– "Ah, äiti", huudahti Henriette, "siinä sinä juuri satutit kipeimpään kohtaan. Olen epätoivoissani siitä, että hän on minulle valehdellut, että hän on voinut rakastaa arvotonta naista. Mutta voisin antaa hänelle anteeksi kummankin. Voin uskoa, että hän on tahtonut säästää minulta huolta, voin uskoa, että hänellä on ollut nuoruudessaan kiusauksia, joita minä en ymmärrä. Elämässähän on niin paljon sellaista, josta minä en tiedä mitään. Voin uskoa olevani kohtuuton, jos liian ankarasti arvostelen häntä. Mutta tässä kohdassa en voi olla kohtuuton. En, en ole kohtuuton. Ei ole kiusausta niin suurta, että se oikeuttaisi näin hirveätä asiaa: ettei hän vuosimääriin ole nähnyt eikä edes koettanutkaan päästä näkemään tätä pientä tyttöä. Te olette syyttänyt häntä hirveästä asiasta sanoessanne, että hän on sattumalta tavannut lapsensa… Sattumaltako? Eikö hänen velvollisuutensa olisi ollut tehdä mitä ikinä voi tehdä päästäksensä asian perille, ennenkuin antausi sen hirveän vaaran alaiseksi, että oman lapsensa hylkäsi? Kun minun täytyy ajatella, että hänellä on omallatunnollansa sellainen armottomuus tuota pientä raukkaa kohtaan, hänellä, jota minä niin suuresti kunnioitin, jota luulin niin jalomieliseksi, niin hienotunteiseksi!.. On kansan ihmisiä, jotka kasvatikseen ottavat raakojen vanhempien kadulle paneman lapsen, ja hän ei edes ole koettanutkaan hankkia selvyyttä tämän lapsen syntyperästä, vaikka pelkkä näkeminen oli kylliksi kumoamaan kaikki epäilykset. Väittihän hän itse, että näkeminen oli kylliksi."
– "Hän voi vielä silläkin puolustautua, ettei lapsi häntä tarvinnut, ettei hänellä edes ollut oikeuttakaan lasta lähestyä. Äitihän oli siinä…"
– "Ja jospa tuo äiti olisi ollut lapselle paha? Jos olisivat kumpikin, sekä äiti että lapsi, joutuneet köyhiksi ja puutteenalaisiksi? Jos äiti olisi kuollut ja pienokainen joutunut kovien vierasten käsiin? Jos…"
– "Sinulla ei ole oikeutta sellaisia mahdollisuuksia kuvitella", keskeytti rouva Scilly. "Mehän emme ollenkaan tiedä, mitä hän olisi tehnyt, jos pienokainen, sen sijasta että oli rikkaan hemmoteltu lapsi, olisi ollut köyhä ja onneton…"
– "Hänkö?" sanoi Henriette. "Hän ei olisi sitä edes tietänytkään."
Tällä kertaa ei kreivitär vastannut. Hänen tyttärensä arvosteluissa oli sitä ankaruutta, joka ei siedä tinkimistä ja jota meidän on sangen vaikea vastustella, vaikka siinä meidän mielestämme olisikin liiaksi, koska emme uskalla kajota tuohon siveyden kukkaan, joka on todellisesti rehellisten luonteiden voima ja kaunistus. Äiti tiesi nyt minkä oli tahtonut tietää. Henriette oli kyllä kuullut sulhasensa koko tunnustuksen ja ymmärtänyt siitä niin paljon, kuin hänen tietämättömyytensä fysiologisesta elämästä salli. Hänen rehellinen luonteensa kohosi nuoruuden leppymättömyydellä sitä siveyden tinkimistä vastaan, jota tämä surkea asia edellytti. Rakkaus yksin vastustamattomassa jalomielisyydessään saattoi olla tarpeeksi mahtava voittamaan tämän ankaruuden ja parantamaan jalouden ja totuuden unelmasta heränneen sydämen syvän ja verisen haavan. Mutta tällä hetkellä ei tuo särkynyt sydän rakkaudesta muuta tuntenut kuin kärsimystä. Rouva Scilly sai siitä todisteen, kun hän tahtoi jatkaa tätä keskustelua hetken vaiti oltuaan, ei nyt puolustaakseen Francis'ta Henrietteä vastaan, vaan ilmoittaakseen nuorelle tytölle, mihin toimiin hän oli luullut velvollisuudekseen ryhtyä:
– "Elkäämme tuohon surkeuteen enää koskeko", alkoi hän uudestaan. "Puhutaan nyt siitä, mitä minä olen tehnyt… Tohtori Teresi käski suojella sinua vähimmältäkin liikutukselta. Ajattelin sentähden, että olisi parasta sekä herra Nayrac'ille että sinulle, ettei teidän enää tarvitsisi toisianne tavata hotellielämämme ahtaissa oloissa, ja pyysin häntä lähtemään pois…"
– "Onko hän mennyt?.." kysyi Henriette, ja liikutuksen jäljet kävivät hänen kasvoissaan vieläkin huomattavammiksi. Äidistä tämä ennusti sitä anteeksiantoa, johon hän järkevyydessään oli heti tahtonut johtaa tytärtään. Hän vastasi koettaen häntä rauhoittaa uudella hyväilyllä.
