184. Mistä kadehtivien lyijynkarvainen ihoväri johtuu.
Ei mikään muu pahe ole niin vahingollinen ihmisonnelle kuin kateus. Sillä sen valtaamat henkilöt eivät ainoastaan itse tunne mielipahaa, vaan häiritsevät myös kaikin voimin toisten iloa. Heillä on tavallisesti lyijynkarvainen ihoväri, joka on sekoitus keltaisesta, mustasta ja hyytyneen veren väristä. Senvuoksi on kateus latinaksi livor. Tämä on vallan yhtäpitävää sen kanssa, mitä yllä on mainittu surun ja vihan aiheuttamasta verenliikkeestä. Vihan tunne näet panee maksan alaosasta tulevan keltaisen sapen kiertämään sydämestä valtimoja myöten kaikkiin laskimoihin. Laskimoveri kylmenee tämän kautta sekä virtaa tavallista hitaammin; tässä on riittävä syy siihen, että ihoväri muuttuu lyijynkarvaiseksi. Mutta koska sekä keltainen että musta sappi monesta muusta syystä saattaa tunkea laskimoihin, ja koska kateus ei pane sitä virtaamaan tarpeeksi suuressa määrässä, jotta ihon väri muuttuisi, ell'ei se ole hyvin kiihkeä ja pitkällinen, ei pitä luulla, että kaikki, joilla on tämä ihoväri, ovat kateelliset.
185. Säälistä.
Sääli on surun laji, johon on sekaantunut rakkautta ja myötätuntoisuutta niitä kohtaan, joiden huomataan olevan jonkun ansaitsemattoman kärsimyksen alaisina. Se on kateuden vastakohta esineeseensä nähden, ja ivan vastakohta erilaiseen käsittämistapaansa nähden.
186. Ken tuntee enimmin sääliä.
Se, joka tuntee olevansa hyvin heikko ja alttiina kohtalon kolhauksille, näyttää olevan herkempi tähän mielenliikutukseen kuin muut, koska hän kuvittelee muiden onnettomuutta mahdollisesti itselleen tapahtuvaksi. Ja sellainen henkilö tuntee sääliä pikemmin rakkaudesta itseensä kuin muihin.
187. Mitenkä sääli valtaa kaikkein jalomielisimpiä henkilöitä.
Eivät edes kaikkein jalomielisimmät ja kyvykkäimmät ihmiset voi olla tuntematta sääliä nähdessään toisten avuttomuuden ja kuullessaan heidän valituksensa, vaikka eivät itse pelkää niinkään pahan heitä kohtaavan ja vaikka asettuvat yli onnen vallan. Sillä jalomielisyydelle oleellista on myötätuntoisuus jokaista kohtaan. Mutta säälin herättämä suru ei ole katkera; se on, kuten teatterissa esitettyjen surullisten tapahtumien tuottama suru, enemmän ulkonainen ja aisteissa, kuin sielun sisällä, joka kuitenkin tuntee tyydytystä, tietäessään täyttävänsä velvollisuutensa näin sääliessään murheellisia. Säälin laadussa on se erotus, että rahvas säälii niitä, jotka valittavat, koska se pitää heidän kärsimystään hyvin raskaana, jotavastoin suurten miesten pääasiallinen säälin esine on valittavien heikkous, koska eivät pidä mitään onnettomuutta niin suurena kuin pelkurimaisuutta, joka estää nurkumatta kantamasta kärsimystä. He tosin vihaavat paheita, mutta eivät niitä henkilöitä, jotka niitä harjottavat, sillä heitä kohtaan tuntevat he ainoastaan sääliä.
188. Niistä, jotka eivät ollenkaan tunne sääliä.
Ainoastaan pahansuovat ja kateelliset henkilöt luonnostaan vihaavat kaikkia ihmisiä, ja ainoastaan ne ovat vailla säälintunteita, joilla on niin raaka luonne, tai jotka onni on siihen määrään sokaissut, tai onnettomuus saattanut epätoivoon, ett'eivät luule enää minkään onnettomuuden voivan heitä kohdata.
