– "Mepä saatamme teidät sinne", vastasi rouva Scilly, "siinä kaikki, ja me odotamme teitä alhaalla vaunuissamme…"
– "Se pilaisi koko ajelunne", jatkoi Nayrac. "Nuo sisilialaiset ovat väliin niin turhantarkkoja. He pystyvät kyllä minua siellä pidättämään puoli tuntiakin…"
– "Asian sovitteleminen käy hyvin helposti päinsä", sanoi Henriette. "Me saatamme teidät pankkiin ja sitten me ajamme Englantilaiseen puutarhaan, joka ei ole kovin kaukana ja jossa voimme kävellä vähän aikaa. Sitten lähetämme teille vaunut ja te voitte meidät yhdyttää, niin pian kuin maffiusi'nne jättävät teidät rauhaan… Näette että lukemisenne ovat minulle hyödyksi!.."
Varmaankaan ei lempeä nuori tyttö olisi täten leikkiä laskenut opistansa ja tiedoistansa hirveästä sisilialaisesta maffia'sta. ja tuon salaisen liiton jäsenistä, jos hän olisi voinut aavistaa, että hänen lemmittynsä tällä hetkellä mielessään suunnitteli rakkausrikoksista halpamaisinta, viheliäisintä, lemmityn luottamuksen pettämistä. Hänen älynsä oli liian hieno, ja varsinkin hän oli liiaksi harjaantunut erottamaan vähimpiäkin Francis'n äänen vivahduksia voidakseen olla huomaamatta, että kreivittären ehdotus oli Francis'lle vastenmielinen. Mutta olihan aivan luonnollista, että Francis piti pitkäaikaisen odotuksen avovaunuissa kreivittären terveydelle epäsuotuisana ja että hän tahtoi Henriettelle itselleenkin suoda sitä virkistystä, jota nuo pitkät ajomatkat aina tuottivat ja joka niin tuntuvasti hänen terveyttänsä vahvisti. Siten Francis'kin selitti hänelle asian, kun he hetkeksi pääsivät kahdenkesken. Nuori mies ei pelännyt mitään niin suuresti kuin epäilyksen heräämistä tuossa viattomassa sydämessä. Hän sai kyllä, edistyessään rikoksen tiellä, johon hän oli poikennut, montakin kertaa kokea, kuinka rakastavan naisen pettäminen on samalla kertaa vaikeata ja helppoa – vaikeata, sen tähden ettei mikään jää häneltä huomaamatta, ja helppoa, sentähden että hän tyytyy järjettömimpiinkin tekosyihin, kun hänen lemmittynsä ne hänelle esittää, ainakin siihen päivään asti, jolloin hän epätoivokseen huomaa ensimäisen valheen, ja silloin, mikä kuolettava tuska! Tällä hetkellä, joskin Francis ei voinut olla häpeämättä puhdassydämisen lemmittynsä edessä, ei tuo häpeä häntä estänyt antautumasta kärsimättömyyden kuumeen valtaan, kun hän ajatteli huomispäivän vapauden varmuutta. Kunhan vain ei tuo halpamainen juoni edes tyhjiin raukeaisi! Kunhan vain tuo pikku tyttö todellakin olisi puutarhassa, olisi siellä yksin! Siitä, meidän täytyy se tunnustaa, johtui hänen yönsä levottomuus, eikä tunnonvaivoista. Me emme ole nopeat katumaan sitä omantunnon tinkimistä, joka meille helpottaa intohimojemme tyydyttämistä, säästäen samalla huolelta läheiset ystävämme. Se sofismi, joka muutamista valheista tekee meille velvollisuuksia, on niin houkutteleva, kun totuus tuntuu liian julmalta, – ja kumminkin saapuu aina kerran se hetki, jolloin meidän täytyy myöntää, että totuuden tunnustaminen olisi vähemmän tuhoa tuottanut. Siihen mennessä tekopyhyytemme on meistä hienotunteisuuden veroinen, ja me ylpeilemme siitä, niinkuin Francis'kin teki, kun kreivitär ja Henriette, sopimuksen mukaan, hänestä erosivat vanhan, luutnantti Pierre d'Aragonin muinoin rakentaman palatsin porttiholvin edustalla, jonka yläpuolella loisti nimitys: Sisilian itämainen pankki. Hän sanoi heille jäähyväiset mitä luonnollisimmalla tavalla, laskeutuessansa landoosta. Hän oli tuskin nähnyt vaunujen katoavan torin nurkalla, nähnyt Henrietten vaaleakiharaisen pään kääntyvän häneen päin, lempeät kasvot suloisen jäähyväishymyn kirkastamina, kun hän jo pysähdytti ohikulkevan ajurin, käski ajamaan Continentaliin ja pyysi kiirehtimään. Hevonen kiiti täyttä vauhtia, ja kahdeksan minuutin kuluttua hän jo oli hotellin etehisessä ja kulki yhteisen salin poikki suoraan puutarhaan. Hänen sydämensä ei olisi rajummin sykkinyt, jos hän olisi astunut kaksintaisteluun, häneen tähdätyn pistoolin suuta vastaan.