– "Hän ei ole lähtenyt Parisiin tietysti. Hän on Catanessa ja siellä hän odottaa, mitä sinä tahdot tulevaisuudestanne päättää… Olen sanonut hänelle, että aioin sinulle puhua niinkuin olen puhunut ja etten suinkaan tahtonut rajoittaa rikkomisvapauttasi, jollet enää itsestäsi löytäisi niitä tunteita, jotka ovat sinut häneen liittäneet. Vaikka niin pitkälle menneen liiton purkaminen tosin on sangen vakava asia, niin toistan sen sinulle, olet vapaa, täysin vapaa… Minä vain toimitan hänelle vastauksesi, johon hän jo edeltäpäin alistuu, vastustelematta, niinkuin minäkin siihen alistun… Pyydän sinua vain malttamaan mieltäsi. Kun on kysymys päätöksestä, josta koko elämämme onni riippuu, niin emme voi koskaan liiaksi asiata punnita. Koeta siis miettiä. Tänään", lisäsi hän hellästi suudellen tytärtänsä, "emme enää huoli puhua noista asioista, jotka vain yhä enemmän meitä vaivaavat, kuta useammin niihin palajamme… Olet nyt liian sairas. Nyt tahdon vain sinua tuuditella, hemmotella, hyväillä, niinkuin olisit vieläkin tuo pikku tyttö, joka niin ahkerasti työskenteli pöytänsä ääressä lukusalin ikkunan luona. Muistatko häntä ja kuinka hän kiltisti totteli, kun kehotin häntä ahkerasti lukemaan läksyjänsä. Nyt minä sinua kehotan samalla hellyydellä ahkerasti hoitamaan terveyttäsi. Tottelethan minua nyt niinkuin ennenkin?.."
– "Koetan totella, rakas äiti", vastasi nuori tyttö painaen otsansa äidin huulia vasten ja viipyen siinä asennossa pitkään, ikäänkuin nauttiakseen kauan tuon suudelman rauhoittavaa vaikutusta, "koetan totella kaikessa, mutta ethän kuitenkaan tahtone kieltää minua suremasta, kun minun pitää sellaista ajatella hänestä, jota niin suuresti rakastin."
XI.
KÄRSIMYKSEN TIE
Huolimatta noista rohkaisevista sanoista, joilla rouva Scilly oli koettanut lapsensa mieltä asettaa, ei äiti paran murheessa ollut paljonkaan enemmän toivoa kuin hänen tyttärensäkään surussa iltapäivän ja sitä seuraavan päivän kuluessa. Ensiksikin ei sairaan hermostuneessa mielentilassa tapahtunut mitään muutosta. Hän oli yhä niinkuin oli ollut koko ajan, aina tuosta ratkaisevasta kohtauksesta alkaen, syömättä, nukkumatta, itkemättä. Koko hänen elimistönsä tuntui ikäänkuin lakanneen toimimasta hirvittävän tunnustuksen liian äkillisen iskun johdosta. Tohtorin ilmeinen neuvottomuus kauhistutti rouva Scilly'tä, ja hän rupesi pelkäämään, että tuo kamala ja odottamaton kohtaus oli järkyttänyt hänen tyttärensä elinjuuria. Hänen oli itsensä ollut niin vaikea koota elämän rohkeutta oman suuren koettelemuksensa aikana, että hän tiesi surun voivan tappaa hitaasti ja varmasti kuin mikä hyvänsä myrkky. Vuodenaikakin lisäsi hänen alakuloisuuttansa. Hän kaipasi tuota onnen kirkkautta, jossa hän oli toivonut saavansa viettää vuoden loppupäivät, yhtä paljon kuin hän kaipasi aurinkoa, – sillä ilma oli muuttunut sateiseksi ja vettä valui virtana, lakkaamatta, ehtymättä, niinkuin ainakin etelämaissa tähän aikaan vuotta. Kuinka olikaan tuo rankkasateen yksitoikkoinen kohina sopivana säestyksenä niille tuskaisille ajatuksille, joita uudenvuoden alkava onnittelukirjeiden tulva äidin mielessä herätti. Niitä tuli Parisista, heidän yhteisiltä tuttaviltaan, kirjeitä täynnä noita onnentoivotuksia, jotka tuntuvat jokapäiväisiltä vain, kun ei mikään erityinen ole sydäntämme painamassa. Mutta kun suuri suru salaa kalvaa mieltämme, niin nuo onnentoivotukset tuntuvat meistä katkeralta ivalta, jonka iskut vain lisäävät haavamme vuotoa. Nuo kirjeet puhuivat rouva Scilly'lle leppeän rauhan lääkkeestä, jota kihlattujen onni salli hänen nauttia. Nuo varomattomat rivit sanoivat kadehtivansa häntä, kun hän oli voinut antaa rakkaiden lapsiensa puhtaalle lemmelle niin valoisan ja lämpimän kehyksen. Niissä, kuten sähkösanomissakin, jotka niitä seurasivat, sana "onni" yhä uudelleen toistui. Maailma, jota ihmisvihaajat sanovat niin kohteliaan armottomaksi, ei ole milloinkaan niin armoton kuin silloin, kun se ei itse tiedä mitään armottomuudestaan. Näinä kahtena päivänä kreivitär tunsi näiden kirjeiden ja sähkösanomain ahdistavan vaikutuksen niin syvästi, ettei hän antanut niitä tyttärelleen luettaviksi, säästääkseen häneltä niiden katkeruuden. Eikä Henriette niitä pyytänytkään. Hän