– "Emme missään", keskeytti kreivitär. "Henriette ei tahtonut kuulla siitä puhuttavankaan. Hän ei tahtonut ollenkaan malttaa mieltään. Pelkäsi vain teidän todellakin sairastuvan."
– "Nyt minua panettelette, äiti", sanoi nuori tyttö, jonka poskille puna taas oli kohonnut. "Kirjevaihtoni oli jäänyt aivan takapajulle, ja olen kirjoittanut kirjeitä koko iltapäivän… Tahdotteko nähdä ne?.."
Ja ripeästi, vastausta odottamatta hän juoksi ikkunan luo, jonka eteen hän oli itselleen oman pienen nurkkansa järjestänyt, ja otti kapealta pöydältä useita sulkemattomia kirjeitä, jotka hän ojensi Francis'lle. Jo heidän kihlauksensa ensi päivinä Henriette oli hellästi pyytänyt Francisia, erityisenä rakkaudenosoitteena, lukemaan vähimmätkin hänen kirjoittamansa kirjeliput. Viehättävä lapsi tahtoi täten, vaistomaisesti tajuten rakkauden luonteen, antautua lemmitylleen ehdottomasti, paljastaa puhtaan sielunsa kaikki aarteet hänen nauttittavakseen, vapaaehtoisella anteliaisuudella kuten se, joka ei lempimältänsä mitään kiellä. Hänen tarjotessansa Francis'lle näitä kirjeitä, joiden kyhäilemisellä hän oli koettanut haihduttaa eron hetkien kaipausta ja levottomuutta, hänen asentonsa osoitti niin lapsellista, niin suloisesti liikuttavaa ja mieltä hellyttävää alistumista, että nuoren miehen kädet hiukan vapisivat, kun hän kirjeitä silmäili toista toisensa perästä. Kuinka Henriette, kenenkään neuvomatta, tuntui oppineen taidon mukautua ystävän vaatimuksiin silloinkin, kun nämä ovat kohtuuttomia ja tyrannimaisia, – taidon aina saapua vähän liian aikaisin sinne, missä vähinkin viivähdys tuottaisi kärsimystä, – taidon voittaa lemmellä lempeä, joka on ainoa keino kesyttää väsynyttä, kärsimiselle altista, koskettelemiselle herkkää luonnetta, – taidon miellyttää milloinkaan loukkaamatta, jonka taidon tärkeyttä Pauline ei ollut koskaan ymmärtänyt. Mitä täydellistä, vilpitöntä, viatonta ja liikuttavaa luottamusta tuo lapsukainen osoittikaan sulhaselleen, tämän tälläkin hetkellä kätkiessä niin kauheata salaisuutta! Kuinka viattomasti hän näissä kirjeissään kertoi onnestansa! Ja kuinka nuhteettoman puhtaita olivat hänen muistonsa "vapautensa ajoilta", joista hän ystävilleen puhui. Francis huomasi itsensä niissä niin suuresti rakastetuksi, ihailluksi, melkeinpä sädekehän kirkastamaksi, ettei hän voinut tätä lukemista jatkaa. Kyynelet kohosivat hänen silmiinsä vastustamattomina.
– "Ilosta minä itken", kuiskasi hän, "nähdessäni kuinka suurenarvoinen te olette minulle, tuntiessani sen liiankin selvästi… Hellyyttänne en voi maksaa, en silläkään, että teille pyhitän koko elämäni."
* * * * *
– "Nyt voisin kuoliakin", sanoi äiti muutamia tunteja myöhemmin tyttärelleen tämän polvistuessa hänen vuoteensa ääreen, niinkuin hänen oli tapana joka ilta äidin kanssa rukousta lukiessaan, "kun tiedän, että jätän sinut miehelle, joka todellakin on sinun arvoisesi."
– "Minun on päinvastoin pyrittävä hänen arvoisekseen", vastasi Henriette, "hänen sydämensä arvoiseksi. Hän on niin hellä! Näittehän, kuinka hän oli liikutettu kirjeitäni lukiessaan…"
Henriette vaikeni. Eräs ajatus oli iskenyt hänen mieleensä hänen huomatessaan Francis'n liikutuksen, ajatus, jota hän ei voinut äidilleen ilmoittaa. Hän ei ollut sanonut sulhaselleen, kuinka paljon hän itse, lapselliseen mystiikkaan taipuvan luonteensa tähden, uskoi tuohon sydämen salaperäiseen ennustuskykyyn. Epäilemättä tuo sama aavistus oli syynä Francis'n liikutukseen, hänen lukiessaan noita kirjeitä, joissa Henriette puhui onnestaan. Francis oli hänelle jotakin suurta surua ennustanut ja hän oli itkenyt. Mutta mikä suru voisi häntä kohdata muu kuin rakkaan sairaan heikkoneminen? Ja hän suuteli äänetönnä kreivittären laihtuneita käsiä, jotka lepäsivät punaisella, silkkinauhasolmuilla koristetulla peitolla, jonka Henriette oli neulonut heidän täällä kahden kesken viettäessään Palermossa-olonsa alkuviikkoja ja kuunnellessaan meren tuulien kiertelevän Continental-hotellin tornia valituksiansa laulellen. Mitä pelon- ja inhonsekaista hämmästystä puhdas lapsi olisi tuntenut, jos hän olisi voinut katseellansa lävistää ne seinät, jotka erottivat hänet Francis'sta, nähdä tämän, otsa käden nojassa, valmistautuvan kirjoittamaan – kenelle?.. Francis'kin kuuli