– "Mahdotonta", vaikeroi hän. "Minä en voi! Hyvä Jumala, ethän sitä minulta vaadi?.. Ethän olisi sallinut minun rakastaa häntä, niinkuin häntä rakastan, tahtoaksesi että antaisin hänet toiselle?.."
Mielikuva, jonka hän näin kauhistuen työnsi luotaan, näytti hänelle Francis'n sovittamassa mitä vielä oli sovitettavissa hänen entisten virheittensä, avioliitonrikkomis- ja hylkäämisrikoksensa turmiollisista seurauksista; – Francis'n, hänen Francis'nsa, laillisesti valtuutettuna sanomaan pikku Adèlea tyttärekseen ja pitämään hänestä huolta isän tavalla; – Francis'n uhraamassa koko elämänsä sen haavan parantamiseen, josta onneton Pauline Raffraye hänen tähtensä kitui, antamalla hänelle nimensä sen oikeuden nojalla, että Pauline nyt oli vapaa. Avioliiton mahdollisuus tuon naisen ja tuon miehen välillä – naisen, jota hän vastoin tahtoansa vihasi intohimoisen rakkauden entisyyttäkin kadehtivalla mustasukkaisuudella, ja miehen, jota hän halveksimisestaan huolimatta yhä rakasti, – oli hänestä niin luonnoton, niin kauhea ajatus, että se oli vähällä syöstä hänet uudelleen siihen mielettömään epätoivoon, jonka hänen uskonsa yksin oli voittanut. Hetkeksi nämä mietteet keskeytyivät, kun tohtori tuli ja huomasi hänet sen verran paremmaksi, että salli hänen nousta vuoteesta. Mutta kohta tohtorin mentyä nuori tyttö tarttui uudestaan niitten päästä kiinni, sillä juuri tuon mielikuvan äärettömässä kidutuksessa oli jotakin puoleensavetävää. Mystillisen kiihotuksen ensimäisiä tunnusmerkkejä on juuri tuo itsensäkiduttamishalu, taipumus luontonsa silpomiseen, joka ilmenee keskiajan erakon veristä kiihkoa uhkuvassa lauseessa: "Ristin kantamisessa on elämän tarkoitus, ja jatkuvata kuolemaa on elämä kaikki." Vaikka Henriette vain oli aivan tavallinen nuori tyttö ja vaikka hänen vain oli kestettävä ylen tavallista koettelemusta, jota tuhannet ovat kestäneet siihen hukkumatta, hän oli samassa mielentilassa kuin kuoleman tuskia tavoitteleva munkki, jonka sydämestä tuo juhlallinen huokaus kohosi.
– "Kuinka olenkaan raukkamainen ja heikko", ajatteli hän äkkiä. "Tässähän ei tule kysymykseen minun onnettomuuteni suuruus. Minä olen valittu Francis'n vapahtamisen välikappaleeksi. Ja sen tehtävän tahdon suorittaa…" Näin oli tämä kiihottunut sielu jo kaitselmuksen ennaltamääräykseksi muuttanut äitinsä yksinkertaisen ja vakavan kehotuksen nöyrään alistumiseen, ja rohkeasti hän palasi siihen tuumaan, jota vastaan, sen ensimäistä kertaa esiintyessä, koko hänen luontonsa oli noussut kapinaan. "Jos ei minua tässä olisi", ajatteli hän, "jos Francis olisi tavannut rouva Raffrayen ja hänen tyttärensä esimerkiksi kaksi vuotta sitten, eikö hän itse panisi kaikkia voimiansa liikkeelle hankkiakseen itselleen isänoikeudet? Sehän olisi hänen velvollisuutensakin. Mikä häntä nyt estää tämän velvollisuuden täyttämisestä? Lupaus minulle, jota hän ei olisi koskaan antanut ja jota en minä olisi koskaan ottanut vastaan, jos olisin tietänyt sen, minkä nyt tiedän…"
Rakkaus, joka ei järjen käskyjä noudata, kohotti silloin äänensä. Henriette ajatteli: "Mutta jos nyt minä uhraudun ja tämä uhri osoittautuu hyödyttömäksi? Jos nyt minä auttamattomasti puran kihlausliittomme saadakseni hänelle tilaisuuden antautua täydellisesti velvollisuuksilleen tätä naista ja tätä lasta kohtaan, jotka hän on ihmeen kautta uudelleen tieltänsä tavannut, ja jos tuo nainen hänet hylkää niinkuin jo kerran on hänet hyljännyt?.." Tuon ajatuksen johdosta hän vasten tahtoansa tunsi sydämessään ilon kuohahtavan. Mutta tästä häntä omatunto heti alkoi soimata. Toinen mystiikan kuumetta osoittava oire on omantunnon herkkyys, joka onnettomalta kieltää toivon lohdutuksen. Vähimmänkin lievennyksen nauttiminen tuntuu kavallukselta, kun kerran on, kuten kiihkoisin pyhimysnainen on sanonut, "suostunut yksinomaan kärsimään ja kuolemaan". Henriette ei olisi pahimmankaan rikoksen kiusausta vastaan taistellut tarmokkaammin kuin hän taisteli sitä luonnollista ilon tunnetta vastaan, joka hänen sydämessään heräsi siitä ajatuksesta, että tuo tuuma voisi raueta tyhjiin voittamattoman, hänestä riippumattoman esteen tähden. "Ei", päätti hän käyttäen äitinsä äskeisiä sanoja, mutta aivan toisessa merkityksessä, "Jumalan käsi on tässä ohjaamassa, ja mahdotontahan on, että tuo uhraus, jonka hän niin selvästi minulle osoittaa, menisi hukkaan… Häneltä minun tulee pyytää apua voidakseni suorittaa sen lunastustyön, johon hän on minut kutsunut niin mahtavasti, etten voi peräytyä… Jos minulla vain olisi voimia mennä kirkkoon käydäkseni ripillä ja Herran ehtoollisella, niin olisimme kaikki pelastetut!.."
