92. Surun määritys.
Suru on epämiellyttävä raukeamistila, jonka vaikuttaa sen pahan tai puutteellisuuden tuottama epämukavuus, jonka aivojen vastaanottamat mielteet ilmaisevat sieluun kuuluvaksi. On olemassa myöskin henkistä surua, joka ei ole mielenliikutus, vaan jota mielenliikutus aina seuraa.
93. Näiden kahden mielenliikutuksen syyt.
Kun henkinen ilo tai suru näin herättävät samannimiset mielenliikutukset, on näiden syyt ilmeisen selvät, ja niiden määrityksestä nähdään, että ilo johtuu siitä luulosta, että omistamme jonkun hyvän, ja suru siitä luulosta, että meitä vaivaa joku paha tai puutteellisuus. Mutta usein tapahtuu että olemme surumieliset tai iloiset voimatta niin selvästi huomata sitä hyvää tai pahaa, joka on niiden syynä, nimittäin silloin, kun tämä hyvä tai paha jättää vaikutuksensa aivoihin ilman sielun välitystä, koska se joko vain on ruumiillista laatua tai koska sielu, vaikka se onkin sille kuuluvaa, ei pidä sitä hyvänä eikä pahana, vaan jonakin toisenlaisena seikkana, jonka aivoihin jättämä vaikutus on yhdistynyt hyvän ja pahan vaikutuksiin.
94. Miten ilo ja suru syntyvät puhtaasti ruumiillisesta hyvästä tai pahasta ja minkälaatuiset mieluinen aistimien kiihotus sekä kipu ovat.
Jos olemme vallan terveet ja jos ilma on tavattoman kirkas, tunnemme siitä hilpeyttä, joka ei johdu mistään käsityskykymme toimituksesta, vaan yksistään elonhengekkeiden liikkeiden aivoihin tekemästä vaikutuksesta. Samoin olemme surulliset, kun ruumis on pahoinvoipa, vaikka emme vielä huomaa, että niin on laita. Aistimien kiihotusta seuraa niin välittömästi ilo ja kipua taaskin suru sentähden, ett'eivät useimmat ihmiset niitä erota. Kuitenkin on niiden ero niin suuri, että usein saatamme kokea iloa tuntiessamme kipua ja tuntea sellaista aistimien kutkutusta, joka on vastenmielistä. Syy siihen näet, että ilo tavallisesti seuraa mieluista aistimien kiihotusta on siinä, että se, mitä kutsumme mieluiseksi aistimien kiihotukseksi, eli jokainen mieluinen aistimus, syntyy siitä, että aistimiin vaikuttavat esineet herättävät hermoissa sellaista liikettä, joka niitä vahingottaisi, ell'ei niillä olisi tarpeeksi vastustusvoimaa ja ell'ei ruumiin terveydentila olisi hyvä. Sentähden vastaanottavat aivot vaikutuksen, jonka luonto on määrännyt antamaan tajuntaan tiedon tästä terveydentilasta ja voimasta ja joka osottaa sitä sieluun kuuluvaksi hyväksi, sen nojalla, että tämä vaikutus on yhdistynyt ruumiiseen ja siis herättää sielussa iloa. Tämänkaltaisesta syystä huvittaa meitä kaikenmoisten mielenliikutuksien, jopa surun ja vihan, meissä herättämä kiihkosa sieluntila, jos vain mainitut mielenliikutukset syntyvät niiden omituisten tapahtumien johdosta, joita näemme esitettävän teatterissa, sekä niiden samankaltaisten vaikuttimien johdosta, jotka eivät voi mitenkään vahingottaa meitä, vaan jotka ikäänkuin hyväilevät sieluamme sitä liikuttamalla. Syy, joka vaikuttaa, että kipu tavallisesti tuottaa surua, on siinä, että se aistimus, jota sanomme kivuksi, aina syntyy jostakin niin raivokkaasta kosketuksesta, että se loukkaa hermoja. Nämät on luonto määrännyt ilmoittamaan sielulle sen vahingon, jonka ruumis tämän kautta on kärsinyt sekä samalla ilmaisemaan, ett'ei ruumiilla ole ollut tarpeeksi vastustusvoimaa. Kivun tunne kuvailee sielulle sekä ruumiin vammaa että sen heikkoutta alati vahingollisina ja vastenmielisinä, paitsi silloin, kun ne tuottavat jotakin hyvää, jota sielu pitää suurempiarvoisena.
95. Miten ilo ja suru saattavat syntyä myöskin siitä hyvästä ja pahasta, jota sielu ei havaitse, vaikka se on sieluun kuuluvaa, kuten huomaamme siitä, että huimanrohkeat yritykset ja menneiden kärsimyksien muisteleminen muutamia henkilöitä huvittavat.