Continental-hotellin pieni puutarha oli omituinen sekoitus etelän luontoa ja hotellinomistajan naurettavaa englantilaismatkintaa ja osoitti täydelleen oikeaksi sen pilan, mitä Francis siitä edellisenä iltana oli tehnyt. Entisenä tasavallanpuoluelaisena oli tämän hotellinomistajan täytynyt mennä maanpakoon, ensin Maltaan, vuonna 1849, ja sitten aina Englantiin saakka. Sieltä hän oli palannut tuon brittiläishulluuden riivaamana, joka hänessä pukeutui mitä oudoimpaan muotoon, hän kun hyvänä kauppiaana tahtoi hyödykseen käyttää kanaalin takaisia keikarintapojaan. Kavaljeeri Francesco Renda, yleisemmin tunnettu "don Ciccio'n" nimellä, pöyhkeili Palermon katukäytävillä, Lontoossa tilattu takki yllä, Lontoosta lähetetty hattu päässä, Lontoossa ommeltu kravatti kaulassa, jörö- ja punakasvoisena niinkuin Intiasta palannut englantilainen gentlemanni ja parta leikattuna Punch-lehden karikatyyrien tapaan. Hän oli hotellinsa elävä reklaami, ja hänen kuvansa löytyi muste- ja lyijykynäpiirroksina lukemattomissa Lontoossa ilmestyneissä matkakäsikirjoissa, jotka hotellin salin kirjastossa loistivat hänen todellisina kunniamerkkeinään. Sitäpaitsi tuo onnea tuottava englanninkiihkoisuus salli hänen, tilaisuuden sattuessa, kirjoittaa bill laskun sijasta ja laskea matkustajien suoritukset shillingeissä eikä frangeissa. Kovaksi tallattuine tenniskenttineen palmupuiden rinnalla, siroine goottilaistyylisine protestanttilaiskappeleineen bamburyhmäin keskellä, lukuisine, verannantapaisesti salista ulkonevaan kasvihuoneeseen koottuine lepotuoleineen ja kahdeksanlehtisine sanomalehtineen pieni puutarha muistutti anglosaksilaista leiriä afrikalaisessa maisemassa. Tänä aamuna Francis ei kuitenkaan ajatellut vastenmielisyyttään tuon omituisen sekasotkun ristiriitaisuuksia kohtaan. Hän meni suoraan yksinäistä käytävää kohti, jonka varrella kohosi tuo tempietto, maalauksilla ja doorilaistyyliä matkivilla pilareilla koristettu rakennus, ja jossa Henriette ja rouva Scilly tähän aikaan edellisenä päivänä olivat nähneet Adèle Raffrayen. Käytävä oli tyhjä. Francis kiersi kappelin, jota ympäröi siro aloerivi, sitä aloelajia, jonka lehtiä pitkin juoksevat keltaiset viivat pukevat ikäänkuin kesytetyn villikasvin pukuun. Muutama kanaalintakainen vesivärimaalauksien töhertäjä väritteli siellä parhaansa mukaan tauluaan, johon ei Francis silmäystäkään heittänyt ohimennessään. Hän saapui käytävän toiseen päähän, tennispeliä varten varatulle kentälle, jota ympäröi taipuvainen metalliverkko. Siellä oli parhaallaan käymässä tennispeli, kahden nuoren englantilaisen ja kahden Englannin tyttären pelaama, jotka tavan mukaan valkeihin flanellipukuihin puettuina liikkuivat säännöllisesti kirkkaan Sisilian taivaan loisteessa, niinkuin olisivat tehneet jossakin Wightin tai Kentin sumuisessa kylässä… Francis pysähtyi säpsähtäen, ikäänkuin unissakävijä, ja koko hänen olentoansa kouristutti niin oudosti, ettei hän ollut koskaan ennen tuntenut eikä tulisi koskaan enää tuntemaan sellaista. Flegmaattisen pelin harvalukuisien katsojien joukosta hän oli tuntenut etsimänsä lapsen.
* * * * *
Niin, tuntenut, vaikkei hän ollut koskaan lasta nähnyt! Mutta Henriette oli ollut liian oikeassa, enemmän kuin itsekään tiesi! Francis näki edessään, kuolleesta nousseena ja ilmielävänä, Julie siskonsa, sellaisena kuin hän esiintyi haalistuneessa kuvassakin, sellaisena varsinkin kuin hän Francis'n muistossa oli säilynyt. Adèle Raffraye – hän ei hetkeäkään epäillyt, ettei se olisi ollut hän – seisoi nojautuneena suureen kiiltolehtisen eucalyptuspuun kuorettomaan runkoon. Hänen vieressään nukke, tuo sairas nukke, istui tuolilla pulskana ja punaposkisena, ja sen heleät värit olivat koomillisena vastakohtana noille monille huiveille ja liinoille, joihin sen posliinirinta oli kääritty. Toisella tuolilla vanha hoitaja, Annette epäilemättä, kutoi sukkaa, ja puikkojen teräs välähteli sinisten lankasilmujen alta, kärsivällisen työntekijän siitä kertaakaan katsettaan nostamatta. Pieni tyttö katseli innostuneena tuota hänelle aivan uutta peliä. Hänen uteliaat silmänsä seurasivat pallojen lentoa, ja hänen pienen päänsä liikkeet olivat melkein yhtä säännölliset