Siinäkin oli muuan rouva Scilly'n tavallisia lauseita, mutta Henrietten mielessä sekin sai aivan toisen merkityksen. Hänen halunsa lähestyä alttaria saadakseen siitä ylenluonnollista apua oli niin valtava, että kun tohtori Teresi kolmantena päivänä tuli häntä katsomaan, hän tapasi hänet ylhäällä ja täysin puettuna ulosmenoa varten. Kun Henriette pyysi häneltä lupaa mennä kirkkoon, niin tohtori heti suostui kreivittären suureksi hämmästykseksi.
– "Hän palajaa sieltä terveenä", vastasi tohtori Teresi kreivittären vastaväitteisiin, kun he pääsivät kahdenkesken. "Hän kuvitteli olevansa sairas, nyt hän kuvittelee paranevansa. Hermotautista ei saa estää, kun hän päättää itseänsä parantaa…"
* * * * *
Fysiologian tutkijalle se hengenhätä, jossa Henriette oli järkensä menettää, ei ollut muuta kuin hermokohtaus, johon nuori tyttö oli sairastunut niinkuin hän siitä paranikin "subjektiivisen hypnotismin ilmiön" vaikutuksesta. Tämän selityksen olisi tohtori epäilemättä antanut äidille, jos hän olisi luullut tämän kykenevän uudenaikaisen tieteen oppisanastoa käsittämään. Sellaisten tieteellisten hypoteesien heikkous on siinä, etteivät ne meille selitä, mitkä sielun pohjalla toimivat vaikuttimet sellaisia ilmiöitä aikaansaavat. Miksikä muutamissa ajatuksissa on lohdutusta ja jalostamisvoimaa? Miksikä turvaudumme muutamina hetkinä niihin eikä muihin? Mikä vaikuttaa sielussa sitä sankarimaisuutta, joka marttyyriksi kehittää? Mitä rukouksessa tapahtuu ja mitä armo on, mitä tuo rauhan lahja, joka suo meille onnea ihmisluonnon perusvaistojenkin pettäessä? Tieteellä, olkoon se minkä nimellinen tahansa, joka selittää henkisenkin elämämme pelkäksi koneen toiminnaksi, on vielä nuo kysymykset vastaamattomina edessään. Se voi seurata ajatuksen jaksoja. Se voi määritellä fyysillisten olosuhteiden vaikutuksia. Mutta sen täytyy tunnustaa neuvottomuutensa sellaisten ilmiöiden sattuessa, jotka nähtävästi eivät johdu mielenvikaisuudesta eivätkä ruumiillisesta sairaudesta, koska järki niistä huolimatta tuntuu olevan täydellisessä tasapainossaan, henkinen terävyys kunnossaan ja ruumiillinen terveys täydelleen palannut, niinkuin se joskus uskovaisille palajaa heidän nauttiessaan pyhää sakramenttia. Kun Henriette oli polvillaan tuomiokirkon pienen kappelin nurkassa, otsa käsien varassa, otettuansa vastaan pyhän ehtoollisen, hän tunsi sieluunsa virtaavan valontulvan, joka johtui synninpäästön vaikutuksesta, minkä kautta hän tunsi vapautuneensa vähimmistäkin synneistä, ja nauttimansa Kristuksen ruumiin ja veren vielä valtavammasta vaikutuksesta. Ääretön hellyyden tunne täytti hänen sydämensä, ja tällä sanomattoman hartauden hetkellä, jolloin hän niinkuin ainakin ripillä käydessään tunsi täydellisesti yhtyneensä ulkoapäin häneen tulleeseen voimaan, hän kohosi aivan haltioihinsa mielikuvituksessaan syntyneen näyn johdosta, näyn, joka pian hälveni, mutta jossa oli tarpeeksi lakkauttamaan hänen sielunsa väristyksen. Hän oli näkevinänsä kentän ja sen keskellä Vapahtajan, kasvot verisinä, hartiat ristin painamina, vaeltamassa Pääkallon paikan kamalaa tietä. Herra kääntyi, ja samoin kuin pyhän evankeliumin liikuttavan kertomuksen mukaan taivaallisen Herran katse sattui Pietariin, tuntui se nyt sattuvan häneenkin, hänelle varmuutta luvaten. Vaikkei sanaakaan lausuttu, puhuivat nuo katseet hänelle selvää kieltänsä. Ne sanoivat, että hänen oli sallittu lunastaa lemmittynsä sielu. Ne lupasivat hänelle, ettei mitään hukkaan menisi hänen kyynelistään, hänen rakkaudestaan, hänen uhrauksestaan. Näky katosi, mutta nuori tyttö oli tehnyt päätöksensä ja tehnyt sen niin suurella ilolla, että hän ensimäisen kerran petti äitinsä tarkkanäköisyyden. Kun Henriette palasi kirkosta, kirkasti sellainen onnenheijastus hänen kasvojansa, että kreivitär suuteli häntä sanoen:
– "Kuinka olenkaan onnellinen! Näen että olet antanut anteeksi!.."
