Nuori mies luki yhä uudelleen nämä lauseet, jotka olivat niin lyhyet, mutta joissa hän huomasi niin vilpitöntä ja sääliväistä ystävyyttä, että jos ei se kyennyt hänen puoliansa pitämään, niin vastarinta varmaankin oli voittamaton. Mitä mahtoikaan tuo toinen kirje kätkeä? Hän ei uskaltanut sitä avatakaan, niin suuresti hän pelkäsi kouraantuntuvaa todistetta Henrietten tunteiden muuttumisesta. Jo ensimäisestä sanastahan oli käyvä selville, kuinka täydellinen tuo muutos oli, siitä nimittäin, miksikä Henriette häntä kirjeessään nimittäisi. Mutta täytyihän hänen kumminkin lopuksi avata kirje, ja sen sisällys vihdoinkin sammutti hänen toivonsa liekin, joka kreivittären kirjeestäkin huolimatta vielä oli heikosti palanut. Henriette kirjoitti:
"Olen rukoillut Ristiinnaulitun kuvalta rohkeutta voidakseni kirjoittaa mitä minun täytyy sille, jonka nimeä kerran uneksin saavani kantaa, sille, jota olen rakastanut niinkuin en koskaan enää ole rakastava, ja hänen tulee tietää, että vaikka minut hänestä erottaa mitä peruuttamattomin päätös, niin hän on aina äitini jälkeen oleva sydäntäni lähinnä. Hänen tulee tietää, ettei hänen morsiamestaan enää tässä maailmassa toisen morsiameksi ole. Tahdon pysyä hänelle uskollisena aina hautaan saakka, vaikka tosin en maailman käsityksen mukaan. Mutta voin itsestäni sanoa, kuten opetuslapsilleen sanoi taivaallinen ystäväni ja lohduttajani, jonka kuva on tässä edessäni: 'En ole enää tästä maailmasta.' Jos minulla ei olisi velvollisuus täytettävänä hellää ja hurskasta äitiäni kohtaan, niin sanoissani voisi olla enemmän todellisuutta, mutta ei enemmän totuutta. Tässä hengessä tämä kirjeeni on kirjoitettu, ja tahtoisin että se, jonka käsiin se muutamien tuntien kuluttua joutuu, ottaisi sen samoin vastaan, että hänessä sitä lukiessa heräisi tuo outo tunne, joka suopi arvoa ja juhlallisuutta kuolleen käskylle. Minulla on kenties oikeus tätä vaatia, sillä jos kärsimys pyhittää kuoleman, niin minä luulen, että olen kärsinyt niin paljon kuin ihminen voi kärsiä. Ainakaan en koskaan ole voinut suurempaa kärsimystä kuvitella.
Vaikka nämä ovat kovia sanoja kuunnella ja vielä kovempia sanoa, niin minun täytyy niissä pysyä, sillä minun tulee puhua niinkuin puhuisin itselleni, niinkuin omatuntoni vaatii. Niin, tämä kärsimys on ollut kauhea, sillä minun on äkkiä, ilman valmistusta, ollut pakko tunnustaa, että kuukausmääriä olin elänyt unelmassa ja etten tietänyt mitään hänestä, jota rakastin, en mitään hänen entisyydestään ja tuskinpa mitään hänen luonteestaankaan. Hän oli pitkien vuosien kestäessä tuntenut toisia tunteita, kokenut iloja ja suruja, joista minä en mitään tiennyt. Hänen muistoaan painoivat sellaiset teot, joihin en olisi voinut luulla kunnon miehen kykenevän ja jotka vielä tälläkin hetkellä tuntuvat minusta niin mahdottomilta uskoa, että jos eivät niiden surkeat seuraukset minua niin armottomasti ruhjoisi, niin en vieläkään niitä todeksi uskoisi, vaan vieläkin luulisin niitä hirvittävän unelman houreiksi. Minä en hänen arvostelijaksensa kohoa. Minä en häntä tuomitse. Olen äitini sanoista ymmärtänyt, ettei hän ole nuorista miehistä ainoa, jonka entisyys kätkee sellaisia salaisuuksia, vaan että useimmat päinvastoin ovat hänen kaltaisiansa. Olin luullut häntä muita paremmaksi. Olin ollut niin ylpeä hänestä, niin ylpeä hänen sielunsa jaloudesta, niin täydellisesti vakuutettu siitä, että olisin voinut tietää hänestä kaikki, seurata hänen elämäänsä tunti tunnilta, hetki hetkeltä, ennen niinkuin nytkin – niin, tietää hänestä kaikki, saadakseni vain jokaisesta hänen teostaan, jokaisesta hänen pyrinnöstään yhä enemmän rakkauden, kunnioituksen, ihailun aihetta. Ah, olinhan kumminkin lukenut kirjoista, joita minun olisi pitänyt uskoa, ettei maailman rakkaus muuta tarjoa kuin surua ja pettymystä; olinhan lukenut, että on mieletöntä panna toivonsa ja luottamuksensa kehenkään muuhun kuin Vapahtajaan. Sen sijaan, oi Jumalani, että olisin tätä neuvoasi noudattanut, kiitin sinua joka päivä siitä, että yksin minä olin saanut rakastettavakseni ystäviä, jotka eivät luottamustani ja toivoani pettäneet. Rakas, hyvä Jumalani, jos sokeasta ylpeydestä sen tein, niin kyllä olenkin rangaistukseni saanut! Olen nähnyt hänen valehtelevan, nähnyt lemmittyni valehtelevan. Olen kuullut hänen tunnustavan tekoja niin häpeällisiä, etten voi niitä unhottaa. Sain tietää, että hän oli minua viikkomääriä pettänyt, osoittamatta minulle senkään vertaa ystävyyttä, että olisi itse tunnustanut ja siten säästänyt minulta tuon kauhistavan yllätyksen. Hän oli jakavinansa meidän yksinkertaisen ja rauhallisen elämämme, vaikka tämän ohessa salaa eli toista elämää. Tekopyhyyttä oli jokainen hänen hymynsä, jokainen hänen katseensa, jokainen hänen sanansa kokonaisen kuukauden kestäessä. En minä mustasukkaisuudesta kärsi, vaikka minun kyllä on kauheata ajatella, että hän on samat sanat muillekin sanonut eikä vain minulle, että hän on toista rakastanut, niinkuin olen luullut hänen minua rakastavan, ja ettei asia mitenkään, ei mitenkään ole muutettavissa. Mutta tässä ei kumminkaan ole pahimman tuskani aihe. Siinä se on, etten enää voi kunnioittaa häntä, jota en ole herennyt rakastamasta.