tuulen kiihtyvän ja laimenevan, pakenevan ja palajavan. Hänkin näki mielessään lemmittynsä myrskyn valituksia kuuntelemassa, – lemmittynsä, niin, ja toisenkin naisen. Nyt kun hän oli ennättänyt tointua ensimäisestä hermotäristyksestä, jonka hänessä oli aikaansaanut odottamaton tieto Pauline Raffrayen täälläolosta, hän kykeni katsomaan tätä asiaa nykyisyyden kannalta, heidän yhteiseen menneisyyteensä kajoamatta. Todellisuus esiintyi hänelle vaativana, tarkkana ja selväpiirteisenä, ja hän koetteli mielessään luoda nykyisen rouva Raffrayen kuvaa, välittämättä siitä, minkälaiselta tämä sama rouva Raffraye oli hänestä näyttänyt yhdeksän vuotta sitten. Missä hotellin osastossa hän mahtoikaan asua, mitä hän tällä hetkellä teki, mitä aikeita hän mielessään hautoi? Francis pohti mielessään näitä kysymyksiä, vastausta löytämättä. Hän oli melkein kokonaan vapautunut silmittömästä kauhusta, joka oli kaiken hänen ajatuskykynsä lamauttanut, ja palattuaan huoneeseensa hän tunsi kykenevänsä asiaa punnitsemaan sillä kylmällä tarkkanäköisyydellä, joka auttaa meitä selvittämään mitä vaikeimpiakin pulmia. Hänen järkensä oli sen verran selvinnyt, että hän jo uskalsi katsoa Paulinen tuloa Palermoon ja Continentaliin satunnaiseksikin. Sellaisia yhtymiä sattuu harvoin, mutta niitä sattuu, ja oudompiakin vielä kuin tämä. Asia oli siis kolmelta kannalta tutkittava: joko Pauline oli tullut vartavasten häntä vahingoittaakseen, – siinä ensimäinen. Taikka hän oli tullut sattumalta, mutta saatuansa tiedon Francis'n täällä olosta hän vihan ja kostonhimon johtamana ryhtyisi johonkin kamalaan tekoon, – siinä toinen. Taikka lopuksi, Pauline ei tästä tiedosta vähääkään välittänyt, koskahan oli todellakin Francis'n unhottanut. Joka tapauksessa Francis'n oli otettava ensimäinen askel ja päästävä selville siitä, halusiko Pauline riitaa vaiko sovintoa. Siten hän voisi torjua iskun, jos Paulinella oli mielessä iskeä hänen lemmittyynsä toimittamalla tälle nimettömän ilmiannon tai entisiä Francis'n hänelle kirjoittamia kirjeitä. Jos päinvastoin tuo pelottava läheisyys osoittautui täydellisesti vaarattomaksi, ei hänen enää tarvinnut sitä ajatellakaan. Koska siis lopullinen suoritus Paulinen kanssa ei Francis'n mielestä ollut vältettävissä, hän päätti ryhtyä keinoon, joka kyllä tuntui sangen oudolta, mutta joka kykeni asettamaan hänet varmalle kannalle rouva Raffrayen ja hänen aikeittensa suhteen. Hän päätti kirjoittaa hänelle. Minkä vaaran alaiseksi tämä kirje voisi hänet panna? Eihän hän voinut mitenkään karttaa yhtymistä Paulinen kanssa ja siitä johtuvaa tuskallista mielenliikutusta. Ennemmin tai myöhemmin se oli kestettävä. Jos hän sitävastoin vapaaehtoisesti lähestyisi Paulinea, olisi hänellä siitä se etu, että hän heti pääsisi tämän aikeista selville, mutta sitäpaitsi hän voisi myöskin Paulinelle näyttää, että tämän vaikutusvalta häneen nyt oli lopussa, jos Pauline vielä luulisi jotakin voivansa. Hänen tässä osoittamaansa kuumeentapaiseen toimintahaluun oli vielä toinenkin vaikutin, jota hän ei uskaltanut itselleen myöntää, siksi salainen ja hämärä se oli: hän halusi vakuutusta siitä, ettei hänellä enää ollut syytä tuohon levottomuuteen, joka häntä ennen oli vaivannut rouva Raffrayen pienen tyttären takia. Hän otti siis paperinsa ja kynänsä esille. Mutta kuinka vaikeata olikaan tuon kirjeen sepittäminen!
Hän suunnitteli sitä senkin seitsemällä tavalla, sellaisten ristiriitaisten tunnelmien vallassa, että ne häntä muistuttivat niistä tunneista, jotka hän oli niin monta vuotta sitten Marseillessa käyttänyt toisen kirjeen kirjoittamiseen, sen, joka oli lopullisesti hänen ja rouva Raffrayen välit rikkonut. Kello oli yksi, kun hän vihdoinkin tyytyi seuraavaan sepitykseen, jonka jokapäiväisyys hänestä tuntui samalla kertaa yksinkertaiselta, arvokkaalta ja taitavalta:
Arvoisa Rouva! Olen vastikään saanut kuulla, että olette saapunut Palermoon. Jos mahdollisesti voisin täälläolonne ensi päivinä helpottaa perehtymistänne vieraaseen kaupunkiin, niin arvaattehan tietysti, että olen valmis tarjoamaan apuni sille, joka oli Julie-sisareni paras ystävä. Olisin Teille suuresti kiitollinen, jos tahtoisitte minulle määrätä ajan, jolloin voisin käydä Teitä tapaamassa, Teitä liioin vaivaamatta.
