– "Näen, että lapseni eivät ole olleet kilttejä", sanoi hän. Ja sitten hän jatkoi, pudistaen harmahtavaa päätänsä: "Missä tilassa minä teidät tapaan, ja siitä ei ole neljännestuntiakaan kuin teistä erosin. Ja tiedättehän, ettei teidän ollut lupa olla kahdenkesken. Rangaistukseksi tulee teidän nyt tehdä täydellinen tunnustus. Mistä te puhuitte, tai oikeammin, mistä te riitelitte?.. Sinä et vastaa, Henriette, ja te, Francis, ette virka mitään… Ikäänkuin en olisi jo aavistanut, mitä ette uskalla minulle sanoa! Sinä, Henriette, et ole äskeisiä varoituksiani noudattanut. Et ole voinut malttaa mieltäsi, vaan olet nuhdellut Francis'ta hänen lähdöstään, ja hänen mielipahansa on yhä sinun pahaa mieltäsi lisännyt, ja te olette kumpikin olleet väärässä. Olin aikonut valmistaa teille yllätyksen", jatkoi hän näyttäen kirjettänsä, "ja olen kirjoittanut Girgenti'in vuokratakseni asunnon tammikuun kolmannesta päivästä… Ettekö ymmärrä? Kun huomasin, kuinka onnettomat olette olleet näinä viimeisinä päivinä tämän lähdön johdosta, tahdoin minäkin puhua tohtori Teresi'lle. Juuri tänä aamuna olen hänet tavannut. Hän sanoi teidän kyllä olevan sairaan, Francis parka, mutta lisäsi, että hänen mielestään tautinne on myös suureksi osaksi mielikuvitusta vain ja että vähäinenkin ilmanalanmuutos on täydellisesti riittävä palauttamaan teidän terveytenne. Emme siis annakaan teidän mennä yksin Parisiin, vaan otamme teidät mukaamme tuolle huvimatkalle, joka jo niin kauan on meitä houkutellut ja jonka tohtori jo minullekin lupaa. Menemme katsomaan Girgenti'ä, Catanea, Taorminaa ja Syracusaa, ja siinä aika kuluukin aina tammikuun 20 tai 25 päivään asti. Ja teiltä ei siten kummaltakaan mene päivääkään hukkaan… Ellei nyt tämä tuuma kirkasta nyrpeitä kasvojanne, niin teidän mahtaa olla hyvinkin hauskaa kiduttaa toisianne. Kas niin, hymyilkää nyt toisillenne, ja olkoon sitten sillä hyvä…"
Kreivittären tähän matkaehdotukseen panema leikkisä suopeus oli liian räikeänä vastakohtana nuoren tytön ja hänen kihlattunsa mielenahdistukseen, varsinkin kun nämä olivat ja kauan salaa tuota matkaa toivoneet, vaikkeivät olleet tahtoneet siitä mitään puhua, kun pelkäsivät pahoittavansa rakkaan sairaan mieltä. Francis'n varsinkin oli liian vaikea kuunnella tätä puhetta sen suusta, joka häntä lapsekseen sanoi. Se sai hänet muistamaan tuota kodin lämpöä, perhe-elämän mutkattomuutta ja sydämen puhtautta, kaikkea sitä, minkä viehättävää suloutta hän oli puolen vuotta saanut nauttia ja minkä arvon hän vasta nyt oikein tajusi, kun hänen nykyisen asemansa koko hataruus hänelle ilmeni Henrietten hermostuneessa tunteenpurkauksessa, joka oli äidin hellistä sanoista johtunut. Tyttö parka, jonka mieli vielä kuohui äskeisen keskustelun johdosta, heltyi siitä liian syvään. Hän purskahti äkkiä rajuihin nyyhkytyksiin ja huudahti epätoivoissaan, katkerien kyynelien vuotaessa:
– "Kuinka hyvä olettekaan, äiti, ja kuinka suuresti minä teitä rakastan! Mutta en enää voi tätä surua kestää… Ah, kuinka olenkaan onneton, liian onneton…"
– "Mitä surua?" sanoi äiti. "Liian onneton? Mikä sinua sitten vaivaa? Francis, mikä häntä vaivaa?.."
Ja hän sulki lapsensa syliinsä ja viihdytteli häntä rinnallaan tuhlaten hänelle hellyyden sanoja, kunnes näki, ettei tämä itkun ja surun kohtaus niin vähällä asettunut. Hän sanoi silloin Francis'lle pakottaen Henrietten nousemaan ja melkein kantamalla vieden hänet ovelle: "Avatkaa minulle, ystäväni. Saatan hänet omaan huoneeseensa ja autan hänet vuoteelle lepäämään. Tehän odotatte täällä, eikö niin?"
