VIIDES MIETELMÄ
Aineellisten kappalten olemus. Lisiä todistuksiin Jumalan olemassa-olosta.
Jumalan ominaisuuksissa olisi vielä paljon selvittelemistä, ja useat seikat oman itseni, toisin sanoen henkeni olemuksessa vaatisivat myös tarkempaa tutkimista. Mutta ehkäpä saan tilaisuuden toisten palata näihin asioihin. Tällä kertaa, kun olen päässyt selville siitä, mitä minun on tehtävä ja jätettävä tekemättä saavuttaakseni totuutta, on ensimmäinen ja kiireellisin tehtäväni koettaa ponnistautua ylös siitä epäilysten hetteestä, johon edellisinä päivinä vajosin. On siis ensiksikin saatava selville onko aineellisista kappaleista ylipäänsä mikään varma tieto mahdollinen. Mutta ennenkuin otan pohtiakseni kysymyksen, onko mitään sellaisia kappaleita minun ulkopuolellani edes olemassa, on minun hiukan lähemmin tarkastettava näiden kappalten mielteitä, mikäli niitä tajunnassani on tavattavissa, nähdäkseni mitkä niistä ovat selviä ja täsmällisiä, mitkä sekavia. Selvinä esiintyvät tajunnassani ko'ollisuus eli kvantiteetti, jota nimitystä filosofiassa usein selvennetään lisännöllä «jatkuva», toisin sanoen ko'on, taikka vielä paremmin ko'ollisen olion ulottuminen pituudelle, leveydelle ja korkeudelle; edelleen ulottuvaisen olion eri osain luku, suuruus, muoto, asento ja liikunto paikallisuudessa, ja vihdoin eri liikkeiden kestäntä. Nämä kaikki eivät ole minulle ainoastaan yleisesti tutut ja selvät, vaan minulla on vielä sen lisäksi epälukuinen joukko selviä erikoismielteitä erityisistä muodoista, luvuista, liikkeistä j. n. e., joiden todellisuus on siksi ilmeinen ja luontooni menevä etten niitä ensi kerran hoksatessani oikeastaan huomaakaan oppivani mitään uutta, vaan pikemmin luulen muistuvan mieleeni jotakin ennen opittua taikka että silloin vasta havaitsen mielteitä, jotka jo kauvan ovat olleet minussa, vaikken ole ennen tullut kääntäneeksi niihin huomiotani. Tärkeintä on kuitenkin että huomaan tajunnassani olevan epälukuisan joukon mielteitä olioista, jotka eivät voi olla jotakin kokonaan olematonta, vaikkei niitä mahdollisesti semmoisinaan ole missään ulkopuolella itseäni. Vaikka näet ajatukseni näistä olioista muodostuukin tavallaan vapaasti, niin eivät itse oliot kuitenkaan synny minun mielikuvituksessani, vaan on niillä kullakin oma todellinen ja muuttumaton olemuksensa. Kun esim. kuvittelen kolmiota, niin on sen ominainen olemus eli muoto aivan varmasti olemassa, muuttumattomana ja ikuisena, vaikkei sellaista yksityiskuviota ikinä olisi tavattavissa missään maailmassa ulkopuolella minua. Tämä kolmion määrätty, muuttumaton olemus ei ole minun tekemäni eikä se riipu minun tajuavasta sielustani, mikä näkyy siitäkin että kolmiolla voidaan todistaa olevan useita eri ominaisuuksia, esim. että sen kolme kulmaa ovat yhteensä yhtäsuuret kuin kaksi suoraa, että suurimman kulman vastassa on pisin sivu y. m. Nämä ominaisuudet ovat nyt kaikissa tapauksissa selvinä tietoisuudessani joko tahdon tahi en, vaikkapa en aikaisemmin kolmiota kuvitellessani olisi koskaan niitä ajatellut ja siis vielä vähemmin niitä mielikuvituksellani luonut. Ei olisi myöskään asianmukaista sanoa että tuo kolmion mielle on tullut tajuntaani aistien välityksellä niistä kolmion muotoisista ulkoesineistä, joita silloin tällöin olen sattunut näkemään. Sillä voinhan ajatella lukemattomia muita muotoja, joiden mielteitä ei mitenkään voi epäillä aistien kautta tulleiksi, mutta joilla kuitenkin voin todistaa olevan useita ominaisuuksia kuten kolmiollakin. Noiden kuviomuotojen tosiperäisyys ei siis mitenkään ole kiellettävissä. Selvän tietämistoiminnon aiheuttajina minussa niiden itsessäänkin täytyy olla jotakin muuta kuin puhdas ei-mitään. Sillä onhan kaikki, mikä on tosiperäistä, itsessään jotakin, ja edellä olen taas jo riittävän laveasti todistanut että kaikki, mitä selvästi tajuan, on totta. Ja vaikkapa en olisi tätä todistusta esittänytkään, niin on henkeni olemus kieltämättä sellainen, etten voi olla myöntämättä selvästi tajuamiani asioita tosiksi, ainakin niin kauvan kuin tällainen tajunta kestää. Toiselta puolen muistan että minä ennen tätä aikaa, kun hengenelämäni vielä alkuperäisellä välittömyydellään riippui kiinni aistien esineissä, pidin kaikista varmimpana juuri niitä totuuksia, joita olin saanut tietooni kuvioista, luvuista tahi muista laskuopin, mittaustieteen elikkä ylipäänsä puhtaan ja abstraktisen matematiikin alalle kuuluvista seikoista, ja joista käsitykseni myöskin oli ehdottomasti selvä.