189. Miksi tämä mielenliikutus panee itkemään.
Huomatkaamme lopuksi, että tämä mielenliikutus hyvin helposti herättää kyyneleitä, koska rakkauden tunne sysää paljon verta sydämeen, josta on seurauksena, että silmät päästävät runsaasti höyryjä. Surun aiheuttama kylmyys hidastuttaa näiden höyryjen liikettä, joten ne muuttuvat kyyneleiksi, kuten edellä on selitetty.
190. Tunnonrauhasta.
Se tyydytyksen tunne, jota ne kokevat, jotka pysyvästi noudattavat hyvettä, on sielussa vakautunut tila, jota kutsumme omantunnon rauhaksi. Mutta se tunne, joka uudelleen herää juuri tehtyämme jonkun teon, jota pidämme hyvänä, on mielenliikutus, nimittäin ilon laji, jota pidän kaikista suloisimpana tunteena, koska sen syy on yksinomaan meistä itsestämme riippuvainen. Mutta jos tämän ilon syy ei ole oikeutettu, s. o. jos ne teot, jotka tuottavat suurta mielen tyydytystä, eivät ole suuriarvoiset tai jos ne lisäksi ovat hyljättävät, on tämä tunne naurettava ja synnyttää vain ylpeyttä ja hävytöntä julkeutta. Tämä huomataan etenkin niissä, jotka luullen olevansa hurskaita, itse teossa ovatkin vain tekopyhiä ja taikauskoisia, s. o. jotka sen tähden, että käyvät usein kirkossa, lukevat joukon rukouksia, leikkuuttavat tukkansa lyhyeksi, paastoavat ja antavat almuja, luulevat olevansa täydelliset ja kuvittelevat olevansa niin suuria Jumalan ystäviä, ett'eivät muka voi tehdä mitään, joka ei häntä miellyttäisi. Lisäksi he luulevat, että kaikki, mihin heidän intohimonsa heitä kehottaa, on oikeata innostusta, vaikka se usein saattaa heitä tekemään suurimpia rikoksia, joita ihminen yleensä voi tehdä, kuten esim. kavaltamaan vihollisille kaupunkeja, tappamaan ruhtinaita, kukistamaan kokonaisia kansoja, vain senvuoksi, ett'eivät he seuraa vakaumustaan.
191. Katumuksesta.
Katumus on tunnonrauhan vastakohta ja se on surua sen johdosta, että tiedämme tehneemme huonon teon. Se on hyvin katkera, koska yksinomaan itse olemme siihen syypäät. Siitä huolimatta se on sangen hyödyllinen, jos katumamme teko todella on huono, ja jos olemme tästä kokonaan tietoiset, koska se kehottaa meitä toimimaan paremmin vastedes. Usein heikot henget katuvat tekojaan, joiden huonoudesta eivät ole varmat. Ei muu kuin pelko tuota heille tätä luuloa, ja jos he olisivat toimineet päinvastaisella tavalla, katuisivat he samoin tätä tekoansa. Tämä on säälittävä heikkous, ja parannuskeino tässä suhteessa on sama kuin epäröimisessä.
192. Suosiosta.
Suosio on varsinaisesti sellainen toivomus, että kävisi hyvin sille henkilölle, jonka menestys on meille rakas. Tarkoitan, että hän on meille rakas ja on saavuttanut suosiomme sentähden, että hän on tehnyt jonkun hyvän teon. Olemme näet luonnostamme taipuvaiset pitämään niistä henkilöistä, jotka tekevät mielestämme hyviä tekoja, vaikka ne eivät tuotakaan meille mitään hyötyä. Suosio tässä merkityksessä on rakkauden, eikä halun laji, vaikka sen yhteydessä aina on se toivomus, että suosimallemme henkilölle hyvin kävisi. Se on tavallisesti yhdistynyt sääliin, koska jotakin henkilöä kohdannut onnettomuus saattaa meidät lähemmin ajattelemaan hänen ansioitansa.