Ennenkuin hän pani nimensä alle, hän hiukan epäröi lisätessään siihen tuon pienen kohteliaisuusvalheen: "Kunnioittaen Teidän…" Kuinka olikaan hän kärsinyt tämän naisen takia, kun hänen vihansa vieläkin, tämän pitkän ajan kuluttua, niin kipeästi kirveli! Tämän kirjelipun tarkoituksena ei ollut ainoastaan vaatia Paulinea heti ratkaisevaan loppusuoritukseen. Se vastasi toistakin tarvetta, joka Francis'n mielestä oli melkein yhtä kiireellinen: hän näet huomasi tärkeäksi ilmoittaa rouva Scilly'lle ja Henriettelle, että hän tunsi vastatulleen, ja siinäkin suhteessa oli hänen jouduttava ennen Paulinea. Hän siis päätti heti kirjeensä lähetettyään puhua heille Paulinesta, sanoa häntä sisarensa entiseksi ystäväksi, joka odottamattomasti oli saapunut Palermoon. Seuraavana aamuna, kun hän verraten rauhallisesti oli levännyt tuon niin monessa suhteessa rauhattoman päivän jälkeen, hänen voimansa riittivät toteuttamaan hänen ohjelmansa ensimäisen puolen, ja yhdeksän aikaan hän jo toimitti kirjeensä rouva Raffrayelle. Mutta kellon lyötyä kaksitoista hän ei ollut vielä lausunut sitä sanaa, joka auttamattomasti oli liittävä hänen nykyisyytensä menneisyyteen mitä pyhimmän muiston, sisar vainajan muiston nimessä. Hän tiesi hienotunteisen ja hellän rakkauden Henriettessä vaikuttaneen melkeinpä jumaloitsevaa kiitollisuutta kaikkia niitä kohtaan, jotka jollakin tavalla olivat hänen lemmitylleen hyvää osoittaneet, ja tiesi myöskin, että tämä hartauden tunne kohdistui varsinkin tuohon sisareen. Vainajan ystävä tulisi siis pakostakin osalliseksi tästä Henrietten hellyydestä. Tuo kauhea ajatus iski äkkiä Francis'n mieleen. Ja sitten, eikö muutamien nimien lausuminen eräiden henkilöiden edessä ole kerrassaan pyhyyden herjaamista. Hän peräytyi siis, päättäen puhua myöhemmin, saatuansa Paulinen vastauksen, jonka hän luuli saapuvan jo ennen aamiaista, kun hän jo yhdeksän aikaan oli oman kirjeensä lähettänyt. Mutta aamiainen oli syöty, eikä kirjettä vielä kuulunut. Sitten hän lähti ajelemaan rouva Scilly'n ja Henrietten kanssa, jotka halusivat nauttia aurinkoa ja ilmaa, ja tapansa mukaan he suuntasivat matkansa Favorite nimiseen kuninkaalliseen puistoon, aina Mondellon hiekkarannikolle saakka, noin peninkulman matkan päähän kaupungista. Kello kävi jo viittä, kun he palasivat Continentaliin, eikä vieläkään vastausta. Päivälliskello soi, ja Francis yhä kirjettään odotti. Eilispäivän kauhu ei ollut vielä niin täydellisesti hänen mielestään haihtunut, ettei tuo vaitiolo olisi hänessä herättänyt hiukan levottomuutta. Luonnottomissa oloissa kaikki, mikä on tuntematonta, näyttää uhkaavalta. Mitä siis tämä äänettömyys saattoi merkitä? Täydellistä välinpitämättömyyttä vaiko edeltäpäin harkittua vihamielisyyttä? – He istuivat taas kaikki kolme päivällispöydässä tuossa ympyrähuoneessa, jossa koko heidän elämänsä nykyään kului. Silloin äkkiä eräs kreivittären sana sai nuoren miehen sydämen sykkimään melkein yhtä rajusti kuin edellisenä iltana, kun hän luki ilmoitustaulusta rouva Raffrayen nimen:
– "Sanotaan", virkkoi rouva Scilly aavistamatta, että jokainen hänen sanansa sattui suoraan nuoren miehen sydämeen, "että tänne hotelliin on saapunut eräs ranskalainen rouva, joka on niin sairas, että häntä käy sääli katsella. Hän on täällä pienen tyttärensä kanssa. Heillä on asunto kolmannessa kerroksessa, aivan meidän yläpuolellamme…"
– "Heidät minä varmaankin eilen näin hotellin puutarhassa", vastasi Henriette. "Sangen kalpea rouva, jolla on suuret harmaat, surumieliset silmät – en ole häntä ennen täällä nähnyt – ja lapsi, jonka kasvoja en voinut erottaa, mutta jolla on kauniit vaaleat, ruskealle vivahtavat hiukset." —
– "Arvatenkin", jatkoi rouva Scilly. "Margueritekin kuvaili minulle heidät sellaisiksi, kun äsken puhui heistä auttaessaan minua pukeutumaan. Tuon rouvan palvelija ja pienen tytön hoitaja – kunnon maalaistyttöjä Ranskasta, jotka hän päivällispöydässä tapasi ja jotka tuntuvat olevan epätoivoissaan siitä että heidät on viety Italiaan – olivat kertoneet hänelle rouvansa elämäkerran. Tuo rouva parka, Raffraye on hänen nimensä, ei ole moneen vuoteen liikkunut maatilaltaan, johon hän kuuluu peräytyneen leskeksi jouduttuaan. Pieni tyttö on syntynyt isän kuoleman jälkeen. Jos siinä on perää, mitä mieheni aina sanoi, että meitä on arvosteleminen palvelijaimme puheitten mukaan, niin tämän naisen pitäisi olla pyhimys, sillä tytöt olivat kyynelsilmin kertoneet hänen olleen koko tuon pienen, Jura-vuoristossa piilevän paikkakunnan turvana. Kuinka syrjäisinkin seutu käy meille rakkaaksi, jos olemme siinä armeliaisuutta harjoittaneet!.. Hän ei suostunut lähtemään sieltä, ennenkuin lääkärit hänelle, niinkuin minullekin, elämän ehtona määräsivät matkan etelämaihin."