Mutta jos kerran yksistään siitä, että minulla tajunnassani on jonkun olion mielle, seuraa että tuohon olioon todellisuudessa kuuluu kaikki mitä minä siitä selvään ja täsmällisesti käsitän, niin eiköhän tätä suhdetta vuorostaan voisi käyttää todistuksena Jumalan olemisesta? Varmaahan on että hänen, ehdottomasti täydellisen olennon mielle on tajunnassani olemassa, yhtä hyvin kuin että siellä on jonkun kuvion tahi luvun mielle; ja aivan yhtä selvä ja täsmällinen on myös käsitykseni siitä että hänen luontaiseen olemukseensa kuuluu ikuinen olemassa-olo, kuin konsaan siitä mitä voin matemaattisesti todistaa kuuluvaksi jonkun kuvion tahi luvun olemukseen. Vaikkapa siis kaikki se, mitä tässä edellisinä päivinä olen mietiskellyt, ei olisikaan totta, niin pitäisi minulla nyt kuitenkin olla Jumalan olemassa-olosta vähintään yhtä suuri varmuus kuin tähän asti matemaattisista totuuksista. Mutta ensi näkemältä tämä ei kuitenkaan näytä aivan selvältä, vaan tuntuu siltä kuin siinä piilisi jonkunlainen sofismi. Kaikkia muita olioita ajatellessani olen näet tottunut erottamaan olemassa-olon olemisesta, ja tästä johtuu taipumukseni luulemaan että samanlainen erotus olisi mahdollinen Jumalaankin nähden. Mutta tarkemmin ajatellen huomaan aivan selvästi että Jumalan oleminen ilman olemassa-oloa on aivan yhtä mahdoton kuin kolmio, jonka kulmat yhteensä eivät olisi yhtäsuuret kuin kaksi suoraa tahi kuin on vuori ilman laaksoa. Yhtä mieletöntä kuin olisi ajatella Jumalaa, ehdottomasti täydellistä olentoa, jolta kuitenkin puuttuisi olemassa-olo, yhtä mieletöntä olisi myöskin ajatella vuorta, jonka vieressä ei olisi laaksoa.
Vaan olkoonpa niinkin etten voi ajatella Jumalaa muutoin kuin olemassa-olevana, yhtä vähän kuin vuorta ilman laaksoa, niin on huomattava ettei siitä, että minä ajattelen vuorta ainoastaan laakson yhteydessä, vielä seuraa mitään semmoista kuin että joku vuori todellakin olisi maailmassa olemassa, ja samoin ei siitäkään, että minun ajatukseeni Jumalasta sisältyy olemassa-olo, suinkaan seuraa että hän todellakin olisi olemassa. Eihän minun tajuntani eli ajattelemiseni voi pakkokeinoilla kääntää olevaisuutta mihinkään. Mutta samoin kuin voidaan kuvitella siivellistä hevosta, vaikkei millään hevosella ole siipiä, samoin voin kukaties minäkin kuvitella Jumalalle olemassaolon, vaikkei mitään Jumalaa olekaan. Päin vastoin. Tässä juuri sofismi onkin. Ettei ole mahdollista ajatella vuorta ilman laaksoa ei suinkaan sisällä sitä että joku vuori laaksoineen silti olisi jossakin paikassa olemassa, mutta kyllä sen että vuori ja laakso sekä olevina että olemattomina ovat toisistaan erottamattomat. Samoin se tosiasia, ettei Jumalaa voida ajatella muutoin kuin olemassa-olevana, sisältää sen, että olemassa-olo on Jumalan olemuksesta erottamaton, ja että siis Jumala todella on olemassa;—ei sen vuoksi että minun ajattelemiseni sen vaikuttaisi tahi pakolla hallitseisi olevaisuutta, vaan päin vastoin siitä syystä että itse tosiasian, Jumalan olemassa-olon välttämättömyys pakottaa minut niin ajattelemaan. Sillä minulla ei todellakaan ole vapautta ajatella Jumalaa ilman hänen olemassa-oloansa, toisin sanoen: en voi ajatella ehdottomasti täydellistä olentoa, joka olisi siinä määrin epätäydellinen että siltä puuttuisi tärkein kaikista täydellisyyksistä, vaikka minulla kyllä on vapaus kuvitella mielessäni hevosta joko siivelliseksi tahi siivettömäksi.
