129. Mitenkä mainitut höyryt muuttuvat vedeksi.
Tutkimuksessani meteoreista olen selittänyt miten ilmahöyryt muuttuvat sadevedeksi; se näet tapahtuu sentähden, että ne ovat levollisemmassa tilassa tai runsaammin kokoontuneina kuin tavallisesti. Samoin luulen ruumiista eroavien höyryjen muuttuvan vedeksi silloin, kun ne ovat tavallista hiljaisemmassa liikkeessä, vaikka niiden paljous ei olisikaan suuri. Näin esim. syntyy kylmä hiki sairauden heikkoudesta. Mutta jos ruumis erottaa höyryjä tavallista paljoa runsaammin, vaikka se tapahtuukin hitaasti, muuttuvat ne myöskin vedeksi ja tämä tapahtuu kun hikoilemme jonkun ruumiinliikkeen jälkeen. Silmät eivät silloin hikoile, koska sellaista ponnistusta tehtäessä suurin osa elonhengekkeitä kulkee ponnistusta aikaansaavaan lihakseen, joten näköhermoa pitkin kulkee vähän hengekkeitä silmiin. Aina näet sama aine muodostaa veren, joka tapahtuu, kun tämä aine on laskimoissa ja valtimoissa; elonhengekkeet, kun se on aivoissa, hermoissa tai lihaksissa; ruumiin höyryt, kun se ilmanmuotoisena tunkee ulos ruumiista; ja vihdoin hien tai kyyneleet, kun se tiivistyy vedeksi ihon ja silmien ulkopinnalla.
130. Miten silmiin koskeva kipu niistä puristaa esiin kyyneleitä.
Tunnen ainoastaan kaksi seikkaa, jotka vaikuttavat, että silmistä tulevat höyryt muuttuvat vedeksi. Toinen on se, että niiden huokosten muoto, joista ne tunkevat esille, jostakin syystä on muuttunut. Sillä tämä hidastuttaa höyryjen säännöllistä liikettä ja saattaa vaikuttaa niiden vedeksi-muuttumisen. Jos vain rikkakin joutuu silmään, se puristaa esiin kyyneleitä, sillä koska se synnyttää kipua, muuttaa se huokosten muodon; toiset huokoset supistuvat ja höyryjen osaset kulkevat niiden läpi hitaammin. Sitä ennen ne poistuessaan silmästä olivat yhtä pitkien välien päässä toisistaan, jonka vuoksi ne eivät yhtyneet. Mutta ne kohtaavat toisensa sentähden, että rikka huokosissa on synnyttänyt häiriöitä, jonka tähden mainitut osaset yhdistyvät ja muuttuvat kyyneleiksi.
131. Miksi suru panee itkemään.
Toinen seikka on suru, kun sitä seuraa rakkaus, ilo, tai yleensä sellainen sieluntila, joka panee sydämen sysäämään paljon verta valtimoihin. Suru aikaansaa kyyneleitä sentähden, että se kylmentää koko veren ja siis supistaa silmähuokosia. Mutta siinä määrässä kuin tämä tapahtuu, vähenee silmähuokosista esille tunkevien höyryjen paljous, ja senvuoksi ei synny kyyneleitä, ell'ei toinen seikka samalla lisää höyryjen paljoutta. Ei mikään muu sitä lisää niin suuressa määrässä kuin se veri, jonka rakkauden mielenliikutus panee virtaamaan sydämeen. Sentähden eivät surulliset henkilöt lakkaamatta itke, vaan ainoastaan vähän päästä, ajatellessaan kiintymyksensä esinettä.
132. Kyyneleiden yhteydessä olevasta voihkinasta.
Itkettäessä myöskin keuhkot välistä täyttyvät runsaalla verellä; tämä tullessaan keuhkoihin karkottaa niistä ilman, joka poistuessaan ilmaputkea pitkin synnyttää sen voihkinan ja ne huudahdukset, jotka tavallisesti ovat kyyneleiden yhteydessä. Nämät huudahdukset ovat yleensä terävämpiä kuin ne, jotka yhtyvät nauruun, vaikka molemmat kummassakin tapauksessa syntyvät melkein samalla lailla. Tämä johtuu siitä, että ne hermot, jotka paisuttavat tai supistavat äänielimiä, saattaen äänen römeämmäksi tai kimakammaksi, ovat niiden hermojen yhteydessä, jotka ilon vaikutuksesta laajentavat sydänaukkoja ja surun vaikutuksesta niitä supistavat, ja senvuoksi mainitut äänielimet paisuvat ja supistuvat samaan aikaan.