kuin pelaajien lausumat laskusanat. Seisoen tenniskentän muodostaman suunnikkaan vastakkaisessa kulmassa Francis saattoi seurata joka ainoata lapsen liikettä. Tyttösen pehmeät, ruskealle vivahtavat vaaleat hiukset – Julien hiukset hänen lapsena ollessaan – valuivat tuulessa lainehtivina kiharoina hänen liian hintelöille olkapäillensä. Oli helppo arvata tummansinisen villapuvun peittävän liian hentoa ja heikkohermoista ruumista, ja liian hoikat olivat hänen mustiin silkkisukkiin puetut jalkansakin. Pitsikaulus verhosi hänen kaulaansa, joka oli liian hoikka sekin, ja laajan, puvun värisen huopahatun reunus varjosti hienopiirteisiä kasvoja, joita kirkasti suuret, ruskeat silmät, sellaiset, jotka ilmaisevat liian paljon sielua, henkisen elämän liian aikaista heräämistä. Francis katseli kaikkia näitä yksityiskohtia ahmivasti, jäykällä ja kauhistuneella katseella kuten ihminen, joka ei näytä uskovan, joka todellisuudessa ei uskokaan, mitä hän näkee. Tuo sininen taivas, tuo vihreä puutarha, nuo liikkuvat ihmiset olivat vain kehyksenä, jossa lapsi hänelle ilmestyi, niin oudosti muistuttaen toista, tuota lempeätä vainajata, että, vaikka Henrietten sanat olivatkin Francis'ta siihen valmistaneet, hän ei ensimäisessä hämmästyksen jännityksessään voinut huomata mitään eroa heidän välillään. Adèlen sievän, puoleksi avoimen suun piirteissä oli sama viehättävä virhe kuin Julienkin: ylähuuli oli hiukan lyhyt ja jätti näkyviin kappaleen hampaiden kosteaa kiillettä. Posket, jotka päinvastoin piirteiltään olivat hiukan pitkät, ja leuka muistuttivat hämmästyttävällä tavalla Julieta. Mutta kun lähemmältä tutki, oli siinä sittenkin eroavaisuutta; tämä Julie oli heikompi, hennompi vielä. Jumala, kuinka heikolta hän näytti, tuo todellinen surun ja tuskan lapsi, joka oli kuukausmääriä levännyt katkeruutta, vihaa, katumusta hautovan sydämen alla, äidin sydämen, joka kaikesta huolimatta tahtoi elää rakkaudesta tuohon olentoon, jonka elämä oli heräämässä. Se häilyi, tuo vapaaehtoisen ja itsepintaisen elämän liekki, noissa kalpeissa mutta liian henkevissä kasvoissa, noissa liian kiiltävissä, tällä hetkellä innokasta uteliaisuutta ilmaisevissa silmissä, joiden vain olisi tarvinnut hetkeksi lakata seuraamasta pallojen lentoa, kohdatakseen toisten silmien katseen, joka ilmaisi sääliä, hämmästystä, epäilystä, hellyyttä, kaikkea, mitä miehen sydän voi katseeseen panna, kun hän toisessa olennossa näkee verensä painaman leiman.
Kuinka kauan tuota katselemisen valtavaa jännitystä kesti? Tuskin muutamia minuuttejakaan, niinkuin Francis sittemmin huomasi, kun hänen oli täytynyt se keskeyttää. Mutta noiden minuuttien sijasta hän olisi voinut viipyä siinä kokonaisen tunninkin sitä huomaamatta, niin oli tuo masentava yhtäläisyys hänessä kaiken tajunnan kuolettanut. Hän ei ajatellut rouva Scilly'n ja Henrietten kanssa tekemäänsä sopimusta, ei salaisen matkansa turmiollisia seurauksia, jos se jollakin tavalla, esimerkiksi kreivittären palvelijain kautta, joutuisi ilmi, eikä edes sitäkään, että rouva Raffraye voisi millä hetkellä tahansa tulla puutarhaan. Olihan aivan luultavaakin, että hän sinne tulisi, lämpimän ja ihanan aamuhetken houkuttelemana, aurinkoa nauttimaan pienen tyttärensä seurassa. Kauhistuen Francis tästä horrostilastaan heräsikin, kun hän näki Adèlen ja hänen hoitajansa muodostamaa ryhmää kohti lähestyvän naisen, jonka hän – mikä uusi mielenliikutus – tunsi entiseksi rakastajattarekseen. Epäilemättä Pauline oli tullut pitkin sitä käytävää, jonka päässä Francis itse oli, sivuuttanut hänet aivan läheltä, kentiespä häntä hipaissutkin ohikulkiessaan. Minkä samalla kertaa traagillisen ja ilkkuvan merkityksen sallimus joskus suvaitsee panna elämän vähäpätöisimpiinkin tapahtumiin, luoden yhteensattumia sellaisia kuin tämänkin; tuo pieni tyttö se oli heitä estänyt toisiaan näkemästä – Francis kun oli kokonaan vajonnut hänen katselemiseensa, Pauline kun aivan luonnollisesti lasta etsi. Vaikka käytävä oli aivan lyhyt, niin Pauline kulki väsynein askelin, sulavaliikkeisenä ja miellyttävänä raukeassa hitaisuudessaankin. Francis'lla oli tarpeeksi aikaa häntä katsella huomatakseen, että hän oli yhä entisensä