Tässä on kuitenkin vielä eräs erheellinen vastaväite torjuttava, se nimittäin että edellä esitetty Jumalan olemassa-olon välttämättömyys olisi syntynyt ajatukseeni vasta sen kautta että ensin oletin hänen omistavan kaikki mahdolliset täydellisyydet, joista olemassa-olo tiettävästi on yksi, mutta ettei muka ollut välttämätöntä tehdä tuota alku-olettamusta, yhtä vähän kuin on tarpeellista olettaa että kaikki nelisivuiset kuviot sisäytyvät ympyrään, josta tietysti seuraisi että myöskin vinoneliö sisäytyy ympyrään, mikä kuitenkin on ilmeisesti väärin. On näet huomattava että vaikkei itsessään ole ollenkaan välttämätöntä että ajatukseni ylipäänsä koskaan kohdistuisi Jumalaan, niin on kumminkin aivan välttämätöntä että joka kerta kuin se tapahtuu, joka kerta kuin mielin ajatella olevaisuuden ensimmäistä ja korkeinta olentoa ja henkeni aartehistoista ikäänkuin vetää esille hänen mielteensä, täytyy minun myöskin lukea hänen olemukseensa kuuluviksi kaikki mahdolliset täydellisyydet, vaikken niitä silloin ehkä kaikkia luettele enkä edes yksitellen tarkastelekaan. Tämä välttämättömyys se sittemmin, huomattuani että olemassa-olo myös on yksi jopa varsin tärkeä täydellisyys, oikeuttaa sen johtopäätökseni että tuollainen olevaisuuden ensimmäinen ja korkein olento on olemassa. Eihän kolmionkaan mieltäminen ole minulle mitään välttämätöntä. Mutta joka kerta kuin tahdon ajatuksissani katsella kolmikulmaista kuviota, täytyy minun ajatella sitä sellaiseksi, jonka kaikki kulmat yhteensä ovat yhtäsuuret kuin kaksi suoraa, vaikken tätä seikkaa juuri silloin erityisesti tarkkaisikaan. Kun sitävastoin tutkin mitkä kuviot sisäytyvät ympyrään, niin ei mikään pakota minua luulemaan, että kaikki nelisivuiset kuuluvat niihin, enkä sitä edes voi kuvitellakaan, niin kauvan kuin en tahdo myöntää mitään, jota en selvään ja täsmällisesti ymmärrä. On siis olemassa suuri erotus tällaisten väärien olettamisten ja todellisten, myötäsyntyisten mielteiden välillä, joista ensimmäinen ja tärkein on Jumalan mielle. Monet ovat todella ne syyt, jotka osottavat ettei tämä mielle ole mikään kuvitelma eikä minun ajatuksestani riippuvainen, vaan todellisen ja muuttumattoman olemuksen kuva. Ensiksikin se, etten voi keksiä mitään toista oliota, jonka luontaiseen olemukseen kuuluisi olemassa-olo, paitsi Jumalan; toiseksi se etten voi ajatella kahta tahi useampaa sellaista olentoa, edelleen se että samalla kuin myönnän hänen nyt olevan olemassa, huomaan myöskin että hänen ehdottomasti täytyy olla ollut ijankaikkisuudesta sekä pysyä ijankaikkisesti; ja vihdoin vielä se että huomaan Jumalalla olevan lukuisan joukon muitakin ominaisuuksia, joista minä en voi mitään vähentää enkä muuttaa.
Mutta mitä todistamistapaa ikinä käytänkin, on loppupäänä aina se, että vakuutusta saan ainoastaan niistä todisteista, jotka selvään ja täsmälleen tajuan. Täten tajuamistani todisteista taasen moniaat ovat kenen hyvänsä huomattavissa, toisia sitävastoin voidaan keksiä ainoastaan tyystin tarkkaamalla ja uutteralla tutkimisella. Mutta kerran keksittyinä pidetään jälkimmäisiä aivan yhtä varmoina kuin edellisiäkin. Niinpä esim. on selvitys siitä, että hypotenuusan neliö suorakulmaisessa kolmiossa on yhtä suuri kuin kateettien neliöt yhteensä, melkoista vaikeampi kuin että hypotenuusan vastassa on sellaisen kolmion suurin kulma. Mutta sittenkuin ensinmainittu tieto kerran on keksitty, uskotaan sitä aivan yhtä varmasti kuin jälkimmäistäkin. Mitä taas Jumalaan tulee, olisi tietoni hänestä ensimmäinen ja kaikista helpoin, ellen olisi niin kokonaan etuluulojen vallassa ja ajatuskykyni aistillisten esinekuvain saartamana. Sillä mikäpä onkaan itsessään selvempää kuin että korkein olento, ainoa, jonka luontaiseen olemukseen kuuluu olemassa-olo, todella on olemassa? Tätä käsittääkseni olen tosin tarvinnut tarkkaa ja jännitettyä mietiskelyä; mutta nytpä olenkin siitä aivan yhtä varma kuin mistä hyvänsä joka minusta näyttää kaikkein varmimmalta. Vieläpä huomaan että muiden asiain varmuus siihen määrään riippuu juuri tästä tiedosta, ettei mikään täydellinen tietäminen voi ilman sitä koskaan olla mahdollinen.