133. Miksi lapset ja vanhukset helposti itkevät.
Lapset ja vanhukset ovat herkemmät itkemään kuin keski-ikäiset henkilöt; syyt siihen ovat erilaiset. Vanhukset itkevät usein kiintymyksestä ja ilosta. Sillä nämät kaksi mielenliikutusta lähettävät paljon verta sydämeen ja sieltä paljon höyryjä silmiin. Heidän ruumiinsa kylmyys hidastuttaa siihen määrään näiden höyryjen liikkeitä, että ne helposti muuttuvat kyyneleiksi, vaikka suru ei valtaakaan heidän mieltänsä. Muutamat vanhat henkilöt itkevät myöskin suuttumuksesta, mutta sitä ei vaikuta niin paljon heidän ruumiinsa laatu, kuin heidän sielunsa taipumus; mutta näin on ainoastaan niiden henkilöiden laita, jotka ovat niin heikot, että vähäinenkin kipu, pelko tai sääli heidät kokonaan valtaa. Samoin on lasten laita, jotka eivät ollenkaan itke ilosta, vaan surusta, vaikka se ei olekaan rakkauden yhteydessä. Heillä näet on aina riittävä määrä verta, joka synnyttää runsaita höyryjä. Kun suru hidastuttaa niiden liikkumista, muuttuvat ne kyyneleiksi.
134. Miksi muutamat lapset eivät itke, vaan kalpenevat.
Suuttumus saattaa muutamat lapset kalpenemaan, eikä itkemään. Tämä osottaa usein erinomaista arvostelukykyä ja rohkeutta, jos se nimittäin tulee siitä, että he käsittävät heitä kohdanneen ikävän seikan suuruuden sekä valmistautuvat pontevaan vastustukseen. Useammin se kuitenkin on huonon luonteen merkki, jos lapsi on taipuvainen vihaan tai pelkoon; sillä nämät mielenliikutukset vähentävät kyynelten ainetta. Päinvastaisesti huomaamme että ne, jotka ovat hyvin herkät itkemään, ovat rakkauden ja säälin tunteille avoimet.
135. Huokauksista.
Huokauksien syy eroaa suuresti kyynelten syystä, vaikka molempien edellytyksenä on suru. Keuhkojen täyttyminen verellä vaikuttaa itkua, mutta huokaukset sitävastoin syntyvät, kun keuhkot ovat melkein tyhjät ja kun joku toivon tai ilon mielle aukaisee keuhkolaskimon aukon, jota suru on supistanut. Siten saattaa vähäinen keuhkoissa oleva veri äkkiä syöksyä vasempaan sydänkammioon keuhkolaskimoa myöten. Sen siirryttyä sinne mieluisen seikan herättämän halun johdosta, joka samalla panee toimimaan kaikki pallea- ja rintalihakset, virtaa suusta ilmaa keuhkoihin täyttämään siellä veren tyhjäksi jättämän paikan, ja tätä kutsumme huokailemiseksi.
136. Mistä muutamille ihmisille omituiset mielenliikutuksien vaikutukset johtuvat.
Täydentääkseni tässä muutamalla sanalla sen, mitä vielä saattaisi mainita mielenliikutuksien eri vaikutuksista ja syistä, rajoitun vain sen peruksen toistamiseen, johon kaikki edellä kirjoittamani nojautuu. Sielun ja ruumiin välillä on sellainen vuorovaikutus, että, jos joku ruumiin toimitus kerran on yhtynyt johonkin ajatukseen, ei toinen niistä myöhemmin esiinny ilman toista. Sama ruumiin toimitus ei aina yhdy samoihin ajatuksiin. Tämä selittää riittävästi kaikki ne tätä kysymystä koskevat erityiset seikat, jotka jokainen saattaa huomata itsessään ja muissa ja joita ei vielä ole selitetty. On mahdollista, että esim. muutamien ihmisten omituinen vastenmielisyys ruusun tuoksua tai kissoja ja muita senkaltaisia vastaan johtuu siitä, että sentapainen seikka heidän elämänsä alussa on suuressa määrässä herättänyt heidän inhoansa, tai että he äidin kohdussa ovat saaneet vaikutusta joistakin äidissä heränneistä vastenmielisyyden tunteista. Sillä epäilemättä on olemassa vuorovaikutusta äidin ja hänen kohdussaan olevan sikiön välillä, niin että se, mikä vahingottaa toista, myös vahingottaa toista. Myöskin on ruusujen tuoksu saattanut tuottaa kehtolapselle kovaa päänsärkyä, tai on kissa saattanut sitä suuresti peljästyttää, ilman että kukaan tätä huomasi ja ilman että lapsi sitä muistaa, vaikka sellainen inhon tunne ruusua ja kissaa vastaan on painunut hänen aivoihinsa ja pysyy siellä hänen elämänsä loppuun asti.