ei tuntunut tietävän mitään ajan kulusta, ja tuo kiinteä katse, joka yhä paloi hänen silmissään, ei sallinut hänen nähdä piirongilla olevaa rasiaakaan, jossa oli kirjaimet F. N. ja joka sisälsi hänen niin huolellisesti Francis'lle valmistamansa uudenvuodenlahjan. Vaikka tuo omituinen merkkipäivän unhottaminen jossakin määrin oli eduksikin, niin se lisäsi kreivittären pelkoa. Hän ei edes tiennyt, uskaltaako vai eikö palauttaa tytärtänsä todellisuuden tajuntaan toivottamalla hänelle onnea uudenvuodenpäivän aamuna, ja oli jo vähällä jättää hänet unhotuksen rauhaan, kun eräs asia, joka oli helposti odotettavissa, sai hänet vieläkin ryhtymään nuoren miehen puoltajaksi. Jo heti aamusella hän sai Francis'lta kirjeen, joka nähtävästi oli lähetetty erityisen asiamiehen kautta, sillä siinä ei ollut postileimaa, ja joka tietysti puhui vain surusta ja kaipauksesta. Sen mukana seurasi pitkä ja litteä rasia, missä oli sen nimi ja osoite, josta ei nuori mies enää tietänyt, oliko hän vielä hänen morsiamensa. Äiti avasi sen liikutuksesta ja uteliaisuudesta vapisevalla kädellä. Huone täyttyi kukkasten tuoksulla. Rasia oli suuria orvokkeja täynnä, ja niiden keskellä oli pieni terrakottakuva, tuollainen hieno muinaisajan taiteen mestariteos, jommoista hän muisti ihailleensa kerran nuorten kanssa Palermon museossa käydessään. Se esitti hunnutettua naista, joka sirosti, miltei kärsivän näköisenä, kallisti suuren kukkasseppeleen painaman pienoisen päänsä. Hoikan ruumiin hennot piirteet kuulsivat ohuen kankaan läpi. Kaihomielinen hymy väreili posken ja hienojen huulien ilmeessä. Kuluneen värityksen melkein sammunut hohde loi haaleat vivahduksensa vaatteen poimuihin, ja tämä ihana kuva, jossa ilmeni kaksikymmentä vuosisataa takaperin sykkimästä lakanneen sydämen kauneusunelma, näytti vielä liikuttavammalta näitten alati nuorien, synkkäväristen ja tuoksuvien kukkaskupujen kantamana, kietomana, tuudittamana. Tämä niin yksinkertaisella tavalla tarjottu, kallisarvoinen lahja muistutti niin lempeästi aikoja sitten haihtuneen rakkausonnen puhtaimpia hetkiä! Rouva Scilly'hin, joka oli ainoastaan tämän onnen heijastusta nauttinut, tuo hellyys teki syvän vaikutuksen. Kauan hän mietti, vuorotellen kirjettä lukien ja siroa sisilialaista kuvaa katsellen, kunnes vihdoin sanoi ääneen: "Täytyy koettaa…" Ottaen rasia kansineen hän meni Henrietten huoneeseen ja pani ne mitään sanomatta hänen vuoteelleen. Nuori tyttö huomasi Francis'n käsialan kannessa ja samassa hän näki kukkasvuoteellaan lepäävän kalpean terrakottakuvan. Sen hienon, nuokkuvan pään häilyvä hymy sattui hänen silmiinsä samana hetkenä kuin orvokkien tuoksu kosketti hänen sieraimiaan. Liian tuntuvaksi hänelle silloin kävi kadonneen onnen muisto ja sulhasen, jonka seurassa hän oli suloisia hetkiä nauttinut ihanan Sisilian saarella. Täysilehtiset ja raittiit orvokit puhuivat hänelle kävelymatkoista puutarhoissa, etelän talven tenhoavan lumouksen helmassa, ja hieno kuva hänelle muistutti hänen lapsellisen intelligenssinsä heräämistä, kun hän ensi kerran tässä saaressa, jossa Plato oli orjana käyskennellyt, oli tavannut antiikkisen taiteen iäti elävät aarteet, jaloimman taiteen, mikä koskaan on ihmiselämälle ihannetta tarjonnut. Kuinka olikaan hän tuota luontoa ja taidetta ihaillut, ihaillut puutarhoja, missä orvokit, sellaiset kuin nämäkin, tuoksuivat ruusujen, mimosain ja narsissien rinnalla, museosaleja kohokuvineen, pronssiveistoksineen ja temppelinjäännöksineen, tuhansine pyhine muistoineen, jotka yhä vielä uhkuvat kuolematonta kauneutta. Kuinka suuresti olikaan hän tätä valon maailmaa rakastanut! Kuinka olikaan hän sitä rakastanut, sentähden että hän siinä rakasti valitsemaansa elämän toveria! Ja nyt oli tämä onni hävinnyt. Tuo räikeä erotus hänen äskettäin vielä omistamansa onnen ja nykyisten huolien välillä vaikutti hänessä silloin sellaisen surunpurkauksen, että kyynelet kohosivat hänen silmiinsä ensimäisen kerran näiden katkerien päivien kuluessa, ja näiden kyynelten läpi hän yhä näki suloisen kuvan hymyilevän ja yhä hän hengitti vienojen kukkien tuoksua, kunnes työnsi luotansa kamalan lahjan vaikeroiden:
– "Ah, se koskee minuun liian kipeästi! Liiaksi kärsimystä se tuottaa!.."