193. Kiitollisuudesta.
Kiitollisuus on myöskin rakkauden laji, jonka meissä on herättänyt kiitollisuutemme esineenä oleva henkilö sellaisella teolla, jonka arvelemme tuottaneen meille jotakin hyvää, tai jolla luulemme hänen ainakin sitä tarkoittaneen. Sillä on siis sama sisällys kuin suosiolla ja vielä suuremmassa määrässä, koska sen on aiheuttanut meitä koskeva seikka, jota tahdomme palkita. Sentähden se onkin voimakkaampi etenkin niissä hengissä, joissa on vähänkin ylevyyttä ja jalomielisyyttä.
194. Kiittämättömyydestä.
Kiittämättömyys ei ole mielenliikutus, sillä luonto ei ole laatinut ihmisruumiiseen mitään sellaista elonhengekkeiden liikettä, joka sitä synnyttäisi. Se on vain pahe, joka on kiitollisuuden suora vastakohta, koska kiitollisuus aina on hyveellinen ja yhteiskunnan tärkeimpiä yhdyssiteitä. Sentähden tämä pahe esiintyy ainoastaan raakaluonteisissa ja hyvin röyhkeissä ihmisissä, jotka pitävät kaikkea sitä hyvää, mikä heille tehdään, velvollisuuden vaatimana. Sitä tavataan myöskin typerissä, jotka eivät ollenkaan punnitse sitä hyvää, jota muut heille tekevät, tai heikoissa ja kelvottomissa, jotka tuntien kykenemättömyytensä ja tarpeensa, halpamaisesti pyytävät toisilta apua ja, sen heiltä saavutettuaan, vihaavat heitä, koska eivät tahdo tehdä heille samanlaista palvelusta tai koska tietävät olevansa siihen kykenemättömät. He kuvittelevat kaikkien muiden olevan yhtä helposti lahjottavissa kuin he itse ovat ja luulevat pettäneensä hyväntekijöitään, koska eivät arvele kenenkään tekevän hyvää toivomatta siitä palkkaa.
195. Paheksumisesta.
Paheksuminen on vihan tai inhon laji, jota luonnostamme tunnemme niitä vastaan, jotka tekevät jotakin pahaa, olkoon se minkälaatuista tahansa. Siihen on usein sekaantunut kateutta tai sääliä. Mutta sillä on kuitenkin vallan erilainen esine. Sillä paheksumme vain sellaisia henkilöitä, jotka tekevät hyvää tai pahaa niille, jotka eivät ole sitä ansainneet; mutta kadehdimme niitä, joiden osaksi tämä hyvä tulee, ja säälimme niitä, joita tämä paha kohtaa. Se tekee jossakin määrin pahan teon, joka omistaa jonkun hyvän, jota hän ei ole ansainnut. Tämän vuoksi lienevät Aristoteles ja hänen oppilaansa, jotka pitivät kateutta aina paheena, kutsuneet tätä sen erityistä lajia, joka ei ole paheellinen, paheksumiseksi.
196. Miksi paheksuminen välistä on liittynyt sääliin ja välistä ivaan.
Pahan tekeminen muille on myöskin jossakin määrin pahan kärsimistä, jonka vuoksi muutamien paheksumiseen yhtyy sääli ja välistä myös iva, riippuen siitä, ovatko he suopeat vai äkäiset niille, joiden näkevät pahaa tekevän. Siis saattoi Demokritos'n nauru ja Heraklitos'n itku johtua samasta syystä.
197 Paheksuminen aiheuttaa usein ihmettelyä, eikä ole ristiriidassa ilon kanssa.
Paheksuminen aiheuttaa myös usein ihmettelyä. Sillä olemme tottuneet olettamaan, että kaikki seikat ovat tapahtuvat tavalla, jota pidämme oikeana. Kun siis joku seikka tapahtuu toisin, hämmästyttää se meitä ja herättää meissä ihmettelyä. Paheksuminen ei myöskään ole ristiriidassa ilon kanssa, jos kohta se tavallisemmin yhtyy suruun. Sillä kun paheksumisemme esine ei voi meitä vahingottaa, ja kun ajattelemme, ett'emme me saattaisi sellaista tehdä, herättää se meissä jonkinmoista mielihyvää. Tämän vuoksi kenties joskus nauramme ollessamme tämän mielenliikutuksen valtaamat.