näköinen, yhdeksän vuotta kestäneestä taudista huolimatta. Tuo verrattoman hieno profiili oli yhä entisellään, entisellään myös tuo piirteiden henkevä sulous, jota hän oli niin suuresti rakastanut, nuo kalpeat kasvot, jotka olivat hänelle niin paljon kärsimystä tuottaneet. Kalpeus oli vain käynyt tuntuvammaksi, kasvojen piirteet olivat hiukan syvemmälle uurtuneet, joutuneet rypyiksi-muuttumisen rajalle. Kosketellessaan tätä ennen niin ihanteellista kauneutta tauti tuntui sitä ikäänkuin säälien lakastuttaneen, niin suuri oli kuoleman lähestyessäkin sen naisellinen viehätys. Keuhkotautia sairastavassa, haudan kynnyksellä olevassa naisessa oli yhä tuo hoikka sirous, jonka johdosta Francis oli muinoin häntä Tanagran pystykuvasiin vertaillut. Liiankin sattuva vertaus, sillä mainitut pystykuvaset olivat tarkoitetut hautakammioihin pantaviksi, ja Paulinen viluinen, lämpimästä päivänpaisteesta huolimatta suureen vaippaan kääritty vartalo, hänen mustuneet silmäluomensa ja värähtelevät huulensa samoin kuin yskäkin, joka hänen rintaansa puistatti hänen hiukan käveltyänsä, kaikki osoitti, että nuo sulouden jäännökset jo olivat kalman koskettelemat. Hän kai itsekin tunsi sen, sillä sitä myöten kuin hän lähestyi pientä tyttöä, hän kietoi hänet kuumeesta palavaan, intohimoista hellyyttä ilmaisevaan katseeseensa. Ja sittenkin näkyi olevan nuoruuttakin hänen kaihomielisessä äidinrakkaudessaan, sillä hymy huulilla hän kielsi Annettea liikkumasta ja pääsi siten Adèlen viereen tämän huomaamatta. Hän pani kätensä lapsen päälaelle, ja tyttö kääntyi samalla aralla ja säikähtyneellä liikkeellä kuin edellisenäkin päivänä Henrietten hyväillessä. Mutta kun hän näki äitinsä, hänen kasvonsa kirkastuivat. Hellällä hartaudella hän tarttui laihtuneeseen käteen, joka oli hänen tukkaansa sivellyt, sitä suudellakseen, korjasi kiireesti pois suuren nukkensa tuolilta, äidilleen istuinta tarjotakseen, sanalla sanoen, kaikki hänen liikkeensä osoittivat tuota liian tunteellisissa lapsissa tavallista kiihkeätä rakkautta, kun he aavistavat ikuista eroa. Epäilemättä rouva Raffraye vieläkin kerran tunsi heltyvänsä lapsen sydämen hänelle osoittamasta hellyydestä, josta nuo kauniit, kosteat silmät puhuivat, sillä hänen hymynsä kävi sanomattoman lempeäksi ja surumieliseksi. Hän istuutui, ja pienen tytön hänelle selittäessä tennispeliä, joka yhä jatkui yksitoikkoisena ja virheettömänä, hän heitti nopean katseen verkontakaiseen, harvalukuiseen katselijakuntaan. Sillä hetkellä hän huomasi Francis Nayrac'in, joka yhä seisoi siinä liikkumattomassa jännityksessä, väristen tuskallisesta uteliaisuudesta. Heidän silmäyksensä sattuivat toisiinsa hetken ajaksi vaan, pallon lentoajaksi, kun se toisesta mailasta toiseen kimmahti. Mutta sillä ajalla Paulinen katse jo ennätti lävistää nuoren miehen sydämen terävän ja tulisen miekan tavoin. Ja kuitenkaan eivät nuo harmaat silmät, joiden väri näytti entistään vielä vaaleammalta laihtuneiden kasvojen kalpeudessa, ilmaisseet hämmästystä, ei ylenkatsetta, ei vihaa, ei mitään erityistä tunnetta. Paulinen kasvoja ei ollut suurempi kalpeus vallannut, ei veren puna peittänyt. Hänen huulensa eivät olleet värisseet. Hänen toinen kätensä vain, joka yhä oli lapsen kiharoita hyväillyt, pysähtyi äkkiä ja puristui nyrkkiin, ja toisella hän veti lapsen luokseen ikäänkuin häntä puolustaakseen. Tarmokkaan toiminnan rajut ponnistukset, kiihkeät tunteidenpurkaukset, komeat puheet ovat tarpeettomat kahdelle onnettomalle, jotka joutuvat vastakkain vuosikausia kestäneen eron jälkeen; he tuntevat kyllä vähemmälläkin jännittävän hetken draamallisuuden. Pauline ja Francis olivat tunteneet toisensa, ja siinä oli tarpeeksi värisyttämään Francis'n koko ruumista vielä silloinkin, kun hän neljännestuntia myöhemmin pysähtyi Englantilaisen puutarhan portille, jonne hän kiireessä oli saapunut pankkitoimistolla tapaamissaan rouva Scilly'n vaunuissa. Hän tuskin pysyi pystyssäkään. Mikä hirveä totuus piili noissa sanoissa, jotka hän itselleen lausui vaunuista laskeutuessaan ja nähdessään kihlattunsa notkeana ja nuorena vaaleassa puvussaan kuvastuvan vihreiden palmupuiden runkojen taustaa vasten: – "Henriette parka!"
V.