– "Kuinka tuollainen uskollisuus rakastetun muistolle on kaunista", sanoi Henriette, "uskollisuus, jota ei mikään muuta, ei aika eikä vaihtuva onni, ja joka puhkeaa rakkauden töihin onnettomien hyväksi!.. Äiti kulta, hän on meidän kansalaisemme, emmekö voisi häntä jollakin tavalla auttaa…"
– "Olen jo sitä ajatellut", jatkoi rouva Scilly, "mutta tuollaiset suuret surut ovat usein arkoja kosketella… En ole enää sinun ikäisesi, lapseni, enkä voi sanoa hyväksyväni liiallisuuteen menevää suremista, varsinkaan en, jos meidän on vastattava viattomasta lapsesta, joka ei ole itse elämän lahjaa pyytänyt ja jonka ainoana turvana me olemme. Olemme velvolliset hänen tähtensä hillitsemään sellaista ylenmääräistä surua… Mutta ymmärrän sinun tunteesi. Joka siten elämässään toteuttaa tuon keskiajan prinsessan periaatteen, joka menetettyään kaikki, mitä hänelle oli rakasta, sanoi: 'Mennyttä kaikki, kaikki on mennyttä', hänen luonteensa ei ole varmaankaan aivan jokapäiväinen. Ja sitä enemmän ihmeteltävää se on, jos tuo nainen on ollut seuraelämän suosikkina. Sillä Margueriten sanoista päättäen rouva Raffrayella oli ennen oma talo Parisissa, hän otti paljon vieraita vastaan, pukeutui komeasti, ajoi omissa vaunuissaan… Voithan siitä arvata hänen elämänsä suuntaa. Se merkitsee, että hän oli sangen turhamainen ja sangen huvittelunhaluinen…"
– "Mitäpä sitä sitten enää sellaisista lapsellisuuksista välittäisi", keskeytti Henriette, ja hänen katseessaan kuvastui tuo nuorten innostus, joka luulee kaikki esteet voittavansa, "kun tuollainen kova onni kohtaa ja kun ei ole ketään, jonka iloksi pukeutua."
Olisiko Francis'lle voinut tarjoutua parempi tilaisuus sanoa, että hän tunsi tuon naisen, josta rouva Scilly ja hänen tyttärensä puhuivat ja jonka elämäkerran he oman viattoman ja hienotunteisen luonteensa mukaan tulkitsivat, valmiina heti luonnollisimpana asiana hänessä olettamaan mitä harvinaisinta tunteen hienoutta, kunniallisuuden romantiikkaa? Mutta hän ei käyttänyt tätä tilaisuutta, vaikka tiesi, ettei se enää toiste palaisi ja että sen laiminlyöminen voisi käydä vaaralliseksikin siinä tapauksessa, että Henriette sattuisi tapaamaan Paulinen. Kuinka hänen sitten kävisi mahdolliseksi selittää vaitiolonsa, jos sattumalta rouva Scilly saisi kuulla rouva Raffrayen olleen Julie Archambaulfin paras ystävä. Hänen äänettömyytensä tällä hetkellä voi hänet panna mitä vaarallisimpien selkkauksien alaiseksi. Se oli epäilemättä hänen ensimäinen suuri valheensa kihlatulleen. Mutta mistä hän olisi saanut voimia puhua? Ensiksikin tuon vähäisen keskustelun hänessä aiheuttama mielenliikutus oli ikäänkuin lamauttanut hänen toimintakykynsä. Sellaisia me olemme kaikki: me voimme edellyttää mielessämme mitä oudoimpia asianhaaroja, mutta me emme ota lukuun noita vähäpätöisiä, jokapäiväisiä asioita, kuten vanhoja kieleviä palvelijattaria, jotka ruokapöydässä lavertelevat tuttavainsa kanssa oman maansa kuulumisia ja toisella kertaa lavertelevat rouvallensa, auttaessaan häntä päivälliseksi pukeutumisessa. Francis olisi kenties kohtakin tointunut tuosta ensimäisen hetken hämmästyksestä ja olisi luonnollisesti sanonut: "Rouva Raffraye… niinkö sanotte? Minähän tunnen erään sen nimisen sisareni ystävättären…", jos eivät nämä naiset, joita hän piti niin suuressa arvossa, olisi kunnioituksella lausuneet hänen kavalan rakastajattarensa nimeä. Tuo seikka herätti hänessä jonkinlaista ankaraa ja vastustamatonta suuttumusta, joka kyllä ei ilmaissut mielenylevyyttä, mutta joka oli liiankin luonnollinen. Se, jota nainen on pettänyt, niinkuin Francis luuli itsellensä tapahtuneen, hänen on mahdotonta tukehuttaa sisällisen vihan kuohuntaa sen ihmisen tekopyhyyttä vastaan, joka, tehtyänsä hänelle niin paljon pahaa, sittenkin osaa maailmassa esiintyä kunniallisuuden ja hienotunteisuuden naamio silmillä. Hän ymmärsi heti, että hänen vastenmielisyytensä puhua Paulinesta lemmittynsä kuullen ei ollut mitään sen kauhun rinnalla, jonka tuon inhottavan näyttelijän astuminen tähän huoneeseen näiden teeskentelemättömien ja puhdassydämisten naisten seuraan hänessä herättäisi. Nähtävästi olivat noiden palvelijattarien puheet ulkoa opittuja läksyjä. Francis ei sitä hetkeäkään epäillyt, tai