Sillä vaikka minä luonnostani olen sellainen etten voi olla pitämättä jokaista selvään ja täsmällisesti tajuttua asiaa totena, niin kauvan kuin itse tajunta kestää, niin, kun tuo sama luontoni estää minua ainaisesti kiinnittämästä huomiotani saman asian selvään tajuamiseen, ja toiselta puolen taas ennen muodostamani ajatukset usein palajavat mieleeni, voisi helposti tapahtua että unohtaisinkin ne syyt, joiden nojalla joku tuollainen ajatus oli muodostettu, ja sitten ilmeneisi uusia syitä, mitkä järkyttäisivät käsitykseni asiasta, jonka jo kuitenkin olin riittävän selvään ja täsmällisesti tajunnut. Näkyy siis ettei minulla ilman Jumalan tuntemista voisi koskaan olla mistään asiasta todellista, varmaa tietoa, vaan ainoastaan joitakin häilyviä, helposti muuttuvia luulelmia. Esimerkiksi tarkatessani kolmion olemusta on minulla, mittausopillisten alkeistietojeni avulla, ihan selvillä että sen kulmat yhteensä tekevät kaksi suoraa, enkä minä voi lakata sitä uskomasta niin kauvan kuin huomioni on kiinnitettynä tämän lauselman todistukseen. Mutta niin pian kuin olen kääntänyt huomioni siitä pois, voisin, ilman tietoa Jumalasta, helposti joutua epäilemään itse lauselmaa, vaikka kyllä muistankin että minulla on ennen ollut siitä mahdollisimman selvä käsitys. Voisin näet helposti joutua siihen mieleen että oma luontainen olemukseni saattaa minut joskus erehtymään sellaisissakin tiedoissani, joita pidän kaikkein selkeimmin tajuttuina, semminkin kun muistan useinkin ja monessa asiassa tapahtuneen että olen pitänyt totena ja varmana sellaista, jonka myöhemmin ilmestyneiden uusien syiden nojalla olen päättänyt vääräksi.
Tietoni Jumalan olemisesta poistaa nyt tämän mahdollisuuden kokonaan. Sillä päästyäni kerran tästä selville olen samalla huomannut miten kaikki muu, mitä on jo tapahtunut, riippuu hänestä sekä myöskin ettei hän ole petollinen. Tämän nojalla olen päässyt siihen vakaumukseen, että kaikki mitä selvään ja täsmällisesti käsitän on totta. Jospa siis ne syyt, joiden nojalla aikoinaan päätin ylempänä mainitun lauselman todeksi, eivät enään olisikaan minulle tajuisina tiedossani, niin eivät mitkään vastasyyt silti voi saattaa minua sitä epäilemään, kun vaan muistan että kerran ennen olen sen selvään ja täsmällisesti tajunnut. Minulla on asiasta yhäti tosi ja varma tieto—eikä ainoastaan tästä asiasta, vaan samoin kaikista muistakin, mitkä vaan tiedän joskus maailmassa todistaneeni, niinkuin mittausopillisista väitelmistä y. m.
Olisikohan vielä joku vastaväite mahdollinen? Ettäkö olen tehty sellaiseksi että usein petyn? Tiedänpä että en voi pettyä asioissa, jotka läpeensä selvästi käsitän. Mutta olenpahan ennenkin pitänyt monta käsitystäni totena ja varmana, vaikka se sitten myöhemmin on näyttäytynyt vääräksi? Syynä oli se ettei mikään niistä ollut selvään ja täsmällisesti tajuttu. Tästä säännöstä tietämättömänä olin sattunut muista syistä uskomaan todeksi semmoista, jonka sittemmin huomasin epävarmaksi. Mitä siis? Ettäkö ehkä (kuten edellä otaksuin) näen unta ja ettei niinmuodoin kaikessa siinä, mitä parhaallaan ajattelen, ole sen enemmän perää kuin nukkuvan unelmissa? Tämäkään ei asiata muuta. Sillä jospa näkisinkin unta, niin olisi kuitenkin kaikki totta mikä ymmärrykselleni on selvää ja välttämätöntä.
Näen siis selvästi että kaiken tiedon varmuus ja totuus riippuu yksinomaan totisen Jumalan tuntemisesta aina siihen määrään, ettei minulla ole voinut olla täydellistä tietoa mistään asiasta ennenkuin opin hänet tuntemaan. Mutta tätenpä on samalla ovi avattu suunnattomiin tiedon rikkauksiin yhdeltä puolen Jumalasta ja muista henkisistä asioista, toiselta puolen aineen olemuksesta, joka on puhtaan matematiikin tutkimusesineenä.
KUUDES MIETELMÄ
Aineellisten kappalten olemassa-olo. Sielun oleellinen eriäväisyys ruumiista.
Vielä on tutkimatta onko aineellisia kappaleita olemassa. Aluksi tiedän niistä ainakin sen verran että ne voivat olla olemassa siinä määrin kuin ne kuuluvat puhtaan matematiikan tutkittaviin, sillä tältä kannalta katsoen on käsitykseni niistä selvä ja täsmällinen. Eihän näet ole epäilemistäkään etteikö Jumala olisi kykenevä aikaansaamaan kaikkea sitä, minkä minä kykenen siten käsittämään. Ja enpähän taas toiselta puolen ole koskaan pitänytkään hänelle mitään mahdottomana muusta syystä kuin että jokin hänelle oletettu teko sotisi selvää käsitystäni vastaan. Paitsi sitä näyttää mielikuvituskykyni, jota huomaan käyttäväni aina, milloin olen tekemisissä aineellisten kappalten kanssa, todistavan niiden olemassa-oloa. Sillä tarkemmin miettiessäni mitä mielikuvitus on, selviää minulle ettei se ole mitään muuta kuin tietokyvyn sovelluttamista sitä itseään sisällisesti läsnä olevaan ja niinmuodoin olemassa-olevaan kappaleeseen.
Edellä sanotun selventämiseksi on mielikuvituksen ja puhtaan ajatuskyvyn välinen erotus ensin saatava selville. Kun esim. kuvittelen mielessäni kolmiota, niin en silloin ainoastaan käsitä että kuviteltu esine on eräs kolmisivuinen kolmio, vaan samalla näen nuo kolme sivua ikäänkuin henkeni silmäin edessä läsnä olevina, ja tätä toimintoa minä sitte nimitän mielikuvitukseksi. Mutta jos mielin ajatella tuhatkulmiota, niin käsitän ajattelemalla yhtä helposti kuin edellisessä tapauksessa että on kysymyksessä kuvio, jossa on tuhat sivua, mutta noita tuhatta sivua en voi samalla tavalla kuvitella mielessäni, toisin sanoen en voi nähdä niitä henkeni silmäin edessä läsnä olevina. Ja vaikkapa mahdollisesti sen vuoksi että olen tottunut kappaleita mieltäessäni aina muodostamaan niistä jonkun mielikuvan, joku hämärä kuvion tapainen ilmestyisikin tajuntaani, niin ei se kuitenkaan ole mikään oikea tuhatkulmio, koska se ei missään suhteessa eroa siitä, joka tarjoutuu tajuntaani, jos miellän kymmentuhatkulmiota tahi mitä muuta kuviota tahansa, jossa on hyvin monta sivua, eikä siitä myöskään ole mitään apua niiden ominaisuuksien tuntemiseen, jotka erottavat tuhatkulmion muista monikulmioista. Mutta jos sen sijaan on kysymys viisikulmiosta, niin voin kyllä käsittää sen kuvion ilman mielikuvitusta, samoin kuin tuhatkulmionkin, mutta edellisen voin sitäpaitsi tajuta mielikuvituksella, kohdistamalla henkisen katseeni kuvion viiteen sivuun ja samalla niiden ympäröimään pinta-alaan. Tämä osottaa päivän selvästi että sielu tarvitsee mielikuvitukseen erästä aivan erityistä toimintoa eli tajun suuntaamista, jota se ei käytä ajatukselliseen käsittämiseen. Juuri tuo erityinen toiminto osottaa aivan selvästi mielikuvituksen ja puhtaan ajattelemisen välistä erotusta. Muutoin arvelen ettei mielikuvituskyky, mikäli se eroaa ajatuskyvystäni, varsinaisesti kuulu henkeni olemukseen, sillä epäilemättä olisin ilman sitäkin sama mikä nyt olen. Tästä taas näyttää seuraavan että mielikuvituskyvyn olemassa-olo riippuu jostakin toisesta oliosta eikä minusta. On myöskin helposti ymmärrettävissä että jos todella olisi olemassa joku aineellinen kappale, johon sieluni olisi yhdistettynä sillä tavalla, että se voisi vapaasti milloin hyvänsä ikäänkuin kääntyä eli asettautua tuota kappaletta katselemaan, aineellisten kappalten kuvittelu ylipäänsä tapahtuisi juuri tuon kappaleen välityksellä. Siten eroaisi mielikuvitus puhtaasta ajatuskyvystä oikeastaan vain siinä, että sielu ajatellessaan ikäänkuin kohdistautuu omaan itseensä, katselemaan jotakuta niistä mielteistä, joita sen säilyissä on; mielikuvituksessa sen sijaan kohdistautuminen tapahtuisi ruumiiseen ja katselun esineenä olisi eräänlainen joko ajatuksella tahi aistilla tajuttuun mielteeseen vivahtava kuva. Mielikuvituksen synty on, kuten sanottu, tämän esityksen avulla helposti ymmärrettävissä, jos vaan sieluun yhdistetty «kappale», ruumis, on olemassa. Ja koska ei muuta yhtä otollista selitysperustetta ole tarjona, niin on ruumiin olemassa-olo pidettävä todennäköisenä. Mutta myöskin ainoastaan todennäköisenä. Sillä tarkoista ja monipuolisista tutkimuksista huolimatta ei minun ole onnistunut siitä täsmällisestä mielteestä, joka tajunnassani edustaa kappaleen olemusta, saada esille mitään todistetta, joka ehdottomasti osottaisi minkään aineellisen kappaleen olevan olemassa.