– "Olen, äiti, totta on, että olen antanut anteeksi." Äiti jatkoi:
– "Silloin kai saan hänelle kirjoittaa?"
– "Sanoitte, että olen vapaa päättämään itse", sanoi nuori tyttö hänen kysymystänsä kierrellen. "Päätökseni on tosin tehty ja ainiaaksi. Mutta se ei ole sellainen kuin luulette… Olen antanut herra Nayrac'ille anteeksi, mutta minusta ei koskaan tule hänen vaimoansa."
– "Mahdotonta", huudahti äiti. "Ethän toki niin ajatelle! Sinähän rakastat häntä. Hän rakastaa sinua. Teitä ei ole erottamassa muu kuin tuo hänen entisyytensä virhe, joka ei kuitenkaan voi koko teidän tulevaisuuttanne turmella…"
– "Toistan vielä, ettei minusta tule hänen vaimoansa", sanoi Henriette, "ja se on yhtä totta, kuin ettei sydämessäni ole mitään vihaa häntä kohtaan. Näettehän, että puhun teille hourailematta, kiihottumatta, vihastumatta… Mutta päätökseni on järkähtämätön…"
Äiti ei vastannut alussa mitään. Hän ymmärsi, että tätä horjumatonta tahdonlujuutta ei käynyt sanoilla voittaminen. Hän hämmästyi sitä ja peljästyi, niinkuin ainakin se, joka törmää päätöstä vastaan, jonka hän huomaa voittamattomaksi, ymmärtämättä sen perustetta. Hän ei uskaltanut sen enempää tyttäreltään kysyä, jottei tarvitsisi kuulla hänen lausuvan vieläkin vakavampia sanoja, ja hän sanoi:
– "Olenhan tosin antanut sinulle vapauden päättää, mutta jos vielä sinulta pyytäisin yhden viikon miettimisaikaa, ennenkuin ilmoitan päätöksesi Francis'lle?.."
– "Viikon tai enemmänkin, niinkuin vain tahdotte", vastasi Henriette. "Minun vain on kauemmin kärsiminen, sillä tunnustan, että minusta on hirveätä jäädä Palermoon keskelle näitä muistoja. Minä vain puolestani pyytäisin teiltä kaksi asiaa, jos tahtoisitte olla hyvä nyt niinkuin ainakin…"
– "Mitkä sitten, lapsi raukkani?" sanoi rouva Scilly. "Tiedäthän, että antaisin viimeisen verenpisaranikin sinun onnestasi…"
– "No niin", sanoi nuori tyttö, "pyytäisin, että ensiksikin lähtisimme Sisiliasta pois tämän viikon kuluttua…"
– "Siihen mielelläni suostun", vastasi äiti. "Olihan minun lupa valita joko Palermo tai Alger. Lähdemme täältä suoraan laivalla Tunisiin. Matkahan ei ole rasittava nyt, kun olen terve, ja käsitänhän liiaksikin hyvin, ettet voi enää täällä viihtyä, koska minunkin olisi täällä paha ollakseni… Entä toinen pyyntösi?.."
– "Tahtoisin", sanoi Henriette, "liittää kirjeen siihen kirjeeseen, jolla aiotte ilmoittaa herra Nayrac'ille, että annan hänelle hänen sanansa takaisin…"
– "Siinäkin asiassa lupaan noudattaa mieltäsi", vastasi kreivitär, "mutta toivon vasten tahtoasi, että saan kirjoittaa Cataneen aivan toisenlaisen kirjeen ja että kolmin saamme lähteä Algeriin…"
– "Tiedän, ettei niin ole käyvä", vastasi nuori tyttö; ja kun hän tarttui äitinsä käteen sitä kiitollisesti suudellakseen, tämä huomasi, ettei hänellä enää ollut sormessaan kihlasormuksen sinistä safiiria.
XII.