Jos olen näin eksynyt valittamaan huoliani kirjoittaessani sille, josta ne ovat lähteneet, niin en sitä tee kapinallisessa mielessä, sillä olen suostunut kantamaan ristini. Vaan olen sen tehnyt tietäen, että hän yksin voi huoliani lievittää käyttäytymällä niin, että voin ajatuksissani häntä kohdella, ellen niinkuin ennen, niin ainakin toisin kuin nyt. En minä suinkaan tahdo kapinoida kärsimyksiäni vastaan: luulenpa päinvastoin että niitä siunaan, jos niistä voi jotakin hyvää koitua kolmelle onnettomalle, joista kaksi on rikoksellista ja kolmas viaton. Vaikka minä sanoessani itseni irti hänestä, jolle olin lupautunut, olen hänellekin antanut täyden vapautensa takaisin, ja vaikka hänen ei siis tarvitse välittää tästä viimeisestä pyynnöstäni, jonka olen aikonut hänelle lausua, niin tiedän kumminkin, ettei kaikki ole ollut valhetta siinä hellyydessä, jota hän on sanonut tuntevansa minua kohtaan, ja ettei hän tätä viimeistä harrasta pyyntöäni hylkää… Hänellä on kuljettavana tie, joka ei enää ole minun tieni, mutta jossa, elköön hän sitä unhottako, kaikella sydämelläni, kaikilla rukouksillani tahdon häntä seurata. Jos hän on voinut luulla tahtoessaan antaa minulle elämänsä, että tuo elämä oli hänen omansa, niin ei hän nyt ainakaan voi sitä luulla. On olemassa lapsi, hento ja heikko tyttönen, jolla olisi oikeus turvautua häneen, jos hänkin tietäisi kaikki. On olemassa onneton nainen, jonka hän on syössyt kurjuuteen. Ei ole minun soveliasta sanoa sen enempää, mutta jos kerran kuulisin, että se, joka on ollut kihlattuni, on sovittanut mitä tuosta hirveästä menneisyydestä vielä on ollut sovitettavissa, niin siunaisin, toistan sen vieläkin, siunaisin sitä iskua, joka erottaessaan meidät antoi hänelle tilaisuuden täyttää ehdottoman, välttämättömän velvollisuutensa. Luotan niin suuresti tuohon raamatunlauseeseen: 'Mitä ikinä te anotte Isältä minun nimessäni, sen hän antaa teille', etten voi epäilläkään ettei niin olisi käyvä. Olen päinvastoin täydellisesti vakuutettu, että nuo kaksi sielua, jotka ovat toisilleen niin paljon pahaa tehneet, pelastuvat siten, että tunnustavat vastuunalaisuutensa kolmatta kohtaan, joka on ollut heidän koettelemuksensa ja josta heille kenties lunastus koituu. Niin, olen rukoillut, että se tapahtuisi huolimatta kaikista esteistä, jotka nyt näyttävät kumoamattomilta. Ainoa este, joka minusta riippuu, on nyt hävinnyt, koska liittomme on ratkaisevasti purettu. Ja toisetkin kyllä häviävät, sitä en epäile, ja sinä päivänä en ole kyyneliäni katuva. Olen kumminkin niitä paljon vuodattanut ja hyvinkin katkeria. Mutta onhan ihmisiä, jotka antavat henkensä pelastaaksensa sen, jota rakastavat. Voi kai samalla ilolla tarjota kyynelensä sen hyvän lunastamiseksi, mikä on kalliimpi katoavaista elämäämme. Semmoisiksi lunnaiksi olen tahtonut tarjota tuskani. Sentähden olen luullut velvollisuudekseni paljastaa todelliset ajatukseni ja tunteeni. Kiitän Jumalaa, että olen sen jaksanut tehdä.
Henriette Scilly."