ei ainakaan tahtonut epäillä. Tiesihän hän, minkä verran totta oli noissa puheissa tuon lesken surusta. Ja Henrietteen olivat nämä puheet kumminkin jo tehneet sellaisen vaikutuksen, että hän viattomuudessaan puhui mahdollisesta tuttavuudesta, jopa ystävyydestäkin tämän juonittelijan kanssa, joka ei tietysti suotta sellaisia valheita itsestään levittänyt. Mutta tarkoittipa Pauline mitä hyvänsä, niin Francis tiesi tehokkaan keinon lopullisesti torjuakseen hänen hyökkäyksiään, jos ne olivat häntä vastaan aiotut. Hulluko hän oli, kun ei heti ajatellut sitä törkeätä, mutta ratkaisevaa keinoa, joka pian suojaisi häntä tuon naisen konnamaisuudelta, olipa hänen täälläolonsa satunnainen tai ei. Hänenhän ei tarvinnut muuta kuin pyytää rouva Scillytä keskusteluun kahdenkesken ja tunnustaa hänelle kaikki. Olihan kerrassaan mieletöntä, ettei hän oitis siihen keinoon turvautunut, vaan sen sijasta vapisi niinkuin rikoksentekijä, kirjoitti rouva Raffrayelle niinkuin lapsi ja valmisti itselleen sellaisia sydäntäsärkeviä huolia kuin äskeinen keskustelu. Kunhan vain kreivitär oli asiasta selvillä, mitäpä silloin kavalimmatkaan hankkeet saisivat aikaan; rouva Scilly asettaisi niitä vastaan äidin tahdon, äidin, joka ei salli koskettavankaan tyttärensä eikä poikansa onneen. Tuntuihan Francis'sta rouva Scilly todellakin äidiltä. Rakastihan tämä häntä äidin rakkaudella. Osoittihan hän hänelle tätä rakkautta joka päivä, tälläkin hetkellä, kun hän, huomattuansa hänet koko päivällisen aikana hajamieliseksi ja synkän näköiseksi, tiedusteli hänen huoliaan, niinkuin usein tyttärensäkin huolia tiedusteli, tuolla lempeällä levottomuudella, joka herää vähimmästäkin asiasta ja joka on syvän hellyyden ylevää lapsellisuutta.
– "Pelkään, poikani", sanoi hän, nojautuen Francis'n käsivarteen noustaksensa pöydästä, "ettei eilinen pahoinvointinne ole vielä aivan ohi…"
– "Niin", sanoi Henriette, "te näytätte niin väsyneeltä ja alakuloiselta! Mikä varomattomuus, ettemme tohtorilta kysyneet, kun hän tänä iltana kävi täällä äitiä katsomassa!.."
– "Kuinka olen käynyt heille rakkaaksi!.." ajatteli nuori mies koettaessaan heitä rauhoittaa oman terveytensä suhteen teeskennellen iloista huolettomuutta, jommoinen ei kuitenkaan koskaan voi täydellisesti pettää todellisen hellyyden valpasta silmää. Kreivitär ja hänen tyttärensä eivät lakanneetkaan illan kuluessa heittämästä häneen salaa pelonalaisia katseita, ja kumpikin oli jo niin tottunut tulkitsemaan hänen kasvojensa ilmeitä, että vaivatta siinä huomasivat jonkun sisällisen tuskan milloin selvempiä, milloin hämärämpiä jälkiä. Tämän johdosta eivät hekään puolestaan kyenneet siihen vapaaseen keskusteluun, joka oli käynyt heille suloiseksi tavaksi ja joka vuorotellen vilkastui ja laimeni, antamatta aihetta väärinkäsityksiin tai salatarkoituksiin. Ensimäisen kerran, sittenkuin Francis oli saapunut Palermoon, rauhallisen kotihuoneen ilma tuntui muuttuvan raskaaksi, ensimäisen kerran sattui heidän välillänsä noita outoja ja painostavia äänettömyyden kohtauksia, jotka niin monesti lämpimän kodin onnelle pelottavaa myrskyä ennustavat. Olot ympärillämme pysyvät entisellään, samat esineet samojen kasvojen kehyksenä, ja sittenkin kaikki tuntuu muuttuneelta. Semmoiset hetket ovat täynnä hämärää mielenahdistusta kaikille, mutta sille ne käyvät varsin tukaliksi, joka tuntee niiden salaisen lähteen. Kun vihdoin Henriette, haihduttaakseen tämän loppumattoman illan käsittämätöntä hermostumista, istuutui pianon ääreen soittaakseen, Francis tunsi vapautuneensa raskaasta kuormasta. Henrietten soiton kuunteleminen tuotti Francis'lle tavallisesti sanomatonta nautintoa. Nuoren tytön koko henkielämä kävi ikäänkuin näkyväksi ja tuntuvaksi hänen vakavassa, yksinkertaisessa ja syvää tunnetta ilmaisevassa soittotavassaan, kun hän esitti lempisäveltäjiensä teoksia. Hän soitti sekä tunnollisesti että virheettömästi, sillä valheellisuuden pelossaan hän oli mitä suurimmalla kärsivällisyydellä ja tarkkuudella koettanut perehtyä soittamansa kappaleen luonteeseen, jottei hän liiallisella tunteellisuudellakaan säveltäjän tarkoitusta pettäisi. Muutamat kohdat Beethovenin teoksista tuntuivat Francis'sta, kun niitä näin soitettiin, hartauden