137. Selitettyjen viiden mielenliikutuksen hyöty ruumiiseen nähden.
Määriteltyäni rakkauden, vihan, halun, ilon, surun, ja kosketeltuani kaikkia ruumiinliikkeitä, jotka tapahtuvat joko niiden edellä tai jälkeen, ei ole tarpeellista tässä tarkastaa muuta kuin niiden hyötyä. Tässä suhteessa tulee huomata, että ne kaikki luonnon järjestyksen mukaisesti saavat alkunsa ruumiista ja heräävät sielussa ainoastaan sen tähden, että se on yhdistynyt ruumiiseen. Niiden luonnollinen tarkoitus on siis taivuttaa sielua ryhtymään tekoihin, jotka ovat omiaan ylläpitämään tai jossakin määrin tekemään ruumista täydellisemmäksi. Tärkeimmät tässä suhteessa ovat ilo ja suru. Sielu näet saa välittömästi tiedon ruumista vahingottavista seikoista ainoastaan kivun tunnon kautta. Tämä synnyttää sielussa ensiksi surun mielenliikutuksen, sitten vihaa kipua synnyttävää esinettä kohtaan ja kolmanneksi halun vapautua siitä. Samoin sielu saa tiedon ruumiille hyödyllisistä seikoista jonkunmoisen kiihotuksen kautta, joka sielussa herättää iloa, sitten rakkautta sitä esinettä kohtaan, jota kuvitellaan tämän ilon syyksi, ja lopuksi sen toivon, että tämä ilo jatkuisi tai että sen nautinto olisi pysyväinen. Tästä siis huomaamme, että kaikki nämät viisi mielenliikutusta ovat hyvin hyödylliset ruumiille, ja että suru jossakin määrin on alkuperäisempi ja hyödyllisempi kuin ilo, viha kuin rakkaus, koska on tärkeämpää poistaa sellaista, joka vahingottaa ja saattaa turmioon, kuin saavuttaa sellaista, joka tuottaa jonkun täydellisemmän ominaisuuden, jota vailla saatamme tulla toimeen.
138. Mielenliikutuksien puutteellisuudet ja niiden poistamiskeinot.
Vaikka näiden mielenliikutuksien tuottama hyöty on mitä luonnollisin, ja vaikka kaikkien järjettömien eläintenkin elämä yksinomaan ilmenee samanlaisissa ruumiinliikkeissä kuin ne, jotka ihmisissä ovat mielenliikutuksien yhteydessä, ja joita aikaansaamaan ne taivuttavat sielua, ei mielenliikutuksien vaikutus kuitenkaan aina ole hyvä. Sillä monet ruumiille vahingolliset seikat eivät alussa herätä mitään surua, vaan tuottavat päinvastoin iloa; toiset taas ovat hyödylliset, vaikka ne alussa ovat epämiellyttävät. Sitäpaitsi ne melkein aina saattavat kuvittelemaan esiintyneitä hyviä ja pahoja seikkoja paljon suurempina ja painavampina, kuin ne todella ovat. Sentähden ne kiihottavat meitä tavoittelemaan edellisiä ja karttamaan jälkimäisiä innokkaammin kuin on sopivaa. Samoin näemme usein houkutuksien pettävän eläimiä ja niiden pakenevan pientä vaaraa syöksymällä suurempiin. Meidän tulee siis turvautua kokemukseemme ja järkeemme, erottaaksemme hyvän pahasta ja tunteaksemme niiden oikean arvon, niin ett'emme sekoita niitä toisiinsa, emmekä missään suhteessa liioittele.