Tämä viaton ja kaunistelematon kirje, johon lapsi parka oli tahtonut panna sydämestään kaiken, mikä suinkin oli mahdollista, erosi niin suuresti siitä, mitä Francis oli odottanut, että hänen täytyi lukea se useampia kertoja, ennenkuin tajusi olevansa täydessä tolkussaan. Unennäköä se ei sittenkään ollut. Henrietten käsiala siinä oli, hänen hieman avuttomat ja jäykät puhetapansa, kun hänen piti ilmaista ajatusta, joka oli hänestä vaikea selittää, hänen tuntemistapansa varsinkin ja hänen melkein sairaloinen tunteellisuutensa, joka oli herkkä vähimmillekin vivahduksille. Hän oli käyttänyt kolmatta persoonaa, jottei hänen olisi tarvinnut pahoittaa Francis'n mieltä käyttämällä uutta nimitystä, sillä hän arvasi Francis'n tätä pelkäävän. – Hänen uskonnollinen hartautensa, kärsimyksissä ristinkantamiskiihkoksi kehittyneenä, oli hänet johtanut tähän hurjaan haaveiluun, herättänyt hänessä tuon mielettömän tuuman kehottaa lemmittyänsä menemään entisen rakastajattarensa kanssa naimisiin. Niin, epäilemättä hän oli katkeria kyyneliä vuodattanut jo kuvitellessaankin sellaista liittoa. Ja mikä hellyys tuossa rakkaudentunnustuksessa, joka häneltä pääsi samassa hetkessä, jolloin hän ainiaaksi luopui tämän rakkauden tuottamasta suloudesta, vaikka hän vieläkin olisi voinut sitä nauttia!.. Ainiaaksiko?.. Ajatellessaan että tämä kirje, josta virtasi viattoman ja ihanan sielun valtavaa viehätystä, oli samalla jäähyväiskirje. Francis tunsi joutuvansa sellaisen epätoivon raivon valtaan, joka nostaa meidät kapinaan kuolemaakin vastaan. Se oli tuollainen silmitön vimmanpuuska, joka pakottaa uhrinsa heittäytymään laivaan, rautatievaunuun, hevosen selkään. Hänen täytyy lähteä liikkeelle viipymättä, ajasta ja matkasta huolimatta, hänen täytyy rientää, saapua kaipaamansa luo määräajan kuluessa. Avojaloin hän sellaisina hetkinä juoksisi vaikkapa palavilla hiilillä joutuakseen ajoissa puristamaan ystävän kättä, päästämään epätoivoisen huutonsa: "Elä lähde, elä minua hylkää!.." Voimattomaksi useimmiten tuo huuto jää, eikä se välttämätöntä eroa estä. Mutta ilmoille sen kumminkin täytyy päästä. Francis katsoi kelloonsa. Vähän vailla kaksitoista. Messinasta Palermoon kulkeva juna, joka pysähtyi Cataneen, lähti kahden aikaan. Kymmenen aikaan hän oli saapuva Continentaliin. Rouva Scilly ja Henriette olivat sanoneet lähtevänsä ylihuomenna, aamusella. Olihan hänellä siis aikaa viimeiseen otteluun… Pitkiltä hänestä tuntuivat nuo kaksi tuntia, hitailta sisilialaisen pikajunan pyörät, kun hän oli noussut vaunuun. Lentää sen olisi pitänyt, kiitää niinkuin linnut, jotka avaruutta halkovat. Vaununsa avonaisesta ikkunasta hän näki niiden liitelevän, itse istuessaan kalvavien huolien maahan sitomana. Ja sitten, kun yö oli pimeyteensä upottanut maisemakuvatkin, jotka yksitoikkoisina hänen ikkunansa ohitse vilahtivat, niin ettei hän niilläkään voinut ajatuksiansa viihdytellä, mitkä kamalat aavistukset kohosivatkaan silloin pimeyden tyhjyydestä häntä kiusaamaan, niin että hän vihdoin kuvitteli sellaistakin, että juna suistuisi raiteilta tai tapaturma keskeyttäisi matkan, ennenkuin hän ehti määräpaikkaansa! Hurjan kärsimättömyytensä houreissa hän meni niin pitkälle, että kun hän vihdoinkin huomasi onnellisesti saapuneensa perille ja astuvansa Palermon asemasiltaa, tämä luonnollinen asia tuntui hänestä odottamattoman hyvältä enteeltä. Vihdoinkin hän oli päässyt samaan kaupunkiin kuin Henriette, päässyt häntä näkemään.
* * * * *
Näissä mielettömissä matkoissa, joihin ryhdymme intohimoisen tunteen pakosta, sentähden ettemme enää kestä eroa, on aina lopulla hyydyttävä pettymyksen hetki, se nimittäin, joka lähinnä seuraa perilletuloa. Päästyämme matkamme päähän kärsimättömyydestä vavisten, järki melkein sekaisin palavan innostuksemme kiihkosta, me törmäämme noita pieniä aineellisia esteitä vastaan, jotka uudestaan erottavat meidät siitä, jota rakkautemme etsii meidän noin vimmatusti rientäessämme. Francis'hin nämä pienet hermostuttavat esteet vaikuttivat sitä tuskastuttavammin, kun hänen oli kestettävä palvelijainkin sanattomia huomautuksia. Ensiksikin siinä oli Continentalin ovenvartia, jonka ilmeinen hämmästys pistoksena tunki nuoren miehen vuotavaan sydänhaavaan. Hänen elämänsä draama, joka oli kehittynyt hotellin, uteliaisuutta ja juoruja vilisevän talon keskellä, ei voinut kokonaan jäädä palvelijain huomaamatta. Nayrac tiesi sen jo edeltäpäin, ja tämä häntä vaivasi. Mutta enemmän vielä tuo tunne yltyi hänen tavatessaan Vincentin, jonka hän kohta käski luokseen pyytääkseen häntä toimittamaan kreivittärelle kiireessä kyhätyn kirjelipun. Hänen pitkän kihlausliittonsa