– "Itke, lapseni", vastasi hänelle rouva Scilly, "itke, eläkä koeta kyyneleitäsi pidättää… Itke itseäsi, itke häntä, niin voit häntä sääliä ja antaa hänelle anteeksi, ja siinä on teille pelastus…"
Äidin sanoessa nämä sanat hänen kasvoissaan välähti miltei ilon ilme. Hän tunsi, että näiden kyynelten mukana kauhu suli tuosta sydämestä, jota suru niin raskaasti painoi. Onneton palasi elämään niinkuin se, joka on pudonnut viidenkymmenen metrin korkeudesta ja alkaa tointua ensimäisen huumauksen ja pyörtymyksen valekuolemasta. Ensimäinen tuskan huuto, jonka hän päästää koettaessaan liikkua, on samalla elämään elpymisen huuto. Sattuvampaa vertausta tuskin lieneekään kuvaamaan tosimaailman vaikutusta sieluun, joka äkkiarvaamattoman tiedon johdosta lankeaa ihanteensa kukkulalta, kuin äkillinen putoaminen syvänteen pohjaan. Se Francis, jonka Henriette oli ihanteeksi kohottanut, ei ollut sama kuin se, jonka tuo törkeä tunnustus oli niin heikoksi, niin rikokselliseksi, niin raukkamaiseksi osoittanut. Väli oli pitkä toisesta toiseen, yhtä pitkä kuin väli unelmien yläilmoista, missä nuori tyttö oli liidellyt, siihen kurjuuden kuiluun, missä hän nyt siipirikkona rapisteli, yhtä pitkä kuin väli mielikuvituksesta kokemukseen, innostuksesta pettymykseen, Alppien huimaavilta huipuilta syvyyden pelottavaan kitaan. Kaikkienhan meidän tulee tuohon samaan koetukseen alistua, kun meidän on jättäminen jalojen ihanteiden avaruudet, joihin ensimäinen innostuksemme meidät kohotti, laskeutuaksemme keskinkertaisen onnen maailmaan, missä meidän tulee toimia. Mutta tämä putous tavallisesti tapahtuu vähitellen, toisesta pienestä pettymyksestä toiseen, niin ettemme kovinkaan korkealta lankea. Sitä ei sallimus suonut Henriettelle. Häntä ei mikään enne valmistanut iskua kestämään; äkkiä häneltä toiveitten häikäisevä taivaanranta pimeyteen verhoutui. Hän itki tässä, poski äitinsä kättä vasten painettuna, itki pitkään, loppumattomasti, unelman hälvenemistä, unelman, joka oli niin lapsellisen naiivi, että se Henriettenkin vilpittömässä ja valitsemalla valitussa piirissä olisi saanut hänen viimetalviset seurustelu- ja tanssiaistuttavansa hymyilemään. Mutta jos on olemassa sellaista itserakkauteen perustuvaa lapsellista naiivisuutta, joka tällaisen hymyn ansaitsee, on toisenlaistakin, joka perustuu vaatimattomaan luottamukseen, ympäristömme täydelliseen rehellisyyteen, ja jolle olisi keksittävä uusi nimi. Tätä viimeksimainittua lajia oli Henrietten unelma. – Sellaista hän oli unelmoinut ja sellaista hän itki: avioliittoa miehen kanssa, joka ei ollut koskaan toista rakastanut, niinkuin hänkään ei ollut koskaan rakastanut eikä toiste rakastaisi ketään muuta; – pitkien, suloisien vuosien viettoa aina kuolemaan saakka ystävän rinnalla, joka ei häneltä mitään salannut, ei nykyisyydestään eikä entisyydestään, niinkuin ei hänkään mitään salaisuutta peitellyt; – ehdotonta antautumista toiselle, joka kykeni hänen omaatuntoansa ohjaamaan, jonka siveyskäsitteet ja kaikki ajatukset olivat hänenkin ajatuksiansa, jonka vähimmissäkin teoissa oli hänelle yhä enemmän rakkauden ja ihailun aihetta. Sellaisen unelman hän oli luullut toteutuvan, nähnyt toteutuvan, niin täydellisesti oli Francis, halusta miellyttää sekä itseään että lemmittyään, mukautunut hänen unelmiensa mukaiseksi. Tunnenautintojen tapaileminen, joka oli nuoren miehen erikoiselle luonteelle ominaista, oli saanut hänet vaistomaisesti noudattamaan sellaisia tapoja, jotka takasivat hänelle ja Henriettelle syvintä sielun hekumaa. Voi, mitä täydellisempi hän oli ollut miellyttämistaiteen harjoittajana, sitä katkerammin oli Henrietten nyt itkeminen. Sitä suuremmalta täytyi hänestä näyttää siveellisen rappion tuossa miehen luonteessa, jota hän oli luullut unelmansa mukaiseksi. Inhoon, jota nuoressa neitosessa avioliiton ja rakkausliiton rikkoja herätti, yhtyi toinenkin inhon tunne, inho arvottoman teeskentelyn johdosta, johon hän luuli entisen lemmittynsä syypääksi, tämä kun muka tekopyhyydessään oli keksinyt tämän ovelan keinon uudestaan pyrkiä hänen suosioonsa lähettämällä hänelle ihanan taideteoksen. Ja äidilleen, joka yhä koetti häntä viihdytellä lohduttavilla sääliväisyyden sanoilla, hän vastasi, purkaen ensimäisen ja ainoan kerran sanoihin ne kapinalliset tunteet, joita ensimäinen tutustuminen elämän kovuuteen aina meissä synnyttää.