Rouva Scilly'n suljettua salin ja oman huoneensa välisen oven jatkaaksensa sitten matkaansa Henrietten huoneeseen nuori mies heittäysi melkein hervottomana tuolille nojaten kyynärpäätään pöytää vasten. Tuossa samassa paikassa hän oli niin monta kertaa Henrietteä katsellut, tämän kumartuessa kirjaa tai kirjelippua lukeakseen ja auringon kullatessa hänen vaaleita kiharoitansa. Ja nyt oli hänen lemmittynsä kadonnut suljetun oven taa, ja siellä kai hän uskalsi vielä hellemmin kuin sulhasensa nähden painautua äitinsä syliin. Kuinka mahtoikaan tuo äiti kauhistua kuullessaan, minkä oudon keskustelun johdosta hänen lapsensa oli sellaiseen epätoivoon joutunut! Huoneessa vallitsevassa hiljaisuudessa kellon säännöllinen naksutus kävi äkkiä Francis'lle kuuluvaksi. Heilurin ei tarvinnut montakaan kertaa käännähtää, ennenkuin rouva Scilly oli palaava hänen luokseen tutkiakseen häntä niinkuin Henriette oli tutkinut. Mitä hänen oli vastattava? Oliko hänen toistamiseen kiellettävä, kun häneltä selitystä pyydettiin, vai oliko keksittävä uusi valhe? Olihan hänellä käsillä valhe, joka voisi hänet pelastaa, mutta se oli valheista kunniattomin. Voisihan hän nimittäin sanoa, että hän oli ennen tuntenut rouva Raffrayen, mutta ettei hän tahtonut uudistaa suhdettansa häneen, koska tiesi hänet maineeltaan sangen epäilyttäväksi, ja että hän tahtoi estää häntä tutustumasta rouva Scilly'hin. Hän siis ottaisi syyttääkseen Paulinea juuri nyt, kun tämän epätoivoiset viattomuuden vakuutukset vielä soivat hänen korvissaan. Ja oliko hän silläkään pelastettu? Eikö hänen ollut heti rakennettava toista valhetta tämän perustalle? Olihan selitettävä, miksi hän oli käynyt sairaan huoneessa ja kuinka hän oli sinne tullut. Voi, kuinka hän olikaan jo kyllästynyt näihin alituisiin petoksiin, joista toinen välttämättömyydellä johti toiseen! Kuinka häntä varsinkin kyllästytti tuo ajatus, että kun hän oli tämän niemekkeen kiertänyt, jos sitä kävisi kiertäminen, niin hän toiselta puolen heti tapasi oman sydämensä myrskyjä. Sittenkuin hän oli päättänyt lähteä, hän oli liiankin selvästi tuntenut, ettei matkakaan enää voisi hänen haavaansa parantaa, tuota haavaa, jonka isyyden masentava tieto oli hänen sydämeensä iskenyt. Hänestä oli jo heti tätä päätöstä tehdessään tuntunut sanomattoman katkeralta ajatella, ettei hän koskaan enää saisi nähdä pikku Adèlea – yhtä katkeralta kuin oli hänestä tuntunut ja vieläkin tuntui kalvava katumus hänen entisen rakastajattarensa sydäntä vihlovan viattomuusväitteen johdosta. Sanotaanhan kuitenkin, että lempivässä sydämessä kaikki häviää paitsi itse lempi. Sen oli hänkin uskonut, ennen, kihlausliittonsa ensimäisen innostuksen aikana, ja nyt hän jo kauhukseen huomasi, että kun hänen tuli rakkauttansa puolustaa, hän ei voinutkaan olla ottamatta lukuun muitakin tunteita, jotka olivat tähän rakkauteen soveltumattomat. Tämän siveellisen rappionsa huomattuaan hän tunsi itseänsä kohtaan todellista inhoa. Hän muisti nähneensä Paulinen ja Henrietten itkevän kumpaisenkin yhtä toivottomasti, entisen kurjan rikostoverinsa ja nykyisen neitsyellisen ystävänsä, ja siinä oli ollut vain kaksi päivää väliä. Ja hän vaikeroi kätkien kasvonsa käsiinsä: "Minusta ei siis muuksi ole kuin itkettäjäksi!.." Sellaisessako mielentilassa hänen siis oli kierrettävä ja teeskenneltävä, kun kreivitär palasi häneltä vaatimaan välttämätöntä selitystä, joka paljastaisi hänen viimeaikaiset surkeat hairahduksensa! – Mutta aika oli jo kulunut. Salin ovi aukeni uudestaan, ja rouva Scilly oli hänen edessään. Francis kohotti päätänsä kuunnellakseen mitä hänelle sanoi tuo ääni, joka yhä oli yhtä ystävällinen, yhtä luottavainen tälläkin hetkellä.
"Henriette on nyt vähän asettunut. Olen voinut jättää hänet yksin… Mutta, Francis, kuinka toruisinkaan teitä, jos en näkisi, kuinka valtava teidän oma liikutuksenne on. Olen usein teille sanonut, ettette voi koskaan tarpeeksi hellävaroen häntä kohdella. Hän on niin äärettömän herkkätunteinen, ja hänen terveytensä ei ole kehuttava. Mitä olette hänelle sanonut, joka on voinut hänet sellaiseen tilaan saattaa?.."
– "Hän ei siis itse ole sitä teille kertonut?.." kysyi Francis.
– "Ei", vastasi äiti. "En ole häneltä saanut sanaakaan muuta kuin aina vain tämän saman lauseen: 'Se on lopussa, hyvä Jumala, se on lopussa!' Ja sen hän sanoi itkien, niin että oli nyyhkytyksistä katkeamaisillaan. – Mikä on lopussa, minä kysyin, ja miksikä? – Silloin hän herkesi minulle puhumasta. Näin, että hän pani kaikki voimansa liikkeelle hillitäkseen itseään, ja kun hänestä erosin, niin kaikki hänen ajatuksensa koskivat vain teitä. Hän pyysi, etten teitä nuhtelisi, etten teiltä mitään kysyisi… Kuinka hän teitä rakastaakaan, ja kuinka suuri olisikaan rikoksenne, jos hänet tekisitte onnettomaksi!.."
Lempeä lapsi oli siis kesken tuskiansakin jaksanut häntä ajatella. Hän oli totellut lemmittynsä kehotusta ja salannut asian äidiltään. Ja tuo äiti, mitä ehtymätöntä hyvyyttä, mitä luottamusta hän osoitti sille, joka niin vähän sitä ansaitsi. Hän ei näyttänyt vähääkään epäilevän, että vakavampi virhe olisi voinut hänen tyttärensä kihlatun mieltä saastuttaa. Ja tämä oli kumminkin niin suuresti rikkonut, oli niin kavalasti laiminlyönyt sen ehdottoman rehellisyyden, johon hän oli kihloihin mennessään sitoutunut. Rouva Scilly jatkoi yksinkertaisesti:
– "Kas niin, Francis, ettehän tahtone vuottanne lopettaa, teidän ja Henrietten ensimäistä vuotta, tuollaisilla kohtauksilla. Jos on ollut väärinkäsitystä teidän kesken, niin teidän on päästävä siitä selville… minunkin tähteni", jatkoi hän heltyneellä äänellä. "Mitä olen voimia kerännyt täällä auringon ja teidänkin avullanne, koska tiesin ja tunsin teidät onnellisiksi, se on pian mennyttä, jos minun pitää nähdä Henriette sellaisena kuin hänet äsken jätin ja teidät sellaisena kuin nyt. Rakastan teitä kumpaakin niin suuresti, sekä teitä että häntä! Ystävyyteni teitä kohtaan on vilpitön. Olen mielestäni hiukan oikeutettu teiltä onnea vaatimaan… Kas niin, tehkää nyt tunnustuksenne", päätti hän tarttuen nuoren miehen käteen ja puristaen sitä.
– "Kunpa voisin!.." huudahti tämä sydäntä särkevällä äänellä. Kun äänettömyys tuntuu meistä tukahuttavalta, niinkuin se oli hänestä tuntunut jo pitkinä aikoina, niin tällainen hienotunteinen ystävällisyys liikuttaa meitä liian syvään. Me olemme niin suuresti säälin tarpeessa, että aukaisemme sydämemme ovet selälleen ottaaksemme vastaan tarjona olevaa, ja kun kerran näin olemme toiselle avautuneet, niin tunnustus, jota emme mitenkään tahtoisi tehdä, vuotaa itsestään meidän huuliltamme, niinkuin kyynelet vuotavat silmistämme, vastustamattomasti. Mitä rouva Scilly'hin tuli, todisti Francis'n päästämä huuto hänelle sen, minkä hän jo oli arvannut, nimittäin ettei tässä nyt ollut puhe noista pienistä rakkauskinoista, jommoisille lapsellisuuksille vanhemmat ihmiset huoahtaen hymyilevät. Heidän välillänsä oli kysymys vakavammista asioista, joista hän ei ollut mitään aavistanut. Hän istuutui nuoren miehen viereen päästämättä hänen kättänsä ja toistaen pyyntönsä, sillä hän arvasi naisenvaistollaan, että nuori mies oli hänelle luovuttava salaisuutensa, jos hän vain tiesi taitavasti asettaa sanansa:
– "Jos voisitte?.. Mutta ettekö ole poikani? Enkö minä ole teidän äitinne?.. Onhan minulla teitä kohtaan äidin hellyys. Ja hellävaroen kuin äiti voin tunnustustanne kohdella. Jos todellinen äitinne olisi täällä, viipyisikö silloin tuo ryppy otsallanne, tuo suru silmissänne, tuo äänettömyys huulillanne, tuo taakka sydämellänne?.. Ei, te sanoisitte hänelle: Äiti, minulla on suru. Ja hän teitä hoitaisi ja viihdyttäisi, teidät parantaisi."
– "Elkää minulle noin puhuko!" sanoi nuori mies nousten ja irroittaen kätensä. "Sananne koskevat minuun liian kipeästi. Ette tiedä mitä pyydätte ettekä myöskään niiden salaisuuksien luonnetta, joita luulette voivanne säälillä kohdella. Antakaa minun mennä pois, paeta Palermosta, Henrietteä paeta, teitä, kaikkea paeta. Siinä on minulle ainoa mahdollisuus pysyä kunnon miehenä…"
– "En", vastasi kreivitär, hänkin vuorostaan nousten. "Ei olisi kunnon miehen tapaista, jos ette nyt minulle sanoisi asiata niinkuin se on. Minuakin liiaksi vaivaa levottomuus teidän sanojenne johdosta, ja te ette voi minua tähän tilaan jättää. Kun pyysitte minulta Henrietten kättä ja kun minä sen teille annoin, muistatteko kuinka otin teidät kunnioittaen vastaan, kuinka luottavaisesti teitä kohtelin? Enhän ole milloinkaan missään suhteessa teitä tutkinut. Olin silloin niinkuin nytkin täydellisesti vakuutettu siitä, että jos olisi ollut olemassa joku seikka, joka olisi ollut arveluttava avioliittonne täydelliselle kunniallisuudelle, niin olisitte sanonut minulle sen. Jos nyt on asioita tapahtunut, olipa mitä tahansa, jotka oikeuttavat huudahduksia sellaisia kuin äsken päästämänne, niin olette velvollinen antamaan niistä selityksen kihlattunne äidille. Avioliittoon ei saa astua semmoinen tuskallisen vakava salaisuus omallatunnolla… Te puhutte kunniasta. Muutamat hetket ja asemat eivät muuta kunniata kysy kuin ehdotonta suoruutta. Minulla on oikeus vaatia teiltä sellaista, ja minä vaadin sitä…"
Hän oli puhunut itsetietoisen pontevasti, niinkuin ainakin äiti, jonka on puolustettava mitä hänellä on maailmassa kalleinta, tyttärensä tulevaisuutta. Sillä Francis'n mielettömät sanat olivat nyt todenteolla herättäneet hänessä pelkoa. Viittaus heidän keskusteluunsa Francis'n kuusi kuukautta sitten tapahtuneen kosinnan johdosta kosketti nuoren miehen siveystuntoa sen arimmalta puolelta. Tuossa ristiriitaisten tunteiden hätyyttämässä, epävarmuuden kiduttamassa, tunnonvaivojen vainoomassa sielussa tapahtui jyrkkä käännös, eräs noita äkkikäännöksiä, jotka ovat jalomielisten mutta heikkojen luonteiden viimeisenä ylpeytenä. Rouva Scilly'n puhuessa hän oli lähtenyt astumaan edestakaisin huoneessa. Sitten hän äkkiä pysähtyi ja sanoi alakuloisesti:
– "Olette oikeassa – suoruutta kunniani tässä etenkin vaatii, ja kokonaisen kuukauden olen siinä suhteessa rikkonut sekä teitä että Henrietteä vastaan. Sitä varten juuri minä tahdoin lähteä täältä pois, jotten vielä enemmän rikkoisi. Mutta totta on, ettette nyt voi antaa minun mennä ja etten minä voi erota teistä näin. Te puhuitte äsken päivästä, joka on minulle pyhä, siitä päivästä, jolloin pyysin teiltä Henrietteä vaimokseni. Teidän tulee tietää, etten ainakaan sinä päivänä kunniatani laiminlyönyt. Minä rakastin häntä, hän minua. Tunsin rintani paisuvan toivon ja rakkauden elähyttävistä voimista… Luulin olevani vapaa itselleni uutta elämää luomaan…" Hän lisäsi nähtävästi tuskaisella ponnistuksella: "En ollutkaan vapaa…" Hän vaikeni; sitten, vastaten rouva Scilly'n liikkeeseen, hän jatkoi: "Oh, en minä ketään pettänyt, en ketään hyljännyt tahtoessani mennä naimisiin… Saatte uskoa, että pidin itseäni, pidin tytärtänne liian korkeassa arvossa voidakseni niin vähässä aikaa siirtyä rakkausliiton rikkomisesta kihlausliiton rakentamiseen… Ennenkuin Henrietten tapasin, ei ole elämässäni ollut kuin yksi suhde, joka ansaitsee rakkauden nimeä. Niin, olen kerran rakastanut intohimoisesti, mielettömästi erästä naista, joka kihloihin mennessäni ei enää ollut minulle mitään. Ainakin minä luulin, ettei hän ollut minulle enää mitään… Vuosia sitten oli tuo entinen rakkauteni sammunut. Olin vilpitön, aivan vilpitön, luullessani että olin vapaa kaikesta velvollisuudesta silloista lemmittyäni kohtaan, varsinkin siihen katsoen, mitä olin hänen tähtensä kärsinyt…"
– "Elkää jatkako", keskeytti kreivitär, "sehän on nuorten miesten ainainen tarina. Teillä on ollut joku arvoanne alentava suhde. Tuo kurja on kuullut teidän aikovan mennä naimisiin. Hänellä on käsissään teidän kirjoittamianne kirjeitä. Hän uhkaa lähettää ne teille, lähettää ne Henriettelle. Te tiedätte tuon rakkaan lapsukaisen äärettömän arkaluontoiseksi. Ja minua luulette sangen ankaraksi. Olette pelästynyt, mennyt aivan sekaisin ja tahtonut rientää Parisiin lunastamaan kirjeenne häneltä. Olenko osannut kertoa teille asianne, ainakin suunnilleen?.. Nehän ovat viidenkolmatta vuoden heikkouksia, joihin te miehet niin helposti lankeatte. Mutta teillähän ei ollut isää eikä äitiä, ja kun kerran ei ole lasta, viatonta raukkaa, jonka täytyisi kantaa teidän virheenne kirousta… Sillä jos olisi ollut lapsi, niin te olisitte sanonut sen minulle, sen kyllä tiedän…"
Jalo nainen ei näyttänyt itsekään uskovan mitä näin varmuudella väitti, sillä hän tarkasti tuskaisesti Francis'ta näitä viimeisiä sanoja lausuessaan. Tämä pudisti päätään vielä toivottomamman näköisenä ja jatkoi:
– "Tahdoitte säästää minulta seikkaperäisen tunnustuksen. Kiitän teitä. Mutta olen alkanut ja tahdon päästä loppuun asti. Lapsi on, pieni tyttö, ja äiti oli toisen vaimo. Te näette, että olin oikeassa, kun äsken teille sanoin, ettette aavistanut salaisuuteni luonnetta vaatiessanne sitä minulta. Te näette, ettette tuntenut minua ettekä minun entisyyttäni. Sellainen asia on sangen tavallinen, jopa jokapäiväinenkin siinä piirissä, missä minä olen elänyt. Ymmärrän, että sen edellyttämät valheet ja petokset kauhistuttavat teidän kaltaistanne hurskasta naista. Ja sittenkin, jos voisin seikkaperäisesti teille kuvata tätä kamalaa liittoa, sen katkeria pettymyksiä, sen mustasukkaisuutta ja epäluuloja, joiden myrkkyä olen vuosimääriä märehtinyt, kuvata niitä kohtauksia, joiden johdosta toisistamme erosimme, niin ette minua tuomitsisi, sen minä teille vannon, pikemmin säälisitte. Epäilin hänen uskollisuuttansa. Ja hylkäsin hänet. Toistan sen vieläkin, vuosia on sen jälkeen kulunut. En sano, että olin hänet unohtanut, mutta varmasti uskoin, että kaikki oli ainaiseksi lopussa…"
– "Ja te sanoitte, että on olemassa lapsi?" keskeytti kreivitär.