139. Näiden mielenliikutuksien, ensiksikin rakkauden, sielulle tuottamasta hyödystä.
Edellämainittu riittäisi, jos meissä vain olisi ruumis tai jos se olisi olentomme parempi puoli; mutta koska se onkin halvempi puoli, tulee meidän ennen kaikkea tarkastaa mielenliikutuksia sieluun kuuluvina. Sieluun kuuluvina syntyvät rakkaus ja viha tiedosta ja ovat aikaisemmat kuin ilo ja suru, paitsi silloin, kun viimeksimainitut ovat tiedon veroiset, joiden lajeja ne ovat. Kun tämä tieto on tosi, s. o. kun ne seikat, joita se saattaa meitä rakastamaan, todella ovat hyvät, ja ne joita se saattaa meitä vihaamaan, todella ovat pahat, on rakkaus verrattomasti parempi kuin viha. Se ei koskaan voi olla liian suuri, ja se herättää aina iloa. Sanoin tätä rakkautta erinomaisen hyväksi, koska se tuottaa meille todellista hyötyä ja siis tekee meidät täydellisemmiksi. Sanoin myös, ett'ei se voi olla liian suuri, sillä sen suurinkin määrä yhdistää meidät niin täydellisesti tuohon hyvään, ett'ei rakkaus itseemme enää erota meitä siitä, enkä luule, että tämä koskaan voi olla pahaa. Ilo seuraa tätä rakkauden tunnetta, koska se kuvailee meille rakkautemme esinettä meille kuuluvana hyvänä.
140. Vihasta.
Viha taas ei saata olla niin vähäinen, ett'ei se vahingottaisi; se synnyttää aina surua. Sanoin, että sen pieninkin määrä vahingottaa, koska jonkun pahan seikan herättämä viha aina saattaa meitä huonommin toimimaan kuin vastakkaisen hyvän herättämä rakkaus, ainakin silloin, kun tämä hyvä ja paha tarpeeksi tunnetaan. Tunnustan, että sen pahan herättämä viha, jota ainoastaan kipu ilmaisee, on välttämätön ruumiin menestymiselle. Mutta puhun tässä ainoastaan siitä vihasta, jonka selvempi tieto synnyttää, ja joka johtuu yksinomaan sielusta. Mainitsin myös, että se aina herättää surua, sillä paha on vain puutteellisuutta, eikä sitä voida kuvitella olevaksi muualla kuin tosioloisessa esineessä; eikä ole olemassa mitään tosioloista, jossa ei olisi mitään hyvää, joten se viha, joka saattaa meidät pakenemaan jotakin pahaa, samalla saattaa meidät hylkäämään siihen yhdistyneen hyvän. Tämän hyvän puute herättää sielussa surua, koska sielu kuvittelee sitä omaksi puutteellisuudekseen. Niin esim. se vihan tunne, joka saattaa meidät välttämään jotakin pahantapaista henkilöä, samalla riistää meiltä hänen seurustelunsa, josta, huolimatta hänen vioistaan, saattaisimme löytää jotakin hyvää, ja tämä pahoittaa meitä. Samoin saatamme kaikissa muunlaatuisissa vihan tunteissa huomata jotakin surun aihetta.
141. Halusta, ilosta ja surusta.
Mitä haluun tulee, ei se voi olla paha johtuessaan oikeasta tiedosta, joll'ei se ole liiallinen, vaan on tämän tiedon ohjaamana. On myös selvää, että ilo välttämättömästi on hyvä ja suru paha, sillä jälkimäinen aiheutuu kaikesta siitä vastenmielisyydestä, jota sielu kokee pahasta, edellinen johtuu kaikesta sielun omistamasta hyvästä. Ell'ei meillä olisi ruumista, rohkenisin sanoa, ett'emme liiaksi saattaisi antautua rakkauteen ja iloon, emmekä liiaksi välttää vihaa ja surua. Mutta niiden aiheuttamat ruumiinliikkeet saattavat kaikki olla vahingolliset terveydelle, jos ne ovat liian kiihkeät ja päinvastoin hyödylliset, jos ne ovat maltilliset.