– "Ei, liiaksi minä kärsin ja sitä en ole ansainnut… Jos olisin ollut tottelematon lapsi, jos olisin tahtonut vastoin teidän tahtoanne mennä kihloihin, äiti, taikka jos olisin tahtonut mennä naimisiin hankkiakseni itselleni rikkautta tai arvoa tai oikeutta nauttia maailman huvituksia, niin olisin ansainnut rangaistuksen, eikä siinä olisi mitään vääryyttä ollut… Mutta Jumala, joka on kaikkitietäväinen, hän tietää, kuinka lujasti olin päättänyt täyttää velvollisuuteni. Jumala ei siis olekaan hyvä, koska niin kovasti minua kohtelee?.."
– "Surkeata on minun kuulla sinun noin puhuvan", keskeytti äiti, "tai oikeammin sanoen, surkeata on minusta huomata, että tunteesi ovat sellaiset! Ja voitko sinä tietää, eikö tämä koettelemus, joka sinun nyt on kestettävä, olekin sinulle onneksi? Niinpä juuri, onneksi… Ajattele, jos olisitte, Francis ja sinä, tavanneet tuon naisen ja tuon pienen tytön naimisiin mentyänne ja jos olisit silloin saanut kuulla sen, minkä toissa päivänä kuulit? Etkö olisi ollut silloin pahoillasi, ettei sinulle tätä surkeata asiaa ilmaistu sinun vielä vapaana ollessasi, ennenkuin olit koko elinajaksesi sitoutunut?.."
– "Olipa ennen tai jälkeenpäin", sanoi nuori tyttö, "mitä asia siitä paranee? Millä olen ansainnut, että tämä isku minua kohtaa siinä, mikä minulla on maailmassa kalleinta, tuossa rakkaudessani, joka oli ylpeyteni, elämäniloni, toivoni kaikki?.."
– "Liiaksi kallis kai se sinulle oli, lapsi raukkani", vastasi äiti vakavalla äänellä. "Mihin olisimme joutuneet, niin sinä kuin minäkin, jos viisitoista vuotta sitten olisin onnettomuudeksemme ajatellut niinkuin sinä nyt ajattelet istuessani, tiedäthän kenen, kuolinvuoteen ääressä. Olihan hänkin minun ylpeyteni, elämäniloni, toivoni kaikki. Enemmänkin vielä hän minulle oli, koska sinä olit hänen tyttärensä ja koska olisin hänen apuansa tarvinnut sinun kasvatuksessasi… Mutta minä olen tämän epätoivon voittanut, sentähden että uskoin, ja missäpä olisi ero uskon ja uskottomuuden, hurskauden ja jumalattomuuden välillä, jos ei tuossa uskossa olisi meille lohdutusta ja apua suruissamme. Kun iltasella rukoilet: 'Isä meidän, joka olet taivaassa', mitä merkitystä on noissa sanoissa, jos et ajattele, että se, jolle näin puhut, hoitaa sinua yhtä suurella hellyydellä kuin isäsi sinua hoitaisi, jos hän olisi elossa? Kun sanot: 'Tapahtukoon sinun tahtosi…', mitä se merkitsee, jos nouset kapinaan jo ensimäisen koettelemuksen johdosta, jos julkeat jumalallisen tahdon arvostelijaksi asettua. Kun evankeliumista luet, että kaikki hiuskarvamme ovat lasketut, mitä merkitystä mielestäsi on tuossa lauseessa, ellet usko, ettei mikään tapahdu, joka ei ole sallittu, punnittu, määrätty tuolla ylhäällä?.. Sanoin sinulle äsken, että antaisit kyynelten vuotaa silmistäsi; sanon sinulle nyt, että antaisit rukousten vuotaa sydämestäsi. Niin, rukoilkaamme yhdessä, ettet koskaan enää sellaisia tunteita tuntisi kuin ne, joita äsken huomasin sinun tuntevan… Rukoilkaamme, jotta oppisit ymmärtämään, että Jumalan käsi on tässäkin ohjaamassa… Kaikkiallahan se on, tiedäthän sen. Rukoilkaamme, että hän armosta soisi sinun edes muistaa sen…"