Nuoret henkilöt ryhtyvät usein huvikseen vaikeisiin yrityksiin ja antautuvat suurten vaarojen alaisiksi, vaikka eivät toivo niistä mitään hyötyä tai kunniaa. Tämä on selitettävissä siten, että heidän tietoisuutensa yrityksen vaikeudesta herättää aivoissa samanlaisia mielteitä kuin ne, jotka syntyvät silloin kun he kuvittelevat että tuollaisiin yrityksiin vaadittavan rohkeuden, menestyksen, taidon ja voiman omistaminen on hyvä seikka, ja senvuoksi itse yritykset heitä huvittavat. Vanhukset tuntevat tyydytystä muistellessaan menneitä kärsimyksiään, koska pitävät onnena sen, että ovat voineet voittaa ne.
96. Minkälaiset ne veren ja elonhengekkeiden liikkeet ovat, jotka aiheuttavat viisi edellämainittua mielenliikutusta?
Ne viisi18 mielenliikutusta, joita tähän asti olen selittänyt, ovat joko sellaisessa yhteydessä keskenään tai toisilleen niin vastakkaiset, että niitä on helpompi käsitellä yhdessä, kuin tarkastaa kutakin erikseen, kuten ihmettelyä käsitellessäni olen menetellyt. Sillä noiden viiden mielenliikutuksen syyt eivät ole kuten ihmettelyn, yksistään aivoissa, vaan myöskin sydämessä, pernassa, maksassa ja kaikissa niissä rumiin elimissä, jotka ottavat osaa veren ja sitten myös elonhengekkeiden synnyttämiseen. Vaikka kaikki laskimot johtavat verta sydämeen, virtaa toisissa laskimoissa juokseva veri kuitenkin välistä voimakkaammin sydäntä kohti kuin toisissa. Sattuu myöskin niin, että ne aukot, joista veri tunkee sydämeen, toiste laajenevat enemmän, toiste vähemmän.
97. Tärkeimmät huomiot, joiden nojalla nämät liikkeet tunnetaan mielen ollessa rakkauden valtaamana.
Tarkastaessani niitä eri muutoksia, joiden kokemus osottaa tapahtuvan ruumiissamme sielun ollessa mielenliikutuksien kiihottamana, huomaan että rakkaus yksinään, s. o. kun ei sitä seuraa mikään voimakas ilo, halu tai suru, vaikuttaa sen, että valtasuoni tykyttää tasaisesti, mutta paljon kovemmin ja voimakkaammin kuin tavallisesti. Samalla tuntuu rinnassa miellyttävä lämpö, ja ruoansulatus tapahtuu hyvin nopeasti, joten siis tämä mielenliikutus on terveellinen.
98. Vihan vaikutukset.
Viha taaskin synnyttää epätasaisen ja heikon, usein nopeamman valtasuonen tykytyksen. Rinnassa tuntuu vuoroin kylmyyttä ja omituista rajua ja pistelevää polttoa. Vatsa lakkaa täyttämästä tehtäväänsä ja on herkkä oksentamaan ulos nautittuja ruokia tai pilaa ne ja muuttaa ne pahoiksi höyryiksi.
99. Ilon vaikutukset.
Ilo panee valtasuonen tykkimään tasaisesti ja tavallista nopeammin, mutta ei niin kovasti ja voimakkaasti kuin rakkaus. Tunnemme sitäpaitsi miellyttävää lämpöä ei ainoastaan rinnassa, vaan myös kaikissa ruumiin ulko-osissa, jonne sen siirtää veri; tämän huomaamme runsaana virtaavan niihin. Välistä tällöin ruokahalu katoaa, koska ruoansulatus on tavallista hitaampi.
100. Surun vaikutukset.
Suru synnyttää heikon ja hitaan valtasuonen tykytyksen, ja sydämen ympärillä tuntuu olevan ikäänkuin siteitä, jotka sitä puristavat, tai jääpalasia, jotka sitä jäätävät, siirtäen kylmää muuhun ruumiiseen. Siitä huolimatta on ruokahalu joskus hyvä; vatsa täyttää velvollisuutensa, ell'ei suruun liity viha.
101. Halun vaikutukset.
Halulle omituista on, että se kiihottaa sydämen toimintaa rajummin kuin mikään muu mielenliikutus, täten siirtäen aivoihin enemmän elonhengekkeitä, jotka, kulkien sieltä lihaksiin, saattavat kaikki aistimet vilkkaampaan toimintaan sekä kaikki ruumiinosat notkeammiksi.