142. Ilosta ja rakkaudesta verrattuina suruun ja vihaan.
Koska sielun tulee hyljätä viha ja suru silloinkin, kun ne johtuvat oikeasta tiedosta, tulee sen sitä suuremmalla syyllä tehdä se silloin, kun ne johtuvat jostakin väärästä mielipiteestä. Sitävastoin sopii epäillä, ovatko rakkaus ja ilo hyvät silloin, kun niillä on näin epävarma perusta. Jos tarkastamme niitä semmoisinaan sekä niiden suhteessa sieluun, vaikka sellainen ilo on heikompi ja sellainen rakkaus vähemmin hyödyllinen kuin tosiaiheinen iloja rakkaus, ovat edelliset kuitenkin pidettävät parempina kuin väärään tietoon perustuva suru ja viha. Sentähden menettelemme viisaammin niissä elämän sattumissa, joissa olemme alttiina erehtymisen mahdollisuudelle, jos ennemmin kallistumme niiden mielenliikutuksien puoleen, jotka perustuvat hyvään, kuin niiden, jotka perustuvat pahaan, vaikkapa vain välttääksemme tätä pahaa. Usein aiheetonkin ilo on parempi kuin suru, jonka syy on tosi. En rohkene sanoa samaa rakkauden suhteesta vihaan. Sillä kun viha on aiheellinen, se vain saattaa meidät pakenemaan pahaa esinettä, josta on hyvä pysyä erillä. Sitävastoin aiheeton rakkaus yhdistää meihin seikkoja, jotka saattavat meitä vahingottaa, tai jotka ainakaan eivät ansaitse niin suurta huomiota puoleltamme, koska ne meitä huonontavat ja alentavat.
143. Samojen mielenliikutuksien suhteesta haluun.
Mitä juuri mainitsin näistä neljästä mielenliikutuksesta pitää paikkansa ainoastaan tarkastettaessa niitä semmoisinaan, kun ne eivät synnytä mitään toimintaa. Sillä siinä määrässä kuin ne herättävät meissä jonkun halun, jonka välityksellä ne määräävät toimintamme, on varmaa, että kaikki ne, joiden syy on väärä, saattavat vahingottaa, ja että päinvastoin kaikki ne, joiden syy on oikea, saattavat hyödyttää. Jos niiden syyt ovat yhtä aiheettomat, on ilo tavallisesti vahingollisempi kuin suru, koska jälkimäinen, saattaen meidät esteleviksi ja pelokkaiksi, tekee meidät jossakin määrin varovaisiksi, jotavastoin edellinen saattaa ajattelemattomiksi ja huiman rohkeiksi ne, jotka siihen antautuvat.
144. Haluista, joiden tyydytys on yksinomaan riippuvainen meistä.
Koska mainitut mielenliikutukset eivät kiihota meitä toimintaan muuten kuin synnyttämänsä halun välityksellä, tulee meidän erityisen huolellisesti ohjata tätä halua. Siinä, että siveysoppi opastaa tähän, on sen pääansio. Sanoin äsken, että halu on hyvä, perustuessaan todelliseen tietoon ja välttämättömästi paha, perustuessaan erehdykseen. Tavallisin erehdys haluihin nähden on se, ett'emme tarpeeksi erota meistä itsestämme kokonaan riippuvaisia seikkoja niistä, jotka eivät ole meistä riippuvaisia. Mitä niihin tulee, jotka ovat yksinomaan meistä, s. o. vapaasta tahdostamme, riippuvaiset, tarvitsee meidän ainoastaan tietää, että ne ovat hyvät, jotta niitä mitä innokkaimmin tavoittelisimme. On näet hyveellistä toteuttaa vallassamme olevia hyviä seikkoja, eikä hyvettä koskaan voi haluta liian innokkaasti. Koska se, mitä näin haluamme, ei voi olla meiltä onnistumatta, kun näet sen toteuttaminen riippuu yksistään meistä, saavutamme siitä koko sen tyydytyksen, jota olemme odottaneet. Tavallinen vika tässä suhteessa on se, ett'ei koskaan haluta liiaksi, vaan liian vähän. Tehokkain parannuskeino on, että poistamme hengestämme kaikki muut vähemmän tärkeät halut, ja että koetamme hyvin selvästi tajuta ja tarkkaavaisesti tutkia haluamamme seikan hyvyyttä.
145. Niistä haluista, joiden tyydyttäminen riippuu kokonaan muista seikoista, sekä onnen laadusta.
Niitä seikkoja, joiden saavuttaminen ei ollenkaan ole riippuvainen tahdostamme, ei meidän koskaan tule intohimoisesti haluta, kuinka hyvät tahansa ne ovatkin. Sillä on mahdollista, ett'emme niitä saavuta, ja tämä seikka pahoittaa meitä sitä enemmän, kuta kiihkeämmin olemme niitä halunneet, etenkin koska ne, vallatessaan ajatuksemme, kääntävät pois harrastuksemme sellaisista seikoista, joiden toteuttaminen on riippuvainen tahdostamme. Tätä vastaan on olemassa kaksi pääkeinoa; toinen on jalomielisyys, josta myöhemmin aion puhua, ja toinen on se, että meidän alati tulee ajatella jumalallista kaitselmusta sekä ottaa huomioon, ett'ei mitään tapahdu toisin kuin tämä kaitselmus ikuisuudesta sen on määrännyt. Meidän tulee siis välttämättömänä ja muuttamattomana kohtalona asettaa se toivomamme onnen vastakohdaksi sekä karkottaa tämän onnen halu mielestämme harhaluulona, jonka erehtyväinen järkemme on luonut. Sillä emme voi haluta muuta kuin sellaista, jota pidämme jossakin suhteessa mahdollisena saavuttaa, emmekä voi pitää tahdostamme riippumattomia seikkoja mahdollisina muuten, kuin riippuvaisina onnesta, s. o. olettamalla, että ne saattavat tapahtua ja että ennen on tapahtunut samanlaista. Tämä mielipide perustuu vain siihen, ett'emme tunne kaikkia seikkoja, jotka aikaansaavat kunkin seikan. Kun näet joku seikka, jota olemme luulleet onnesta riippuvaiseksi, ei tapahdu, osottaa tämä, että joku sitä aikaansaavista vaikuttavista syistä on puuttunut ja että haluamamme seikan saavuttaminen siis oli kokonaan mahdoton ja ett'ei sellaista koskaan ole tapahtunut, s. o. sellaista, jonka toteutumisesta samanlainen vaikuttava syy on puuttunut. Jos siis edeltä olisimme tietäneet tämän, emme koskaan olisi pitäneet sitä mahdollisena, emmekä siis olisi sitä halunneet.
146. Haluista, joiden tyydyttäminen riippuu meistä ja muista.
Tulee siis kokonaan hyljätä se yleinen luulo, että muka ulkona meistä on joku onni, joka toteuttaa tai jättää toteuttamatta mielensä mukaan seikkoja. Meidän tulee tietää että kaikkea ohjaa jumalallinen kaitselmus, jonka ijäinen päätös on niin välttämätön ja muuttamaton, ett'ei, lukuunottamatta niitä seikkoja, jotka sama päätös on asettanut riippuvaisiksi vapaasta tahdostamme, meille tapahdu mitään, joka ei olisi välttämätöntä ja edeltäkäsin määrättyä, emmekä siis erehtymättä voi toivoa, että meille toisin tapahtuisi. Mutta koska useimmat halumme tavoittelevat sellaisia seikkoja, joiden saavuttaminen ei ole kokonaan meistä, eikä kokonaan muista riippuvainen, tulee meidän tarkasti erottaa ne, jotka yksinomaan ovat meidän tahdostamme riippuvaiset, jotta niitä yksistään haluaisimme. Ja lisäksi, vaikka meidän tulee pitää meistä riippumattomien seikkojen toteutumista kokonaan edeltäkäsin määrättynä ja muuttamattomana, jotta halumme ei niihin kohdistuisi, ei meidän siltä pidä jättää punnitsematta niitä perusteita, joiden nojalla niitä saattaa enemmän tai vähemmän toivoa, jotta niistä saisimme ohjeita toiminnallemme. Jos meillä esim. olisi jotakin toimitettavaa paikassa, jonne saattaisimme mennä kahta eri tietä pitkin, joista toinen tavallisesti olisi paljon turvallisempi kuin toinen, ja jos kaitselmus olisi määrännyt, että meiltä tuota turvallista tietä kulkiessamme varastettaisiin rahamme, ja jos päinvastoin toista tietä astuessamme vaaratta saapuisimme perille, niin ei meidän siltä pidä olla välinpitämättömät tiemme valinnasta, eikä turvautua kaitselmuksen päätöksen muuttamattomuuteen ja välttämättömyyteen. Sillä järki vaatii, että valitsemme sen tien, joka tavallisesti on turvallisempi; ja meidän tulee olla tyytyväiset siihen, että valitsimme tämän tien, vaikka meille onkin tapahtunut vahinko sitä astuessamme. Sillä tämä vahinko on ollut meille välttämätön, eikä meillä siis ole ollenkaan syytä toivoa, että olisimme sen välttäneet, vaan tulee meidän toimia paraan tietomme mukaisesti; kuten luulen silloin tehneemmekin. Jos näin totutamme itseämme erottamaan välttämättömyyden onnesta, on varmaa, että helposti totumme ohjaamaan halujamme siten, että ne aina saattavat tuottaa meille täyden tyydytyksen siinä määrässä, kuin niiden toteuttaminen on yksinomaan meistä riippuvainen.