ONNENSA RAUNIOILLA
Kokonainen viikko! Seitsemän kertaa kaksikymmentäneljä tuntia samanlaista tuskallista levottomuutta täynnä kuin hänen täällä kaukana Palermosta ennenkin viettämänsä tunnit, siinä se, mitä Francis'lle ilmoitti rouva Scilly'n kirje, joka oli kirjoitettu päivää sen jälkeen, kuin Henriette oli päätöksensä äidilleen ilmoittanut. Mutta tässä epävarmuudessa oli vielä toivolle sijaa, ja nuori mies oli täysin suora vastatessaan niinkuin vastasi:
"Kiitän Teitä, että olette minulle voittanut jo tämänkin viikon ajaessanne asiaani niin suurella ystävyydellä. Tiedänhän, että minulla on Teissä harras puoltaja näinä päivänä, joiden hirvittävää tuskaa koetan kestää. Toivon jaksavani kestää. Voimat eivät onnettomuudessa niinkään petä kuin luulisi, varsinkaan ei, kun tämä onnettomuuden takana vielä piilee sellaisen lohdutuksen mahdollisuus…"
Koko hänen sydämensä ilmeni näissä muutamissa lauseissa. Niissä oli toivottomuutta ja rohkeutta, nöyrää alistumista ja kuumeentapaista levottomuutta, ja näiden sekavien tunteiden vuoksi hänen olisi käynyt mahdottomaksi kestää elämää muunlaisessa ympäristössä kuin tässä omituisessa kaupungissa, johon olosuhteet olivat hänet kahlehtineet. Hän muisteli sittemmin jonkinlaisella mielihyvällä pitkiä ja yksinäisiä matkojaan Catanen jylhäluontoisella alueella, joka leviää suunnattoman tulivuoren ja meren rannan välillä. Elämän ahdistavina ratkaisuhetkinä meitä ympäröivä luonto vaikuttaa meihin joko tyynnyttävästi tai ärsyttävästi, riippuen siitä, onko sisällinen mielentilamme sen kanssa sopusoinnussa vai ei. Yhtä masentavasti kuin Palermon selkeä ja hymyilevä taivas oli vaikuttanut häneen hänen sisällisten taistelujensa ja ahdistavien tuskiensa aikana, yhtä täydellisesti Etnan karut vuoriseudut soveltuivat hänen nykyisten ajatuksiensa kanssa yhteen. Tässä harmoniassa oli hänelle, jos ei odotuksen kalvavan kuumeen lauhtumista, niin ainakin sitä tyyntymistä, jonka meissä vaikuttaa yksinäisyys kaihoamme kuvaavan maiseman keskellä. Hänen oli tapana heittäytyä ajurin vaunuihin ja mainita joku nimi, mikä hyvänsä, sillä hän tiesi varmaan, että, ajoipa minne tahansa, hän saapui johonkin paikkaan, jossa hänen oli hyvä viipyä ja unelmoida. Niin pian kuin hän joutui kaupungista ulos, tiesivät seudut hänen ympärillään kertoa muinaisten ja nykyisten tulenpurkauksien mahtavia tarinoita. Siinä oli mustia paasia, vuoren purkamia kivettyneitä laavavirtoja, jotka ulottuivat meren rannalle asti ja joihin siniset aallot särkyivät yksitoikkoisesti kohisten. Siinä oli rotkoja, missä kasvoi suunnattoman suuria aloe- ja kaktuskasveja tummien kalliolohkareiden ja muinaisen tulivirran jättiläiskokoisten, kiveksi hyytyneiden laineiden sekasorrossa. Siinä oli viinipuita, nuoren tammen paksuisia, mustasta tuhkapellosta kasvaneita. Ja yhä vain hiekkaa ja laavaa, laavaa ja hiekkaa vuorotellen, todisteita tulivuoren keskeytymättömästä työstä, Mongibello-vuoren, kuten sitä sisilialaisten puoleksi arabialaisella murteella nimitetään. Tästä maaperästä, jota syvällä urisevat tulenhenget yhäti hätyyttävät maanjäristyksellä, nousee joka taholla rehevässä runsaudessa oranssi-, sitruuna- ja kastanjapuita, puhkeaa kirjavakukkaisia puutarhoja, kohoaa heleä värisiä huviloita, ikäänkuin kuvatakseen elämän itsepintaista taistelua vuoren hirviömäistä, hehkuvaa kitaa vastaan, jonka ilman kirkkaana ollessa huomaa, savun peittämänä, valkeina hohtavien lumihuippujen yläpuolella. Peninkulmia nuori mies näin ajeli hukuttaen katseensa näihin avaruuksiin, joissa vuosisatojen halki luonto, synnytystuskien kouristamana, yhä jatkaa luomisen työtä, ja tämä traagillisesti särkynyt seutu tuntui hänestä silloin hänen oman halvan kohtalonsa jättiläismäiseltä kuvalta. Niinkuin näiden ruusuja kasvavien puutarhain, näiden hedelmiä kypsyttävien puistojen, näiden vaaleiksi maalattujen huvilain yli tulivirta äkkiä saattoi vyöryttää hehkuvat laineensa kuivaten polttavalla hengityksellään taimet ja puistot, hukuttaen kiehuvaan kuohuunsa talot, peittäen hedelmättömien laavakenttien alle seudun, johon ihmistyö luuli onnekkaan ja turvallisen kotilieden rakentaneensa, niin oli entisyyden kidasta, josta hän oli luullut tulen ainiaaksi sammuneen, kohonnut hävityksen tulva, joka poltti ja raiskasi sen onnen keitaan, missä hän jo luuli löytäneensä suojan sammuneelle nuoruudelleen; eivätkä jylhät, kallioiset erämaat, missä hän aikansa kuluksi harhaili, olleet autiommat kuin hänelle häämöttävä tulevaisuus, jos kohtalo hävitystyönsä loppuun suoritti. Tuossa melkein ylenluonnollisessa yhtäläisyydessä tämän seudun ja hänen oman onnettoman kohtalonsa välillä oli hänelle jonkinlainen katkera nautinto, jota hän yhä pyrki lisäämään etsien yhä karumpia ja yksinäisempiä paikkoja. Hän laskeutui vaunuistaan ja meni johonkin kohtaan, josta hän yhtaikaa saattoi nähdä vuoren ja kaukana siintävän meren. Siinä hän heittäytyi pitkälleen tulivuoren muinoin siihen viskaamalle kalliolohkareelle, ja keskellä tätä erämaan yksinäisyyttä hän vajosi loppumattomiin haaveiluihin.