Näin turvautuessaan tyttärensä uskonnollisiin tunteihin kreivitär poikkesi monta vuotta sitten suunnittelemastaan ohjelmasta. Eroavaisuus hänen ja hänen tyttärensä luonteen välillä ei missään suhteessa ollut tuntuvampi kuin tässä sisällisestä taipumuksesta riippuvassa asiassa. Ohje, jota rouva Scilly elämässään noudatti, oli järki. Vaikka hän oli vilpittömästi uskonnollinen ja sangen harras kristitty, hän ei tuntenut sitä kuumeentapaista innostusta, joka johtaa valtaamansa uhrit marttyyrin kärsimystä tavoittelemaan. Hänelle uskonto oli ohjenuorana, siveellisenä tukena, lohduttavana ja vahvistavana toivona. Henriettessä taas, joka siinä suhteessa muistutti isäänsä, urhoollista sotilasta, urhojen suvusta lähtenyttä, innostus oli elämän vaikuttimena. Hän oli niitä sieluja, jotka panevat koko tuntemiskykynsä niiden aatteiden palvelukseen, joiden vallassa he ovat. Mystiikka on se uskonnollisuuden muoto, johon sellaiset luonteet välttämättömyydellä taipuvat, sillä mystiikka on juuri siinä, että voimme kaikesta sydämestämme rakastaa sitä, minkä lujasti koko sielustamme uskomme. Vaikkei rouva Scilly ollut niin tarkoin itselleen selvittänyt tätä henkisen suunnan eroavaisuutta, joka oli hänen ja hänen tyttärensä välillä, hän oli Henriettessä huomannut jo hänen viidennestätoista ikävuodestaan alkaen näitä yltiöpäisyyden oireita, niin tuntuvia, että hän oli säikähtänyt. Siihen aikaan Henriette oli niin itsepintaisesti pyrkinyt hunnunkantajaksi, että kreivitär oli siitä lähtien pannut kaikki voimansa liikkeelle lieventääkseen hänen liiallista hartauttansa tai paremmin sanoen kohdistaaksensa sen toisaanne. Senkin tähden hän oli niin suuresti iloinnut tyttärensä kihloihin menemisestä, sillä siihenhän hänen luostariinmenotuumansa ainiaaksi raukesivat. Lieneekö koskaan ollut äitiä, todellisesti uskovaistakaan – Monikan kaltaisia, pyhyyteen innostuneita naisia lukuun ottamatta – , joka olisi antanut tyttärensä Jumalalle taistelutta ja tuntematta inhimillisen hellyytensä vastustamattomasti nousevan kapinaan. Mutta kuinka olisikaan kreivitär voinut noita entisiä pelkojansa muistaa kuullessaan lapsensa surunahdistamasta rinnasta kohoavan tuon epäilevän, melkeinpä Jumalaa herjaavan huokauksen. Hän ei siis epäröinyt koettaessaan ensimäisen kerran vedota tyttäressä niin mahtavasti vaikuttavaan uskonnolliseen taipumukseen. Hän ei ymmärtänyt, minkä vaarallisen voiman hän laski valloilleen, kun tällaisena hetkenä ohjasi sinnepäin tuon kymmenkuukautisesta suunnastaan syöstyn haaveilevan sielun polttavan toimintakiihkon. Puhuttuansa hän päinvastoin salaa iloitsi sanojensa vaikutuksesta. Tuo sairas sydän oli heti vastannut, hänen vedotessaan ainoaan tunteeseen, joka suo lievennystä rakkauden surulle. Äiti tahtoi yhä lisätä puheensa vaikutusta siirtymällä sanasta toimeen, ja hän polvistui tyttärensä vuoteen ääreen, niinkuin tämä oli joka ilta vuosikausia polvistunut hänen vuoteensa ääreen. Vakavalla äänellä hän lausui sen rukouksen, jonka ensimäisiä sanoja hän äsken oli tyttärelleen muistuttanut, sitten Enkelin tervehdyksen ja vihdoin sen litanian, jossa rukoillaan Vapahtajalta lievennystä hänen oman vaivansa ja uupumuksensa nimessä, hänen kuolemantuskansa ja kärsimyksensä nimessä, hänen ristinsä ja avuttomuutensa nimessä, ja tätä tehdessään äiti tunsi levottomaan sydämeensä hiljaa hiipivän tyttärelle toivomansa lohduttavan rauhan sitä tuntuvampana kuin tämä, rukouksen päätyttyä, hänelle sanoi:
– "Kuinka hyvältä nyt tuntuu, äiti! Olette pelastanut minut itsestäni. Tunnen, että olette tehnyt oikein johtaessanne mieleeni sen, joka ei milloinkaan petä…"
– "Ja minä", huudahti äiti suudellen lastansa, "minä olen jälleen löytänyt tyttäreni!.."
Tätä kreivittären iloa, joka näin puhkesi sanoihin ja suudelmaan, ei kauan kestänyt. Jo iltapuolella samana uudenvuodenpäivänä, joka oli sovinnontoivossa alkanut, hän huomasi tyttärensä katseen pohjalla jotakin läpitunkematonta, joka sai hänet uudelleen levottomana kysymään:
– "Ethän vain ole sairaampi?.."
– "En, äiti", vastasi Henriette ja lisäsi: "Päinvastoin, en ole pitkään aikaan voinut näin hyvin…"
Nämä oudot sanat eivät kreivitärtä rauhoittaneet; päinvastoin ne herättivät hänen epäluulonsa, niin ettei hän hetkeksikään herennyt tytärtänsä tarkastamasta, vaan piti silmällä jokaista hänen liikettänsä, jokaista hänen kasvojensa ilmettä tämän iltapäivän kestäessä ja seuraavanakin päivänä, jolloin Henriette jo jaksoi nousta vuoteestaan. Vaikka lääkärin tarkastukset osoittivat kuumeen kadonneen ja vaikka nuoren tytön jokaisessa lauseessa, niinkuin koko hänen käytöksessäänkin, ilmeni jonkinlainen rauhallisuus, niin äitiä yhä pelotti tuo silmien pohjalla piilevä liekki ja tuo selittämätön ilme, joka ei sallinut hänen mennä pitemmälle, kun hän uudestaan tahtoi asiata kosketella. Yhä suuremmaksi hänen levottomuutensa kasvoi hänen tyttärensä kiertelevien vastauksien johdosta, kun hän toisen päivän iltana koetti puhua Francis'sta.
– "Pyydän teitä, äiti", sanoi Henriette, "elkäämme koskeko siihen asiaan. Kehotittehan minua tarkoin miettimään vastaustani. Kun olen tehnyt päätökseni, sanon sen teille, mutta nyt en voi siitä puhua. Se veisi minulta kohta pois sen rauhan, jonka olen teidän avullanne jälleen saavuttanut…"
* * * * *
Rouva Scilly ei uskaltanut itselleen myöntää, että se, mikä häntä pelotti, oli juuri tuo outo levollisuus, tuo äkkikäännös tyttären käytöksessä, jota hän ei olisi voinut niin täydelliseksi toivoa eikä niin salaperäiseksi arvata. Tälläkin kertaa hänen äidinvaistonsa oli oikeassa, kun hän pelkäsi tuon kiihottuneen sielun taipuvan päätökseen, jossa ei anteeksiantoa ollut. Ja äiti olisi monesta syystä tätä anteeksiantoa toivonut. Hän oli kuullut, että rouva Raffraye oli muuttanut pois, ja Francis'lta oli hän saanut toisen kirjeen, joka puhui syvästä surusta, lämpimästä rakkaudesta Henrietteen. – Mutta hän oli kosketellut kieltä, jonka värähdykset eivät olleet niin helposti hallittavissa kuin hän oli luullut, ja vasta liian myöhään hän sen huomasi. Elävät sanat, joilla hän oli koettanut kiusaantuneelle muistuttaa kristinopin ydinajatuksia, niinkuin esimerkiksi luottamusta taivaalliseen isään, olivat heti nuoren tytön mielessä synnyttäneet katumuksen tunteen, joka on niin luonnollinen lujauskoisille, jotka rakkauden sokaisemina ovat hetkeksi uskostaan eksyneet. Henriette oli siis koonnut kaikki voimansa yhtyäksensä äitinsä rukoukseen, ei ainoastaan huulillaan, vaan koko olennollaan. Hänen sairaloinen tunteellisuutensa oli noussut kuohuksiin hänen lausuessaan kirkon määräämät rukoukset Ihmisen Pojalle, rukoukset, joiden takaa häämöttää tuo toinen dogmi: maailman syntien lunastaminen karitsan uhrilla, virheiden ja rikoksien sovittaminen viattoman ja vapaaehtoisen teurasuhrin verellä, saastaisuuden vapahtaminen itse puhtauden marttyyrikuolemalla. Surunvoittoisen ja lohduttavan litanian sanoja lausuttaessa oli tässä murtuneessa sielussa sarastanut uuden ajatuksen päivä, joka yhä kohosi ja kirkastui, kunnes valoonsa hukutti tuon sielun. Nuorelle tytölle tuntui äkkiä selvinneen häntä kohdanneitten iskujen ylenluonnollinen merkitys. Sitäkö hän oli jumalattomassa vihassaan valittanut, että hän, vaikka olikin itse viaton, oli määrätty kärsimään toisen rikoksien rangaistusta? Niinkö hän oli tehnyt, vaikka hänelle oli aivan toista opetettu, aina siitä lähtien kuin hän alkoi omakseen saada kristinopin armolahjan? Onhan ensimäinen velvollisuutemme noudattaa tuon jalon uhrin esimerkkiä, Jumalaksi tulleen Ihmisen Pojan, ristiinnaulitun meille tarjoamaa pyhää esimerkkiä. Tämän ajatuksen johdosta oli nuoren tytön katseessa syttynyt tuo outo tuli, joka äitiä kammotti. Pimeys, jossa hän oli avutonna haparoinut, oli hälvennyt, ja häikäisevässä valossa ilmeni hänelle uusi mahdollisuus, lunastuksen mahdollisuus, mahdollisuus sovittaa sen miehen synnit, joka hänen mielestään oli niin suuri rikoksentekijä – ja jota hän rakasti!