Mutta lukuun ottamatta itse kappalten olemusta, joka kuuluu puhtaan matematiikin tutkimusalalle, kuvastuu mielikuvituksessani paljon muitakin aineellisen olevaisuuden määreitä, niinkuin värejä, ääniä, makuja, kipu y. m., vaikka nämä tosin eivät esiinny siinä yhtä selvinä kuin ensinmainittu. Näitä tajuan kumminkin oikeastaan aistien avulla, joista ne näyttävät muistin välityksellä siirtyvän mielikuvitukseen, ja käypi niiden käsittely tässäkin mukavammin siten, että samalla otan myöskin aistimisen tutkimukseni alaiseksi, nähdäkseni kävisikö siitä, mitä viimeksimainitun mieltämismuodokkeen avulla tajutaan, johtaminen mitään varmaa todistetta aineellisten olioiden olemassa-olosta.
Toistan siis tässä itsekseni ensinnäkin ne aistimisella tajutut asiat, joita tähän asti pidin tosina, sekä mistä syistä sen tein. Sen jälkeen esitän ne syyt joiden vuoksi sitten rupesin aistimuksiani epäilemään, ja otan vihdoin tutkiakseni mitä minun nyt on niistä uskominen.
Lähinnä ilmoittivat aistini minulle että minulla oli pää, kädet, jalat ja muut jäsenet, mitkä yhteensä muodostavat ruumiin, ja tämä ruumis taasen oli olevinaan osa minua itseäni, milteipä itse minä. Aisteilla tajusin myöskin miten ruumiini oli kappale monien muiden kappalten joukossa, jotka voivat sitä monella tavalla joko hyödyttää tahi vahingoittaa. Hyödyn ja vahingon suuruutta taasen ilmoittivat vastaavat mielihyvän ja vastenmielisyyden tunnot. Paitsi mielihyvää ja vastenmielisyyttä (nautintoa ja kipua) tunsin vielä itsessäni nälkää, janoa ja muita haluja, ynnä eräänlaisia ruumiillisia taipumuksia iloisuuteen, suruun, vihaan ja muihin mielenliikutuksiin. Ulkopuolella itseäni taas tunsin kappaleissa, paitsi ulottuvaisuutta, muotoa ja liikuntoa, myöskin erityisiä aistillisia ominaisuuksia, niinkuin kovuutta, lämpöä ja muita kosketuskvaliteetteja sekä niiden lisäksi valoa, värejä, hajuja, makuja ja ääniä, joiden keskinäisen eriäväisyyden johdolla erottelin taivaan, maan, meret ja muut kappaleet toisistaan. Kaikista näistä kvaliteeteistä saamieni mielteiden nojalla, jotka esiintyivät tajunnassani ja olivatkin ainoat mitä minä oikeastaan ja välittömästi aistimalla tajusin, saatoin mielestäni hyvällä syyllä päättää, että aistimiseni esineinä oli olemassa minun tajunnastani kokonaan riippumattomia olioita, toisin sanoen kappaleita, joista nuo mielteet lähtivät. Sillä, kuten kokemus osotti, tulivat nuo mielteet minuun niin sanoakseni ilman minkäänlaista suostumusta minun puoleltani. Tahtomallani en voinut aistia mitään esinettä, ellei se ollut aistielintä tarpeeksi lähellä, mutta en myöskään voinut olla aistimatta, jos esine oli lähellä. Kun tähän vielä tuli lisäksi että aistimilla saadut mielteet olivat paljoa elävämpiä ja enemmän ilmehikkäitä sekä tavallansa myöskin paljoa täsmällisempiä kuin mitkään niistä, joita muodostin itsetietoisella miettimisellä tahi joita tapasin entuudestaan muistooni painuneina, niin näyttipä todellakin vaikealta olettaa että niiden alku olisi minussa itsessäni. Ja kun ei minulla noista olioista muualta saatuja tietoja ollut, niin ei voinut johtua mieleenikään muuta kuin että kysymyksenalaisten mielteiden täytyi olla esittämiensä olioiden kaltaisia. Kun tämän lisäksi muistini tiesi kertoa että aistini olivat olleet käytännössä jo ennen, kuin järkeni, ja jokapäiväinen kokemus taas osotti etteivät omat muodostamani mielteet olleet läheskään niin ilmehikkäitä kuin aistimalla saamani sekä että edelliset enimmäkseen olivat jälkimmäisten osista kokoon sommiteltuja, niin oli se käsitys sangen luonnollinen, ettei minulla ajatuksissani ollut ainoatakaan miellettä, joka ei jo sitä ennen olisi ollut aisteissani. Eikäpä ollut