198. Paheksumisen hyödyllisyydestä.
Muuten huomataan paheksumista paljon enemmän niissä, jotka tahtovat käydä hyveisistä, kuin niissä, jotka todella hyvettä noudattavat. Sillä vaikka hyvettä rakastavat eivät voi jonkunmoista inhoa tuntematta nähdä toisten paheita, osottavat he intohimoista paheksumista ainoastaan suurimpia ja harvinaisimpia paheita vastaan. Sen tila on tukala ja tuskallinen, joka suuresti paheksuu mitättömiä seikkoja. Se menettelee väärin, joka paheksuu viattomia, ja se on julkea ja mieletön, joka ei rajoita tämän mielenliikutuksen esineitä ihmisten tekoihin, vaan ulotuttaa ne Jumalan ja luonnon tekoihin, kuten se menettelee, joka ei ole koskaan tyytyväinen asemaansa eikä kohtaloonsa, vaan uskaltaa moittia maailman menoa ja Kaitselmuksen salaisuuksia.
199. Vihastumisesta.
Vihastuminen on myöskin vihan tai inhon laji, jota tunnemme niitä vastaan, jotka tekevät jotakin pahaa, ja jotka ovat koettaneet tehdä vahinkoa, ei kelle tahansa, vaan erityisesti meille. Se sisältää siis samaa kuin paheksuminen ja lisäksi sen, että se perustuu tekoon, joka koskee meitä ja jota tahdomme kostaa. Se näet melkein aina herättää kostonhalua, ja se on kiitollisuuden suora vastakohta, kuten paheksuminen on suosion vastakohta. Mutta se on verrattomasti kiivaampi näitä kolmea mielenliikutusta, koska vahingollisten seikkojen karkottamishalu ja kostonhimo ovat voimakkaimpia tunteita. Halu liittyneenä rakkauteen itseämme kohtaan synnyttää vihastuessamme vallan samanlaisen verenkiihotuksen, kuin minkä rohkeus ja uskaliaisuus voivat aikaansaada. Viha vaikuttaa sen, että pernasta ja maksan pienistä laskimoista tuleva sapensekainen veri näin joutuu kiihotustilaan ja syöksyy sydämeen. Siellä se, koska sitä on tavallista runsaampi määrä, ja koska se on sapensekaista, synnyttää kovempaa kuumuutta, kuin mitä rakkaus ja ilo siellä saattavat synnyttää.
200. Miksi vihastumisesta kalpenevat ovat pelättävämmät kuin ne, jotka siitä punastuvat.
Tämän mielenliikutuksen ulkonaiset merkit ovat erilaiset, riippuen henkilöiden eri luonteista ja vihastumiseen liittyvien muiden mielenliikutuksien erilaisuudesta. Niinpä näemme toisten vihastuvien kalpenevan tai vapisevan, toisten taas punastuvan jopa itkevänkin. Tavallisesti pidetään kalpenevien vihastumista pelättävämpänä kuin punastuvien sentähden, että se, joka ei voi kostaa muulla tavalla kuin kasvojen ilmeillä ja sanoilla, heti mielenliikutuksen ilmestyttyä purkaa itsestään kaiken kiihkonsa ja voimansa, jonka vuoksi hän punastuu. Usein myös oman tilan herättämä harmi ja sääli panee itkemään, koska ei ole muuta koston mahdollisuutta. Ne päinvastoin, jotka hillitsevät mielensä, päättäen panna toimeen suuremman koston, tuntevat surua ajatellessaan, että vihastumista herättänyt teko heidät siihen pakottaa. Välistä he myös pelkäävät tekemänsä päätöksen pahoja seurauksia, ja sentähden he ensin muuttuvat kalpeiksi, kylmiksi ja vapiseviksi. Mutta jos he myöhemmin ryhtyvät kostoansa täyttämään, tulistuvat he kahta kiivaammin, kuta kylmäkiskoisemmat alussa olivat. Samoin sellainen kuume, joka alkaa vilunväristyksistä, tavallisesti on kiivainta laatua.
