivat hiljaa-asennossa, kun todisteita keräytyi kuin synkkiä pilviä taivaalle.
"Te saakelin pojat teette tyhmyyksiä enemmän kuin koko rykmentti yhteensä", sanoi eversti suutuksissaan. "Voisi yhtä hyvin nuhdella piikkiäisiä kuin teitä, enkä minä tahtoisi panna teitä arestiinkaan lukon taakse. Teitä täytyy taas kurittaa."
"Pyydän anteeksi, sir. Emmekö saisi puhua vähän puolustukseksemme, sir?" huusi Jakin kimakasti.
"Mitä? Rupeatteko tässä neuvottelemaan kanssani?" sanoi eversti.
"Emme, sir", sanoi Lew. "Mutta jos teidän luoksenne, sir, tulee mies, joka sanoo menevänsä ilmoittamaan teidät, sir, siitä, että ystävänne kanssa on teillä, sir, ollut tappelemista, ja luulee saavansa rahaa teiltä, sir…"
Koko ortelihuone purskahti kovaan nauruun.
"No?" sanoi eversti.
"Niin juuri tuo näppynaama pelkuri tuossa tahtoi, sir, ja niin olisi käynytkin, ellemme olisi ajoissa sitä ehkäisseet. Emme me häntä paljoa lyöneet, sir. Eikä hänellä ole minkäänlaista oikeutta sekaantua meidän asioihimme, sir. En ole millänikään, sir, vaikka saisinkin selkääni päärumpalilta tahi jos korpraali minut ilmoittaakin, mutta minua – mutta minusta on sopimatonta, sir, että siviilimies tulee valittamaan armeijaan kuuluvan miehen päälle."
Toinen naurunpurskahdus kaikui ortelihuoneesta, mutta eversti oli totinen.
"Minkätapaisia nämä pojat ovat?" hän kysyi rykmentin kersanttivanhimmalta.
"Soittokunnan johtajan sanojen mukaan, sir", virkkoi tämä arvoisa virkamies – ainoa henkilö rykmentissä, jota pojat pelkäsivät, – "ovat he valmiit kaikkeen paitsi valheeseen, sir?"
"Luuletteko meidän käyvän tuon miehen kimppuun pilan vuoksi, sir?" sanoi Lew, kääntyen valittajaan päin.
"No niin, antakaa varoitus – kunnollinen!" sanoi eversti äkäisesti, ja kun pojat olivat menneet, piti hän basaari-poliisin pojalle syntisaarnan sopimattomasta sekaantumisesta ja käski soittokunnan johtajaa pitämään rumpaleita paremmassa kurissa.
"Jos kumpikaan teistä näyttäytyy vielä kerran naarmuisena hävittömine naamoineen", ärjäisi soittokunnan johtaja, "saa päärumpali piestä teidät nahattomiksi. Tietäkää se, senkin vietävät."
Sitten hän katui sanojaan paikalla, kun Lew-serafi nälkäisenä, punaisissa nauhakoristeissaan, istuutui erään sairaalassa olevan torvensoittajan paikalle ja soitteli hyökkäysmarssia. Lew oli epäilemättä soittoniekka, ja innostuksen hetkinään hän oli usein lausunut haluavansa oppia käyttämään kaikkia soittokunnan soittimia.
"Eihän mikään estä sinusta kerran tulemasta soittokunnan johtajaa, Lew", sanoi soittokunnanjohtaja, joka itse oli kirjoittanut valsseja ja yöt päivät tehnyt työtä soittokunnan hyväksi.
"Mitä hän sanoi?" kysyi Jakin harjoituksen loputtua.
"Sanoi minusta voivan tulla mainion johtajan, niin, ja silloin minut kutsutaan juomaan lasi sherryä messi-iltoina."
"Hä! Sanoi sinusta voivan tulla mainion kuhnuksen, niin hän sanoi! Sen hän sai sanoakin. Kun minulta loppuu oppilaan palvelus – tavattoman hävytöntä, ettei siitä lasketa eläkettä – rupean minä sotamieheksi. Sitten vuoden perästä olen korpraali – kun kerran tietää jo, niinkuin minä, kaikki asiat tarkkaan. Kolmessa vuodessa olen oiva kersantti. En tahdo silloin mennä naimisiin, en! Tahdon jatkaa ja opetella upseerin temppuja ja pyytää muuttoa johonkin rykmenttiin, jossa minua ei niin hyvin tunneta. Sitten minusta tehdään kunnon upseeri. Ja silloin minä pyydän sinut, herra Lew, juomaan lasin sherryä, ja sinä saat kuin saatkin odottaa etuhuoneessa, kunnes messikersantti tuo sen sinun likaisiin näppiisi."
"Luuletko minun rupeavan soittokunnanjohtajaksi? En toki. Minä rupean myös upseeriksi. Ei mikään ole niin hyvä kuin lopettaa alkamansa työ, sanoo koulumestari. Rykmentti palaa takaisin vasta seitsemän vuoden päästä. Silloin minä olen miltei korpraali."
Näin pojat keskustelivat tulevaisuudestaan ja käyttäytyivät mallikelpoisen tarkkaavaisesti viikon ajan. Se tietää, Lew alkoi hakkailla lipunkantajan kolmentoistavuotiasta tytärtä – "ei", kuten hän sanoi Jakinille, "aikoakseni mennä naimisiin, vaan päästäkseni alkuun". Ja mustakutrista Cris Delighania miellytti tämä hakkailu enemmän kuin entiset, ja toiset rumpalipojat olivat kaikki raivoissaan, ja Jakin saarnasi heille, miten vaarallista oli "takertua hienohelmojen pauloihin".
Mutta ei rakkaus eikä hyvät aikeet olisi voineet pysyttää Lewiä kauan hyveiden tiellä, ellei olisi kuulunut huhua, että rykmentti tulee lähetettäväksi vakituiseen palvelukseen, ottaakseen osaa sotaan, jota lyhykäisyyden vuoksi nimitämme "kadonneiden heimojen sodaksi".
Kasarmissa levisi huhu melkein pikemmin kuin messipuolella, ja kasarmissa olevista yhdeksästäsadasta oli tuskin kymmenkunta semmoisia, jotka olivat nähneet tahi kuulleet sodan jyskettä. Eversti oli parikymmentä vuotta sitten ottanut osaa erääseen rajasotaan, yksi majureista oli ollut mukana Kapmaalla, ja eräs maailmanlopun karkulainen oli kerran ollut asettamassa katumeteliä Irlannissa, siinä kaikki. Rykmentti oli monta vuotta ollut aivan syrjäytetyssä tilassa. Useimmat sen riveissä seisovista olivat palvelleet kolme, neljä vuotta; alemmat upseerit olivat alle kolmenkymmenen, ja miehistö sekä kersantit olivat unohtaneet kertoa niistä tapauksista, joista lyhyesti oli kirjoitettu lippuihin – uusiin lippuihin, jotka Englannin arkkipiispa oli juhlallisesti siunannut, ennenkuin rykmentti lähti matkalle.