* * * * *
Mitä muistoja tämmöiset hetket hänessä herättivätkään! Loppumattomasti hän niitä tarkasteli sillä objektiivisuudella, johon olemme varsin taipuvaiset silmäillessämme luonnon laajoja näköaloja. Hänestä melkein näytti, että nuo tapaukset ja kokemukset, jotka näin johtuivat hänelle mieleen, eivät koskeneetkaan häntä itseään, vaan jotakin toista, niin hämmästyttävän tarkasti ja terävästi hän saattoi seurata pitkin matkaa omien tekojensa ja tunteittensa yhtenäistä sarjaa. Hänen elämänsä taulun näin hänen eteensä levetessä hänessä syntyi toinenkin tunne, joka oli hänelle vallan uusi, tunne, jonka esiintyminen ihmisessä osoittaa hänen joutuneen elämän huippukohtaan, josta laskeutuminen alkaa, johon nuoruus loppuu ja josta vanhuus ja haudantakainen ranta alkaa häämöttää. Hänelle kävi selväksi, että hän oli elämänsä elänyt, että hän jo oli onnettarelta saanut osansa, olipa se sitten hyvä tai paha, että hän oli kokenut kaiken, mitä elämässä on kokemista, sekä surun että ilon, ja että hän varsinkin oli kannettavakseen koonnut tarpeeksi vastuunalaisuutta lyhytaikaisen tulevaisuutensakin varaksi. Pitkältikö sitä vielä oli kestävä? Sittenkuin hän oli oppinut Henrietteä rakastamaan, muutamia kuukausia sitten, hän oli elpyvän nuoruutensa innostuksessa unhottanut muinaiset rakkauskokemuksensa. Entinen avionrikkoja ja elostelija oli kadonnut, ja sijaan oli astunut nöyrä ja rakastunut sulhanen, vakavan neitosen vakava ihailija. Hän oli täydellä todella luullut juoneensa nuoruuden lähteestä ikuista nuoruutta. Kuinka olikaan hän voinut sellaista kuvitella, kun hän oli niin vanha, kun hänellä oli kannettavanaan entisyytensä muistojen taakka, noiden muistojen, jotka tällä hetkellä tuntuivat hänestä niin läheisiltä, että melkein olivat hänen kätensä kosketeltavissa? Näistä hän siirtyi niihin tapauksiin, joista hänen kohtalonsa nykyinen käänne johtui. Juuri se, mikä niissä oli ollut mahdotonta edeltäpäin arvata, sai hänet valtavimmin huomaamaan käsittämättömän sallimuksen niissä suorittaman ohjaustyön. Hänet valtasi uudelleen tuo tunne, joka oli hänessä kerran kohonnut hänen Monrealella vietetyn yönsä kestäessä, se nimittäin, että on olemassa salaperäinen, rikoksellisten onnea kadehtiva kostonhenki, jonka uhkaava käsi yhä on ojona. Turhaan hänen järkensä vastusteli sellaista ajatusta. Olihan hänkin, oman aikansa lapsena, asettunut sen filosofian ja tieteen kannalle, joka kieltää kaitselmuksen ohjauksen maailman menossa ja tietysti vielä suuremmalla syyllä yksilön halvassa ja vähäpätöisessä kohtalossa. Francis koetti itselleen todistaa, että kaikki oli ollut vain satunnaista niissä ristiriitaisissa tapauksissa, joita hän ei voinut paeta. Satunnaista oli ollut, että rouva Scilly ja rouva Raffraye kumpikin olivat sairastuneet samaan tautiin, satunnaista sekin, että kaksi lääkäriä sadan peninkulman matkan päässä toisistaan kumpikin oli sairaalleen määrännyt talvenviettopaikaksi saman kaupungin, vaikka on niin monta muutakin tarkoitukseen sopivaa paikkaa olemassa; satunnaista oli ollut, että matkakäsikirjojen ohjeet olivat johtaneet kummankin naisen samaan hotelliin, satunnaista että pikku Adèle niin hämmästyttävästi muistutti Julie siskoa, että luuli tämän ilmielävänä näkevänsä. Satunnaista oli ollut, että Henrietten epäluulot olivat heränneet, että ne olivat varmistuneet hänen kohdatessaan pienokaisen puutarhassa ja vihdoin niin masentavasti osoittautuneet oikeiksi hänen vahingossa kuuntelemansa tunnustuksen kautta. Mieletöntähän olisi ollut otaksua, että jokainen tämän tapausverkon silmukoista olisi ollut kostoa harjoittavan, korkeamman voiman kutoma. Ja eihän tuossa kostossa ollut täydellistä oikeuttakaan, koska se kohtasi hänen lemmittyänsäkin, joka ei kumminkaan ollut mitään rikosta tehnyt. Näin hän mietiskeli kohdataksensa yhtä voittamattomana ja eheänä tuon vakuutuksen, että hän vain pelkästä tietämättömyydestä selitti satunnaisiksi kaikki ne todelliset ja salaperäiset vaikuttimet, joista hänen onnessaan tapahtunut käänne oli johtunut. Jos hän jätti lukuunottamatta sen, mikä koski Henrietteä, niin täytyihän hänen myöntää, että, mitä häneen itseensä tuli, kaikki oli täydelleen ansaittua. Mitä merkitystä on tuossa sanassa "sattuma", kun mahdollisten tapauksien kirjavasta sarjasta yksin ne tapahtuvat, jotka tapahtuisivat, jos niiden jakeleminen olisi kaikkivaltiaan tuomarin tehtäväksi annettu. Sitähän ne vain olivat toimittaneet, nuo toinen toistaan seuraavat sattumat, että olivat asettaneet vastakkain hänen nykyisyytensä ja entisyytensä, puhtauden ihanteen, johon hän pyrki, jota hän tavoitteli, ja hänen tahraantuneen menneisyytensä. Omat tekonsahan hän vain oli nähnyt ruumistuneina toiselta puolen naisessa, jonka rakastajana hän oli ollut, ja toiselta puolen lapsessa, joka oli heidän liitostansa syntynyt. Eikä tuo nainen mitään kostontuumaa hautonut, eikä tuo lapsi tietänyt häntä isäkseen. Heidän vain tarvitsi näyttäytyä, ja heti oli hänen entisyytensä, josta hän oli luullut kokonaan vapautuneensa, kohonnut hänen eteensä. On siis totta, ettei voi elämäänsä uudelleen elää. On siis totta, että menneisyytemme yhä meitä vainoo tulevaisuudessammekin. Onko siinä rikosta, että koettaa, huomattuansa oman kurjuutensa ja pyrittyänsä niin rehellisesti sen loasta puhdistautumaan, valmistaa uutta kevättä itselleen hakemalla toisen puhtaasta ja lempeästä sydämestä sitä, mitä ei enää omasta sydämestään löydä eikä toivo vastakaan löytävänsä? Onko ainoatakaan miestä, joka olisi elänyt niin, ettei hänen tarvitsisi punastua kihlattunsa edessä, jos tämä kihlattu on mitä Henriette oli, kihlattu morsian sanan todellisessa merkityksessä, puhdas neitonen, jolle voi sanoa sydämensä pohjasta: "Sinua olen hakenut harhaan eksyessänikin"? Tästä tilinteostaan, jota Francis ei olisi voinut tarkemmin toimittaa kuolemankaan lähestyessä, hänelle kävi selväksi, ettei hänellä ollut oikeutta verrata itseään noihin muihin miehiin. Hän näki nyt kihlausliittonsa kaiken luonnottomuuden yhtä selvästi kuin hän oli ollut sokea Henrietteen sitoutuessaan. Epäilemättä hän oli ollut täysin rehellinen lupautuessaan Henriettelle, mutta kaikesta huolimatta oli siinä ollut hänen entisyyttänsäkin hiukkasen, tuossa hänen päätöksessään liittää sammuva nuoruutensa tuohon nuoruuden sarastukseen. Hänen kuumeentapaisessa innostuksessaan tätä liittoa solmiessaan oli ollut ikäänkuin liian virkeiden muistojen pakenemista. Rakkautta hän oli rakastanut enemmän kuin rakastettua. Paulinen aikaisen haaveilijan viimeisiä toiveita siinä oli ollut, niin voimakkaita, että ne häntä itseänsäkin huumasivat. Viidenneljättä vuoden iässä hän oli yhä vielä sama haaveilija. Tuo sama kiihkeä tunnenautintojen tapaileminen, mielenliikutuksien himoaminen oli hänet sitonut Henrietteen niinkuin ennen toiseenkin. Hän oli astunut avioliittoa kohti samoin kuin ennen avioliitonrikkomiseen, tuon saman rakkauden rakastamisen ajamana, joka kummassakin tapauksessa oli hänessä tukehduttanut omantunnon äänen. Epäröimättä hän nyt itseään tuomitsi. Epäröimättä