201. On kahdenlaista vihastumista, ja hyväluontoiset ovat sen alaiset, joka tässä ensin mainitaan.
On siis kahdenlaista vihastumista; toinen on hyvin pikainen ja näkyy selvästi ruumiin ulkopinnalla, mutta ei ole vaikutuksiltaan vahingollinen, ja se on helposti asetettavissa; toinen ei alussa ole niin tuntuva, mutta kalvaa enemmän sydäntä ja on vaikutuksiltaan vaarallinen. Hyväluontoiset ja rakastavaiset ihmiset ovat taipuvaiset edelliseen; sillä heidän vihastumisensa ei johdu syvästä vihasta, vaan äkillisestä vihantunteesta. He näet luontonsa mukaisesti kuvittelevat, että kaikki seikat ovat tapahtuvat tavalla, jota pitävät paraana kaikista, ja kun käy toisin, hämmästyvät ja loukkaantuvat he siitä usein silloinkin, kun tuo seikka ei koske heitä erityisesti. Sillä koska heissä on paljon hellää lempeyttä, harrastavat he yhtä paljon niiden menestystä, joista pitävät, kuin omaansa. Niinpä se, mikä muissa herättäisi pelkkää paheksumista, heissä aiheuttaa vihastumista. Ja koska heidän sydämessään, heidän rakastavan mielensä vaikutuksesta, on paljon lämpöä ja verta, täytyy äkillisen vastenmielisyyden liikkeelle paneman vähäisenkin sapen määrän sydänveressä synnyttää suurta kiihotusta. Mutta tämä kiihotus ei ole pitkällinen, koska äkillistä vastenmielisyyttä kestää vain vähän aikaa; ja huomattuaan, ett'ei olisi ollut syytä niin suuresti suuttua, katuvat tällaiset henkilöt vihastumistaan.
202. Heikot ja epäjalot sielut ovat enimmin alttiina toisenlaatuiselle vihastumiselle.
Toinen vihastumisen laji, jossa viha ja suru ovat vallalla, ei alussa ole helposti ulkoapäin havaittavissa muusta, kuin sen aikaansaamasta kalpenemisesta. Mutta sen voima kiihtyy vähitellen siitä kiihotuksesta, jonka ankara kostonhalu veressä aikaansaa. Tämä syöksyy sapensekaisena maksan alaosasta ja pernasta sydämeen, synnyttäen siinä kovaa ja pistelevää lämpöä. Samoin kuin jalomielisimmät henkilöt osottavat mitä suurinta kiitollisuutta, niin ylpeimmät, epäjaloimmat ja heikoimmat ovat kaikista enimmin tämäntapaiselle vihastumiselle alttiit. Sillä loukkaus näyttää ylpeistä sitä suuremmalta, kuta suuremmassa arvossa he itseänsä pitävät sekä kuta enemmän arvoa he panevat siihen hyvään, joka heiltä riistetään. Tähän hyvään etenkin heikko ja halpa sielu on lujasti kiintynyt, koska se on toisista riippuvaista.