YÖ
Niin, olihan Henriette surkuteltava, kun näin teeskentelemättömällä ja lempeällä hymyllään tervehti tätä samalla kertaa kavalaa ja vilpitöntä sulhoa, joka rakkaudestaan huolimatta oli valheella hänestä eronnut ja valhe huulilla palannut. Ja mikä valhe! Mitä vaarallisia seurauksia se kohdussaan kantoikaan, mitä turmiota se oli synnyttävä. Ja Francis itse, eikö hän ollut vieläkin surkuteltavampi, kun hänen täytyi poveensa kätkeä sellaisen mielettömän tuskan riehuva myrsky. Vaikka perinnöllisyys tuottaa vieläkin oudompia tuloksia, vaikka sivusukulaisten usein hämmästyttävä piirteiden yhdenmukaisuus on jokapäiväinen ilmiö sille, joka vähänkin on sen salaperäistä probleemia tutkinut, vaikka Francis Nayrac oli vielä tänä aamunakin sitä ajatellut sangen luonnollisena mahdollisuutena Vernantes'ia muistellessaan, vaikka hän lopuksi, aikansa lapsena, oli tarpeeksi perehtynyt tieteen hämmästyttäviin tuloksiin ollaksensa atavismin alati vaikuttavista laeista selvillä, tämä armottomasti syyttävä yhtäläisyys oli sittenkin iskenyt liian kovasti, liian äkkiarvaamatta hänen sydämensä jo ennestäänkin kipeään kohtaan. Jo heti, siinä paikassa, se vaikutti häneen ylenluonnollisen näyn, miltei ihmeen tavalla. Kauhu, joka häntä koko päivän kouristi, ei olisi voinut olla rajumpi, jos hänelle, niinkuin muinoin epäilevälle apostolille, itse Vapahtaja olisi ilmestynyt tarjoten keihään puhkaiseman haavansa hänen kosketeltavakseen, ja tämä kauhu hänen piti sulkea poveensa, vaikka olisi siihen tukehtunutkin. Kuinka olivatkaan tuon loppumattoman päivän hetket pitkät, ja mitä tahdonlujuutta tuon iloisen huolettomuuden ja vilpittömän hellyyden näytteleminen häneltä kysyi, ennenkuin yö hänet vapautti! Kun hän yhdentoista aikaan huomasi olevansa yksin – vihdoinkin yksin ja vapaana antautumaan niiden tärisyttävien tunteiden valtaan, jotka koko hänen olemustansa puistattivat, hän tunsi todellista fyysillistä pahoinvointia, joka aiheutui hänen jännittävästä itsensähillitsemisestään tuon kuolettavan iltapäivän kestäessä. Vastustamaton tarve rauhoittaa hermostunutta mielialaansa kävelemisellä ja raittiin ilman nauttimisella yhtä paljon kuin valtava halu paeta sitä taloa, missä hän oli liian lähellä niitä neljää henkilöä, joiden piirissä, heidän tietämättään, hänen entisen ja nykyisen elämänsä draama lähestyi ratkaisuaan, sai hänet syöksymään ulos huoneestaan. Hän tunsi olevansa liian lähellä heitä Palermon tähän aikaan yötä hiljaisilla kaduillakin, sillä niiden kivitykseen liittyi jo niin monta muistoa. Hän oli siellä kihlattunsa seurassa niin monta suloista joutohetkeä kuluttanut. Hän kiirehti askeleitaan joutuakseen nopeammin kaupungista pois pimeän peittämille kedoille. Muutamina elämämme ratkaisevina hetkinä meistä tuntuu mahdottomalta hengittää, kärsiä, ajatella muualla kuin luonnon valtavassa yksinäisyydessä, ikäänkuin olisimme siellä lähempänä Jumalaa, onnen käsittämätöntä jakajaa, sitä, jonka tahtoisimme samalla kertaa isäksemme ja tuomariksemme, – tuomariksemme omaatuntoamme valaisemaan, isäksemme heikkouttamme tukemaan. Montakohan elämän myrskyjen pieksämää ihmislasta liekään tuo tuntematon Jumala, kaikkialla läsnäoleva ja aina silmillemme näkymätön todistaja nähnyt, synkän maapallomme vieriessä äänettömän avaruuden pohjattomissa syvyyksissä? Montakohan hätähuutoa hän liekään kuullut, joista ei ole näyttänyt välittävän? Myöhemmin kai saamme tietää, mihin satamaan myrskyt meidät ajavat, mutta voi, kuinka rajuilta ne meistä joskus tuntuvat ja kuinka läheiseltä meistä haaksirikko näyttää!