hän tunnusti itselleen, ettei hänellä ollut oikeutta mennä kihloihin, ennenkuin oli täysin selvillä siitä, ettei häntä enää vihat eivätkä omantunnonvaivat liittäneet Paulineen, ja sitten – ja ennen kaikkea – ettei hänellä ollut mitään velvollisuuksia pikku Adèlea kohtaan. Ummessa silmin hän oli tuon uuden tunteen valtaan heittäytynyt, ja siinä oli hänen rikoksensa Henrietteä kohtaan. Hän oli kääntänyt katseensa pois sydämensä kurjuudesta, joka olisi voinut hänelle muistuttaa, ettei hänen vapautensa ollut niinkään taattu. Voi, eihän hän edes tiennyt, olivatko nuo entiset tunteet niin täydellisesti sammuneetkaan! Nyt hän ymmärsi, mutta liian myöhään, että muutamat henkiset taudit kieltävät onnetonta uhriansa tartuttamasta tautiansa toiseen sieluun. Hänen kuritta kehittynyt sielunsa, jossa ei ollut tahdonlujuutta ja joka häilyi kaikkien vaikutuksien alaisena, oli menettänyt sen itsensähillitsemisvoiman, joka yksin oikeuttaa vakavan ja sitovan välipuheen tekemiseen. Tästä seurasi, että hänen sielussaan, samoin kuin on laita muutamissa turmeltuneissa elimistöissä, haavat eivät voineet kasvaa umpeen. Jo ensimäinen koettelemus oli hänelle tämän todistanut. Paulinen koskettamisesta syntynyt haava vuoti vieläkin. Olisiko hänen isänrakkautensa niin voimakkaasti herännyt vain siitä, että hän näki lapsen, jos ei hänen sydämessään vielä olisi tuo toinen haava vuotanut? Peilatessaan oman sydämensä syvyyksiä hän huomasi tunne-elämänsä hajanaisuuden, ja tämä sai hänet kauhusta värisemään. Unhotusta hakeakseen hän silloin koetti siirtää katseensa pois itsestään mahtavaan näköalaan, joka hänen edessään leveni, mutta siinäkin hän vain tapasi itsensä. Hän näki kaukana siintävän Calabrian meren, jonka ulappa välkkyi auringon paisteessa. Laivoja liiteli sen pinnalla, täysin purjein, Afrikassa syntyneitten tuulien ajamina. Keinuen ne kulkivat, aaltojen pieksäminä, niinkuin hänenkin purtensa oli intohimojen pieksämänä kulkenut, ja kun hän oli tahtonut laineitten niin kovasti heittelemästä venheestään nousta rannalle pystyttääkseen siihen majansa, hän oli sattunut sellaiseen maahan, missä maanjäristys oli kaikki kumoon kaatanut. Siinä hän nyt virui onnensa pirstaleiden keskellä odottaessaan lopullista häviötänsä, jos ei hän Henrietten anteeksiannosta saisi viimeistä pelastuksen mahdollisuutta… Pelastus siinä oli kyllä, mutta oliko siinäkään terveyttä? Voisiko hänen onneton lemmittynsäkään hänelle suoda sydämen rauhaa, kun oli tuo lapsi, tuo pikku tyttö, jonka isä hän tiesi olevansa? Ja jos tuo avioliitto toteutuisi, voisiko hän silloinkaan, kun nojasi päänsä vaimonsa povea vasten, unhottaa toisen kiusaantuneesta povesta kohonnutta hätähuutoa, kuolemaa tekevän viattomuudenjulistusta, joka oli niin ilmeisesti tosi ja joka väitti, ettei onneton ollut ansainnut murtavaa iskua? Voisiko hän unhottaa poloisen riutunutta ja surkastunutta ruumista, jota hän oli sylissään kantanut tuona tuskan hetkenä ja joka oli todisteena hänen toimittamastaan pyövelintyöstä? Voisiko hän unhottaa mennyttä elämäänsä, itseänsä unhottaa? Oi, tulipatsas, joka maan kohdusta ilmaan kohoaa luoden hävitystä ympärilleen, tuntuu kyllä kauhistuttavammalta kuin ihmissieluun kätketty liekki, joka kenenkään näkemättä kuihduttaa sydämen onnen. Mutta tämän tuottamat salaiset tuhotyöt, jotka eivät mitään näkyviä jälkiä jätä, ovat sittenkin traagillisimmat ja vastustelevat voimakkaimmin painajaisen houreesta kohonnutta ajatusta, että taivas olisi tyhjä, maailma tuomaria ja lohduttajaa vailla!
* * * * *
Vaivoin olivat vierineet nuo surulliset hetket, viikon päivät verkalleen venyneet näissä mietteissä. Rouva Scilly'n lupaama odotusaika oli lopussa, ja sen kestäessä ei Francis ollut saanut kreivittäreltä kuin yhden kirjeen, joka vielä kehotti toivoon ja rohkeuteen. Muuten hän ei ollut kuullut mitään Palermosta eikä tulevaisuuttansa koskevista asioista. Muutamat ihmiset yhä piintyvät sallimususkossaan, kuta vakavampia, heidän etuansa koskevia asioita on tekeillä. Francis'ssakin kaikki yksinäisyyden synnyttämät ajatukset yhä vain tiivistivät sitä fatalismin usvaa, jossa hän hapuili. Ja mahdotontahan hänen olikin itse missään suhteessa kohtalonsa kulkua suunnata, kun hänen näin oli täytynyt luovuttaa ohjakset toisten käsiin ja itse heretä toimettomaksi. Olisiko hän voinut Henrietten vastarintaa voittaakseen löytää liikuttavampia sanoja kuin tuo vakava ja hurskas äiti, joka antamalla hänelle anteeksi oli tyttärelleen todistanut, minkä verran katuva ansaitsi sääliä? Hän luotti melkein taikauskoisesti tähän jaloon naiseen, jota hän oli luullut niin leppymättömän ankaraksi ja joka päinvastoin oli hänelle osoittanut niin suurta laupeutta; ja vaikka hänen sisällinen väristyksensä kävi yhä tuskallisemmaksi, kuta pitemmälle viikko kului, hän sittenkin vielä toivoi sen verran lievennystä huoliinsa, kuin hänen ylipäänsä oli sallittu toivoa. Mutta kun hän ei kahdeksannen päivän aamuna saanut kreivittäreltä mitään sähkösanomaa, jossa olisi ollut hänelle kehotus iltajunassa saapumaan, hänen pelkonsa alkoi käydä niin tuskaiseksi, että hänen täytyi itse sähkösanomalla tuota vastausta kiirehtiä. Mihin mielentilaan hän joutuikaan, kun hän vastaukseksi tähän sähkösanomaansa sai kehotuksen odottamaan samana päivänä Palermosta lähetettyä kirjettä. Rouva Scilly ei siis heti voinut kutsua häntä takaisin. Hän ei sanallakaan kosketellut lopullista ratkaisua eikä sitä tulosta, minkä hän oli puoltajatoimessaan saavuttanut. Olivatko äidin neuvot ja varoitukset siis rauenneet tyhjiin? Vai olisiko Henriette pyytänyt pitempää miettimisaikaa? Mikä salaisuus piili tuon äänettömyyden takana? Kyllä Francis jo luuli tuntemiskykynsä tylsyneen kuusi viikkoa kestäneen hirvittävän rauhattomuuden aikana. Mutta vaikka hän oli suuresti kärsinyt, niin ei hän sittenkään koskaan ollut niin kärsinyt kuin sinä yönä, joka oli tuon sähkösanoman tulon ja kirjeen saapumisen välillä. Kun hän vihdoinkin, yökautisen kuumeen kestettyään, sai kirjeen käteensä, kuinka vapisikaan hän kuorta avatessaan. Hän näki, että siinä oli aivan lyhyt kirje rouva Scilly'ltä ja toinen, sulkematon kirjekuori, jossa ei ollut mitään osoitetta. Ensimäiset, rouva Scilly'n kirjoittamat sanat hämmästyttivät häntä niin suuresti, että hänen täytyi istuutua, ja silmät kyynelten sumentamina hän luki nuo muutamat lauseet, jotka olivat ratkaisevat niinkuin kuolemantuomio ja joissa käsialakin osoitti lähettäjän valtavaa mielenliikutusta:
"En voi kirjoittaa Teille mitään tänään, rakas Francis. Olen epätoivoissani. Tähän suljettu kirje, jonka olen ottanut lähettääkseni, ilmoittaa Teille, mitä olen huomannut Henrietten ajattelevan. Kaikki mitä äiti voi sanoa tyttärelleen kumotaksensa hänen päätöksensä, vaikkapa oman henkensä kaupalla, sen olen hänelle sanonut. Kaikki on tyhjiin rauennut. Ylihuomenna lähdemme täältä Tunisiin ja sieltä Algeriin. Ennen lähtöäni toivon jaksavani lähettää Teille seikkaperäisen selonteon viimeisestä, Teitä koskevasta keskustelustamme ja niistä syistä, jotka ovat hänet tähän purkamiseen johtaneet. En vieläkään voi suostua pitämään niitä peruuttamattomina, yhtä vähän kuin voin suostua katsomaan ratkaiseviksi hänen uskonnollisesta kiihkosta syntyneitä tuumiansa, joihin pelkään vasten tahtoani johtaneeni hänet. Toisia tietoja olin toivonut voivani Teille lähettää, ja kun ajattelen, mitä mahtanettekaan tuntea sillä hetkellä, jolloin nämä rivit Teille saapuvat, niin liikutukseni käy niin valtavaksi, etten voi tänään Teille muuta sanoa kuin tämän vakuutuksen, johon tahtoisin panna koko sydämeni: ajattelen Teitä niinkuin äiti poikaansa.
Louise Scilly."