203. Jalomielisyys on parannuskeino vihastumisen liiallisuutta vastaan.
Vaikka mainittu mielenliikutus on siinä hyödyllinen, että se antaa ihmiselle pontevuutta torjumaan itsestään loukkauksia, ei kuitenkaan ole ainoatakaan mielenliikutusta, jonka liiallisuutta tulisi huolellisemmin välttää. Sillä se vie arvostelukyvyn harhaan ja saattaa ihmisen usein toimimaan tavalla, jota hän jälestäpäin katuu ja estää välistä torjumasta loukkauksia yhtä hyvin, kuin jos hän olisi tyynempi. Koska ylpeys enimmin kiihottaa vihastumista, luulen jalomielisyyttä parhaaksi parannuskeinoksi sen liiallisuutta vastaan. Sillä jalomielisyys saattaa meidät pitämään vähäarvoisina kaikkia niitä hyviä seikkoja, jotka meiltä voidaan riistää, jotavastoin se saattaa meidät pitämään suurempiarvoisina vapautta ja täydellistä itsehillitsemistä, jonka menetämme, niinpian kuin joku voi meitä loukata. Siinä henkilössä, joka on saavuttanut viimeksimainitut ominaisuudet, ei herää muuta kuin ylenkatsetta tai korkeintain paheksumista sellaisten seikkojen johdosta, joista muut loukkautuvat.
204. Kunniasta.
Kunnialla tarkoitan ilon lajia, joka perustuu rakkauteen itseämme kohtaan, ja joka johtuu siitä, että luulemme tai toivomme saavuttavamme kiitosta toisilta. Se eroaa siis sisäisestä tyydytyksestä, joka johtuu oman hyvän teon tietoisuudesta. Sillä välistä meitä kiitetään seikoista, joita emme ollenkaan pidä hyvinä, ja moititaan sellaisista seikoista, joita pidämme parempina. Molemmat nämät mielenliikutukset ovat itsekunnioituksen ja samalla ilon lajeja. Sillä muiden meitä kohtaan osottama kunnioitus antaa meille aihetta kunnioittamaan itseämme.
205. Häpeästä.
Häpeä päinvastoin on surun laji, joka perustuu niinikään rakkauteen itseämme kohtaan, ja joka johtuu siitä luulosta tai pelosta, että meitä moititaan. Siihen yhtyy sitäpaitsi nöyryyttä ja epäluottamusta itseämme kohtaan. Sillä se, joka kunnioittaa itseänsä niin suuresti, ett'ei hän saata kuvitella kenenkään häntä moittivan, ei helposti voi tuntea häpeää.
206. Näiden kahden mielenliikutuksen hyödyllisyys.
Kunnian ja häpeän tunteet ovat molemmat hyödylliset siinä, että ne kohottavat meitä hyvettä harjottamaan, edellinen toivon, jälkimäinen pelon avulla. On vain tarpeellista kehittää arvostelukykyä erottamaan sitä, mikä todella ansaitsee moitetta tai kiitosta, jott'ei hävettäisi hyviä tekoja, eikä kerskattaisi pahoista, kuten moni tekee. Ei kuitenkaan ole hyvä kokonaan itsessään tukehuttaa mielenliikutuksia, kuten kyynikot muinoin tekivät. Sillä vaikka rahvaan arvostelut ovatkin sangen huonot, täytyy meidän elää sen keskuudessa, ja sen kunnioitus on meille tärkeää, jonka vuoksi meidän usein tulee enemmän seurata sen mielipiteitä kuin omia mielipiteitämme, mitä ulkonaiseen toimintaamme tulee.
207. Hävyttömyydestä.
Hävyttömyys eli röyhkeys, joka on häpeän ja usein kunnian halveksimista, ei ole mielenliikutus, koska meissä ei ole mitään sitä synnyttävää elonhengekkeiden liikettä; vaan se on häpeän ja kunniantunteen vastakohtainen pahe, kun mainitut mielenliikutukset ovat hyvät, kuten kiittämättömyys on kiitollisuuden, julmuus säälin vastakohta. Röyhkeys syntyy etupäässä sellaisessa henkilössä, jota usein on suuresti loukattu. Sillä jokainen pitää nuorena kiitosta hyvänä seikkana ja parjausta pahana, sekä molempien merkitystä elämässä paljon suurempana, kuin sellaisen henkilön kokemus myöhemmin osottaa todeksi, joka, kärsittyään ilmeisiä loukkauksia, huomaa olevansa vailla kaikkea kunniaa sekä itsensä kaikkien halveksimaksi. Sellainen ihminen muuttuu röyhkeäksi, koska hän sitten arvostelee hyvää ja pahaa ainoastaan ruumiin mukavuuden kannalta, ja huomaa nauttivansa siitä yhtä hyvin solvauksien jälkeen kuin ennen niitä, jopa paljoa paremminkin. Hän näet on vapautunut useasta pakollisesta teosta, johon kunnia häntä velvoitti; ja jos hän alennustilansa johdosta on menettänyt omaisuutensa, on hyväntekeviä ihmisiä, jotka häntä auttavat.