huokauksilta, lemmityn hänen tiellensä valamalta siunaukselta, aivan kuin jaloutta ja hellyyttä uhkuva olento olisi laskenut kätensä hänen päälaellensa. Mutta hänen nykyisessä tilassaan tuo soitannon tenhovoima ei pystynyt häntä rauhoittamaan, vaan päinvastoin yhä enemmän lisäsi hänen levottomuuttaan. Hän oli ottanut suuren Serra di Falcon, Sisilian maisemakuvia sisältävän kuuluisan kirjan ja selaili sitä näennäisellä tarkkaavaisuudella, jonka täytyi tuntua sitä luonnottomammalta, kun rouva Scilly ja Henriette vähintäin kymmenen kertaa olivat hänelle näitä kuvia näyttäneet. Tämä asento ainakin salli hänen jälleen vajota ajatuksiinsa, jotka hänen oli täytynyt keskeyttää, vastataksensa rouva Scilly'n ja Henrietten kysymyksiin ja koettaessaan toisaalle kääntää heidän huolestuneen huomionsa. Hänen päivällispöydässä äkkiä heränneet tunnustustuumansa palasivat hänelle mieleen, ja hänen katseensa siirtyivät kirjan lehdistä kreivittäreen, joka oli ottanut jatkaakseen tyttärensä alottamaa ompelutyötä. Francis tutki kauan noita laihtuneita, ikäänkuin kuluneita kasvoja, joiden jaloutta eivät kärsimykset eivätkä taudit olleet vähentäneet. Niinkuin jokainen, joka on aikeessa ryhtyä vaikeaan keskusteluun, Francis'kin koki jo edeltäpäin syventyä kaikkiin sen yksityiskohtiin, jottei taitamattomasti lausuttu sana mitään pilaisi. Hän kuvaili mielessään tuota kahdenkesken-oloa tuon jaloluonteisen naisen kanssa ja näki kertomuksen vaikutuksen hänen herkkään omaantuntoonsa. Mitä hänelle tuon tunnustuksen kestäessä sanoisivatkaan nuo surunvoittoiset kasvot, joiden jokaisessa piirteessä ilmeni hurskaan kieltäymystä? Ja varsinkin nuo siniset silmät, jotka väriltänsä muistuttivat Henrietten silmiä ja ilmaisivat niin puhdasta, niin nuhteetonta hartautta, mitä ne hänelle sanoisivat? Hän kuuli lausuvansa kertomuksensa ensimäiset sanat, jotka ilmoittivat hänen tuntevan tuon rouva Raffrayen, mistä edellisenä iltana oli ollut puhetta. Kuinka olivatkaan, hänen näin alkaessaan, nuo silmät kummastunutta hyväntahtoisuutta täynnä! Kuinka ne vähitellen synkkenivät, ihmettelivät, surkuttelivat, kun hän asiansa tärkeyttä esitteli, yksityiskohtia luetteli. Eihän hänen tunnustuksensa kreivittären ankaran omantunnon tuomitsemana muuta sisältänyt kuin inhottavaa avioliiton rikkomista. Silloin hän koetti puolustautua. Hän puhui rakkautensa vilpittömyydestä. Hän selitti tälle naiselle, joka ei elämästä muuta tuntenut kuin velvollisuuden vaatimuksia, millä vastustamattomalla tenhovoimalla intohimoinen rakkaus nuorisoa houkuttelee. Tietysti tämä hänen kertomuksensa ensimäinen osa olisi hänelle sanomattoman vaikea esittää, mutta varmaankin rouva Scilly'n mieli sulaisi, varsinkin hänen kuullessaan millä kidutuksella Francis oli saanut tämän rikoksensa sovittaa. Hän koetti häntä tutustuttaa mustasukkaisuuden mielettömiin tuskiin. Hän saneli hänelle seikkaperäisesti kärsimyksensä historiaa, johti hänet askel askeleelta tuota ristintietä, jota hän itse yhä uudelleen, vieläpä eilisiltanakin, oli muistoissansa vaeltanut, aina sen päätekohtaan saakka. Hän selitti hänelle, kuinka häntä oli petetty melkeinpä hänen silmiensä edessä, kuvasi epätoivonsa, kun hän näki vaunuista laskeutuvan ja kilpailijansa ovesta katoavan tuon solakan, hunnun peittämän naisen, jonka hän oli arvannut Paulineksi. Hän kertoi, salaamatta mitään armottomasta kohtelustaan, kuinka hän oli törkeästi välit rikkonut ja kuinka hän sitten, tehdäksensä tämän välirikon pysyväiseksi, oli niin kauan oleskellut kaukana Parisista, harhaillut muukalaisena vierailla mailla. Eiväthän Henrietten äidin jalot kasvot ja syvät silmät voisi olla hänen kurjuuttansa säälimättä. Hänen surkean kertomuksensa toinen osa oli siis arkaluontoinen, mutta mahdollinen esittää. – Piti siirtyä kolmanteen, kertomaan mitä hänen palattuaan tapahtui. Hän kuvasi keskustelunsa rouva de Sermoisen kanssa, ja kuinka hänelle kerrottiin lapsen syntymisestä. Silloin rouva Scilly'n, nuhteettoman kristityn, silmät kohosivat häneen. Mikä niissä kuvastui? Ja tuo ankarapiirteinen suu, minkä kysymyksen se oli hänelle tekevä? Olihan se niin monta kertaa hänen kuultensa, vieläpä tänä iltanakin, hänelle puhunut noista pienistä raukoista, joille emme