Otaksuma, että olemukseni olisi tulos useampien syiden yhteisvaikutuksesta ja että siis myöskin Jumala-käsitteeseeni sisältyvät erityisten etevyyksien mielteet olisivat saaneet alkunsa samoista syistä, toinen toisesta, toinen toisesta, osottautuu myös mahdottomaksi. Tämän otaksuman mukaan nuo etevyydet kyllä olisivat jossakin sopukassa maailman kaikkeutta olemassa, mutta eivät kaikki yhdessä olennossa, Jumalassa. Mutta on huomattava että juuri olemuksen ykseys, yksinkertaisuus eli kaikkien määreiden eriämättömyys toisistaan on yksi niistä tähdellisimmistä täydellisyyksistä, jotka Jumalan mielteeseen kuuluvat. Tätä kaikkein täydellisyyksien olennollisen yhteyden miellettä minä tietysti en ole voinut saada mistään muualta kuin samasta lähteestä, josta toistenkin täydellisyyksien mielteet ovat alkuisin. Sillä mitenkä voisi joku syy, mikä hyvänsä, vaikuttaa sen, että tajuan kaikki nuo etevyydet yhteen kuuluvina ja toisistaan eriämättöminä, samalla myöskin vaikuttamatta minussa tietoa siitä, mitkä nuo etevyydet ovat?
Mitä vihdoin erittäin vanhempiini tulee, niin voipihan kyllä olla totta kaikki mitä heistä koskaan, olen ajatellut; mutta varmaa on ainakin etteivät he minua ylläpidä eivätkä he myöskään ole minun tekijäni, mikäli olen ajatteleva olio. Heistä on alkuisin ainoastaan jonkunlainen aihe siihen aineeseen, jossa minuuteni s. o. ajatteleva henkeni majailee. Näin ollen ei kysymys vanhemmistani tässä aiheuta mitään vaikeuksia, vaan seuraa siitä että olen olemassa ja että tajuntaani on kätkettynä eräs täydellisimmän olennon, Jumalan, mielle, aivan selvästi itse Jumalan olemassa-olo.
Tutkimusaineestamme on jälellä ainoastaan kysymys siitä, millä tavalla minä tämän mielteen olen Jumalalta saanut. En ole noutanut sitä ulkomaailmasta aistimillani eikä se ole tullut minuun odottamattani ja itse tietäkseen, kuten aistillisten kappalten mielteet usein tekevät, osuessaan tahi ainakin näyttäessään osuvan aistien ulkonaisiin elimiin. Ei se myöskään ole minun oma tekemäni, sillä enhän kykene siitä mitään vähentämään enkä mitään siihen lisäämään. Niinmuodoin sen täytyy olla myötäsyntyinen, samoin kuin on oman itseni mielle. Luonnollistahan onkin että Jumala jo luodessaan painoi minuun tuon mielteen, kuten taitoniekka panee leimansa teokseensa. Mutta silti ei ole vielä tarpeellista että leima olisi jotakin itse teoksesta eriäväistä, vaan on juuri siihen nähden, että Jumala on minut luonut, varsin luultavaa, että olen luotu jollakin tapaa hänen kuvakseen ja kaltaisekseen, ja että tuo Jumalan kaltaisuus, johon myöskin sisältyy mielle hänen olemuksestaan, ilmenee minulle saman kyvyn kautta, jonka avulla tajuan omaa itseäni. Kun siis käännän henkeni silmät omaan itseeni, niin ymmärrän ensiksikin itse olevani vajavainen, toisesta riippuvainen olento, jonka elon uumeniin kuitenkin on kätkettynä sammumaton pyrkimys johonkin suurempaan ja parempaan. Mutta samalla ymmärrän myös että hän, josta olen riippuvainen, omistaa kaiken sen suuruuden ja korkeuden, johon pyrkimykseni tähtää, ei ainoastaan aiheina ja epämääräisinä mahdollisuuksina, vaan valmiina todellisuutena äärettömässä täydellisyydessä, ja että hän siis on Jumala.
Esitetyn todistuksen koko merkitys on siinä tiedossa etten minä millään muotoa voisi olla olemassa sellaisena kuin olen, nimittäin ajattelevana olentona, jolla on Jumalan mielle tajunnassaan, ellei myöskin Jumala todenteolla olisi olemassa, nimittäin sama Jumala, jonka kuva tämä mielle on, joka omistaa kaikki siihen kuuluvat, minulle tosin käsittämättömät, mutta ei kuitenkaan ajatukselleni kokonaan saavuttamattomat täydellisyydet ja jonka olemus on korotettu kaiken vajavuuden ja virheellisyyden yläpuolelle. Tästä käy myöskin aivan riittävästi selville ettei moinen olento voi olla petollinen. Sillä luonnollinen järkeni käsittää että kaikkinainen vilppi ja petos osottaa vajavuutta ja on siitä lähtöisin.
Mutta ennenkuin ryhdyn viimeksi mainittua seikkaa tarkemmin tutkimaan ja syväydyn sisemmälle muihin siitä johtuviin totuuksiin, haluan viivähtää hetkisen itse Jumalan tuntemisessa. Tahdon kehitellä mielessäni Hänen ominaisuuksiaan sekä, mikäli pimeydessä harhailevan järkeni silmä sietää, ihmetellen ja ylistäen kohottaa katseeni tämän mittaamattoman valon ihanuutta tähyämään. Sillä niinkuin me uskolla käsitämme tulevaisen elämän suurimman autuuden olevan Jumalallisen majesteetin kirkkauden katselemista, samoin on tämä katselu meillä jo nytkin, maallisesta vajavuudestaan huolimatta, suurimman auvon antajana.
NELJÄS MIETELMÄ
Totuus ja epätotuus.
Viime päivieni työ on ollut yhtämittaista totuttautumista vieroittamaan henkeäni aisteista. Yhä selvemmäksi on käynyt huomioni siitä, miten vähäpätöisiä aineellisista olioista saadut tiedot ovat, verrattuina sielun ja vielä enemmän Jumalan olemuksesta saatuihin. Saavutettu tottumus on myös vaikuttanut sen, ettei ajatukseni ohjaaminen mielikuvituksella tajuttavista asioista pelkkiin aatteellisiin ja aineellisuudesta kokonaan vapaihin kysymyksiin enää tee mitään vaikeuksia. Todellapa onkin minulla paljoa täsmällisempi mielle sielusta ajattelevana oliona, s. o. sellaisena, jolla ei ole ulottuvaisuutta pituudelle, leveydelle ja korkeudelle, eikä ylipäänsä mitään aineellisia määreitä, kuin mistään aineellisesta kappaleesta. Kun tämän ohessa huomaan olevani kiedottu epäilemiseen joka taas osottaa vajavaisuuttani ja riippuvaisuuttani, sukeutuu minulle selvä ja täsmällinen mielle olennosta, joka on riippumaton ja täydellinen, toisin sanoen Jumalasta. Siitä taas, että tällainen mielle minussa on eli että minä moisen mielteen kera olen olemassa, syntyy niin ilmiselvä johtopäätös Jumalan olemassa-olosta, samoinkuin siitäkin että oma olemassaoloni joka hetki riippuu hänestä, etten ylipäänsä voi luulla että selkeämpi ja varmempi tieto mistään asiasta olisi ihmisjärjelle mahdollinen. Tämän ohessa häämöittää jo edessäni polku, jota myöten totisen Jumalan, kaiken tiedon ja viisauden lähteen katselemisesta voidaan päästä olevaisuuden muiden osain käsittämiseen.
Sillä ensiksikin huomaan kokonaan mahdottomaksi että Jumala koskaan voisi minua pettää. Osottaahan näet kaikkinainen vilppi ja pettäminen aina jotakin vajavuutta ja puutetta. Tosin näyttää pettämisen kyky todistavan jonkunlaista nerokkuutta ja voimaa, mutta yhtä epäilemättömästi taas pettämisen halu osottaa joko kehnoutta tahi heikkoutta, jommoinen ei Jumalalle sovellu. Edelleen on minussa eräs kyky, jota sanon ahtaammassa merkityksessä ajatuskyvyksi ja jonka tietysti olen saanut Jumalalta kuten kaiken muunkin mitä minussa on. Koska hän kerran ei voi olla tahtonut minua pettää, ei hän tietysti myöskään ole antanut minulle sellaista ajatuskykyä, joka oikein käytettynä koskaan saattaisi minut erehtymään.
Tämä kaikki olisi aivan selvää, ellei epäilystä synnyttäisi se johtopäätös, joka tästä näkyy olevan tulossa, nimittäin etten minä näin ollen voisi koskaan erehtyä. Sillä jos kaikki mitä minussa on, on Jumalasta alkuisin ja hän taas puolestaan ei ole antanut minulle mitään ominaisuutta, joka veisi erhetykseen, niin en tietysti voi koskaan erehtyä. Niin kauvan kuin ajattelen Jumalaa ja kokonaan olen häneen kiintyneenä, en todella löydäkään mitään syytä erhetykseen tai pettymiseen. Mutta kun jälleen käännyn omaan itseeni, huomaan olevani kietoutunut lukemattomiin erhetyksiin. Tutkiessani näiden erhetysten syitä huomaan ensinnäkin että tajunnassani väikkyy kaksi perin vastakkaista miellettä: toinen on Jumalan, kaikkein täydellisimmän olennon todellinen ja oloperäinen mielle, toinen taas on mielle, jonka sisällyksenä on kaiken täydellisyyden äärimmäinen vastakohta, olemattomuus, «ei mitään», ja joka siis luontojaan on kieltoperäinen. Itse olen asetettuna näiden kahden, Jumalan ja «ei minkään», korkeimman olennon ja tyyni tyhjän olemattomuuden keskivälille sillä tavalla, ettei minussa, mikäli olen tuon korkeimman olennon luoma, ole mitään joka veisi pettymiseen tai erhetykseen, mutta mikäli sitävastoin «ei mitään», siis olemattomuus, on osana minussa, mikäli en itse ole tuo korkein ja täydellisin olento, vaan päinvastoin monien vajavuuksien alainen, sikäli on erehtyväisyyteni aivan luonnollinen. Erehtyminen semmoisenaan ei siis ole mitään tosiolevaista, jonka olemisperusteena olisi Jumala. Se on päinvastoin pelkkää vajavuutta, niinmuodoin tyhjyyttä. Sen tähden en minä myöskään erehtymiseeni tarvitse mitään erityistä, Jumalan sitä varten antamaa kykyä, vaan tapahtuu tämä vaurio minulle suorastaan siitä syystä, että se ajatuskyky, jonka Jumala on minulle antanut totuuden perille päästäkseni, ei ole minussa täydellinen.
Mutta tämä tulos ei vielä ole kaikin puolin tyydyttävä. Erehdys ei näet ole puhdas kielle eli tyhjyys. Se on päinvastoin jotakin enempää, nimittäin sellaisen tiedon puute, joka minulla pitäisi olla. Mutta katsellessani Jumalan olemusta näyttää mahdottomalta että hän olisi antanut minulle jonkun kyvyn, joka ei olisi laatuansa täydellinen, vaan josta päinvastoin olisi riistetty pois joku etevyys, joka sillä oikeastaan pitäisi olla. Sillä jos kerran tavallisen taideniekan teokset ovat sitä täydellisempiä kuta taitavampi on niiden tekijä, niin mitenkä on sitten kaiken olevaisen kaikkivoipa luoja voinut tehdä jotakin, mikä ei olisi kaikin puolin ehdottomasti täydellistä? Epäilemättähän Jumala olisi voinut luoda minut kokonaan vapaaksi erehtyväisyydestä, ja varmaan hän myöskin aina tahtoo sitä mikä on parasta. Olisiko siis parempi että minä olen erehtyväinen kuin erehtymätön?
Tarkemmin ajatellen huomaan jo aluksi ettei minun sovi ihmetellä sitä että Jumala on tehnyt jotakin, jonka syitä en ymmärrä, ja ettei minun silti ole syytä epäillä hänen olemassa-oloaan, vaikka huomaan olevan olemassa vielä muitakin asioita, joista en käsitä minkätähden tai millä tavalla hän on ne tehnyt. Sillä kun jo kyllin selvästi tiedän että minä luonnostani olen aivan heikko, ahtaisiin rajoihin kahlehittu olento, vaan että Jumalan olemus sitävastoin on mittaamaton, käsittämätön, ääretön, niin selviää jo tästä että hän on voimallinen tekemään lukemattomia tekoja, joiden syyt minulle jäävät tietämättömiksi. Jo yksin tästä syystä onkin fysiikin alalla aivan turhaa etsiä n. s. tarkoitussyitä esiintyviin ilmiöihin, sillä Jumalan tarkoituksia ei mielestäni voida tutkistella tekemättä itseämme syypäiksi kevytmieliseen isottelemiseen.
Mutta paitsi sitä on huomattava että tutkiessamme Jumalan käsialain täydellisyyttä ei ole katsottava jotakuta yksityistä esinettä erinänsä, vaan olevaisuuden kaikkeutta kokonaisuudessaan. Sillä moni esine, jota yksinään katsottuna ehkä syystäkin voisi pitää hyvin vaillinaisena, on kuitenkin maailman kaikkeuden osana aivan täydellinen. Vaikken siis siitä lähtien, kuin rupesin kaikkea epäilemään, vielä tähän päivään asti ole päässyt varmaan tietoon minkään muun olion paitsi itseni ja Jumalan olemassa-olosta, niin eri kuitenkaan, niin pian kuin olen oppinut tuntemaan Jumalan ääretöntä kaikkivaltaa, ole oikeutettu kieltämään ettei hän olisi luonut tahi ainakin voinut luoda paljon muitakin olioita ja että siis minulla olevaisuuden kaikkeudessa on ainoastaan osan eikä suinkaan kokonaisuuden rooli ja merkitys.
Lähemmin tutkiessani itseäni ja erhetysteni laatua (ainoat jotka todistavat minussa olevan jotakin vajavaisuutta), huomaan niiden johtuvan kahdesta yhteen-vaikuttavasta syystä, nimittäin tietokyvystäni ja valitsemiskyvystäni eli tahdon vapaudesta, siis ymmärryksestäni ja tahdostani. Pelkän ymmärrykseni avulla en näet myönnä enkä kiellä mitään, vaan tajuan sillä ainoastaan olioiden mielteitä, joista sitten tahtoni mukaan muodostan joko myöntäviä tahi kieltäviä arvostelmia. Ymmärryksessä semmoisenaan ei siis ole lainkaan erehdystä tämän sanan varsinaisessa merkityksessä. Eikä vielä senkään vuoksi että on olemassa epälukuinen joukko olioita, joista minulla ei ole mitään mielteitä, käy sanominen että ymmärrykseni olisi noita mielteitä vailla ja että siltä siis niihin nähden puuttuisi jotakin mikä kuuluu tietokykyni olemukseen, vaan on asianlaita yksinkertaisesti se, ettei tajunnassani niitä ole. Sillä eihän ole mitään perustetta sille väitteelle että Jumalan asiana olisi ollut antaa minulle laajempi tietokyky kuin mitä hän on antanut. Ja vaikka hänen tekijätaitonsa onkin täydellinen, niin ei siitä suinkaan seuraa että hän olisi ollut velvollinen varustamaan jokaisen käsialansa kaikilla niillä täydellisyyksillä, joita hän ylipäänsä saattoi johonkuhun teokseensa panna. En liioin voi valittaa sitäkään, etten muka olisi saanut Jumalalta tarpeeksi laajaa ja täydellistä tahtoa eli valitsemisvapautta, sillä onhan tämä kykyni todellisuudessa aivan rajaton. Edelleen on tärkeätä huomata etteivät muutkaan kykyni ja ominaisuuteni ole niin tuiki täydelliset tahi niin pitkälle kantavat, etteivät ne voisi olla paremmatkin. Katsellessani esim. äly-kykyäni, huomaan että se on perin vähäinen ja rajoitettu, ja samalla muodostankin itselleni mielteen eräästä paljoa suuremmasta, vieläpä kaikkein suurimmasta ja äärettömästä älystä, jonka juuri sen vuoksi, että kykenen muodostamaan tuollaisen mielteen, tajuan kuuluvaksi Jumalan olemukseen. Jos vielä samalla tapaa tarkastelen esim. muistokykyäni, mielikuvitustani tai mitä muuta hyvänsä, niin en tapaa niiden joukossa ainoatakaan, joka ei Jumalan mittaamattoman täydellisyyden rinnalla olisi aivan vähäpätöinen ja ahtaisiin rajoihin kytketty. Tahtoni, vaalivapauteni, on ainoa, joka on niin suuri, etten voi muodostaa miellettäkään mistään suuremmasta. Tämän kyvyn nojalla juuri etupäässä ymmärränkin itseni Jumalan kuvaksi ja hänen kaltaisuuteensa luoduksi. Sillä vaikka jumalallinen tahdon vapaus minun vapauteni rinnalla onkin ylitse kaiken vertailun suurempi, niin hyvin siihen liittyvän viisauden ja vallan vuoksi, jotka tekevät sen järkähtämättömän vahvaksi ja tehoisaksi, kuin myöskin hänen tahtonsa paljoa laajemman ulottuvaisuuden tähden, niin ei se kumminkaan semmoisenaan, pelkkänä valitsemisvapautena, ole minun vapauttani suurempi. Itse asiassahan vaalivapaus ei ole mitään muuta, kuin että voin tehdä jotakin tahi jättää tekemättä (myöntää tai kieltää, tavoittaa tai välttää) eli tarkemmin sanoen: että olen sellaisessa suhteessa tajuntani sisällykseen ettei mikään ulkonainen voima pakota minua myöntämään eikä kieltämään, tavoittamaan eikä välttämään mitään, joka esiintyy näiden vaihtopuolien eteen tajunnassani. Toiselta puolen on huomattava ettei todellisen vapauden edellytyksenä suinkaan ole ainainen mahdollisuus kallistua kummalle vaihtopuolelle hyvänsä. Päinvastoin on vaalini todellisuudessa sitä vapaampi, kuta ratkaisevammin kallistun toiseen vaihtopuoleen, joko siitä syystä että ilmeisesti näen toden ja hyvän olevan sillä puolella, taikka sen tähden että Jumala sillä tavoin suunnitsee ajatusteni sisimmän kulun. Ei myöskään Jumalan armo eikä luonnollinen tieto koskaan vähennä vapauttamme, vaan päinvastoin ne sitä lisäävät ja vahvistavat. Itse asiassa tuo yhtäkaikkisuuden kanta, jolla olen silloin kun ei mikään syy kehota minua enemmän toiseen kuin toiseenkaan vaihtopuoleen, on vasta vapauden alhaisin aste. Tämä kanta ei näet suinkaan osota mitään täydellisyyttä vapaudessani, vaan ainoastaan aktiiviseen tahtomiseen tarvittavan tiedollisen pohjan puutetta. Sillä jos aina selvästi näkisin millä puolella tosi ja hyvä on, niin en milloinkaan tarvitseisi tuumailla tehdäkseni valintani tarjona olevain tiedollisten arvostelmain tahi käytännöllisten tahtomismahdollisuuksien välillä. Silloin olisin kyllä täydellisesti vapaa, mutta en milloinkaan yhtäkaikkinen ja piittaamaton.
Edellä sanotusta selviää ettei Jumalan minulle lahjoittama tahtomiskyky semmoisenaan ole syynä erhetyksiin, sillä se tarjoo minulle aivan riittävästi tilaisuutta vapaasti valitsemaan toden ja epätoden, hyvän ja pahan välillä, ja on muutoin laatuansa aivan täydellinen. Ei niihin myöskään ole syynä älyni eli ymmärrykseni, sillä Jumalasta lähteneenä tajuaa tämä kyky aivan varmaan kaikki tajuttavansa ihan oikein, jotenka tässäkään ei ole sijaa millekään pettymiselle.
Mutta mistä sitten ovat erhetykseni syntyisin? Siitä ainoasta syystä että tahtoni ulottuu kauvemmas kuin älyni. Kun en tule pitäneeksi tahtomistani niissä rajoissa, joihin tietämiseni on suljettu, vaan sallin sen ulottua asioihin, joita en tiedäkään, niin tapahtuu helposti että tahtoni, yhtäkaikkisuuden kannalta vailahtaa totuuden ja hyvän vastakkaiselle puolelle. Siten syntyvät sekä tietopuoliset erhetykseni että siveelliset hairahdukseni.
Tahdon valaista näitä seikkoja moniailla esimerkeillä. Kun tässä näinä päivinä, tutkiessani olisiko maailmassa mitään tosiolevaista, huomasin oman olemassa-oloni seuraavan juuri siitä, että minä tätä kysymystä tutkistelin, niin ei se arvostelma, jolla olin pakotettu myöntämään tämän selvän tietämiseni sisällyksen todeksi, suinkaan johtunut siitä, että joku ulkonainen voima olisi ajanut minua sitä myöntämään, vaan se valtava selvyys ja valo, joka ilmeni tiedossani, synnytti yhtä valtavan viettymyksen tahtooni, ja niin tapahtui puheena olevan arvostelman omaksuminen todeksi minun puoleltani sitä omavaraisemmin ja vapaammin, kuta vähemmän välinpitämätön (indifferentti) olin sitä tekemään. Nyt tiedän siis että minä itse ajattelevana oliona olen olemassa. Mutta samalla huomaan myöskin että tajunnassani väikkyy jonkunlaisen aineellisen maailman mielle. Nyt syntyy kysymys: onko se ajatteleva olio, joka on minussa eli oikeammin joka minä itse olen, jotakin tuosta aineellisesta maailmasta eriäväistä, vai ovatko nämät kaksi yhtä ja samaa oliota. Kun ei ymmärryksessäni vielä toistaiseksi esiinny mitään syytä, joka kehottaisi pitämään toista mahdollisuutta uskottavampana kuin toistakaan, niin olen aivan yhtäkaikkinen myöntämään tahi kieltämään toista enemmän kuin toistakaan, samoin kuin siihenkin että jätän arvostelman muodostamisen kokonaan sillensä.
Tämä yhtäkaikkisuus ei ulotu ainoastaan niihin asioihin, joista ymmärrykseni ei ole saanut mitään tietoa, vaan yleensä kaikkeen mitä se tuumailun tapahtuessa ei kyllin tarkasti tunne. Nyt voi käydä niin että on olemassa joitakin hyväksyttäviä arveluita, jotka kehottavat kallistumaan toiseen vaihtopuoleen, vaan tieto siitä, että puolustimet ovat pelkkiä arveluita, eikä varmoja, epäilemättömiä tietoja, riittää ajamaan hyväksymiseni aivan päinvastaiselle taholle. Tämän olen myöskin näinä päivinä saanut riittävästi kokea, kun otaksuin kaikki entiset täydellisinä varmuuksina pidetyt tietoni kokonaan vääriksi, ainoastaan siitä syystä että olin huomannut niitä eräässä katsannossa voitavan epäillä. Oikea ja pettämätön menettely silloin, kun en riittävän selvästi ja täsmälleen voi erottaa totuutta valheesta, on se että kokonaan jätän arvostelman sellaisesta asiasta tekemättä. Sillä joko arvostelmani olisi kieltävä tai myöntävä, sisältäisi se kumpaisessakin tapauksessa vaalivapauden väärinkäyttämisen. Jos näet käännyn sille puolelle, joka on väärä, on pettymiseni ilmiselvä. Jos taas omaksun toisen, niin osun kyllä sattumalta oikeaan, mutta arvostelmani on silti virheellinen, sillä luonnollinen järki käsittää selvästi että älyllisen tajuamisen tulee käydä tahdon suuntaamisen edellä.
Tässäpä juuri, vaalivapauden väärinkäyttämisessä, onkin se puuttuvaisuus, joka muodostaa erhettymisen. Puuttuvaisuus on itse käyttämistoiminnossa, siinä miten minä sen suoritan, eikä suinkaan Jumalalta saamassani kyvyssä eikä myöskään sen käyttämisessä mikäli tämä hänestä riippuu. Eihän näet ole mitään syytä valittaa siitä ettei Jumala ole antanut minulle suurempaa älyä eli terävämpää luonnollista järkeä kuin minkä hän on antanut, koska jo äärellisen älyn luonto on sellainen, että paljonkin asioita jää siltä käsittämättä, samoin kuin taas luodulle järjelle on luonnonomaista että se on äärellinen. On päinvastoin syytä kiittää häntä, joka ei koskaan ole ollut minulle mitään velkaa, siitä mitä hän on minulle lahjoittanut, eikä suinkaan nureksia että hän olisi minulta riistänyt tai vienyt pois mitä hän ei ole antanut.
Eipä vielä siinäkään ole valittamisen varaa, että olen häneltä saanut laajemmalle ulottuvan tahdon kuin älyn. Sillä kun tahtoni on yksi ja jakautumaton, niin ei sen luonto näytä sallivan että siitä voitaisiin mitään vähentää; ja kuta ulottuvampi se todella on, sitä suuremmassa kiitollisuuden velassa olen minä sen antajalle.
Ei liioin sovi sanoa että Jumala avustaisi minua niiden tahdonilmausten esiinsaamisessa tahi niiden arvostelmain muodostamisessa, joissa erhetykseni tapahtuu. Sillä näitä toimintoja vastaan, mikäli ne Jumalasta riippuvat, ei ole mitään muistutettavaa enemmän totuuden kuin hyvyydenkään kannalta katsoen. Onpa vielä luettava minulle suuremmaksi täydellisyydeksi että kykenen saamaan nuo toiminnot aikaan, kuin jos en kykenisi. Itse tuo puuttuvaisuus taasen, joka on varsinainen ja yksinomainen syy kaikkiin erhetyksiin ja hairahduksiin, ei kaipaa olemassa-oloonsa mitään avustamista Jumalan puolelta, se kun ei itsessään ole mikään olio; ja jos sen aiheuttavaksi syyksi oletetaan Jumala, niin ei sitä silloin ole nimitettäväkään puuttuvaisuudeksi, vaan ainoastaan kielteeksi. Sillä Jumalassa ei suinkaan ole mitään puuttuvaisuutta sen vuoksi, että hän on varannut minulle vapauden hyväksyä tai olla hyväksymättä ajatuksia, joista ymmärrykseni ei ole saanut häneltä selvää käsitystä, vaan kieltämättä on puuttuvaisuus minussa, kun käytän tätä vapautta väärin muodostaessani arvostelmia asioista, joita en käsitä.
Epäilemättä olisi Jumalan ollut helppo menetellä niinkin että nykyiselläkin tahdon vapaudella ja tällä rajoitetulla tietokyvyllä varustettuna, mikä minulla nyt on, yhtäkaikki olisin vapaa erehtymisestä. Sen hän olisi voinut tehdä joko siten, että olisi antanut älylleni selvän ja täsmällisen käsityksen kaikista niistä asioista, jotka koskaan tulisivat tuumailuni esineeksi, taikka siten, että olisi unohtumattomasti painanut muistooni sen, ettei mistään asiasta pidä muodostaa arvostelmaa ellen ole sitä selvään ja täsmälleen käsittänyt. Helposti ymmärrän myöskin että, jos ajattelen itseäni joksikin kokonaiseksi, minusta olisi ollut sukeutuva jotakin melkoisesti täydellisempää kuin mitä nyt olen, jos nimittäin Jumala olisi minut semmoiseksi aikonut. Mutta silti en voi kieltää etteikö maailman kaikkeus kokonaisuudessaan esiintyisi täydellisempänä sen kautta, että jotkut sen osat ovat erhettymisen alaisia, toiset eivät, kuin jos kaikki olisivat aivan samanlaisia.
Ja omasta puolestani minulla taas ei suinkaan ole syytä valitella siitä, että Jumala on antanut minun näyteltäväkseni maailmassa sellaisen osan, joka ei ole kaikkein etevin ja täydellisin. Sillä minulla on nykyisessä asussani kylläkin mahdollisuutta välttää erehtymistä. Tosin en siihen kykene ensiksi mainitulla äsken puheena olleista tavoista, siihen kun vaadittaisiin kaikkein tuumailun alaisten asiain selvää käsittämistä. Vaan jälkimmäisellä tavalla se kyllä käy päinsä; sillä tämähän perustuu ainoastaan siihen, että muistan olla muodostamatta arvostelmaa silloin kun totuus asiassa ei ole minulla selvillä. Tietysti en voi yhtämittaa säilyttää tätä yhtä ja samaa ajatusta tajunnassani, mutta sen sijaan voin kyllä tarkkaavaisen ja usein uudistetun mietiskelyn kautta päästä siihen, että muistan tuon tärkeän päätökseni joka kerta kun tarve vaatii ja siten saavutan kuin saavutankin vapauden erhettyväisyydestäni.
Ja tämäpä juuri onkin ihmisen suurin ja tähdellisin täydellisyys. Hyöty tämänpäiväisestä mietiskelystäni ei siis suinkaan ole vähäinen. Olenhan saanut selville erhettymisen ja epätotuuden syyn! Ja mikään muu kuin mitä tässä olen selittänyt se ei voi olla. Sillä kun vaan niin ohjaan tahtoani, ettei se koskaan pääse ulottumaan muihin asioihin kuin mitkä ymmärryksessäni esiintyvät selvään ja täsmälleen tunnettuina, niin on erhettyminen kokonaan mahdoton. Onhan jokainen selvä ja täsmällinen tajuama kieltämättä jotakin. Mikään sellainen ei siis voi olla alkuisin tyhjästä, vaan täytyy sen äärimmäisenä alkuna ja perustuksena olla Jumala, täydellisyyksien täydellisyys, jossa ei petosta ole. Ja näin ollen on myöskin jokainen selvä ja täsmällinen tajuama tosi. Eikä tämänpäiväinen oppi rajoitu vielä siihen että olen saanut selville mitä minun on vältettävä pysyäkseni vapaana erehtymisestä. Olen näet samalla saanut tietää senkin mitä minun on tehtävä saavuttaakseni totuutta. Varmasti saavutan sen siten, että riittävällä tarkkaavaisuudella kiinnitän huomioni kaikkeen, minkä täydellisesti käsitän, ja että tarkoin erotan nämä asiat niistä, joista käsitykseni on verrattain sekava ja hämärä. Tämän ohjeen noudattamista olenkin tästälähin kaikella uutteruudella harrastava.