147. Sielun sisäisistä kiihotuksista.
Mainitsen tässä vielä lisäksi näkökohdan, joka minusta näyttää suuressa määrin estävän kaikkien mielenliikutuksien vahingollista vaikutusta. Onnemme ja onnettomuutemme on pääasiallisesti riippuvainen sisäisestä kiihotustilasta, jonka sielu itsessään herättää, ja joka eroaa mielenliikutuksista siinä, että jälkimäiset aina ovat riippuvavaiset jostakin elonhengekkeiden liikkeestä. Vaikka tämä sielun kiihotustila usein on yhtynyt sellaisiin mielenliikutuksiin, jotka ovat sille sukua, saattavat ne myös usein olla toisenlaistenkin mielenliikutuksien yhteydessä; jopa syntyä vallan päinvastaisista. Jos esim. mies itkee vaimovainajataan, jonka (kuten välistä tapahtuu) hän ei kuitenkaan soisi heräävän kuolleista, saattaa hän kuitenkin tuntea surua nähdessään hautajaismenot ja ajatellessaan että henkilö, jonka seuraan hän oli tottunut, on muuttanut manan majoille. Tällöin saattaa tapahtua niin, että rakkauden ja säälin jäännös, jotka palaavat hänen mielikuvitukseensa, nostaa todellisia kyyneleitä hänen silmiinsä, vaikka hän sielunsa sisällä tuntee salaista iloa, joka on niin voimakas, ett'eivät samanaikaiset kyyneleet ja suru voi sitä ollenkaan vähentää. Samoin omituisten vaiheiden lukeminen tai niiden esittäminen teatterissa välistä herättää meissä surun tunteita, toiste taas iloa, rakkautta tai vihaa, ja yleensä kaikkia mielenliikutuksia, riippuen niistä erilaisista tapahtumista, jotka tarjoutuvat kuvitusvoimallemme. Mutta samalla tunnemme näistä mielenliikutuksista tyydytystä; ja tämä mielihyvä on henkistä iloa, joka saattaa syntyä yhtä hyvin surusta kuin kaikista muista mielenliikutuksista.
148. Hyveen harjottaminen on paras lääke mielenliikutuksia vastaan.
Kuta läheisemmin mainittu sisäinen mielenkiihotus meitä koskee, sitä suurempi vaikutusvalta sillä on meihin kuin siitä eroavilla tai sen sukuisilla mielenliikutuksilla, ja sitä suuremmassa määrässä on varmaa, ett'eivät mitkään ulkoa tulevat häiriöt voi sielua vahingottaa, jos sillä vain on tarpeeksi sisällistä tyytyväisyyttä. Päinvastoin nämät häiriöt kohottavat sielun iloa, koska se huomaa, ett'eivät ne voi olla sille vahingolliset ja koska se täten oppii tuntemaan etevyytensä. Saavuttaakseen tällaisen sisällisen tyytyväisyyden, tulee sielun tarkasti noudattaa hyvettä. Sillä jos joku on niin elänyt ett'ei hänen omatuntonsa soimaa häntä siitä, että hän olisi jättänyt täyttämättä niitä tekoja, joita hän on paraina pitänyt (tällainen hyvä omatunto on juuri tulos hyveen noudattamisesta), tuntee hän siitä tyydytystä, joka on kyllin voimakas saattamaan hänet niin onnelliseksi, ett'eivät mielenliikutuksien rajuimmatkaan puuskaukset koskaan voi häiritä hänen sielunsa rauhaa.