koskaan voi täydelleen velkaamme maksaa, koska he eivät ole elämän lahjaa pyytäneet. Hän kuuli kysymyksen: "Kenenkä näköinen tuo lapsi on?" Ja hän vastasi: "En ole häntä koskaan nähnyt." Kreivittären silmät sattuivat uudestaan häneen. Minkälaisina? Kuinka kestää sitä katsetta? Ei, tuo sielu, joka uhkui kristillistä rakkautta, ei voinut koskaan hänen kohtalonsa kovuutta sääliä, koska se ei muuta ollut kuin täysin ansaittu rangaistus. Näin oli tuo äiti, joka oli aina elänyt ainoastaan lastansa varten, hänelle sanova: "Vaikka teillä olisi kuinka vähän aihetta uskoa tuota lapsi parkaa omaksenne, teillä olisi ollut velvollisuuksia häntä kohtaan." Kuinka selittää naiselle, sellaiselle kuin rouva Scilly, että syynä siihen ehdottomaan äänettömyyteen, johon hän oli sulkeutunut, oli ollut juuri hänen valtava rakkautensa. Jos hän ei olisi niin suuresti rakastanut Paulinea, hänen kärsimisensä olisi tietysti ollut vähemmän kipeä ja hänen haavansa olisivat kasvaneet umpeen eivätkä olisi häntä estäneet lähestymästä Paulinea. "Mutta", jatkoi hänen tuomarinsa, "jos äiti olisi kuollut, olisitteko silloin jättänyt tuon pienokaisen, oman lapsenne kenties, kelle tahansa, oman onnensa nojaan?.." Hän vastasi: "Eihän se ole minun lapseni…" Ja tuo jalo nainen lausuisi hänelle kenties tuon kamalan vastauksen: "Jospa kuitenkin…", niinkuin hän itsekin oli niin monta kertaa sanonut peläten kohdata tuota elävää arvoitusta. "Oletteko edes koskaan tiedustellut", kuului rouva Scilly jatkavan, "kuinka rouva Raffraye vapautensa käytti? Ihmisluonto ei voi niin täydellisesti muuttua, ja mitä me olemme hänestä kuulleet kerrottavan tänään, ei ole kunniattoman naisen tapaista…" Oliko hänen silloin väitettävä vastaan? Oliko hänen tälle vilpittömälle naiselle puhuminen tuosta kamalasta tekopyhyydestä, jota hän oli luullut arvaavansa vanhan, kunniallisen näköisen palvelijattaren valheellisesta kertomuksesta? Ja oliko hänellä todisteita tästä tekopyhyydestä? – "Ei, tuo keskustelu on liian tuskallinen…", päätti hän, kun ilta oli lopussa ja Henrietten soittamat, valittavat ja kaihomieliset sävelet, jotka olivat säestäneet tuota outoa, mielikuvituksen luomaa sananvaihtoa, vähitellen vaikenivat. Francis olisi voinut väittää todellakin kuulleensa muutamia rouva Scilly'n muka lausumista sanoista, niin valtavana oli tuo mielikuvitus hänessä esiintynyt. "Liian tuskallinen", jatkoi hän aivan ääneen, kun vihdoinkin oli yksin huoneessaan. Sinne palattuaan hän muisti yöllä kirjoittamansa kirjeen ja ajatteli: "Mieletöntähän olisi sellaisiin selkkauksiin antautua, kun ei vielä tiedä, eikö niitä voisikin välttää. Täytyy palata todellisuuteen. Ensiksikin, rouva Raffraye ei ole minulle vastannut. Se seikka on kieltämätön. Miksikä ei?.." Ajatus, joka jo joskus ennenkin oli johtunut hänen mieleensä, palasi uudelleen: "Jospa hän sittenkin vain sattumalta on tullut tänne ja kenties hän hyvinkin pelkää joutua minun kanssani uusiin tekemisiin yhtä paljon kuin minä pelkään joutua hänen kanssansa tekemisiin. Ehkäpä tämä äänettömyys merkitseekin sitä, ettemme enää toisiamme tunne. Jos niin olisi, niin eihän minun enää tarvitsisi puhua rouva Scilly'lle?.. Jospa niin olisi…" Ja äkkiä hänen toivonsa kävi niin hartaaksi, että se ikäänkuin kasvoi varmuudeksi hänen mielessään. "Hänen palvelijansa häntä kiittävät; mitä se todistaa? Että hän on ollut tarpeeksi viekas teeskentelemään syvää surua tuon inhottavan Raffrayen kuoltua. Mutta tästä teeskentelystä edellyttämäni salavehkeen sepittämiseen on kumminkin pitkä matka. Ei, hän ei varmaankaan enää tahdo minua tuntea eikä senvuoksi tahdo tutustua rouva Scilly'hin eikä Henrietteenkään, joiden seurassa hän ei voisi olla näkemättä minua. Ja sitäpaitsi, missä esitteleminen tapahtuisi? Henriette ja hänen äitinsä syövät omassa huoneessaan. Rouva Raffraye, joka todellakin mahtaa olla kipeä, koska hänet on näin kauas lähetetty, nauttii luultavasti ateriansa kotonaan. Edelliset eivät käy koskaan lukusalissa, tuskin Paulinekaan. Kaupungissa meillä ei ole yhtään tuttavaa. Ainoa paikka, missä tuo tutustuminen siis voisi tapahtua, on koridori tai porraskäytävä. Turhaa pelkoa siis, tai ainakin liian aikaista; parempi kaikissa tapauksissa odottaa."