208. Vastenmielisyydestä.
Vastenmielisyys on surun laji, joka on saman syyn vaikuttama, joka muiden asianhaarojen vallitessa herättää iloa. Luontomme näet on senlaatuinen, että useat meille mielihyvää tuottavat seikat meistä ovat vain jonkun aikaa hyvät ja muuttuvat myöhemmin meille rasitukseksi. Tämän huomaamme etenkin juomisesta ja syömisestä, jotka ovat hyödylliset ainoastaan janoa ja nälkää tuntevalle, ja jotka ovat vahingolliset, senjälkeen kuin on tyydytetty mainitut tarpeet. Koska juoma ja ruoka silloin lakkaavat olemasta mieluiset maulle (ranskaksi le goût), on tätä mielenliikutusta kutsuttu vastenmielisyydeksi (le dégoût).
209. Kaihosta.
Kaiho on myöskin surun laji, johon on yhtynyt erityistä katkeruutta, koska siihen aina liittyy epätoivoa sekä menetetyn mielihyvän muisto. Emme näet koskaan kaihoa muuta kuin sellaista seikkaa, joka on tuottanut meille mielihyvää, ja jonka siihen määrään olemme menettäneet, ett'ei meillä ole mitään toivoa sen takaisinsaamisesta sillä ajalla ja tavalla, jota haluamme.
210. Hilpeydestä.
Hilpeydellä lopuksi tarkoitan ilon lajia, jolla on se omituisuus, että sen vienous enenee entisten kärsimyksien muistosta, joista vapautuminen tuntuu vallan samalta kuin hartijoilta laskettaisiin kauan kannettu taakka. En kolmessa viimeksimainitussa mielenliikutuksessa näe mitään erityisesti huomattavaa. Olenkin maininnut ne tässä ainoastaan noudattaakseni yllä määräämääni järjestystä mielenliikutuksien luettelemisen suhteen. Sillä tämä järjestys on ollut hyödyllinen siinä suhteessa, ett'ei yksikään erityistä tarkastusta ansaitseva mielenliikutus ole sitä noudattaessani jäänyt huomaamatta.
211. Yleinen parannuskeino mielenliikutuksia vastaan.
Nyt, kun tunnemme kaikki mielenliikutukset, on meillä paljon vähemmän syytä pelätä niitä kuin ennen. Huomaamme näet niiden kaikkien luonnostaan olevan hyviä, ja että meidän vain tulee karttaa niiden huonoa käyttämistä ja liiallisuutta. Osottamani parannuskeinot tässä suhteessa olisivat riittävät, jos jokainen panisi tarpeeksi huolta niiden käyttämiseen. Näiden parannuskeinojen joukossa olen kuitenkin myöskin maininnut edelläkäyvän punniskelun sekä tarkkaavaisuuden, joiden avulla saatamme korjata luontomme viat siten, että harjotamme itseämme erottamaan veremme ja elonhengekkeidemme liikkeet niistä ajatuksista, joihin ne tavallisesti ovat liittyneinä, ja tunnustan, että harvat ihmiset tällä tavoin valmistautuvat jokaista sattumaa varten. Lisäksi ne liikkeet, jotka mielenliikutuksien esineet aiheuttavat veressä, tapahtuvat yksistään aivojen mielikuvien ja elinten tilan vaikutuksesta ja lisäksi niin nopeasti, ett'ei mikään inhimillinen viisaus kykene ilman riittävää valmistautumista niitä vastustamaan. Niinpä monikaan ei voi pidättäytyä nauramasta, kun häntä kutkutetaan, vaikk'ei tämä ole hänelle ollenkaan mieluista; sillä se ilon ja hämmästyksen mielikuva, joka ennen on saattanut häntä nauramaan samanlaisen tapauksen johdosta, herää