lämpimänä aikana tuon vanhan sotamiehen tuttavallinen ystävyys oli häntä suuresti miellyttänyt. Nyt sitävastoin uskollisen palvelijan kasvoissa kuvastuva neuvottomuus ja hämmästys uudisti hänessä tuon tunteen, että hänen sydämensä herkimmät ja arimmat salaisuudet olivat heitetyt palvelijakunnan pohdittaviksi. Ja sitten, kuinka kaikki nyt oli muuttunut! Ennen hän oli astunut rouva Scilly'n salonkiin niinkuin omaansa, lupaa pyytämättä, ja nyt hänen täytyi vieraana ilmoittautua! Hän oli palannut huoneeseensa odottamaan kirjeensä vastausta. Osaston palvelijan tehdessä hänen vuodettaan ja toisen sytyttäessä tulta Francis muisteli, miltä tämä huone oli näyttänyt hänen saapuessaan tänne ensimäisen kerran Parisista kihlattuansa tapaamaan, kuinka se silloin, kukkasien koristamana, oli iloisesti hänelle hymyillyt aamun sinertävässä kirkkaudessa. Kuinka ikävältä näyttikään se nyt kynttilöiden valossa ja epäjärjestyksessään, hänen siihen nyt odottamatta palattuansa. Ja miksikä Vincent niin kauan viipyi? Vihdoinkin kunnon mies palasi ilmoittamaan, että kreivitär odotti. Mitä olisikaan hän antanut saadaksensa tietää, oliko Henriettekin siellä!.. Mutta hänen ei johtunut mieleenkään sellaista kysyä. Etehisen ovi jo hänelle aukeni, sitten salin ovi. Tuon suuren, paljastetun huoneen tyhjyys kouristi hänen sydäntänsä niinkuin äsken hänen omankin huoneensa kolkkous. Yksi ainoa lamppu valaisi sen alastomuutta, jonka silmiä loukkaava prameus kävi niin tuntuvaksi nyt, kun siinä ei enää ollut noita naisellisesti aistikkaita pieniä koristeita, jotka olivat antaneet sille elävän muotonsa. Kaikki oli kadonnut: haalea väriset kankaat, jotka olivat verhonneet uutuudesta loistavia, punaisella päällystettyjä huonekaluja, muotokuvat, jotka painoivat persoonallisen leimansa vähimmänkin pöydän tai kuvahyllyn nurkkaan, pienet koristekalut, jotka tässä satunnais-asunnossa johtivat mieleen oman kodin lämpöä, kirjat, jotka iltapuhteiden pituutta sulostuttivat, kukkavihkot, joiden järjestämisessä Henrietten viehättävä kauneusaisti ilmeni. Keskellä tätä Francis'n mielestä kammottavaa kolkkoutta seisoi kreivitär, mutta yksin, kasvot levottomuudesta väristen.
– "Ah, lapsi raukkani", sanoi hän astuen nuorta miestä vastaan, "ette siis ole kirjeitämme saanut?.."
– "Siksi että olen ne saanut minä olen tullut", vastasi tämä. "Tahdon puhua neiti Scilly'lle vielä kerran. En voi erota hänestä näin, eikä hänkään voi syytetyltä kieltää oikeutta puolustautua… Rukoilen teitä, pyytäkää häntä ottamaan minut vastaan, viideksi minuutiksi vain, teidän läsnäollessa… Sitten, lupaan sen kunniani kautta, en enää koetakaan häntä lepyttää, päättäköön mitä tahansa, mutta armosta, kerran vielä, viimeisen kerran…"
– "Voi", vastasi äiti päätänsä pudistaen, "olen juuri itse koettanut häntä siihen taivuttaa, äsken, kun kirjelippunne sain… Te ette tiedä, minkä horjumattoman päätöksen olen kohdannut. Hän väitti, ettei hän enää aikonut mennä huoneestaan ulos, ennenkuin oli aika lähteä laivalle. Enhän kumminkaan voi häntä pakottaa puhumaan teille, ja te kai olette liiaksi hienotapainen voidaksenne häntä kadulla lähestyä julkisesti, vastoin hänen tahtoansa… Kuulkaa, Francis", jatkoi hän, "jos olen todellakin ollut teille hyvä, niinkuin viime kirjeessänne sanoitte, jos te minua kohtaan tunnette sitä kiitollisuutta, jota väitätte tuntevanne, niin minä nyt puolestani teitä rukoilen, antakaa meidän mennä koettamatta häntä tavata. Siitä vain syntyisi häpäiseviä juttuja. Ja sitäpaitsi asia voisi johtaa mitä turmiollisimpiin seurauksiin. Hän on ollut niin sairas! Hän on vieläkin perin hermostunut! Ah, elkää häntä minulta surmatko, ja hyödyttä vielä, sillä, vannon sen teille, ja onhan minulla oikeus vaatia että uskotte, hän kuolee, ennenkuin suostuu päätöksestään luopumaan; aika yksin voi häntä taivuttaa…"
– "Mutta", jatkoi nuori mies, "lupaattehan, että saan hänelle kirjoittaa… Suostuttehan toimittamaan hänelle kirjeeni, ennenkuin hän lähtee…"
– "Olen sitäkin ajatellut, saatte minua uskoa", sanoi äiti, "ja olen kysynyt häneltä, mitä hän tekisi, jos saisi teiltä kirjeen. – 'Polttaisin sen lukematta', vastasi hän…"
– "Hyvä Jumala", vaikeroi Francis heittäytyen tuolille ja tuijottaen avuttomasti tähän synkkään huoneeseen, jossa hän oli niin monta onnellista hetkeä nähnyt, "minne nyt olen joutuva! Hirveästi olen kärsinyt näinä viimeisinä päivinä, mutta elin sittenkin toivosta. En voinut suostua siihen ajatukseen, että kaikki olisi lopussa meidän kesken, ilman yhtäkään sanaa, ainoatakaan sanaa, yhtä ainoatakaan…"
– "Täytyy vieläkin toivoa", sanoi äiti, "täytyy toivoa ja luottaa minuun…"
XIII.
LUVATUN MAAN TOINEN RANTA
Viisi viikkoa oli jo kulunut siitä, kuin Regina Margherita, Neapelista Palermoon ja Tunisiin kulkeva, sisilialaisen laivaosakeyhtiön höyrylaiva, oli lähtenyt merelle, harmaalle, liikkumattomalle ja kylmälle, ikäänkuin kuolleelle merelle, vieden mukanaan kreivittären ja hänen tyttärensä. Viisi viikkoa oli kulunut siitä, kun Francis, aallonmurtajalla seisten, oli nähnyt tuon laivan etenevän, tasaisesti ja hitaasti poistuvan niinkuin päivätkin, niinkuin tunnitkin, yhtä auttamattomasti kadoten. Jumala, kun täytyy nähdä rakastettunsa noin lähtevän, saamatta hänelle kertoa kuinka suuresti häntä rakastaa, puristamatta hänen kättänsä, sanaakaan sanomatta! Sillä Henriette oli pysynyt päätöksessään, ja nuoren miehen oli täytynyt heittää jäähyväisensä tuolle poistuvalle laivalle vain, joka pienenemistään pieneni, kunnes siitä ei enää ollut jäljellä muuta kuin aukean ulapan ja aavan taivaan avaruuden rajalla liikkuva piste. Tuolle savuhahtuvalle vain, joka hajosi elottomaan ilmaan, hän oli saanut eron katkeruuden kertoa. Sen mukanahan hän näki saavuttamattomiin hälvenevän siunatun rakkausonnensa sulouden, vilahdukselta näkemänsä paratiisin, Luvatun maansa autuuden… Ja viiden viikon kuluttua hän saman aallonmurtajan kaiteeseen nojaten näki toisen laivan lähtevän samasta satamasta, yhtä verkalleen ja tasaisesti etenevän… Se oli iltasella, helmikuun loistavan päivän sammuessa, kirkkaan maiseman vähitellen synkistyessä. Iltahämärässä aallonmurtajaa vasten särkyvät laineet tuntuivat kolkosti kohisevan, niinkuin toisenkin poistuessa tumman sinipunervan, melkeinpä mustan veden pinnalla ja hajoitellessa savuansa samaan äänettömään avaruuteen. Mutta taivaanrannalla mailleen menevä aurinko, kullassa ja purppurassa kylpien, tarjosi satumaisen näyn, – ja vaikka nuoren miehen katse oli syvää kaihoa täynnä, hänen laivan kulkua tähystäessään, oli siinä kumminkin pohjalla kaukaisen, taivaanrannalla hehkuvan kirkkauden heijastus, toivon kipinä äärettömän kaihomielisyyden keskellä, lämmön leyhkä värisyttävässä yössä, johon hänen kohta oli koko luonnon keralla vaipuminen, kun illan rusko sammui ja loittoneva laiva kokonaan häipyi näkyvistä.
* * * * *
Francis näki sen yhä edemmäksi siirtyvän, tuon laivan, niinkuin hän oli toisenkin nähnyt, ja hän kuuli aaltojen valittavan ja nyyhkyttävän, niinkuin nyyhkytti hänen omassa povessaankin tuo pohjaton kaiho. Raskaampi, kolkompi vielä oli tämä lähtö kuin toinen. Sillä tuo siropiirteinen laiva, jonka hieno köysitys kuvastui laskevan talvipäivän kirkkautta vasten, keinutti kannellaan hänen tytärtänsä, hänen omaa herttaista Adèleansa, joka siellä seisoi mustiin puettuna kolmen naisen keskellä. Rouva Raffrayen kaksi uskollista palvelijaa siinä oli hänen kanssaan, mutta kolmas ei ollutkaan rouva Raffraye. Ennenkuin laiva lähti liikkeelle, oli rannalla seisoja nähnyt lastaajain nostavan kannelle ja siitä laskevan ruumaan kamalamuotoisen esineen, jota ei pieni tyttö nähnyt, koska matkatoverit silloin pidättivät häntä laivan toisessa päässä… Se oli ruumisarkku, missä lepäsi tuo onneton, jonka kurjana rakastajana Francis oli ollut, jonka tähden hän oli niin suuresti kärsinyt ja jota hän itse oli niin armottomasti kiduttanut, jota hän oli leppymättömällä julmuudella vuosimääriä paennut ja jonka hän jälleen oli tavannut, kuullakseen hänen haudan partaalta rukoilevan hiukan oikeutta. Voi, miten oli oikeus nyt pantava täytäntöön, kun rukoileva siinä nukkui jäykkänä ja liikkumatonna, mykkänä ja kuurona lautojen välissä? Yhtä vienosti ja surunvoittoisesti laivaa tuudittavat laineet kuolleelle lauloivat laulujansa kuin rannalta katsojallekin, mutta niitä ei kuunnellut tuo matkaaja, joka palasi kotimaahansa kalmiston ikuista unta nukkumaan. Eihän hän lapsensakaan ääntä kuullut, kun tämä häntä luoksensa kutsui, ei kiduttajansa huokausta, kun tämä, otsa käsiin painuneena ja sydän tunnonvaivojen kalvamana, häneltä haudan tuolta puolen rukoili sitä anteeksiantoa, jonka itse oli häneltä kieltänyt, häntä uskottomaksi luullessaan. Ah, miksikä he olivatkaan niin myöhään tavanneet toisensa! Tuo kohtaaminen oli toiselta riistänyt onnen, antamatta toiselle mitään muuta kuin entisyyden myrkkyä, joka katkeroitti hänen elämänsä viimeiset hetket. Koston vainaja kyllä oli saanut, koska hän epäilemättä oli kuullut, että hänen entisen rakastajansa kihlausliitto oli ainiaaksi purettu. Mutta oliko siinä millä korvata hänen yhdeksänvuotisen yksinäisyytensä kyyneleitä? Oliko siinä millä lieventää niitä tuskia, jotka olivat vähitellen hänen elämänsä loppuun kuluttaneet, niin ettei onnettomasta enää, hänen yhtyessään entiseen lemmittyynsä, ollut muuta jäljellä kuin tuo kalpea varjo, joka oli Francis'n sylissä värissyt ja jonka kosketuksen tämä luuli tuntevansa vielä tälläkin hetkellä, lähettäessään yhä lisääntyvien laineitten takaa myöhäisen katumuksensa huokauksen?
* * * * *
Yhä kauemmaksi oli laiva väistynyt, mutta aavalle merelle jouduttuaan se ei kääntynytkään Afrikkaa kohti kuten tuo edellinen; suoraan se suuntasi kulkunsa Italiaan ja Neapeliin päin, yhä syvemmälle se sukelsi laskevan auringon purppuraan, joka nyt jo peitti puolet äärettömästä taivaanrannasta. Räikeänä vastakohtana oli kyllä taivaan kuolematon kirkkaus tuolle naisen ruumisarkulle, jota laiva nyt kantoi yli synkkien vesien, mutta nuoren miehen sydämessä ei enää ollut sitä toivotonta surua kuin viisi viikkoa sitten… Tunsihan hän vieläkin yhtä syvästi kihlauksen purkautumisen ja tunnonvaivojen katkeruuden, mutta hänessä oli tapahtunut kehitys, joka salli hänen tällä hetkellä suoristautua ja kohdistaa katseensa tuohon häikäisevään taivaanrantaan, niinkuin hän sen kohdisti omaan kohtaloonsa. Viisi viikkoa sitten, kun hän tässä samassa paikassa katseli sitä laivaa, joka vei häneltä Henrietten, hänen ruhjottu rakkautensa nousi voimattomaan kapinaan. Se vaati häntä toimintaan, ajamaan kihlattuansa takaa, kirjoittamaan hänelle. Nyt sitävastoin hän oli alistunut. Nyt hän oli ymmärtänyt, että näin hänen oli sovittaminen vääryytensä Paulinea kohtaan. Sitä varten hän nyt oli hyljättynä, poissa tuon suoran ja lempeäluonteisen nuoren tytön luota, jonka viimeinen kirje oli ollut hänen ainoa luettavansa eron hetkestä lähtien; – ja tuo kirje, jonka sivuille nuoren tytön puhtaat sinisilmät olivat niin viljalti vuodattaneet kyyneliä, oli ikäänkuin tartuttanut häneenkin tuota uhrautumiskiihkoa… Hän vaipui taas muistoihinsa. Nähtyänsä Regina Margheritan katoavan Pellegrino-vuoren punertavan niemekkeen taa hän oli palannut Continentaliin, jossa hän oli järjestänyt kaikki omaa lähtöänsä varten, sillä hän ei tahtonut päivääkään enää viipyä hävinneen onnensa näyttämöllä. Hän oli antanut viedä kaikki tavaransa toiseen hotelliin. Sitten hän halusi nähdä tyttärensä kerran vielä, ennenkuin lähti Palermosta pois. Sitä varten hän meni etsimään Villa Cyane'ta, jonka osoitteen hän oli postitoimistosta saanut. Helposti hän sen löysi; puitten takana se piili, Englantilaisen puutarhan perällä. Ja muutamalla puutarhan käytävällä hän sitten odotti tunnin, kaksi, kolme tuntia, kunnes näki lapsen. Pienokainen tuli talosta ulos, hoitajansa taluttamana, toisella kädellään pidellen suurta nukkeansa. Pienen poikkipäin kulkevan käytävän varrella olevasta piilopaikastaan Francis oli huojuvan bamburuoiston läpi katsellut lapsen kävelymatkaa. Huomatessaan pienokaisen vakavat liikkeet, joista tavallinen vilkkaus oli kokonaan kadonnut, ja vanhan Annetten huolestuneet kasvot hän oli ajatellut: "Onkohan äiti huonompana?.." Tuo ajatus oli kouristanut hänen sydäntänsä samalla tavalla kuin tuona onnettomana jouluaattonakin. Liian hirvittävää hänestä oli ollut ajatella, että tuo hento ja suloinen lapsi kenties täällä, niin monen peninkulman päässä kodistaan, menettäisi lapsuutensa ainoan turvan, eikä hän ollut voinutkaan lähteä sinä iltana niinkuin oli päättänyt. Hän oli palannut uuteen hotelliinsa ja siellä vieläkin kerran lukenut kihlattunsa erokirjeen. Hän oli luullut silloin kuulevansa lemmittynsä äänen, lemmittynsä, joka ei häntä enää kunnioittanut, luuli näkevänsä hänen silmänsä ja päätti viipyä ollakseen saapuvilla tarpeen vaatiessa, niinkuin Henriette varmaankin olisi käskenyt.