* * * * *
– "Oma lapsenihan se on, oma tyttäreni…" Nuo sanat, jotka hän oli sydämessään lausunut, perinnöllisyyden kieltämättömän ilmiannon saadessaan, ne hän äkkiä toisti ääneen, toistamiseen toisti. Hän kuuli lausuvansa niitä, ja ne saivat hänen sielunsa syvyydessä soimaan erään sävelen, jota hän ei ollut koskaan ennen niin selvästi erottanut: "Oma tyttäreni!.." Olivathan nuo sanat kumminkin sangen selvät ja sangen yksinkertaiset. Hän oli ne yhä uudelleen lausunut vuosien kuluessa joka kerta, kun hän ajatteli mahdolliseksi, että hänen verensä, kaikesta huolimatta, tämän tuntemattoman lapsen suonissa juoksisi. Mutta tuo mahdollisuus oli hänen tajunnalleen jäänyt muodottomaksi asiaksi, hämäräksi, todellisuutta kaipaavaksi käsitteeksi, jota hänen oli yhtä vaikea elävään elämään sovittaa, kuin meidän on vaikea siihen sovittaa rakkaan sairaan kuolemaa. Ennenkuin olemme nähneet kuolinvuoteellaan, hengettömänä ja jäykkänä, lepäävän tuon ruumiin, johon meidän toivomme liittyi, me emme voi tätä kuolemankohtausta käsittää. Me tiedämme, että sairas voi, että hänen täytyy kuolla, ja kun sitten loppu tulee, on neuvottomuutemme ja hämmästyksemme yhtä suuri, kuin jos emme olisi sitä koskaan aavistaneet. Siirtyessämme ajatuksesta tuntuvaan, välittömään, kieltämättömään todellisuuteen, hypoteesista tositapaukseen, hämärästä epäilyksestä silminnähtävään varmuuteen, tapahtuu nimittäin ikäänkuin täydellinen hämmennys sielumme suunnittelemassa järjestelmässä. Sellaisina hetkinä me joudumme ajaksi, jonka pituus riippuu meille selvinneen totuuden tärkeydestä, samanlaiseen asemaan kuin kaihia sairastavat sokeat, jotka onnistuneen leikkauksen kautta saavat näkönsä takaisin. Joutuessaan jälleen valon tajuntaan he kompastuvat, kaatuvat, koska eivät ymmärrä sovittaa liikkeitään heitä ympäröivien esineiden mukaan. Niin kävi Francis'nkin. Hänen nähtyänsä todellisuudessa eikä vain mielikuvituksessaan Adèle Raffrayen silmät ja todistettuaan sen, minkä tähän asti vain oli mahdolliseksi otaksunut, oli hänen tunteissaan Adèle Raffrayeta kohtaan äkkiä tapahtunut täydellinen hämmennys. Jos viikko sitten tai edellisenä iltana hänelle olisi kerrottu lapsen joutuneen jonkun tapaturman uhriksi, jos esimerkiksi olisi sanottu hänen hävinneen tulipalokohtauksessa, joutuneen junan alle tai venheen kaatuessa hukkuneen, tuo kertomus olisi tietysti Francis'hin vaikuttanut aivan erityisen liikuttavasti. Mutta sittenkin se vain olisi ollut noita kirjavia, jokapäiväisiä uutisia, hiukan pöyristyttävämpi vain kuin muut, siinä kaikki – kun sitävastoin nyt, hänen kulkiessaan kedoilla öljypuiden ja aloeryhmien keskellä, hänen vain tarvitsi ajatella Adèlen kalpeutta, hänen kasvojensa ja hänen vartalonsa heikkoutta ja hentoutta, tunteakseen miltei sietämätöntä levottomuutta. Jos hänessä isän tunteet olivat liian kauan olleet lamassa, niin olivat ne nyt heränneet, tämänaamuisen kohtaamisen jälkeen. Hellyyden tarve oli vallannut hänen sydämensä ankarana ja vaativana ja kiehui kuumana hänen suonissaan. Hän tunsi olevansa vastustamattoman, intohimoisen, mielettömän vietin vallassa, hän olisi tahtonut syliinsä painaa, rintaansa vasten puristaa tuon pienen tytön, sivellä hänen hiuksiansa, peittää hänet suudelmilla, suojella hänen heikkouttaan. Kuinka tuo lapsi äkkiä oli astunut hänen elämäänsä ja kuinka hän vastustelematta, epäröimättä tunsi, tiesi sen omakseen, hän, joka oli niin kauan luullut, että jos hän vain sen näkisi, hänen pelkonsa siinä suhteessa heti haihtuisi. Silmäyksessä oli ollut kylliksi. Vakaumus oli tunkenut hänen sydämensä sisimpään. Sellainen vakaumus ei todisteihin perustu. Se joko valtaa meidät kokonaan tai jättää meidät kylmiksi. Tämä oli yhdessä tuokiossa saanut Francis'n taipumaan valtansa alle, ainiaaksi. Voi, kuinka hän nyt, harhaillessaan yössä tietämättä minne, katui noita vuosia, jotka hän oli viettänyt pakenemalla säännöllisesti Adèlea ja hänen äitiään! Voi, kuinka tuo veren ääni, jonka hän niinkuin monet muutkin oli kieltänyt, kun hän kirjallisuutta lukiessaan oli tavannut jonkun viittauksen tähän harvinaiseen ja outoon ilmiöön, joka, kun sen joskus todellisuudessa tapaa, vaikuttaa yhtä hetkellisesti, valtavasti ja rajusti kuin itse rakkaus, – voi, kuinka se häntä nyt vainosi, hänet voitti! Tämän hurjan kävelymatkan kestäessä hän koetti kyllä pari tai kolme kertaa puolustautua tuota valloittajaa vastaan. Turhaa vaivaa. Turhaan hän muisteli täysin oikeutettua