* * * * *
Hän koetti täten rauhoittua ja luulipa vihdoin todellakin uskovansa mitä itselleen uskotteli. Mutta tuskin oli vuorokauttakaan kulunut, kun hän jo huomasi, minkä verran hän oli pettynyt. Oi, nuo kohtaukset koridoreissa ja porraskäytävissä, jotka hotellin laajuudesta huolimatta olivat mahdolliset, luultavat, jopa välttämättömätkin, ja jotka hän oli melkein vaarattomiksi arvostellut, niissähän juuri vaara piilikin, sehän oli selvä. Näytti kyllä siltä, kuin rouva Raffraye toistaiseksi olisi lujasti päättänyt supistaa tuollaisiin satunnaisiin yhtymyksiin kaikki tutustumismahdollisuudet, joita odottamaton ja pelottava läheisyys tarjosi. Ei siinä kyllin, ettei hän tämän vuorokauden kuluessa ollut vastannut Francis'n kirjeeseen, hänen palvelijattarensakaan eivät enää syöneet samaan aikaan eivätkä samassa pöydässä kuin muut palvelijat. Tuo pieni seikka, joka ei itsessään paljoakaan merkinnyt, kasvoi Francis'n silmissä erinomaisen tärkeäksi. Eikö se todistanut, että heidän rouvallensa oli kerrottu palvelijattarien keskisistä puheista ja ettei tämä suonut mitään yhteyttä, ei palvelijainkaan puolelta, oman, kolmannessa kerroksessa sijaitsevan asuntonsa ja toisen kerroksen kreivittären perheeseen kuuluvien asukkaiden välillä. Kaikki siis nähtävästi järjestyi nuoren miehen mieltä myöten. Hänen kihlattunsakin levottomuus, joka oli herännyt Francis'n tuona rauhattomana iltana varomattomasti osoittaman mielenliikutuksen johdosta ja joka olisi voinut päättyä mitä tuskastuttavimpaan tutkintoon, oli heti haihtunut. Siihen ei paljoa tarvittu. Sana, katse, kädenpuristus, kun Francis oli sattunut tapaamaan hänet yksin salissa yhdeksättä käydessä aamusella, jolloin katettu teepöytä jo heitä odotti, oli riittänyt lempeätä lasta rauhoittamaan. Luonnottomin asema, johon hän koskaan olisi voinut ajatella joutuvansa, tuntui siis selviävän mitään seurauksia tuottamatta, ja hänen olisi niin muodoin pian pitänyt palata onnensa päivinä saavutettuun tasapainoonsa. Mutta niin ei käynyt. Jo heti aamusella, hänen vain astuessaan nuo neljäkymmentä askelta omasta huoneestaan rouva Scilly'n salonkiin, hän ymmärsi, missä määrin hänen entinen rakastajattarensa vielä kykeni hänen rauhaansa häiritsemään, toimimattakin, paljaalla läsnäolollaan. Syövyttänevätkö muutamat liian kauan kestäneet surut hermoihimme tai aivoihimme todellisen vamman, joka umpeen kasvettuansakin jättää samanlaisen hellän arven kuin liian hitaasti parantuneet haavat? Siitäkö Francis'n hermostunut mielentila johtui, vai olivatko sen syyt paremminkin haettavat siitä seikasta, ettei hän voinut ajatella Paulinea ajattelematta heti erästä toistakin? Hän oli hetkeksi pysähtynyt katsellakseen käytävän portaita, jotka bamburuokojen ja muiden ulkomaisten kasvien koristamina kohosivat ylikertaan, ja tuossa tuokiossa eräs ajatus oli salamana iskenyt hänen mieleensä: "Jos näkisin heidät nyt tuossa, portaita laskeutumassa." Ja mielikuvituksessaan hän näki kaksi naista. Toinen – hän tunsi hänet jo ensi silmäykseltä – oli menneiden aikojen Pauline, Pauline eron hetkeltä, kalpeudessaan ja heikkoudessaankin niin voittamattoman nuori ja kaunis, mutta nyt elämän koskettamana, rasittamana, uuvuttamana, murjomana. Ja hän talutti kädestä pientä tytärtään. Mimmoiset olivat hänen silmänsä ja hänen kasvojensa piirteet, tuon lapsen, josta hän ei muuta tiennyt kuin että hän eli ja hengitti, että hän oli edellisenä päivänä laskenut jalkansa tämän jokapäiväisen käytävän marmoriportaita peittävälle punaiselle matolle ja että hänen tuntemattomat kasvonsa olivat hetken ajan vilahtaneet noiden lehtien kehyksessä? Tuo ajatus oli tuntunut kouristavan hänen sydäntänsä ja oli herättänyt hänessä niin oudon tuskan, että hän oli kiireesti paennut rouva Scilly'n ovea kohti. Kun hän siitä palatessaan kymmenen aikaan joutui samaan paikkaan ja näki edessään saman käytävän ja samat portaat, hän joutui uudelleen saman ajatuksen ja saman tuskallisen vaikutuksen valtaan, ja niin kävi puolenpäivän aikaankin. Ja yhä valtavampana sama mielenahdistus hänessä esiintyi, kun hän kulki siitä kreivittären ja Henrietten kanssa, heitä seurataksensa heidän tavalliselle kävelymatkalleen. Kuinka Henriette oli viehättävä sillä hetkellä valkoverisessä kauneudessansa, onnensa kirkastamana, ilonsa innostuttamana, ja kuinka hänen siniset silmänsä olivat luottamusta ja selkeyttä täynnä, kun hänen katseensa kohtasi lemmityn katseen! Kuinka vienosti hänen ihonsa raitis puna hohti ruukkukasvien keskellä! Ja kuinka Francis häntä rakasti, kuinka palavasti rakasti! – Ja pakottautuen hymyilemään silläkin hetkellä, jolloin tuo kammottava kohtaamispelko sai hänen sydämensä niin tuskallisesti vavahtamaan, Francis antoi lemmitylleen rakkauden osoitteen, josta tällä ei ollut vähintäkään aavistusta.