aiheeton sekään käsitykseni että se aineellinen kappale, jota nimitin ruumiikseni, oli minulle melkoista likeisempi kuin mitkään muut kappaleet. Enhän voinut koskaan eritä ruumiistani kuten muista kappaleista. Kaikki halut ja mielenliikutukset tunsin yksinomaan ruumiissa ja sen takia. Kivut ja nautinnon hivelteet ilmestyivät milloin missäkin osassa ruumista, vaan ei koskaan sen ulkopuolella. Mutta miksi kivun tunto synnyttää alakuloisuutta sielussa, nautinto taas ilon tunnetta, minkä tähden se omituinen nipistely vatsassani, jota sanon näläksi, kehottaa minua nauttimaan ruokaa, kurkun kuivuus juomaa j. n. e.: siihen ei minulla ollut muuta selitystä kuin että luonnostani olin siihen tottunut. Sillä mikäli ainakin minä voin ymmärtää, ei mainitun nipistelyn ja ruoan nauttimishalun välillä eikä myöskään sen aistimuksen yhdeltä puolen, minkä kipua tuottava esine synnyttää, ja aistimuksesta johtuvan alakuloisuuden eli surun tunteen välillä toiselta puolen ole mitään yhteyttä. Myöskin ne muut arvelut, joita minulla aistimusteni esineistä oli, olivat mielestäni luonnosta opittuja; sillä vakaumukseni niistä oli syntynyt ennen kuin olin ollenkaan ajatellut mitään syitä, joilla sitä voisi todistaa.
Myöhemmin kuitenkin useammankertaiset kokeet kokonaan järkyttivät luottamukseni aisteja kohtaan. Välisti huomasin esim. että torni, joka kaukaa katsoen oli pyöreä, likeltä näytti neliskulmaiselta, samalla kuin suuri kuvapatsas sen huipulla näytti maasta katsoen varsin vähäiseltä. Miltei lukemattomissa muissakin tällaisissa asioissa huomasin ulkonaisten aistien nojalla tehdyt arvelut pettäviksi, eikä ainoastaan ulkonaisten, vaan vieläpä sisällistenkin. Sillä mikä voipi esim. olla sisällisempää kuin kipu? Ja kuitenkin olin joskus kuullut henkilöiden, joilta oli sahattu sääri tai käsivarsi pois, sanovan aika ajoittain tuntevansa kipua siten poistetussa ruumiin jäsenessä. Ei siis näyttänyt olevan niin aivan varmaa että minussakaan se kipu, jota olin tuntevinani jossakin jäsenessä, olisi todellista. Näihin tuli vielä lisäksi kaksi erittäin laajalle tähtäävää epäilemisen syytä. Ensiksikin se, ettei valvomistilassa saamissani aistimuksissa näyttänyt olevan yhtään sellaista etten olisi yhtä hyvin voinut pitää sitä unissa saatuna. Mutta kun en pitänyt unissa saatuja aistimuksia ulko-olioista lähteneinä, niin ei näyttänyt olevan riittävätä syytä myöntää sellaista alkuperää niillekään, joita olin valveilla ollessa tajunnut. Toinen epäilemisen syy johtui siitä että oman olemukseni alkuperäinen aiheuttaja oli minulle tuntematon tahi ainakin oletin sen tuntemattomaksi, minkä vuoksi ei näyttänyt ollenkaan mahdottomalta että voisin olla jo luonnostani luotu sellaiseksi, että erehdyn siinäkin mitä pidän kaikkein varmimpana totuutena. Toiselta puolen ne perusteet, joiden nojalla ennen olin uskonut aistillisten havaintojeni todenperäisyyteen, näyttivät olevan helpot kumota. Sillä kun oli silminnähtävää että luonto monessa suhteessa veti minua menettelyyn, jota järkeni vastusti, niin ei n. s. luonnon opetuksiin näyttänyt olevan paljon luottamista. Vaikkapa siis esim. aistilliset havaintoni eivät riippuisikaan minun tahdostani, niin ei silti vielä olisi syytä pitää niitä ulkopuolella omaa itseäni olevista olioista lähteneinä, koska voisi olla mahdollista että minussa olisi joku itselleni vielä tuntematon luontainen kyky, joka ne synnyttää.
Nyt sitävastoin kun olen oppinut paremmin tuntemaan itseäni ja alkuperääni, on kantani sen verran muuttunut etten katso olevan syytä umpimähkään uskoa todeksi kaikkia vaikutelmia mitä aisteista saan, mutta ettei toiselta puolen myöskään ole syytä niitä kaikkia ylisummaan epäillä.