102. Veren ja elonhengekkeiden liike mielen ollessa rakkauden valtaamana.
Nämät ja muut huomiot, joiden mainitseminen veisi liian pitkälle, ovat antaneet minulle aihetta olettamaan, että, käsityskyvyn kuvitellessa jotakin rakkauden esinettä, tämän ajatuksen aivoihin jättämä vaikutus panee liikkeelle elonhengekkeet, jotka kuudennen hermoparin hermoja myöten kulkevat vatsaa ja sisälmyksiä ympäröiviin lihaksiin. Tästä on se seuraus, että se ruoka-aineiden mehu, joka muuttuu vereksi, kulkee nopeasti sydämeen pysähtymättä maksaan. Se tunkee sydämeen voimakkaammin kuin muista ruumiinosista tuleva veri, ja saapuu sinne runsaampana sekä synnyttää siellä suuremman kuumuuden, koska se on sakeampaa kuin se veri, joka monta kertaa on kulkenut sydämen kautta ja siten tullut ohueksi. Sentähden lähtee sydämestä aivoihin elonhengekkeitä, joiden osaset ovat tavallista suuremmat ja vilkkaammat. Ja nämät elonhengekkeet vahvistavat sitä miellettä, jonka ensimäinen ajatus rakkauden esineestä on aivoissa synnyttänyt ja pakottavat sielun tarkkaamaan tätä ajatusta, ja näin aiheutuu se mielenliikutus, jota sanotaan rakkaudeksi.
103. Veren ja elonhengekkeiden liike mielen ollessa vihan valtaamana.
Mielen ollessa vihan valtaamana päinvastoin kammotun esineen herättämä ensimäinen ajatus johtaa aivoissa olevat elonhengekkeet vatsan ja sisälmyksien lihaksiin siten, että ne estävät ruoasta eronnutta mehua yhtymästä vereen, sulkemalla kaikki ne aukot, joiden kautta tämä mehu tavallisesti kulkee. Sama ajatus johtaa elonhengekkeet myös niihin hienoihin hermoihin, jotka ovat pernassa ja maksan alaosassa, missä sappirakko sijaitsee. Täällä vaikuttavat elonhengekkeet sen, että näihin elimiin tavallisesti virtaavat verisolut syöksyvät niistä takaisin yhtyen siihen vereen, joka alemman onttolaskimon haaroja pitkin juoksee sydämeen. Tästä syntyy sydänlämmön suuri epätasaisuus. Pernasta tuleva veri näet lämpenee ja harvenee hitaasti, jotavastoin se veri, joka tulee maksan alaosasta, missä aina on sappea, lämpenee ja harvenee nopeasti. Tämän tähden aivoihin menevien elonhengekkeiden osaset ovat sangen erikokoiset ja liikkuvat vallan tavattomasti; siitä on seurauksena, että ne vahvistavat aivoissa ennestään olevia vihan-käsitteitä sekä saattavat sielun tuntemaan kiihkeän suuttumuksen ja katkeruuden tunteita.
104. Mielen ollessa ilon valtaamana.
Ilon vallatessa eivät pernan, maksan, vatsan, eivätkä sisälmyksien hermot ole kiihotuksessa, vaan muissa ruumiinosissa olevat ja etenkin sydänaukkojen ympärillä oleva hermo, joka, aukaisten ja laajentaen sydänaukkoja, päästää muiden hermojen laskimoista ajaman veren sisälle sydämeen ja siitä ulos tavallista suuremmassa määrässä. Ja koska tämä veri jo on kiertänyt useamman kerran sydämen kautta ja virrannut valtimoista laskimoihin, laajenee se helposti. Lisäksi se synnyttää sellaisia elonhengekkeitä, joiden osaset ovat vallan samankokoiset ja ohuet ja senvuoksi ovat omiaan muodostamaan ja vahvistamaan sellaisia aivoissa olevia mielteitä, jotka sielussa herättävät iloisia ja levollisia ajatuksia.
105. Surun vallatessa mielen.
Surun vallatessa mielen taaskin sydänaukot ovat suuresti niitä ympäröivän pienen hermon supistamat, ja laskimoveri ei ollenkaan liiku kiihkeästi, jonka vuoksi sitä virtaa hyvin vähän sydämeen. Kuitenkin ovat ne aukot avoinna, joista ruoka-aineiden mehu vatsasta ja sisälmyksistä valuu maksaan. Sentähden ruokahalu vähenee, ell'ei viha, joka usein yhtyy suruun, sulje noita aukkoja.
106. Halun vallatessa mielen.
Omituista halun mielenliikutukselle on se, että jonkun hyvän tavoitteleminen tai pahan pakeneminen herättää sellaisen aivokiihotuksen, joka lähettää aivoissa olevia elonhengekkeitä kaikkiin niihin ruumiinosiin, jotka saattavat edistää mainittua tavoittelemista tai pakenemista. Aivot lähettävät niitä etupäässä sydämeen ja niihin elimiin, joista verta tulee kaikkein runsaimmin, jotta veren tavallista suurempi paljous sysäisi aivoihin enemmän elonhengekkeitä. Näiden tehtävä on ylläpitää ja vahvistaa yllämainitun pyrkimyksen synnyttämää käsitettä sekä kulkea aivoista kaikkiin niihin aistielimiin ja lihaksiin, jotka edistävät halutun esineen saavuttamista.