* * * * *
Lunastaa! – Siitä lähtien kuin tuo sana kohosi Henrietten mielessä tietoisuuteen, se piintyi hänen tajuntaansa, ja kaikki hänen ajatuksensa rupesivat kiertämään tuota hämärää ja häilyvää käsitettä, josta uhrautumisen käsite vähitellen kohosi. Hämäränä ja häilyvänä tämäkin alussa esiintyi, mutta nopeasti se kehittyi yhä selvemmäksi, sellaisten tunteiden järkähtämättömällä johdonmukaisuudella. Alussa, kun äidin sanat vielä soivat nuoren tytön korvissa, tuo uhraus esiintyi hänen mielessään kohtaloonsatyytymisen velvollisuuden muodossa. Niin, hänen oli tyydyttävä kohtaloonsa, rohkeasti kärsittävä kärsimyksensä, ja tämä kärsimyksensä hänen tuli tarjota Jumalalle Francis'n velkataakan sovitukseksi. Hetkinä, jotka lähinnä seurasivat tuota ratkaisevaa keskustelua, hän koetti harjaantua katsomaan onnettomuuttansa suoraan silmiin, kestämään kiduttavimpiakin mielikuvia, jotka hänessä sen johdosta heräsivät, kääntämättä katsettansa pois, ja joka kerta kun hänelle muistui mieleen viime päivien tapauksista joku erityisen kipeä kohta, hän sitä karttamatta pakottautui tarkastamaan sen vähimpiäkin seikkoja. Hän ikäänkuin työnsi puukon sydämeensä ja käänteli yhtämittaa sen kärkeä haavassa ajatellen: "Jumala näkee minut. Hän tietää, kuinka suuresti minä kärsin. Hän näkee, kuinka nöyrästi alistun tähän kärsimykseen, kuinka sitä siunaan, voidakseni siten sovittaa tuon onnettoman rikokset…" Silloin hän mielessään saneli jonkun rukouksen, ja niinä hetkinä hän hymyili rakkaalle äidilleen tuota marttyyrinhymyä, josta rouva Scilly aina niin säikähti. Täten hänen hermojännityksensä johonkin määrään lauhtui, ja hän saattoi nukkuakin yöllä virkistävää ja rauhallista unta, jota hän ei ollut voinut siitä lähtien, kun oli kuullut sulhasensa hirveän tunnustuksen. Kun hän tästä unestaan heräsi muistaaksensa heti, tuskasta vavahtaen, onnettoman asemansa kaikki kidutukset, niin hän toisti sen sanan, jonka oli hiljaa itselleen kuiskannut edellisenä iltana tuntiessaan vaipuvansa uneen: "Lunastaa! Minun täytyy lunastaa hänet!.." Mutta oliko hänen ajatuskykynsä hänen levätessään terottunut, niin että hän kykeni huomaamaan, mitä tämä sovittamisvelvollisuus häneltä vaati, vai johtuiko hänen mieleensä, että hänen oli piakkoin kieltävästi vastattava äidilleen; olipa miten oli, ainakaan hän ei nyt tyytynyt yhtä hämärästi käsittelemään uhrauksensa muotoa… Lunastaa. Lunastaahan hän tahtoi. Oliko kärsimisessä tarpeeksi? Hänen pakottautuessaan niinkuin edellisenäkin päivänä ajattelemaan niitä tapauksia, jotka olivat hänet tähän kurjuuteen saattaneet, hän näki selvemmin mielessään ne henkilöt, jotka siihen liittyivät, tuon rouva Raffrayen, jota Francis oli rakastanut, ja tuon lapsen, joka oli heidän lapsensa. Hän näki tuon naisen, hänen kuumeen kalvamat kasvonsa, hänen kalpeutensa, hänen taudin hivuttaman vartalonsa. Hänen kihlattunsa entinen rikostoveri oli kenties kuoleva, hyljättynä, toivottomana! Ja kuka oli tuon onnettoman tähän äärettömään kurjuuteen saattanut, ellei Francis, joka oli kiduttanut häntä niinkuin oli tunnustanut, hyljännyt hänet sitten ja kieltäytynyt uskomasta lasta omakseen. Ja lapsi, tuo hento ja herkkä pieni raukka, kuka ottaisi hänestä huoliakseen, kun hän orvoksi joutuisi. Kenen oli vastattava hänen kohtalostaan, jos hän niin onnettomaksi tuli, ellei taaskin Francis'n? Olihan hän lapsen isä. Olihan hän antanut sille elämän olosuhteissa, jotka tekivät hänen velvollisuutensa lasta kohtaan sitä sitovammiksi, koska lapsi oli niiden takia suurempien vaarojen alainen. Näitä surkeita kuvia silmäillessään Henriette vastoin tahtoansa loi katseensa toiseenkin kuvaan, tulevan kotinsa kuvaan, jos hän antaisi kihlatulleen anteeksi. Hän kuvitteli mielessään olevansa hänen vaimonsa. Tietysti ei siinä enää voinut olla sitä onnea, jota hän ennen oli siitä toivonut, mutta onneahan se kuitenkin oli, koska hän sai pitää lemmittynsä luonansa, ja lemmityn läsnäolo, olipa se kuinka kiduttava tahansa, tuo mukanaan ilon, joka voittaa pahimmatkin huolet. Lunastaa? Mitä hän lunastamisesta puhui, kun ei hän eikä hänen kihlattunsa missään suhteessa voinut korjata sitä pahaa, mihin nuori mies oli syypää? Oliko se korjattavissa? Ja miten? – Oli vain yksi mahdollinen keino, ja kun se iski Henrietten mieleen, niin hän peräytyi kauhistuneena ja hänen tahtonsa horjui hänen huomatessaan tämän velvollisuuden suunnattomuuden, kovimman velvollisuuden, mikä ikinä voi lempivän naisen täytettäväksi asettua.