Siis ensiksikin: koska tiedän että kaiken sen, mitä selvään ja täsmällisesti ymmärrän, on Jumala tehnyt sellaiseksi kuin minä sen ymmärrän, niin on selvää että jokainen olio, jonka voin selvään ja täsmällisesti ymmärtää yksinänsä ilman toista oliota, myöskin todellisuudessa on toisesta erillinen, itsenäinen olio, kun näet ei ole syytä luulla ettei Jumala olisi voinut sitä asettaa eri olioksi, eikä myöskään vaikuta asiaan mikä voima tuon erillisenä pitämisen minun puoleltani vaikuttaa. Siis on siitä tosiasiasta, että tiedän olevani olemassa ja etten huomaa olemukseeni kuuluvan kerrassaan mitään muuta kuin sen että olen ajatteleva olio, tehtävä se johtopäätös ettei olemukseeni todellisuudessa mitään muuta sisälly kuin että olen ajatteleva olio. Olkoonpa siis niinkin (kuten tuonnempana tulemme näkemään) että minulla on ruumis, joka on mitä kiinteimmillä siteillä olemukseeni yhdistetty: kun minulla kumminkin tämän rinnalla on selvä ja täsmällinen mielle itsestäni ajattelevana eikä ulottuvaisena oliona ja toiselta puolen yhtä selvä mielle ruumiista ainoastaan ulottuvaisena, mutta ei ajattelevana oliona, niin on epäämätöntä että minä ruumiiseeni verraten olen eri olio ja että minulla on mahdollisuus olla ja pysyä olemassa ilman sitäkin.
Mutta minulla on tajunnassani myöskin eräillä erityisillä mieltämismuodokkeilla varustettuja kykyjä, nimittäin mielikuvitus- ja tuntokyky. Voin varsin helposti ajatella että olisin olemassa ilman näitä kykyjä, mutta sitävastoin en voi ajatella niitä ilman minua, toisin sanoen ilman ajattelevaa substansia, johon ne kuuluvat. Niiden käsitteeseen kuuluu näet jonkun verran ymmärtämistä ja sen vuoksi minä käsitän niiden olevan samassa suhteessa minuun kuin muodokkeet ovat substansiinsa. Vieläkin tapaan itsessäni muita kykyjä, niinkuin että voin muuttaa paikkaa, että olennollani on vissi muoto y. m., joita yhtä vähän kuin ensinmainittujakaan voidaan ymmärtää ilman substansia, johon ne kuuluvat ja jota paitsi ne eivät myöskään voi olla olemassa. Mutta selvää on taas että jos nämä kyvyt kerran todella ovat olemassa, niiden täytyy kuulua aineelliseen eli ulottuvaiseen substansiin eikä ajattelevaan, sillä niiden selkeään ja täsmälliseen käsitteeseen kuuluu kyllä ulottuvaisuutta, mutta ei suinkaan mitään ymmärtämisen eikä ajattelemisen tapaista. Mutta sitäpaitsi on minussa eräs passiivinen aistimiskyky, toisin sanoen kyky vastaanottaa ja tunnistaa aistillisten olioiden mielteitä, jota tietysti en ollenkaan voisi käyttää ellei joko minussa tahi jossakin toisessa olennossa löytyisi vastaava aktiivinen kyky sellaisten mielteiden synnyttämiseen eli tuottamiseen. Tämä viimemainittu kyky ei tietenkään voi olla minussa, koska se ei laisinkaan edellytä mitään ajattelemista ja kun ei myöskään mielteiden syntyminen vaadi mitään myötävaikutusta minun puoleltani, vaan tapahtuu usein aivan vastoin tahtoanikin. Sen täytyy siis olla jossakin toisessa substansissa. Ja koska tässä substansissa täytyy olla löydettävissä, joko valmiina ja tosiasiallisena tahi toisiin määreisiin sisäytyneenä, koko se todellisuus, joka puheena olevan kyvyn luomissa mielteissä esiintyy ajateltuna, niin täytyy substansin itsensä olla joko aine yleensä (joka silloin tiettävästi sisältäisi tosiasiallisena kaiken sen mikä mielteissä esiintyy ajateltuna) taikka on se Jumala taikka joku ainetta ylevämpi luomus, jonka olemuksen rikkaudessa mielteiden todellisuusvastike on sisäytyneenä. Mutta kun otetaan huomioon että Jumala on totinen, niin on selvää etteivät mielteeni voi olla hänen välittömästi minulle antamia eikä hän myöskään voi olla saattanut niitä minuun sellaisen luomuksen välityksellä, jossa niiden ajatellulla todellisuudella ei olisi kohtipäistä, tosiasiallista vastiketta, vaan ainoastaan joku muihin määreihin sisäytynyt selitysperuste. Sillä kun hän ei ole antanut minulle mitään mahdollisuutta ymmärtämään miten mielteeni olisivat voineet nyt oletettua tietä syntyä, vaan päinvastoin valtavan taipumuksen uskomaan että ne todella lähtevät aineellisista kappaleista, niin en voi ymmärtää mitenkä hän itse voisi olla totinen, jos niiden alkuperä kuitenkin olisi jossakin muualla kuin juuri aineellisissa kappaleissa.