107. Rakkauteen yhtyneiden liikkeiden syyt.
Kaikesta siitä mitä edellä olen maininnut johdun olettamaan sielumme ja ruumiimme välillä vallitsevan sellaisen vuorovaikutuksen, että jos joku ruumiin toimitus kerran on ollut yhteydessä jonkun ajatuksen kanssa, toisen toistuminen palauttaa myöskin toisen. Tämän huomaamme niistä, jotka sairaana ollessaan ovat ruvenneet inhoamaan jotakin juomaa; jälestäpäin he eivät voi syödä eivätkä juoda mitään sellaista, jonka maku muistuttaa tuota juomaa, ilman että sama inho heissä herää. Samoin he eivät voi ajatella lääkkeiden synnyttämää vastenmielisyyttä ilman että tuon maun mielle selvänä palaa heidän mielikuvitukseensa. Sillä luulen, että ensimäiset mielenliikutukset, jotka sielulla on ollut jouduttuaan ruumiin yhteyteen, syntyivät siitä, että sydämeen virtaava veri tai muu mehu välistä tavallista tehokkaammin ylläpiti sydänlämpöä, joka on elon perustus. Senvuoksi sielu vapaaehtoisesti kohdisti tahdon tähän ravintoaineeseen, s. o. mieltyi siihen, ja samaan aikaan elonhengekkeet valuivat aivoista niihin lihaksiin, jotka panivat nopeaan toimintaan ne ruumiinosat, joista tuo ravintoaine oli tullut sydämeen, jotta sitä niistä tulisi runsaammin. Nämät osat olivat vatsa ja sisälmykset, joiden toiminta lisää ruokahalua, tai myöskin maksa ja keuhkot, joita pallean lihakset saattavat kiihottaa toimimaan. Sentähden on tämä elonhengekkeiden liike aina seurannut rakkauden synnyttämää mielenliikutusta.
108. Vihaan yhtyneiden liikkeiden syyt.
Välistä taaskin sydämeen tuli joku outo neste, joka ei ollut omansa ylläpitämään sydänlämpöä, vaan joka saattoi tukahuttaakin sen. Tämän vuoksi sydämestä aivoihin nousevat elonhengekkeet herättivät sielussa vihan mielenliikutuksen ja samalla nämät elonhengekkeet kulkivat aivoista niihin hermoihin, jotka saattavat panna veren kulkemaan pernasta ja hienoista maksalaskimoista sydämeen, estäen tämän vahingollisen nesteen pääsyn sinne. Vielä suurempi määrä elonhengekkeitä kulki niihin hermoihin, jotka saattoivat sysätä mainitun nesteen takaisin sisälmyksiin ja vatsaan ja välistä pakottaa vatsaa oksentamaan sen ulos. Tästä syystä nämät liikkeet välistä seuraavat vihan mielenliikutusta. Saatamme paljaalla silmällä erottaa maksassa joukon laskimoja tai putkia, jotka ovat tarpeeksi laajat päästääkseen veren virtaamaan porttilaskimoon ja sieltä alempaan onttolaskimoon sekä sydämeen, ilman että se ollenkaan pysähtyy maksaan. Mutta maksassa on myös paljous pienempiä suonia, joihin veri pysähtyy ja joissa aina on varastona verta, kuten myös on pernan laita. Koska tämä veri on sameampaa kuin muissa ruumiinosissa oleva, on se sopiva ruumiinlämmön ravinto silloin, kun vatsa ja sisälmykset eivät tuota sille ravintoa.
109. Iloon yhtyneiden liikkeiden syyt.
Elämämme alussa on myöskin joskus tapahtunut niin, että laskimoveri oli vallan omansa ravitsemaan ja ylläpitämään sydänlämpöä ja että laskimot sisälsivät tätä verta niin runsaasti, ett'ei sydän tarvinnut mitään ravintoa muualta. Tämä herätti ilon mielenliikutuksen ja pani samalla sydänaukot tavallista enemmän laajenemaan. Aivoista lukuisina tulevat elonhengekkeet vaikuttivat, ei ainoastaan sydänaukkoja aukaisevissa hermoissa, vaan myöskin kaikissa muissa hermoissa, jotka lykkäävät laskimoverta sydäntä kohti, sen, ett'ei sydämeen päässyt uutta verta maksasta, pernasta, sisälmyksistä, eikä vatsasta. Sentähden nämät liikkeet seuraavat ilon tunnetta.
110. Suruun yhtyneiden liikkeiden syyt.
Välistä päinvastoin on sattunut niin, ett'ei ruumiilla ole ollut riittävää ravintoa. Tämän johdosta sielu varmaankin tunsi ensi kerran surua, joka ainakaan ei ollut vihaan yhdistyneenä. Siitä on ollut seurauksena, että sydänaukot ovat supistuneet, koska niihin virtasi vain vähän verta; tämän vuoksi melkoinen veren paljous on tullut pernasta, joka on ikäänkuin viimeinen säiliö, joka päästää verta sydämeen, kun siihen ei muualta tule tarpeeksi. Sentähden ne elonhengekkeiden ja hermojen liikkeet, jotka näin supistavat sydänaukkoja ja noutavat verta pernasta, seuraavat aina surun tunnetta.
111. Haluun yhtyneiden liikkeiden syyt.
Lopuksi täytyi kaikkien sielun halujen, sen hiljattain yhdyttyä ruumiiseen, tavoitella mieluisia seikkoja ja karttaa vahingollisia. Ja siitä alkaen elonhengekkeet ovat ruvenneet tätä tarkoitusta varten liikuttamaan kaikkia lihaksia ja aistimia kaikilla mahdollisilla tavoilla. Kun sielu siis nyt haluaa jotakin, tulee koko ruumis tavallista notkeammaksi ja sopivammaksi liikkumaan. Jos ruumis muuten sattumalta joutuu tällaiseen tilaan, tulee sielun halu voimakkaammaksi ja kiihkeämmäksi.
112. Näiden mielenliikutuksien ulkonaiset tunnusmerkit.
Se, minkä edellä olen maininnut, selittää tarpeeksi valtasuonen tykytyksen erilaisuuden ja kaikki muut näiden selittämieni mielenliikutuksien ominaisuudet; minun ei siis tarvitse sen laveammin tehdä niistä selkoa. Mutta tähän asti olen vain osottanut kunkin mielenliikutuksen ilmiöitä, kun se erillä muista valtaa sielun, sekä ne veren ja elonhengekkeiden liikkeet, jotka synnyttävät mielenliikutuksia. Minun tulee siis vielä kosketella useita ulkonaisia tunnusmerkkejä, jotka ovat mielenliikutuksien seurauksia ja jotka havaitaan paljon helpommin, kun mielenliikutukset eivät esiinny yksinään, vaan sekaantuneina useisiin toisiin, kuten on tavallista. Tärkeimmät näistä tunnusmerkeistä ovat silmien ja kasvojen ilmeet, kasvojen värin vaihdos, vapiseminen, raukeus, pyörtyminen, nauru, kyyneleet, voihkiminen ja huokaukset.
113. Silmien ja kasvojen ilmeistä.
Jokainen mielenliikutus huomataan jostakin silmien ilmeestä. Muutamat mielenliikutukset kuvastuvat niin selvästi silmiin, että tyhmimmätkin palvelijat voivat isäntänsä silmistä nähdä, onko hän heille suuttunut vai ei. Mutta vaikka saatamme helposti huomata nämät eri ilmeet silmissä, ja vaikka tiedämme niiden merkityksen, ei siltä ole helppo niitä kuvailla, koska jokainen on kokoonpantu useista silmien liikkeessä ja muodossa tapahtuvista muutoksista, ja nämät ovat niin omituiset ja hienot, ett'ei voi huomata jokaista niistä erikseen, vaikka niiden kokonaisvaikutus on pettämätön. Saatamme sanoa melkein samaa niistä kasvojen ilmeistä, jotka liittyvät mielenliikutuksiin. Vaikka ne ovatkin selvemmin havaittavissa kuin silmien ilmeet, on niitä kuitenkin vaikea erottaa, ja ne eroavat niin vähän toisistaan, että toisilla on melkein sama ilme kasvoissa itkiessään kuin toisilla nauraessaan. Tosin muutamat ovat suuresti silmäänpistävät, kuten esim. rypyt otsassa vihastuneilla henkilöillä, sekä muutamat nenän ja huulien liikkeet niillä henkilöillä, joiden mielessä liikkuu paheksuminen ja iva. Mutta mainitut liikkeet tuntuvat enemmän tahallisilta kuin vaistomaisilta. Yleensä sielu saattaa muuttaa kaikki sekä kasvojen että silmien ilmeet, kun se peittääkseen mielenliikutustaan vilkkaasti kuvittelee sille päinvastaista. Saatamme siis käyttää näitä ilmeitä ja liikkeitä yhtä hyvin ilmaistaksemme kuin peittääksemme mielenliikutuksiamme.
114. Kasvojen värin muutoksesta.
Punastumista ja kalpenemista emme helposti voi estää, kun joku mielenliikutus ne aiheuttaa, koska nämät vaihdokset eivät ole riippuvaisia hermoista ja lihaksista, kuten edellämainitut. Ne syntyvät molemmat välttämättömästi sydämen toiminnasta, jota saatamme sanoa mielenliikutuksien lähteeksi, koska se valmistaa sen veren ja ne elonhengekkeet, jotka niitä synnyttävät. On varmaa, ett'ei kasvojen väri johdu muusta kuin verestä, joka virraten lakkaamatta sydämestä valtimoja pitkin laskimoihin ja kaikista laskimoista takaisin sydämeen, saattaa kasvot siinä määrin punottaviksi, kuin se täyttää lähellä kasvojen pintaa olevia ohuita laskimoja.
115. Miten ilo aikaansaa punastumisen.
Ilo saattaa kasvot punottavammiksi, koska se avaa sydänaukot ja veri niistä nopeammin juoksee kaikkiin laskimoihin. Siitä veri tulee kuumemmaksi ja ohuemmaksi, pullistaen hiukan kaikkia kasvojen osia, joka seikka tekee ne nauravan ja iloisen näköisiksi.
116. Miten suru panee kalpenemaan.
Suru sitävastoin supistaa sydänaukkoja, jonka vuoksi veri laskimoissa juoksee hitaammin. Se kylmenee ja muuttuu sameammaksi ja tarvitsee siis vähemmän tilaa. Vetäytyen paksumpiin sydämen tienoissa oleviin laskimoihin, veri pakenee niistä laskimoista, jotka ovat kauimpana sydämestä, ja niistä ovat kasvoissa sijaitsevat laskimot selvimmin näkyvät. Tämän johdosta kasvot kalpenevat ja luhistuvat kokoon, etenkin, jos suru on suuri ja tulee odottamatta; niin esim. kauhistus äkillisyydellään vaikuttaa tavallista suuremman sydänaukkojen supistumisen.
117. Miten surullisina ollessamme usein punastumme.
Usein emme kalpenekaan surullisina ollessamme, vaan punastumme. Ja tämä on selitettävissä siten, että suruun yhtyy toisia mielenliikutuksia, nimittäin joko halu, tai joskus myös viha. Nämät mielenliikutukset lämmittävät tai kiihottavat maksasta, sisälmyksistä ja muista ruumiinosista tulevaa verta, sysäävät sitä sydämeen ja sieltä aortaa myöten kasvojen laskimoihin. Suru, joka välistä sulkee sydänaukot, ei näet voi sitä estää, ell'ei se ole hyvin voimakas. Jo vähempikin suru estää helposti täten kasvojen laskimoihin tullutta verta palaamasta sydämeen niinkauan kuin rakkaus, halu tai viha noutavat lisää verta sisälmyksistä. Sentähden tämä kasvoihin pysähtynyt veri tekee ne punottaviksi jopa aikaansaa suuremman punastumisen kuin ilo; veren puna näet näkyy sitä paremmin, kuta hitaammin veri virtaa, koska sitä silloin kokoontuu kasvojen laskimoihin runsaammin kuin sydänaukkojen enemmän paisuessa. Tämä huomataan etenkin hävyn tunteesta, joka on sekoitus itserakkautta ja sitä harrasta halua, joka tavoittelee uhkaavan häpeän välttämistä. Sentähden veri juoksee ruumiin sisäosista sydämeen ja sieltä valtimoja myöten kasvoihin; ja tähän yhtynyt vähäinenkin suru estää verta palaamasta sydämeen. Sama tapahtuu tavallisesti itkiessämme, sillä useimmiten suruun yhtynyt rakkaus synnyttää runsaimmin kyyneleitä, kuten myöhemmin olen osottava. Sama on asianlaita, kun vihastus valtaa mielen, jolloin usein pikainen kostonhimo sekaantuu rakkauteen, vihaan ja suruun.
118. Vapisemisesta.
Kaksi eri syytä aiheuttaa vapisemisen; toinen on se, että aivoista tulee liian vähän elonhengekkeitä hermoihin ja toinen se, että niitä sieltä välistä tulee liian paljon, joten ne eivät voi tarkasti sulkea niitä pieniä lihaksien aukkoja, joiden, kuten pykälässä 11 on sanottu, täytyy sulkeutua, jotta ne voisivat synnyttää jäsenten liikkeet. Edellinen syy ilmenee surun ja pelon vallitessa sekä myös silloin, kun vilu panee meidät värisemään. Sillä mainitut mielenliikutukset saattavat, yhtä hyvin kuin ilman kylmyys, tehdä veren niin sameaksi, ett'ei se tuota tarpeeksi elonhengekkeitä aivoihin, jotka siis eivät voi lähettää riittävää määrää niitä hermoihin. Jälkimäinen syy näyttäytyy usein niissä, jotka palavasti haluavat jotakin ja myöskin niissä, jotka ovat suuren vihan valloissa, sekä juopuneissa, koska nämät molemmat mielenliikutukset ja viini välistä johtavat aivoihin niin paljon elonhengekkeitä, ett'eivät ne voi säännöllisesti kulkea sieltä lihaksiin.
119. Raukeudesta.
Raukeus on hervottomuuden ja liikkumattomuuden tila, joka tuntuu kaikissa jäsenissä. Se syntyy, kuten vapiseminenkin, siitä, ett'ei elonhengekkeitä riittävästi kulje hermoihin ja että niiden kulku tapahtuu epätasaisesti. Vapiseminen syntyy siitä, ett'ei aivoissa ole tarpeeksi elonhengekkeitä, jonka vuoksi ne eivät tottele rauhasen määräyksiä, kun se sysää niitä johonkin lihakseen. Raukeus taaskin johtuu siitä, ett'ei rauhanen sysää elonhengekkeitä mihinkään määrättyyn lihakseen.
120 Miten rakkaus ja halu aiheuttavat raukeuden.
Useimmiten rakkaus liittyneenä sellaisen seikan haluamiseen, jonka saavuttamista ei pidetä nykyisyydessä mahdollisena, aikaansaa raukeutta. Sillä rakkauden tunne saattaa sielun niin hartaasti tarkastamaan rakkauden esinettä, että kaikki aivoissa olevat elonhengekkeet ovat tarpeelliset tämän käsitteen eläväksi saattamiseksi ja pysäyttävät sentähden kaikki ne rauhasen liikkeet, joilla ei ole tuon esineen saavuttaminen päämääränä. Mainitsin halulla olevan sen omituisuuden, että se saattaa ruumiin notkeammin liikkuvaksi; mutta tulee huomata, että tämä ominaisuus vaikuttaa ainoastaan silloin, kun huomaamme voivamme tehdä jotakin saavuttaaksemme halumme esineen. Jos päinvastoin pidämme silloin kaikki pyrkimykset siihen suuntaan mahdottomina, pysähtyy koko halun synnyttämä kiihotus aivoihin, eikä ollenkaan siirry hermoihin. Koska sen koko vaikutus supistuu siihen, että se aivoissa vahvistaa halutun esineen käsitettä, jättää se muun ruumiin raukeaksi.
121. Raukeus saattaa myös syntyä muista mielenliikutuksista.
Myöskin vihasta, surusta, jopa ilosta, kun ne ovat hyvin voimakkaat, saattaa jonkunmoinen raukeus olla seurauksena, koska ne panevat sielun kokonaan tarkastamaan niiden esinettä. Tämä tapahtuu etenkin silloin, kun niihin liittyy sellaisen seikan haluaminen, jonka saavuttamiseksi nykyhetkenä ei saateta tehdä mitään. Mutta koska kiinnymme paljon enemmän tarkastamaan sellaisia esineitä, joita haluamme, kuin sellaisia, joita emme halua ja kuin mitään muita, ja koska raukeus ei ole riippuvainen äkillisestä hämmästyksestä, vaan voi seurata vasta jonkun ajan kuluttua, yhtyy se paljon useammin rakkauteen kuin mihinkään muuhun mielenliikutukseen.
122. Pyörtymisestä.
Pyörtyminen ei ole kaukana kuolemasta, sillä kuolema tulee, kun sydäntuli kokonaan sammuu, ja pyörtyminen syntyy silloin, kun sydäntuli on niin tukahtunut, että vain jää vähän lämpöä jälelle, joka myöhemmin saattaa sytyttää sydäntulen uudelleen. Moni ruumiin sairaudentila saattaa aiheuttaa pyörtymisen. Mutta mielenliikutuksista on ainoastaan ylenmääräisellä ilolla tällainen voima; ja luulen ilon vaikuttavan pyörtymisen siten, että se laajentaa tavattomasti sydänaukkoja, ja että laskimoveri syöksyy sydämeen niin äkkiä ja niin runsaana, ett'ei lämpö sitä harvenna tarpeeksi nopeasti, jotta se voisi nostaa ne pienet iholämsät, jotka sulkevat laskimojen suut. Näin ollen sammuu sydäntuli, jota veri ylläpitää kun se virtaa sydämeen säännöllisesti.
123. Miksi suru ei aiheuta pyörtymistä.
Saattaisi luulla, että suuri, äkkiä kohdannut suru, välttämättömästi sulkee sydänaukot niin, että sydäntuli siitä voisi sammua. Mutta kuitenkaan ei niin tapahdu, ja jos tapahtuukin, on se sangen harvoin, koska sydämessä luullakseni ei koskaan ole niin vähän verta, ett'ei se riittäisi lämmön ylläpitämiseen, vaikkapa sydänaukot olisivatkin melkein sulkeutuneet.
124. Naurusta.
Nauru syntyy siten, että oikeasta sydänkammiosta keuhkovaltimoa pitkin tuleva veri pullistaa äkkiä ja toistuvasti keuhkot, ja tämä pakottaa keuhkoissa olevan ilman rajusti poistumaan keuhkoista pitkin ilmaputkea. Tästä syntyy omituinen ja kajahteleva ääni. Keuhkojen täten paisuessa ja ilman poistuessa niistä, panevat ne kaikki pallea-, rinta- ja kurkkulihakset toimimaan, siten saattaen liikkumaan näiden yhteydessä olevat kasvolihakset Yksistään tätä kasvolihasten liikettä yhdessä mainitun äänen kanssa sanomme nauruksi.
125. Miksi nauru ei seuraa kaikkein suurinta iloa.
Vaikka nauru näyttää olevan ilon päätunnusmerkkejä, saattaa ainoastaan vähäisempi ilon määrä, johon hiukan ihmettelyä ja vihaa on sekaantunut, aiheuttaa sen. Kokemus näet osottaa, ett'ei suuri ilon tunne koskaan pane purskahtamaan nauruun, ja ett'ei muu syy saata sitä niin helposti aiheuttaa kuin surullisuus. Mielen ollessa suuren ilon valtaamana näet keuhkot aina ovat niin täynnä verta, ett'eivät ne voi toistamiseen paisua.