vihaansa Paulinea kohtaan. Sekin jäi tehottomaksi. Tuo inhottava nainen oli kyllä, antautuessaan miehelleen ja kahdelle rakastajalleen, samalla antautunut alttiiksi mahdollisuudelle joutua äidiksi toisen tai toisen sylissä. Mutta että hän oli äidiksi joutunut hänen kauttansa, sen olivat lapsen kasvot hänelle huutaneet, nuo kasvot, joissa suvun perintö oli selvin sanoin luettavana. Hän koetti vielä itselleen vakuuttaa, että sellaisiakin yhtäläisyyden oikkuja sattuu, jotka eivät mitään todista. Tapahtuuhan esimerkiksi, että lesken toisissa naimisissa syntynyt lapsi muistuttaa ensimäistä miestä. Ei. Ei sillä tavalla. Ei niin täydellisesti ruumiin, sielun luonteen puolesta. Hän oli omin silmin nähnyt edessään sisarensa varjokuvan, uuteen elämään, mutta voi, todellakin varjokuvan häilyvään elämään heränneen sisarensa. Hän oli nähnyt oman lapsensa. Samoin kuin hänen ennen oli ollut mahdotonta luopua epäluulostansa Paulinea kohtaan, kun hän muisti tuon onnettoman alikerran käytävän edustalla näkemänsä hunnulla peitetyn naisen, – ja mitä sitten seurasi, – samoin oli hänen nyt mahdotonta luopua tästä uudesta vakaumuksesta. Surkean surkeata oli, etteivät nuo vakaumukset olleet toistensa kanssa ristiriidassa. Rouva Raffraye oli häntä pettänyt Vernantes'in hyväksi, niinkuin ennen oli miestänsä pettänyt hänen hyväksensä. Tuo onneton oli kenties muihinkin sattuman hänen tiellensä kylvämiin lemmen helyihin tyytynyt. Mistäpä hän sen tiesi? Mutta olipa hän mitä oli, lemmenkauppoihin mieltynyt juonittelija, aistillisuuden orja, langennut, häpeän peittämä raukka, niin lapsensa hän oli saanut hänen, Francis'n kautta. Katsellessaan tuota rakasta pienokaista, joka hetken ajan oli hänelle puiden varjossa näkynyt, hän oli tunnossaan tuntenut, että siinä oli osa hänestä itsestään, osa hänen verestään, hänen luonnostaan. Sellaista ei käy epäileminen, yhtä vähän kuin voimme epäillä sairastamaamme kuumetautia, kirvelevää haavaa tai muuta tuntemusta. Tuo rakas, pieni, heikko lapsi – oliko Francis'n vallassa estää sitä kohoamasta siihen erikoiseen asemaan, muuttumasta yhtä verrattomaksi olennoksi kuin muinoin tuo sisar, jota se niin suuresti muistutti!
* * * * *
Näihin ajatuksiin vajonneena Francis oli huomaamattaan poikennut sille tielle, joka Roccan kautta viepi Monrealeen. Tätä komeata vuoritietä hän oli monta kertaa kulkenut käydäksensä kihlattunsa kanssa vanhassa normandilaisessa, loistavien mosaiikkikuvien kirjailemassa tuomiokirkossa, johon yhtyy luostari hienoine arabialaispylväineen ja vedenputouksineen, joka valaa ehtymättömät vetensä veistokuvilla koristettuun altaaseen. Hän pysähtyi melkein puolimäkeen, niin oli häntä tuo kiihkeä astunta väsyttänyt. Konemaisesti hän kääntyi ja hämmästyi, häiriintyneestä mielentilastaan huolimatta, siitä lumoavasta näystä, jonka tämä etelän talviyö hänelle tarjosi. Kummun juurella valojen helmivyöt osoittivat sitä paikkaa, missä kaupunki uinui kuutamossa. Puolikuu, jonka kannikka päättyi hienon, loistavan juovan reunustamaan kehään, valoi sädevirtansa hopealta hohtavalle merelle, sinisille vuorille, varjoisaan laaksoon, ja kirkasti taivastakin suloisella heijastuksellaan, häiventäen sen tummaa sinipunervaa samettia, missä tähtien kiiltokivet yhä häikäisevämpinä paloivat. Aivan hänen lähellänsä suuret aloet, karjan repimät kaktuskasvit, harmahtavat ja väräjävät öljypuut, liikkumattomat ja mustat oranssipuut kuvastuivat outomuotoisina kirkkautta vasten. Äärettömässä hiljaisuudessa uinaili tämä unelmien maailma, joka nuoreen mieheen teki saman vaikutuksen kuin jos hän olisi astunut katedraaliin, joka kookkaana ja mahtavana kohosi hänen takanaan kummun kukkulalla. Itsekkäimmätkin tuntevat oudon väristyksen saadessaan sen tiedon, että heistä on uusi elämä saanut alkunsa. Mutta useasti tätä ensimäistä hämmästystä seuraa tuon saman itsekkäisyyden palaaminen, ja he koettavat olla ajattelematta sitä lasta, joka pyrkii heidän elämänsä säännöllisyyttä sotkemaan. Se onnistuu heille vaivatta. Toisissa isänäolon tunteet eivät heti herää, ja tuntematon lapsi, vaikka tietäisivätkin varmuudella sen omakseen, ei heitä sanottavasti liikuta. Mutta toisia on, jotka tuo ajatus, että heistä on toinen elämä lähtenyt, että he ovat syypäät toisen olennon ilmestymiseen tähän viheliäisyyden maailmaan, täyttää pelonsekaisella hartauden tunteella, joka kohottaa kuohuntaan koko heidän sielunelämänsä pohjaa myöten. Vaikuttivatko Francis'ssa entisten