* * * * *
Ja hän oli jäänyt. Päivät olivat seuranneet toinen toistaan oudompina vielä kuin hänen Catanessa viettämänsä. Hänellä ei nyt enää ollut lohdutusta siinä toivossa, että kirje kutsuisi hänet takaisin kadonneen kihlatun luo. Kirjeet, joita rouva Scilly yhä hänelle kirjoitti, saivat hänet vihdoinkin ymmärtämään, että Henrietten päätös oli järkähtämätön. Hän huomasi, että tässä oli kysymys todellisesta lupausuhrista ja että häntä siis oli Henriettestä erottamassa se, mikä hurskaan ihmisen sielussa on voittamattominta, horjumattominta. Jos hän ei siis vielä voinutkaan ehdottoman eron ajatukseen alistua, niin hän kumminkin alkoi katsoa tätä koetusta tuon omituisen kirjeen kannalta, jonka sisällöstä hän osasi ulkoa yksin vähimmätkin lauseet. Vaikkei hän voinutkaan omaksua katolilaista näkökantaa, hänkin alkoi himmeästi erottaa kaitselmuksen salaperäistä viittausta tuossa kostottarien kateuden pelossa, joka oli hänet vallannut heti kun hän palattuansa siltä kävelymatkalta, jonka kestäessä onnettomuuden aavistus ensimäisen kerran oli häneen iskenyt, oli hotellin etehisen asukasluettelosta lukenut Pauline Raffrayen nimen. Henrietten kirjeessä niin voimakkaasti esitetty ajatus, että hänen velvollisuutensa ennen kaikkea oli pyhittää elämänsä tuolle pikku tytölle, selveni vähitellen hänen tunnossaan. Kaikkien hänen kävelymatkaansa päämaalina oli nyt muuan Englantilaisen puutarhan kaitainen käytävä, jossa hän bamburuokojen, mimosa- ja ruusupensaiden keskellä kenenkään näkemättä sai tähystellä Villa Cyane'n porttia. Jo aamusella hän sinne meni ja odotti sykkivin sydämin, että tuo portti – rautaristikko, jonka sisäpuolella oli maalatut sälekaihtimet, – kääntyisi saranoillaan ja että hänen Adèlensa näkyisi. Joka kerta hän yhä uudistuvalla jännityksellä ajatteli: "Onkohan hän nyt äitinsä kanssa?.." Hän pelkäsi sitä, – sillä kovalta hänestä nyt tuntui Paulinen näkeminen!.. Hän toivoi sitä, – sillä sehän olisi osoittanut, että tuo hirveä tauti oli hetkeksi helpottanut!.. Ja sitten hänen yksinäisyyden kiihottama mielikuvituksensa, joka yhä haki ravintoa Henrietten salaperäisyyttä uhkuvasta kirjeestä ja jota yhä tunnonvaivat hätyyttivät, alkoi rakennella mitä mielettömimpiä, mahdottomimpia ja haaveellisimpia tuulentupia. Niin, huolimatta heidän viime kerralla vaihtamistaan sanoista, huolimatta kasaantuneesta vihasta ja katkeruudesta ja vuotavista sydänhaavoista hän ajatteli mahdolliseksi, että hänen entinen rakastajattarensa suostuisi hänen kanssaan naimisiin, ennenkuin kuoli, antaakseen hänelle laillisen oikeuden lapseen, ja että hän sitten voisi lapsensa kanssa mennä Henrietten luo, kestetyn koetuksen puhdistamana, vapaana vihdoinkin antautumaan sen rakkauden valtaan joka yhä hänessä eli. Mitä hulluuden houreita, kun hän ei edes uskaltanut näyttäytyäkään lapsensa tiellä, pelosta että Pauline, saatuansa siitä tiedon, kieltäisi häneltä katselemisenkin köyhän hyväilyn, hänen viimeisen ilonsa, hänen isänrakkautensa kurjan ja riittämättömän ravinnon…
Laiva yhä vain loittoni… Yhä synkemmäksi kävi valittava meri. Francis eli mielikuvituksessaan kaksi viimeistä viikkoansa. Hän muisti tavanneensa Villa Cyane'n portilla Paulinen lääkärin virkaveljen, tohtori Teresi'n, joka oli kutsuttu neuvotteluun. Kuinka olikaan hänen ollut vastenmielistä lähestyä tätä miestä, jonka muisto niin läheisesti liittyi hänen kihlauksen purkamis-draamansa viimeisiin kohtauksiin. Mutta hän oli voittanut vastenmielisyytensä ja saanut tohtorilta kuulla, että loppu lähestyi ja ettei rouva Raffrayella ollut kuin muutamia päiviä, kenties muutamia tunteja elettävänä. Näinkö Pauline lähestyi kuolemaansa, antamatta hänelle anteeksi? Kuinka hänen nyt kävi mahdolliseksi lähestyä lasta, tuota lasta, jonka Pauline kumminkin tiesi hänenkin omakseen? Jospa hänen vielä olisi sallittu kerran päästä entisen lemmittynsä puheille, häntä rukoillakseen, hänelle vannoakseen, että hän tahtoi kaiken elämänsä pyhittää orvolle!.. Mutta kuinka hänet päästettäisiin kuolevan luo, kun hänen ei edes ollut sallittu osoittaa jokapäiväistä kohteliaisuutta käymällä tässä huvilassa, jota hän nyt kiersi, kiersi, tuntikausia, yhä peläten, että hänet huomattaisiin? Vihdoin hän oli uskaltanut ryhtyä viimeiseen yritykseen. Nähdessään kerran Annetten, sen palvelijan, joka oli Adèlen kanssa sattunut näkemään hänet sairaan vuoteen vieressä, astuvan portista ulos, hän oli häntä lähestynyt tiedustellakseen rouva Raffrayen terveyttä. Tämä oli