126. Naurun pääsyyt.
Huomaan ainoastaan kaksi vaikuttavaa syytä, jotka näin äkkiä saattavat keuhkot pullistumaan. Toinen on äkillinen ihmettely, joka yhdistyneenä iloon, saattaa niin nopeasti avata sydänaukot, että se suuri veren paljous, joka alemmasta onttolaskimosta äkkiä tunkee oikeaan sydänkammioon, siellä harvenee sekä kulkee keuhkolaskimoa myöten keuhkoihin, jotka se pullistaa. Toinen vaikuttava syy taas on jonkunmoinen nesteiden sekoitus, joka tavallista enemmän harventaa verta. Tämäntapainen on mielestäni vain pernasta tulevan veren nopeimmin virtaava osa, jonka pienikin hämmästyksen sekainen vihan tunne sysää sydämeen. Täällä se sekaantuu muista ruumiinosista tulevaan vereen, jota ilo runsaasti sinne kokoaa, ja sentähden veri siellä paisuu tavattomasti. Näemmehän samoin useiden muiden tulen kuumentamien nesteiden äkkiä kuohahtavan, jos kaadamme vähän ätikkää siihen astiaan, jossa niitä kuumennetaan. Pernasta tuleva nopeimmin virtaava veri näet on samanlaatuista kuin ätikkä. Kokemus osottaa myös, että kaikissa niissä seikoissa, jotka aiheuttavat keuhkoista lähtevän remahtavan naurun, on joku määrä vihaa, tai ainakin ihmettelyä ollut yhtenä vaikuttimena. Ja sentähden pernatautiset ovat surullisemmat, ja taas aika ajoin iloisemmat ja herkemmät nauramaan kuin muut. Perna näet lähettää kahdenlaista verta sydämeen, toinen on hyvin sameata ja synnyttää surua. Toinen on nopeasti virtaavaa ja ohutta ja aiheuttaa iloa. Usein olemme paljon naurettuamme surulliset, koska pernan ohuempi veri on loppuun virrannut ja sameampi veri senjälkeen alkaa valua sydämeen.
127. Paheksumiseen yhtyneen naurun syy.
Se nauru, joka välistä yhtyy paheksumiseen, on tavallisesti keinotekoinen ja teeskennelty; jos se taaskin on luonnollinen, johtuu se siitä ilosta, jota tunnemme huomatessamme, ett'ei paheksumistamme herättänyt seikka voi meitä loukata tai myöskin mainitun seikan uutuudesta tai odottamattomasta ilmestymisestä. Ilo, viha ja ihmettely siis ovat tämänlaisia naurun vaikuttimia. Kuitenkin luulen sen myöskin voivan syntyä ilman mitään ilon tunnetta yksinomaan vastenmielisyyden johdosta, joka sysää verta pernasta sydämeen, josta se harvenneena virtaa keuhkoihin; nämät se helposti paisuttaa, koska ne ovat melkein tyhjät. Yleensä kaikki, mikä täten äkkiä paisuttaa keuhkoja, synnyttää ulkonaiset naurun liikkeet, ell'ei suru muuta niitä voihkinaan ja kirkunaan yhtyneiksi liikkeiksi, jotka seuraavat itkua. Tästä seikasta kirjoittaa Vivès19, kertoen, että ensimäiset ruokapalat, jotka hän, kauan oltuaan syömättä, pisti suuhunsa, panivat hänet nauramaan. Tämä saattoi johtua siitä, että hänen keuhkonsa ravinnon puutteen tähden olivat vailla verta ja siis helposti paisuivat ensimäisen ruokamehun vaikutuksesta, joka mehu kulki vatsasta sydämeen. Jo pelkkä syömisen kuvitteleminen saattoi sen aiheuttaa, ennenkuin hänen syömiensä ruokien mehu ehti sinne.
128. Kyyneleiden synty.
Samoin kuin valtaava ilo ei koskaan synnytä naurua, ei liioin ylenmääräinen suru tuota kyyneleitä. Sen tekee ainoastaan lieveä suru, jota seuraa rakkauden tai ilon tunne. Ymmärtääksemme kyyneleiden synnyn, tulee meidän tietää, että, vaikka kaikkien ruumiinosien huokosista tunkee esiin höyryjä, silmät niitä erottavat kaikista enimmmin, koska näköhermot ovat hyvin suuret ja koska niitä silmiin johtaa lukuisat hienot valtimot. Kuten hiki syntyy muiden ruumiinosien huokosista tulevista höyryistä, jotka ihon pinnalle saavuttuaan muuttuvat vedeksi, samoin kyyneleet syntyvät silmistä esille tunkevista höyryistä20.