haavojen vielä hellät arvet suurempaa herkkätuntoisuutta, oliko tuon yhtäläisyyden herättämä sisaren muisto häntä liian syvästi liikuttanut, taikka oliko tuo sangen arkaluontoinen asema, jonka rouva Raffrayen ja Adèlen tulo hänelle, asiain nykyiseen kantaan katsoen, tuotti, taivuttanut hänen mielensä sellaisten häiriöiden alaiseksi? Olipa miten oli, hän tunsi sielunsa tuon valtavan liikutuksen, isyyden vastuunalaisuuden pyhän väristyksen täyttämäksi. Rajattoman taivaan, kuolemattomien tähtien, kaukaisen meren ylevä majesteettisuus vaikutti hänen tietämättänsä hänen unelmiinsa. Hän tunsi jonkinlaisen sanattoman rukouksen pulppuavan sydämestään ja kohoavan huulilleen, rukouksen tuon heikon pienokaisen hyväksi, joka, vaikka olikin kaksinkertaisesti uskottoman äidin synnyttämä, itse niin puhtaasti viattomana nukkui eräässä tuon vuoren juurella, meren rannalla sijaitsevan, läpikuultavassa kuutamossa uinuvan kaupungin talossa. Hän nukkui, kirkkaat silmät ummessa, suu puoliavoinna, lasten makeata unta, tietämätönnä tuntemattoman tulevaisuuden häämöttävistä vaiheista. Miksi ei hän, Francis, saanut tätä unta vaalia, kuiskata lempeän nukkujan korvaan tuota sanaa, joka yhä palavampana hänen huulilleen kohosi: "Tyttäreni…" Hänestä tuntui tällä hetkellä, ettei hän olisi voinut kyllästyä noiden piirteiden katselemiseen, jonka nautinnon hän oli itseltään vuosien vieriessä kieltänyt. Jos hän olisi tietänyt, kenenkä kasvot niissä kuvastuivat, olisiko hän kestänyt tätä kieltäymystä? Nyt hän sen tiesi ja yhä uudelleen hän lausui aivan ääneen: "Lapseni!.. Tyttäreni!.." Mutta kenelle? Tuulelle, joka huolimattomasti hänen ohitsensa lehahti hänen huokauksistaan välittämättä, lehdille, jotka eivät häntä kuunnelleet, säälimättömille tähdille, mykälle ja kuurolle luonnolle, kaikelle paitsi sille, joka tuolla uinaili. Ei. Toinen sai tuota unta vaalia, toinen kuiskata lempeitä sanoja tuohon vaaleiden hiuksien varjostamaan herttaiseen korvaan, toinen puolustaa lapsen vuodetta kohtalon iskuja vastaan. Toisen tehtäväksi tuo kaikki oli annettu, ja tuo toinen kenties tällä hetkelläkin kumartui lapsen ylitse häntä katsellakseen, hyväilläkseen, lempiäkseen. Ja Francis näki mielessään Paulinen kalpeat kasvot. Hän näki ne sellaisina kuin ne olivat hänelle ilmestyneet, nekin, tänä aamuna, taudin kuluttamina, kalman koskettamina. Hän näki laihtuneet posket, joiden piirteitä hän oli ennen jumaloinut, näki riutumisen tuossa hoikassa ruumiissa, jonka hän oli ennen niin tulisesti syliinsä sulkenut, kuihtumisen oireet tuossa kauneudessa, josta hän ennen oli ollut niin hurjasti, niin vimmatusti mustasukkainen. Tässä näyssä oli kylliksi karkoittamaan hänen sydämestään sääliväisyyden lempeän hartauden ja uudelleen herättämään katkeruuden kiehuvan vihan. Kenen syyksi oli laskettava, ettei hän jo heti pienokaisen synnyttyä ollut hänen kehtonsa ääressä, kenen? Epäilemättä tuon naisen, jonka käytöksen takia hänen olisi käynyt vallan mahdottomaksi päästä lapsen syntyperästä selville, jos ei hän omituisen sattuman kautta olisi tavannut lasta ja huomannut tuota yhtä omituista yhtäläisyyttä. Kenenkä syyksi oli laskettava, että hän oli antanut lapsen varttua tuntematta koskaan muuta kuin ahdistavaa pelkoa sitä ajatellessaan, kenen, ellei tuon naisen? Kenenkä syyksi, että tuon lapsi paran muisto aina oli hänessä toisiakin muistoja herättänyt, kavaluuden, häpeällisten epäluulojen, inhottavan irstaisuuden vihattavia muistoja, ettei hän voinut varmasti vastata huomispäivän tunteistaan tuota lasta kohtaan, ettei hän enää tällä hetkellä ollut sama kuin äsken? Hyvin tuo nainen ansaitsi nykyisten kuolemantuskien kidutuksen, kauhean konnamaisuutensa rangaistuksen! Ja olihan Francis hänelle kostanutkin! Jos hän oli koskaan Paulinen entistä uskottomuutta epäillyt, niin olihan hänellä nyt, muitten lisäksi, todiste siinä seikassa, ettei Pauline ollut koskaan häntä lähestynyt, vaikka hänkin kyllä tietysti oli huomannut tuon yhtäläisyyden, koska hän oli tuntenut Julien ja siis tiesi, kuka oli lapsen isäksi katsottava. Hän kai ei ollut uskaltanut. Ja tuo ajatus sai hänen katkerimmat vihansa vireille, ja hän päästi sen huudon, jonka hän niin monasti oli muille ilmoille heittänyt ensimäisen matkansa aikana ja joka nyt kaikui niin räikeänä vastakohtana tämän selkeän sisilialaisen yön suloudelle, mutta vielä enemmän niille salaperäisen hartauden tunteille, jotka äsken olivat hänen sydäntänsä innostuttaneet: