KOLMAS MIETELMÄ
Jumalan olemisesta.
Suljen nyt silmäni, tukin korvani, panen niin sanoakseni viralta kaikki aistimet. Hävitän myöskin ajatuksistani kaikki aineellisten kappalten kuvat taikka, mikäli en sitä voi, kiellän niiltä kaiken pätevyyden, kun ne kerran ovat tyhjänperäisiä ja vääriä. Vaivun itseeni yksinäisyydessä, tähystän yhä syvemmälle olemukseeni ja koetan siten vähitellen muodostaa itselleni tarkempaa ja tuttavallisempaa käsitystä omasta minästäni. Olen ajatteleva olio, siis samaa kuin epäilevä, väittävä, kieltävä, yhtä ja toista älyävä, moninaisissa tietämätön, tahtova, hylkivä, mieltävä ja aistiva olento. Niinkuin jo edellä olen huomauttanut, voivat aistimani ja mieltämäni esineet mahdollisesti olla olemattomiakin. Mutta varmaa on kuitenkin että ne ajattelemisen muodot, joita nimitän aistimiseksi ja mieltämiseksi, semmoisinaan ovat minussa olemassa. Viimeksi lausuttuunpa sisältyykin kaikki se mitä todella tiedän tahi mitä ainakin tähän asti olen huomannut tietäväni. Nyt otan tyystemmin tarkastaakseni olisiko minussa vielä mitään, jota tähän asti en ole huomannut. Olen varma siitä että itse olen ajatteleva olio. Tiedänköhän siis myöskin mitä siihen vaaditaan että ylipäänsä voin olla varma jostakin? Vastikään mainitsemassani ensimmäisessä varmassa tiedossa ei ole mitään muuta, joka vakuuttaisi minua sen totuudesta, kuin välittömästi selvä ja täsmällinen tajunta siitä mitä väitän. Mutta tämä tajunta ei tietysti ollenkaan riittäisi antamaan minulle varmuutta minkään asian totuudesta, jos vaan kerrankin voisi tapahtua, että se minkä tajuan yhtä selvään ja täsmällisesti kuin sen että olen ajatteleva olio, ei olisikaan totta. Luulen siis voivani asettaa yleiseksi säännöksi että totta on kaikki se, minkä oikein selvään ja täsmälleen käsitän.
Mutta pidinhän ennen aivan varmana ja ilmeisenä montakin asiaa, jotka kuitenkin sittemmin olen huomannut epäilyksen alaisiksi. Millaisia ovat siis nämä asiat itse teossa olleet? Tuollaisia varmoja ja selviä käsitteitä olivat maa, taivas, tähdet ja ylipäänsä kaikki mitä aisteillani havaitsin. Mutta mitä minä niistä oikeastaan selvästi tajusin? Sen, että noiden esineiden mielteet väikkyivät mielessäni, ei muuta. Nytkään en tosin kiellä sitä, että tuollaisia mielteitä on mielessäni. Vaan sen lisäksi väitin niistä ennen vielä jotain muutakin, jota totutun luulon mukaan myös pidin selvästi tajuttuna, mutta joka todellisuudessa ei sitä ollutkaan, nimittäin että ulkopuolella itseäni oli olemassa esineitä, joista nuo mielteet olivat lähtöisin ja joiden kaltaisia ne muka kaikin puolin olivat. Tässäpä juuri olikin erehdykseni. Taikka jos taas arveluni oli oikea, niin ei sen oikeellisuus kuitenkaan johtunut minun tajuamiseni oikeellisuudesta.
Entäpä yksinkertaisimmat ja helpoimmat tietoni luvunlaskusta ja mittausopista, esim. että kolme ynnä kaksi on viisi j. m. s., käsitinköhän edes niitäkään tarpeeksi selvästi, voidakseni väittää nuo tiedot oikeiksi? Itse asiassa en ole nyt myöhemminkään epäillyt näitä tietojani muusta syystä, kuin että johtui mieleeni että Jumala olisi voinut laatia minut jo luonnostani sellaiseksi, että petyn siinäkin mikä minusta näyttää aivan ilmeiseltä. Sillä niin usein kuin tuo ennalta juurtunut käsitys Jumalan kaikkivallasta johtuu mieleeni, en voi olla tunnustamatta että hän, jos vaan tahtoo, helposti voi saada minut erehtymään siinäkin, mitä luulen aivan ilmiselvästi katselevani henkeni silmillä. Mutta kun taas kiinnitän huomioni noihin samoihin asioihin, jotka luulen tajuavani täysin selvästi, vaikuttavat ne minuun niin vakuuttavasti, että melkeinpä huomaamattani puhkeen lausumaan: pettäköön minua kuka tahansa, niin ei hän koskaan ole kuitenkaan saava aikaan sitä, etten mitään olisi, niinkauan kuin kerran ajattelen jotakin olevani. Ei myöskään ole milloinkaan oleva totta ettei minua olisi koskaan ollut olemassa, koska kerran nyt on totta että olen olemassa. Eikä tuo pettäjäni ole liioin saava aikaan sitäkään, että esim. kolme ynnä kaksi olisi enemmän tai vähemmän kuin viisi, tahi muuta sellaista, joissa tajuamiseni vastakkaisuuden mahdottomuus on aivan ilmeinen. Kun vielä huomataan, ettei minulla ole syytä ajatella Jumalaa pettäjäksi sekä etten minä toistaiseksi ole selvillä edes siitäkään, onko mitään Jumalaa olemassa tahi ei, niin onhan nyt puheena olevaan mielijohteesen (Jumalan olemassa-oloon) perustuva epäilyksenikin hyvin heikko ja niin sanoakseni »metafyysillistä» laatua. Mutta jotta tämä heikkokin epäilys poistuisi, on minun nyt ensi kädessä otettava tutkiakseni: onko mitään Jumalaa olemassa, ja jos on voiko hän olla pettäjä? Sillä niin kauan kuin tämä kysymys on minulle epäselvä, on täyden varmuuden saaminen muistakin asioista mahdoton.
Järjestys vaatii kuitenkin että ensin ja'an kaikki mielteeni eri luokkiin ja tutkin mitkä niistä varsinaisesti ovat, osaksi tai kokonaan, tosia tai epätosia.
Osa mielteistäni on ikäänkuin esineiden kuvia, ja ainoastaan näitä oikeastaan sopii nimittää mielteiksi eli ideoiksi, esim. ihmisen, khimairan, taivaan, enkelin tai Jumalan mielteet. Toisiin taas tulee joku muu muoto lisäksi. Esim. kun tahdon, pelkään, väitän, kiistän, niin samalla ikäänkuin tempaan luokseni jonkun esineen, johon mieltämiseni kohdistuu, mutta samalla myöskin mieltämiseni sisältää jotain muutakin kuin pelkän tuon esineen kuvan. Nämä mielteet ovat osaksi tahtomuksia eli affekteja, osaksi arvostelmia.
Mitä ensiksikin varsinaisiin mielteihin tulee, eivät ne semmoisinaan voi olla oleellisesti epätosia, ellei niitä sovelleta johonkin muuhun. Sillä joko mielteeni esittää todellista vuohta taikka khimairaa, niin onhan yhtäläisesti totta että minä silloin jompaakumpaa niistä miellän. Ei myöskään tahdossa eli affekteissa ole mitään epätotuutta peljättävänä; sillä olkoonpa että voinkin haluta jotain huonoa tai semmoista, jota ei ole olemassakaan, niin ei silti kumminkaan ole epätotta että minä sellaista haluan. Niin muodoin on jälellä ainoastaan arvostelmat, joissa täytyy varoa erehtymistä. Varsinainen ja tavallisin erhetys arvostelmissa on taas siinä, että päätän itsessäni esiintyvät mielteet joidenkin itseni ulkopuolella olevain esineiden kaltaisiksi. Sillä jos pitäisin mielteitäni ainoastaan jonkunlaisina mieltämiseni muodokkeina enkä sovelluttaisi niitä mihinkään muuhun, niin ne tuskin voisivat antaa aihetta minkäänlaiseen erhetykseen.
Alkuperältään muutamat mielteet näyttävät olevan minulle myötäsyntyisiä, toiset ulkoa saatuja ja toiset vihdoin omia tekemiäni. Sillä käsitys siitä mitä esim. olio, totuus tai ajatus eli mielle on, ei näköjään ole tullut minuun mistään muualta kuin omasta luontoperäisestä olemuksestani. Sellaiset mielteet taas, jotka syntyvät äänen kuulemisesta, auringon näkemisestä tai kuumuuden tuntemisesta, ovat ainakin tähänastisen arveluni mukaan tulleet minuun joistakin itseni ulkopuolella olevista esineistä. Sireenien ja siipihevosien mielteet vihdoin ovat omia tekemiäni. Myöskin voisivat kaikki mielteeni olla ulkoa saatuja taikka kaikki myötäsyntyisiä tai kaikki omatekoisia, sillä niiden oikeasta alkuperästä en tosiaankaan ole vielä täysin selvillä.
Niiden mielteiden suhteen, jotka sisälliselle silmälleni esiintyvät ulkopuolella itseäni olevista esineistä lähteneinä, on nyt etupäässä tutkittava: mitä syytä minulla on pitää näitä mielteitäni noiden esineiden kaltaisina? Luullakseni olen oppinut tämän tavan itsestäni eli kuten sanotaan »luonnosta», ja sen lisäksi opettaa kokemus että nuo mielteet eivät riipu minun tahdostani eikä siis ylipäänsä minusta itsestäni. Ne johtuvat usein tahtomattanikin mieleeni. Niinpä esim. tunnen lämpöä joko tahdon tahi en, ja siitä syystä arvelen että tuo aistimus eli toisin sanoen lämmön mielle tulee minuun jostakin toisesta esineestä, nimittäin lähellä olevan tulen lämmöstä, eikähän tietysti mikään ole luonnollisempaa kuin että arvelen tuon esineen, tulen, lähettävän minuun pikemmin jotakin itsensä kaltaista kuin mitä muuta hyvänsä. Tuonnempana tulemme näkemään missä määrin tämä arvelu on oikeutettu.
Kun sanoin että olen oppinut itse luonnosta pitämään mielteitä ulkopuolellani olevia esineitä vastaavina, niin tarkoitan sillä ainoastaan että joku luontainen viettymys vetää minua tähän arveluun enkä suinkaan että luonnollinen järki osottaisi arveluni todeksi, mikä tietysti olisi kokonaan toinen asia. Sillä se mitä luonnollinen järki minulle osottaa (esim. että epäilemisestäni seuraa olemiseni) ei voi ollenkaan olla epäilyksen alaista, koska ei ole olemassa mitään kykyä, johon voisin luottaa yhtä paljon kuin järkeeni ja joka siis voisi osottaa tämän ilmaisemat totuudet epätosiksi. Noiden luonnollisten viettymysten laita taas on semmoinen, että jo usein olen havainnut niiden saattavan itseni harhaan, kun on ollut kysymys valinnasta hyvän ja pahan välillä, enkä tiedä minkätähden missään muussakaan asiassa osottaisin niille suurempaa luottamusta.
Mutta olkoonpa niinkin että puheena olevat mielteet eivät ole minun tahdostani riippuvia, niin ei siitä vielä käy selville että niiden välttämättömästi pitäisi lähteä joistakin ulkopuolella minua olevista esineistä. Sillä niinkuin äskenmainitut viettymykset, vaikkapa sijaitsevatkin minussa itsessäni, kuitenkin näyttävät olevan tahdostani riippumattomia, samoin voipi minussa ehkä olla vielä joku tuntematon kyky, joka synnyttää ulkoesineiden mielteet, kuten jo tähän asti olen huomannut että niitä esim. voi unessa syntyä ilman minkäänlaista avustusta esineiden puolelta.
Ja vihdoin olkoon vielä niinkin, että nuo mielteet tulevat minuun todellisista esineistä, niin ei siitä ollenkaan seuraa että niiden tarvitseisi olla esineiden kaltaisia. Päinvastoin olen usein huomannut monessakin niistä olevan suuria ristiriitaisuuksia. Niinpä on minulla esim. kaksi aivan erilaista auringon miellettä. Toinen on kotoisin aisteista ja on juuri etupäässä luettava niihin, joita arvelen ulkoa saaduiksi. Tämän mielteen mukaan on aurinko aivan pieni kappale. Toinen auringon mielle on johdettu tähtitieteellisistä laskuista, toisin sanoen eräänlaisista myötäsyntyisistä tiedon alkeista, tahi olen minä jollakin muulla tavalla sen itse sepittänyt, ja tämän mielteen mukaan aurinko on useampia kertoja maata suurempi. Molemmat mielteet tietysti eivät voi olla saman ulkopuolella itseäni olevan auringon kaltaisia, ja järkeni mielestä on juuri se mielle vähimmän alkulähteensä kaltainen, jonka pitäisi olla siitä aivan välittömästi lähtenyt.
Edellä sanotusta selviää ettei tähänastinen uskoni siihen, että ulkopuolellani on olemassa esineitä, jotka aistielimien kautta tahi jollakin muulla tavalla lähettelevät minulle mielteitä itsestään eli kuviansa, perustu mihinkään varmaan loogilliseen päätelmään, vaan yksinomaan johonkin sokeaan luonnon viettymykseen.
Mutta vielä on olemassa eräs toinen keino, jonka avulla voin tutkia onko todella minun ulkopuolellani olemassa mitään niistä esineistä, joiden mielteet tapaan itsessäni. Mikäli nuo mielteet käsitetään ainoastaan mieltämisen muodokkeiksi, ei niiden kesken ole mitään erilaisuutta huomattavissa, ja kaikki näyttävät ne saavan samalla tavalla alkunsa minusta. Mutta mikäli mielteistä toinen edustaa toista, toinen toista esinettä, ovat ne ilmeisesti vallan erilaisia keskenään. Sillä kieltämättä ovat ne mielteet, jotka esittävät substanseja, jotakin suurempaa ja sisältävät niin sanoakseni suuremman määrän ajateltua todellisuutta [katso siv. 247] kuin ne mielteet, jotka edustavat ainoastaan substansien muodokkeita eli modeja taikka niiden satunnaismääreitä eli aksidensseja. Ja toiselta puolen täytyy sen mielteen, jonka kautta ajattelen suurta, ijankaikkista, ääretöntä, kaikkitietävää, kaikkivaltiasta Jumalaa, kaiken sen luojaa mikä paitsi häntä on olemassa, sisältää enemmän ajateltua todellisuutta kuin niiden, jotka ilmaisevat äärellisiä substanseja.
Luonnolliselle järjelle on selvää, että syystä, joka kokonaan saa aikaan vissin seurauksen, täytyy löytyä ainakin kaikki se mitä on seurauksessa. Sillä mistä muualta voisi seuraus ammentaa sisällystä kuin syystänsä, ja mitenkä voisi taas syy antaa jotakin sisällystä seuraukseen, ellei sitä olisi syyssä itsessään? Näkyy siis ettei mitään voi syntyä tyhjästä, ja ettei mikään, joka on täydellisempää, toisin sanoen sisältää enemmän todellisuutta, voi syntyä siitä, jossa on vähemmän todellisuutta. Tämä johtopäätös on aivan ilmeisesti pätevä, eikä ainoastaan niihin seurauksiin nähden, joiden todellisuus on varsinaisesti tosiasiallinen eli aktuaalinen, vaan myöskin mitä tulee mielteisiin, joissa on nähtävänä ainoastaan ajateltua todellisuutta. Siis ei esim. ole mahdotonta ainoastaan se, että joku kivi, jota ennen ei ollut olemassa, jonakin hetkenä alkaisi olla olemassa, ellei sitä valmisteta ja saateta esille jostakin aineesta, jossa kaikki se mitä tulee ilmenemään kivessä, jo ennaltaan on olemassa, joko samanlaisena kuin sittemmin kivessä, taikka myöskin muihin aineksiin sekoitettuna ja sisäytyvänä. Ei ole mahdotonta ainoastaan että kylmään esineeseen ilmestyisi lämpöä, ellei sitä siihen johda toinen olio, joka itsessään on ainakin yhtä täydellistä olioluokkaa kuin lämpö j. n. e. Vaan mahdotonta on sen lisäksi myöskin että minusta löytyisi lämmön tahi kiven mielle, ellei sitä ole minuun saattanut joku syy, jossa on vähintäänkin niin paljon todellisuutta kuin huomaan olevan lämmössä tahi kivessä. Sillä vaikkei tuo syy itse teossa siirrä mielteeseeni mitään osaa aktuaalisesta eli tosiasiallisesta todellisuudestaan, niin ei silti sovi luulla että mielteeni olisi sen vuoksi vähemmän todellinen. Mielteen oma luonto vain on sellainen ettei siinä ole muuta tosiasiallista todellisuutta kuin minkä se lainaa sielussani ilmenevältä yleiseltä mieltämistoiminnolta, jonka muodoke jokainen yksityinen mielle luontojaan on. Mitä taas itsekunkin mielteen ajateltu todellisuus itsessään sisältää, se riippuu asianomaisen mielteen syystä, jossa täytyy olla vähintäänkin yhtä paljon tosiasiallista kuin mielteessä on ajateltua todellisuutta. Sillä jos otaksumme että mielteessä löytyisi jotakin lisäksi siihen mitä on olemassa mielteen syyssä, niin täytyisi tietysti lisän olla alkuisin tyhjästä. Edelläsanotusta selviää, että vaikka se laji olemassa-oloa, joka esineellä on ollessaan mielteen edustamana ja siten ainoastaan ajateltuna tajunnassa, onkin luontojaan vaillinainen, niin ei se kuitenkaan ole samaa kuin ei mitään, eikä se siis myöskään voi olla alkuisin aivan tyhjästä. Ei käy myöskään luuleminen ettei todellisuuden, joka mielteissä on ainoastaan ajateltua, tarvitseisi mielteiden syissäkään olla tosiasiallista eli aktuaalista, vaan että pelkkä ajateltu todellisuus viimemainituissa riittäisi aiheuttamaan samanlaista todellisuutta itse mielteissä. Sillä: samoin kuin ajateltu olemismuodoke soveltuu mielteille, niiden oman luonnon vuoksi, samoin soveltuu tosiasiallinen eli aktuaalinen olemismuodoke mielteiden syille, ja etenkin niiden alkuperäisille ja varsinaisille syille, niiden oman luonnon vuoksi. Mitä taas siihen tulee, että mielteen lähimpänä syynä voipi olla pelkkä toinen mielle, jonka todellisuus tietysti on ainoastaan ajateltu, niin on huomattava ettei tämä kuitenkaan voi jatkua äärettömiin, vaan täytyy viimein tulla eteen joku ensimäinen ja alkuperäinen mielle, jonka syy on koko miellejakson alku ja lähde ja josta kaikkien toisistaan johtuneiden mielteiden ajateltu todellisuus kokonaisuudessaan löytyy tosiasiallisena eli aktuaalisena.
Luonnollisen järkeni avulla olen siis saanut selville että mielteeni ovat ikäänkuin jonkunlaisia kuvia, jotka kyllä, verrattuina niihin esineihin, joita esittävät, voivat olla vaillinaisia, mutta sitävastoin eivät voi sisältää mitään suurempaa eikä täydellisempää kuin itse esineet.
Nyt esittämäni tuloksen totuus käy yhä selvemmäksi ja täsmällisemmäksi kuta kauvemmin ja tarkemmin näitä asioita tutkin. Mutta mikä johtopäätös tästä on tehtävä?
–Tietysti seuraava:
Jos jonkun mielteeni ajateltu todellisuus on niin suuri, että saatan olla varma siitä ettei tuo todellisuus semmoisenaan eikä myöskään johonkin muuhun olevaiseen sisäytyneenä voi olla olemassa minussa itsessäni ja etten siis myöskään minä kokonaisuudessani voi olla sen mielteen syy eli aiheuttaja, niin seuraa siitä ehdottomasti, etten minä olekaan yksinäni maailmassa, vaan täytyy olla olemassa vielä joku toinen olio, josta se mielle on saanut alkunsa. Mutta jos ei mitään sellaista miellettä minussa olisi, niin eipä tosiaankaan olisi löydettävissä mitään todistusperustetta, jonka nojalla voisin päättää mitään muuta olevan olemassa kuin minä itse. Sellaista todistusperustetta olen näet kyllä kaikkialta mitä tyystimmin hakenut, löytämättä kuitenkaan mitään muuta kuin tämän.
Mitä sitten tulee mielteitteni sisällykseen, lukuun ottamatta sitä, joka edustaa omaa itseäni ja joka tässä ei teekään mitään vaikeuksia, esittää niistä eräs Jumalaa, toiset elottomia kappaleita, toiset enkeleitä, toiset eläimiä, toiset taas muita ihmisiä. Mielteet, jotka ilmaisevat muita ihmisiä, eläimiä tai enkeleitä, voisivat puolestaan helposti olla kokoonpantuja oman itseni, aineellisten kappalten ja Jumalan mielteistä, vaikk'ei muita ihmisiä, eläimiä eikä enkeleitä maailmassa olisikaan. Aineellisten kappalten mielteissä ei liioin ole mitään niin suurellista ettei ne voisi olla minusta lähtöisin. Sillä jos katson tarkemmin ja tutkin noita mielteitä itsekutakin, samalla tapaa kuin eilen tutkin vahan miellettä, niin huomaan että niissä on vain harvoja ominaisuuksia, jotka minä oikeastaan selvään ja täsmällisesti tajuan, nimittäin: koko eli ulottuvaisuus pituudelle, leveydelle ja korkeudelle, muoto, joka syntyy ulottuvaisuuden rajoittamisesta, asento, jossa eri muodosteet ovat toisiinsa, ja liikunto eli asennon muutanta. Näihin voidaan vielä lisätä substansi, kestäntä (duratio) ja luku. Muut mielteiden sisälteet sitävastoin, kuten valo ja värit, äänet, hajut, maut, lämpö ja kylmyys sekä muut kosketuskvaliteetit, esiintyvät tajunnassani ainoastaan hyvin sekavina ja hämärinä, jott'en edes tiedä ovatko ne tosia vai epätosia, toisin sanoen ovatko niistä saamani mielteet todella joidenkin esineiden mielteitä taikka ei. Sillä vaikka varsinainen epätotuus, kuten vastikään olemme nähneet, ilmenee ainoastaan arvostelmissa, niin on kuitenkin mielteissäkin olemassa eräs laji aineellista epätotuutta siinä kohden, että ne joskus esittävät ei-oliota oliona. Niinpä ovat esim. mielteeni lämmöstä ja kylmyydestä niin epäselvät ja sekavat, etten voi päästä selville, onko kylmyys ainoastaan lämmön puutetta vaiko lämpö kylmyyden puutetta, ovatko ne kumpikin todellisia kvaliteetteja vaiko ei kumpikaan. Ja koska ei voi olla olemassa miellettä, joka ei ainakin olisi olevinansa oikea kuva jostakin esineestä, niin on täysi syy sanoa sellaista miellettä vääräksi, joka esittää esim. kylmyyttä jonakin todellisena ja positiivisena oliona, jos kerran on totta ettei kylmyys itse teossa olekaan muuta kuin lämmön puutetta. Sama on muiden tällaisten mielteiden laita. Niille tietysti ei ole tarvis etsiä tekijää ulkopuolelta itseäni, sillä jos ne ovat epätosia, toisin sanoen eivät edusta mitään todellisia olioita, käsittää luonnollinen järkeni aivan selvästi etteivät ne esiinny tajunnassani mistään muusta syystä kuin että luontaisesta olemuksestani puuttuu jotakin ja ettei se siis ole aivan täydellinen. Jos ne taas ovat tosia, niin en käsitä minkätähden ne eivät voisi olla alkuisin minusta itsestäni, koska ne kuitenkin ilmaisevat minulle niin vähän olevaisuutta, etten voi sitä edes olemattomuudesta erottaa.
Mutta palatkaamme niihin sisälteihin aineellisten kappalten mielteissä, jotka tajunnalleni ovat selviä ja täsmällisiä. Näistä saattavat näköjään moniaat olla lainattuja oman itseni mielteestä, esim. semmoiset kuin substansi, kestäntä, luku j. m. s. Niinpä esim. ajattelen kiveä substansiksi s. o. olioksi, jolla on itseperäinen olemassa-olo, samaten kuin ajattelen itseänikin substansiksi. Tosinhan näiden käsitteiden kesken on sangen suuri erotus, koska itse olen ajatteleva enkä ulottuvainen, kivi taas on ulottuvainen eikä ajatteleva olio. Mutta substansiaalisuuden äskenmainittu perustuntomerkki on niille yhteinen. Samoin syntyvät kestännän ja luvun käsitteet siitä, että tajuan itseni nyt olevan ja muistan sen jo jonkun aikaa ennenkin olleen olemassa, sekä että huomaan tajunnassani erinäisiä mielteitä, joiden lukua käsitän. Täten syntyneitä kestännän ja luvun mielteitä voin sitte sovelluttaa mihin muihin esineihin hyvänsä.—Ne muut tunnukset, joita aineellisten kappalten mielteissä tavataan, nimittäin ulottuvaisuus, muoto, asento ja liikunta, eivät tietysti semmoisinaan voi olla lähtöisin minusta, joka en muuta ole kuin pelkkä ajatteleva olio. Mutta koska puheenaolevat mielteet edustavat ainoastaan eräitä substansin muodokkeita, minä sitävastoin olen itse substansi, niin voivat niiden alkuaiheet kyllä sisäytyväisesti olla minussa.
Siis jääpi jälelle ainoastaan Jumalan mielle, johon nähden vielä on tutkittava, olisiko siinä mitään, joka ei voisi olla minusta alkuisin. Nimityksellä Jumala ymmärrän ääretöntä, mistään riippumatonta, kaikkiviisasta, kaikkivaltiasta substansia, joka on luonut sekä minut että kaiken muun mikä on olemassa, jos nimittäin mitään muuta on olemassa. Nämä ominaisuudet ovat todella sellaisia että kuta tyystemmin niitä tutkin, sitä selvemmäksi käy ymmärrykselleni että ne eivät voi olla lähtöisin minusta yksinäni. Sentähden täytyy, sen nojalla mitä edellä on esitetty, päättää Jumalan ehdottomasti olevan olemassa. Sillä olkoonpa että substansin mielle olisikin syntynyt tajuntaani siitä, että itse olen substansi, niin ei minulla kuitenkaan voisi olla äärettömän substansin miellettä, koska itse olen äärellinen, ellei semmoinen olisi saanut alkuansa jostakin todellisesti äärettömästä substansista.
Ei myöskään käy sanominen etten muka tajuakaan ääretöntä todellisella mielteellä, vaan että käsitykseni siitä on ainoastaan äärellisyyden kielteinen vastakohta, kuten liikunnon ja valon kielteet muodostavat käsitykseni levosta ja pimeydestä. Päinvastoin kuuluu käsitykseeni äärettömästä substansista aivan ilmeisesti se, että sellainen substansi sisältää enemmän todellisuutta kuin äärellinen ja että siis äärettömän tajuaminenkin on minussa tavallaan ennen äärellisen tajuamista, toisin sanoen, jo käsitys omasta itsestäni edellyttää käsitystä Jumalasta. Sillä mitenkä ymmärtäisin esim. epäileväni, haluavani jotakin, t. s. puuttuvani jotakin ja etten siis ole kaikin puolin täydellinen olento, ellei minussa olisi olemassa täydellisemmän olennon miellettä, johon vertaamalla opin omia puutteitani tuntemaan.
Yhtä väärin olisi väittää Jumalan miellettä aineellisesti epätodeksi ja että se siis olisi alkuisin tyhjästä, kuten äsken huomasimme lämmön ja kylmyyden y. m. s. mielteiden olevan. Sillä kun tämä mielle on täysin selvä ja täsmällinen ja sisältää enemmän ajateltua todellisuutta kuin mikään muu mielle, niin on selvää ettei mikään muu mielle itsessään ole yhtä täydellisesti tosi eikä niin vapaa kaikesta epätotuuden varjostakin kuin tämä.
Sanalla sanoen: ehdottomasti täydellisen, äärettömän olennon mielle, joka on tajunnassani, on ehdottomasti tosi; sillä joskin voisi kuvitella, ettei tätä olentoa ole olemassa, niin ei kuitenkaan ole edes kuviteltavissa ettei sellaisen olennon mielle ilmaiseisi minulle jotakin tosiolevaista, kuten edellä olen sanonut kylmyyden mielteestä. Tämä mielle on edelleen ehdottomasti selvä ja täsmällinen. Sillä kaikki mitä minä ylipäänsä selvään ja täsmälleen käsitän, mikä samalla on jotakin tosiolevaista ja sisältää ainoankaan piirteen täydellisyyttä: kaikki se sisältyy tähän mielteeseen. Etten minä pysty itse ääretyyttä täydellisesti ja tyhjentävästi käsittämään, toisin sanoen että Jumalassa on vielä lukemattomia ominaisuuksia, joita en voi käsittää, tuskinpa edes ylipäänsä ajatuksellani saavuttaa, se ei tähän kysymykseen vaikuta mitään. Äärettömän olennon luonto tekee sen etten minä äärellisenä voi häntä käsittää. Kun vain tämän oikein ymmärrän sekä samalla pysyn selvillä siitä että Jumalassa ovat olemassa kaikki selvään ja täsmälleen tajuamani täydellisyydet, joko semmoisinaan tahi muihin olemismuotoihin sisäytyvinä ja että hänessä todennäköisesti on vielä epälukuinen joukko muitakin, minulle tuntemattomia täydellisyyksiä, niin on mielteeni Jumalasta itse teossa tosiperäisin, selvin ja täsmällisin kaikista mielteistäni.
Mutta voisihan sentään olla että minä itse olisinkin jotakin suurempaa ja ehompaa, kuin mitä ymmärrän olevani, ja että kaikki ne täydellisyydet, jotka nyt tunnustan Jumalalle, ehkä olisivatkin aiheellisesti minussa itsessäni, vaikkei ne vielä ole kehittyneet aktuaalisiksi. Huomaanhan miten tietoni yhäkseen vähitellen karttuu. Miksei se voisi siten karttua ja lisääntyä enemmän ja enemmän aina äärettömiin asti? Ja miksikäs en siten lisääntyneen tietoni avulla voisi saavuttaa vielä kaikki muutkin Jumalan täydellisyydet? Ehkäpä voisi olla mahdollista sekin, että jo noiden täydellisyyksien pelkkä aihe, jos vain semmoinenkaan minussa löytyisi, riittäisi synnyttämään niiden mielteen tajunnassani?—Valitettavasti ei mikään näistä olettamuksista voi olla tosi. Sillä vaikka onkin totta että tietoni vähitellen kehittyy yhä suurempaan täydellisyyteen ja että olemuksessani löytyy joukko aktuaalisiksi kehittymättömiä aiheita, niin ei kuitenkaan mikään niistä kuulu eikä sovellu Jumalan mielteeseen, sillä siinäpä ei mitään aiheellista olekaan, vaan kaikki on hänessä aktuaalisena ja todellisena. Onhan juuri tuo seikka, että tietoni vähittäin kasvaa ja aste asteelta lisääntyy, mitä varmin tuntomerkki tietoni vajavaisuudesta. Paitsi sitä ymmärrän kylläkin että vaikka tietoni kuinka kasvamistaan kasvaisi, ei se silti milloinkaan tulisi todellisesti äärettömäksi; sillä enpähän kuitenkaan koskaan pääsisi niin täydelliseen tietoon, ettei sen lisääntyminen enään olisi mahdollinen. Jumalan sitävastoin käsitän todellisesti olevan siinä määrin äärettömän, ettei hänen täydellisyyteensä voida mitään lisätä. Ja vihdoin on tajunnalleni selvää ettei mielteissä ilmenevä ajateltu olevaisuus voi olla alkuisin pelkästä aiheellisesta olevaisuudesta, joka oikeastaan ei ole mitään, vaan ainoastaan aktuaalisesta eli tosiasiallisesta olevaisuudesta.
Siinä, mitä edellä on sanottu, ei tosiaankaan ole mitään, jota ei ken hyvänsä voisi, tarkkaavasti ajatellen, luonnollisen järkensä avulla käsittää. Mutta vähemmin tarkkaavasti ajatellessani ja aistillisten esineiden kuvien hämätessä mieltäni unohtuu minulta helposti perustus: miksi täytyy minua täydellisemmän olennon mielteen välttämättömästi olla alkuisin olennosta, joka todellakin on minua täydellisempi? Ottakaamme siis edelleen tutkittavaksi kysymys: voisinko minä itse moisen mielteen kera olla olemassa, ellei mitään tuollaista olentoa olisi? Mistä olisin minä siinä tapauksessa alkuisin? Tietysti omasta itsestäni tai vanhemmista tahi joistakin muista vähemmän täydellisistä olennoista kuin Jumala on; sillä mitään häntä täydellisempää tahi edes yhtä täydellistä ei voi ajatukseni käsittää eikä edes mielikuvitukseni kaavastella. Olkoonpa siis että alkuni olisi itsessäni: poissa olisi minusta silloin kaikki epäilys, kaikki halajaminen, poissa kaikki vajavaisuus ja puute. Sillä olisinhan tietysti silloin antanut itselleni kaikki mielteissäni esiintyvät täydellisyydet, ja olisin siis itse Jumala. Ei ole otaksuttavaa sekään että ne ominaisuudet, jotka minulta nyt puuttuvat, olisivat helpommat saavuttaa kuin ne mitkä omistan. Päinvastoinhan on selvää että minun, ajattelevan substansin, ilmestyminen tyhjästä on täytynyt olla jotakin paljoa suurempaa ja vaikeampaa kuin esim. tietojen hankkiminen niistä monista asioista, joita en vielä tunne koska nuo tiedot kaikissa tapauksissa ovat ainoastaan saman substansin satunnaismääreitä. Jos siis tuo suurempi etu, oma olemiseni, olisi saanut alkunsa minusta itsestäni, niin enpä tietenkään olisi kieltänyt itseltäni niitä muita etuja, joiden saaminen on paljoa helpompi, enkä ylipäänsä mitään niistä etevyyksistä, jotka huomaan olevan Jumalan mielteessä edustettuina; sillä ei mikään niistä ainakaan minusta näytä olevan vaikeampi saada aikaan kuin itse ajattelevan substansin saattaminen olemattomasta olevaiseksi. Jos taas jotkin Jumalan etevyyksistä todella olisivat vaikeampia saada aikaan, niin täytyisi niiden minustakin näyttää vaikeammilta; sillä oletettua että kaikki ne etevyydet, joita minulla nyt todella on, ovat omia tekemiäni, täytyisi minun tuntea kykyni rajoitetuksi näiden jälkimmäisten aikaansaamiseen. Samoihin tuloksiin johdumme, jos otaksun ikuisesti olleeni sama mikä nytkin ja ettei siis olemisellani olisi mitään aiheuttajaa ollutkaan. Sillä elinaikani kokonaisuudessaan voidaan jakaa toisistaan riippumattomiin osiin, josta näkyy ettei siitä, että vastikään olin olemassa, suinkaan seuraa että minun nytkin täytyisi olla olemassa, ellei löytyisi joku syy, joka ikäänkuin uudestaan luopi minut hetkestä hetkeen, toisin sanoen säilyttää ja ylläpitää minut. Sillä tarkastaessamme kestännän luonnetta, huomaamme selvästi että jokaisen olion säilyntään toisesta aikamomentista toiseen tarvitaan aivan sama voima ja vaikutus kuin mikä tarvittaisiin sen luomiseen, jos se ei vielä olisi olemassa. Luonnollinen järkemme käsittää ilmi selvästi että kestäntä eroaa luomisesta ainoastaan meidän ajatuksessamme eikä todellisuudessa. Tässä on siis tutkittava ainoastaan: onko minussa itsessäni sellaista kykyä, jonka avulla voisin, jo olevana, vaikuttaa säilymiseni hetkestä toiseen. Olen pelkkä ajatteleva olio, ainakin on nyt kysymys ainoastaan siitä osasta olemustani. Jos siis minussa löytyisi joku tuollainen kyky, niin en mitenkään voisi itse olla sen olemassaolosta tietämätön. Mutta mitään semmoista kykyä en huomaa itsessäni olevan. Seuraa siis että minä nyt puheena olevassa katsannossa olen riippuvainen jostakin toisesta olennosta.
Väitteeseen ettei tuo olento sittenkään olisi Jumala, vaan että olisin vanhempieni taikka jonkun muun vähemmän täydellisen syyn ilmoille saattama, vastaan taas kuten ennenkin että syyssä täytyy löytyä vähintäänkin yhtä paljon täydellisyyttä kuin sen vaikutuksessa. Kun siis olen ajatteleva olio ja tajunnassani on Jumalan aate, täytyy sen syyn, joka kelpaa olemiseni perustukseksi, kaikissa tapauksissa olla ajatteleva olio ja sillä täytyy myös olla mielle kaikista niistä täydellisyyksistä, jotka tajuntani omistaa Jumalalle. Voidaan jälleen kysyä onko tämä olio alkuisin itsestään vaiko jostakin muusta. Jos se on itsestään, täytyy sen edellisen mukaan olla itse Jumala, koska sillä, itseensä perustuvan olemisen ohella, kieltämättä täytyy myös olla kyky omistaa aktuaalisina kaikki ne etevyydet, joiden mielteet sillä on tajunnassansa, toisin sanoen kaikki ne täydellisyydet, jotka käsitän olevan Jumalassa. Jos taas kysymyksessä oleva olio olisi alkuisin jostakin muusta kuin itsestään, olisi jälleen tutkittava onko viimemainittu alkuisin itsestään vai jostakin toisesta, kunnes vihdoin tultaisiin äärimmäiseen alkuperustukseen, Jumalaan. Sillä onhan selvää, ettei perustusten sarja voi jatkua äärettömiin, semminkin kun ei ole kysymys ainoastaan siitä perustuksesta, joka minut kerran on tuottanut ilmoille, vaan etupäässä siitä, jonka ylläpidosta olemiseni jatkuminen nykyhetkellä riippuu.