hänelle vastannut niin katkerasti itkien rouvansa läheistä kuolemaa, ettei edes jaksanut kysyä Francis'lta mitään rouva ja neiti Scilly'stä… Kuinka olikaan hän sitten vavissut ajatellessaan, että Pauline, saatuansa tämän tietää, kieltäisi palvelijattarensa vastedes hänelle puhumasta!.. Mutta kieltoa ei kuulunut. Hän oli tavannut Annetten toisenkin kerran pikku Adèlen seurassa. Sillä kertaa hän oli puhunut kummallekin, ja lapsi oli katsonut häneen tutusti, ja vanha palvelijatar oli vastannut hänen kysymyksiinsä. Mitä olikaan hän tuntenut sivellessään silloin arasti lapsen hienoja ja vaaleita kiharoita, jokapäiväinen ystävyydenosoitus, joka tässä perustui mitä syvimpään rakkauteen. Tuo seikka, ettei häntä kielletty lähestymästä, tuntui hänestä sisältävän anteeksiannon toivoa. Ja totta olikin, että muutos oli tässä suhteessa tapahtunut sairaan sydämessä, ennenkuin hän itse meni taivaalliselta tuomariltansa anteeksiantoa anomaan. Francis sai melkein heti siitä todisteen, joka vakaannutti hänen elämänsä suunnan ja antoi hänelle uutta toivoa. Tuo toivo se esti hänen sydämensä kokonaan särkymästä, kun hän hyökysillan kaiteeseen nojaten katseli laivan katoamista. Laivasta ei ollut enää jäljellä kuin piste vain avaruudessa. Mutta Francis seurasi sitä yhä ajatuksissaan. Hän näki tyttärensä nukkuvan sohvalla suuressa hytissä, jonka hän itse oli saanut lapselle valita. Ensi kerran hän oli saanut pitää hänestä huolta tavalla, jota hän ei ollut uskaltanut ajatellakaan silloin, kun hän viisi viikkoa sitten niin syvästi oli tuntenut yksinäisyytensä. Ja tämä oli tapahtunut mitä yksinkertaisimmalla, jos kohta surkealla tavalla. Muutamia päiviä sen jälkeen kuin hän oli puhutellut Annettea ja pikku tyttöä, hän oli kuullut, että Adèlen täti Besançonista oli saapunut Palermoon. Kovasti oli hänen sydäntänsä kouristanut, kun hän itseltään kysyi: "Minkähänlainen hän on?" Francis oli nähnyt hänen kävelevän lapsen kanssa Englantilaisessa puutarhassa, mutta hänen liikutuksensa oli niin suuri, ettei hän vieraan kasvoista voinut mitään päättää. Rouva de Raynal – se oli rouva Raffrayen vanhemman sisaren nimi – ei ollut missään suhteessa Francis'n onnettoman rakastajattaren näköinen. Hänellä ei ollut tämän solakkaa vartaloa eikä hänen hienoja piirteitänsä; hänen kasvonsa olivat noita sileitä, rauhallisia, melkeinpä ilmeettömiä kasvoja, jotka kertovat tasaisen elämän hitaasta ja yksinkertaisesta kulusta. Noiden arvokkaasti piirrettyjen ryppyjen takana saattoi piillä mitä ahtainta pikkumaisuutta yhtä hyvin kuin harvinaista sydämen jaloutta tai lapsellista ja viatonta hyväntahtoisuutta. Onneksi Adèlelle ja onneksi myöskin nuorelle miehelle vastatulleen luonne oli viimeksimainittua lajia. Kuultuansa kuoleman vihdoinkin lopettaneen kaksi viikkoa kestäneen hengenlähdön tuskat Francis uskalsi ryhtyä viimeiseen koetukseen, lähestyä tätä naista. Kun hän ei ollut näinä viimeisinä aikoina nähnyt Adèlen tulevan huvilasta ulos oli hän monta kertaa käynyt Villa Cyane'n portilla saamassa tietoja palvelijoilta. Näiden tiedustelujen jälkeen, jotka palvelijain silmissä teki oikeutetuiksi hänen kerran Paulinelle muka tarjooma apunsa tämän pyörtyessä, ei ollut missään suhteessa sopimatonta, että hän Paulinen kuoltua kirjoitti rouva Raynalille. Olisihan hän tahtonut tämän kuolemansanoman johdosta rientää Paulinen huoneeseen, langeta polvilleen hänen vuoteensa viereen ja pyytää häneltä anteeksi niiden kärsimyksien nimessä, joihin hän oli niin nöyrästi alistunut. Hän olisi tahtonut sitten ottaa lapsen mukaansa, viedä hänet pois, ryöstää omansa takaisin. Mutta hänen täytyi tyytyä kirjoittamaan kuolleen sisarelle jokapäiväisen kohteliaisuuskirjeen, jossa hän kansalaisena tarjousi olemaan tuntemattomalle apuna niissä monissa sekavissa toimissa, joihin tämän oli ryhtyminen kuolemantapauksen johdosta vieraan maan kaukaisessa sopukassa. Mikä olikaan hänen liikutuksensa, kun hän vastaukseksi kirjeeseensä sai seuraavat sanat: "Rakkaan vainajan suusta olen saanut tiedon, että Te, herra Nayrac, olitte Julie Archambaultin veli, sisareni ystävättären, jota olen liian vähän tuntenut…" Mitä kyyneliä vuodattikaan Francis lukiessaan tätä lausetta, joka oli niin yksinkertainen, mutta joka julisti hänelle elämästä eronneen anteeksiantoa. Sillä kirje tietysti loppui kehotukseen käymään Villa Cyane'ssa. Hänellä oli siis mahdollisuus lähestyä lasta, ensin täällä ja sitten vastaisuudessakin – ja Pauline oli kuollessaan sen sallinut.