uudestaan hänen mielikuvituksessaan ja täyttää vasten hänen tahtoansa hänen keuhkonsa sydämestä syöksyvällä verellä. Samoin ne, jotka luonnostaan ovat herkät ilon ja säälin, pelon tai vihastumisen tunteille, eivät saata pidättäytyä pyörtymästä, itkemästä, vapisemasta tai veren kuumeisesta kiihotuksesta silloin, kun joku mainituista mielenliikutuksista on voimakkaasti vallannut heidän mielikuvituksensa. Mutta tällaisessa tilaisuudessa saatamme aina turvautua keinoon, jota tässä luulen voivani suosittaa yleisimpänä ja käytännöllisesti helpoimpana kaikkea mielenliikutuksien liiallisuutta vastaan, nimittäin siihen, että tuntiessamme veremme näin kiihtyvän, otamme huomioon ja muistamme, että tällöin kaikki mielikuvamme pyrkivät pettämään sielua sekä osottamaan niitä perusteita, jotka yllyttävät meitä mielenliikutuksen esinettä tavoittelemaan, paljoa pätevämmiksi kuin ne ovat, sekä niitä perusteita, jotka kehottavat mainittua esinettä hylkäämään, paljoa heikommiksi. Jos mielenliikutus saattaa meitä tavoittelemaan seikkoja, joiden saavuttaminen sietää lykkäystä, tulee meidän pidättäytyä sinä hetkenä tekemästä ratkaisevaa päätöstä sen suhteen, sekä hakea toisia ajatuksia, kunnes aika ja lepo ovat kokonaan tyynnyttäneet veren kiihotuksen. Mutta jos on kysymyksessä teko, jonka suhteen ratkaiseva päätös heti on tehtävä, tulee tahdon etupäässä tavoitella ja noudattaa niitä perusteita, jotka ovat päinvastaiset niille, joita mielenliikutus osottaa, vaikka edelliset näyttäisivätkin heikommilta. Jos esim. vihollinen äkkiä hyökkää jonkun kimppuun, ei tämä tilaisuus siedä mitään tuumiskelua. Mutta se, joka on tottunut punnitsemaan tekojaan, saattaa mielensä täyttyessä pelolla, kääntää ajatuksensa pois vaarasta kuvittelemalla vastustamiseen kehottavia perusteita paljoa varmemmiksi ja kunniakkaammiksi kuin pakoon kehottavia. Ja päinvastoin, tuntiessaan kostonhalun ja vihastumisen yllyttävän sokeasti syöksymään ahdistavien kimppuun, tulee hänen muistaa, että on turhaa syöksyä turmioon, kun saattaa häpeättä pelastua, ja että vastustajien ollessa paljoa lukuisammat, on parempi rehellisesti peräytyä tai antautua, kuin raa'alla tavalla panna itsensä alttiiksi varmalle kuolemalle.
212. Mielenliikutuksista riippuu kokonaan tämän elämän onni ja onnettomuus.
Sielulla saattaa tosin olla omat mielihyvänsä; mutta ne, jotka sillä on yhteiset ruumiin kanssa, riippuvat kokonaan mielenliikutuksista. Sentähden ne ihmiset, joita mielenliikutukset suurimmassa määrässä saattavat vallata, kykenevät nauttimaan suloisinta mielihyvää tässä elämässä. On totta että he myös saattavat tuntea suurinta katkeruutta, jos eivät osaa mielenliikutuksiaan oikein ohjata, ja jos onni on heille nurja. Siis on viisaus tässä kohdin erittäin tarpeen, koska se opettaa niin hallitsemaan mielenliikutuksia sekä ohjaamaan niitä niin taitavasti, että niiden aiheuttama mielipahakin on helposti kärsittävissä, ja että ne kaikki saattavat tuottaa iloa.