– "Sanoinhan teille, että epäilin äidin uskollisuutta", vastasi Francis. "En luullut olevani lapsen isä, tai paremmin sanoen, olin täydellisesti vakuutettu, etten ollut."
– "Ja nyt?.."
– "Nyt tiedän, että olen hänen isänsä…"
– "Ja milloinka teille on todistettu, että niin on? Äskettäinkö?"
– "Muutamia viikkoja sitten."
– "Täälläkö siis?.."
– "Niin, täällä…"
– "Olette siis uudistanut suhteenne tuohon naiseen?.."
– "Olen", vastasi Francis.
– "Ja te olette voinut sen tehdä!" huudahti rouva Scilly väännellen käsiään, "kun elitte täällä meidän luonamme, minun luonani, joka olen antanut teille rakkaimpani maailmassa, tuon puhtaan enkelin luona, joka, hän puolestaan, on antanut teille koko sydämensä…? Mutta minkälainen mies te siis olette, kun ette ole ymmärtänyt, että teidän oli minulle puhuminen, heti kun saitte ensimäisen rivin tuolta naiselta…"
– "Hän ei ole minulle kirjoittanut", sanoi Francis.
– "Onko hän siis… Onko hän siis tullut Palermoon… Oletteko hänet tavannut?.."
– "Olen", vastasi Francis.
– "Tässäkö hotellissa?.."
– "Niin, tässä hotellissa…"
He katsoivat toisiinsa hetken aikaa puhumatta, nuori mies rukoilevin silmin, ikäänkuin pyytäen rouva Scilly'tä arvaamaan, mitä hän ei jaksanut sanoa, tämä, katse täynnä kauhua, ikäänkuin peläten oikein arvaavansa. Kreivitär keskeytti ensimäiseksi tämän hirveän vaitiolon.
– "Mutta eihän se voi olla mahdollista. Ettehän olisi sallinut Henrietten puhua tuolle pienokaiselle, niinkuin hän puhui, jos lapsi olisi ollut teidän…" Ja kun Francis painoi päänsä alas, hän huudahti: "Tuo nainen, se on siis rouva Raffraye! Ja lapsi, se on… Voi onnetonta!.." – "Nyt tiedätte kaikki", vastasi nuori mies, "ja te voitte ymmärtää viimeviikkoiset tuskani. Kun luin tuon nimen: Pauline Raffraye asukasluettelosta hotellin etehisen seinältä, olin vähällä menettää järkeni pelosta. Luulin, että hän tuli tänne heittäytyäkseen Henrietten ja minun väliin, temmataksensa minulta pois pyhän ja puhtaan rakkausonneni tuon surkean menneisyyden nimessä. Olihan hän tosin ollut rakastajattareni, ja minä olin törkeästi hänet hyljännyt. Olisihan hänellä voinut olla mielessä kostaa… Silloin ajattelin teille puhua, niinkuin nyt teille puhun. Mutta en uskaltanut. Sanoitte minulle äsken, että luulin teitä ankaraksi. Se on totta, ja totta myöskin on, että kunnioitukseni teitä kohtaan oli liian syvä. Ajatus, että minun oli kerrottava teille tuo hirveä avioliitonrikkomisjuttu, oli minulle sanomattoman vastenmielinen!.. Sitten huomasin, että rouva Raffraye koetti vältellä teitä. Ymmärsin silloin, että hänen tulonsa Palermoon oli noita outoja sattumia, jotka meistä tuntuvat sallimuksen iskuilta. Nähtävästi hän siitä kärsi yhtä paljon kuin minäkin. Tunnustus tuntui minusta sentähden tarpeettomalta. Olin mielestäni niin voimakas rakkaudessani Henrietteen. Sitäpaitsi en ollut koskaan nähnyt lasta. Tuo pieni tyttö oli syntynyt sen jälkeen kuin olimme purkaneet välimme. Toistan vieläkin, etten luullut olevani hänen isänsä. Kumminkin, täytyyhän minun myöntää, etten ollut siitä aivan varma… Ja sitten, eräänä päivänä sain tietää – Henrietten itsensä kautta – , että lapsi, josta en ollut koskaan tahtonut kuulla puhuttavankaan tuon epäilykseni tähden ja tuon hirveän mahdollisuuden tähden, sattuvasti muistutti sisartani. Voitte arvata, mitä tämä minussa vaikutti. Näin sitten itse pienokaisen. Oman vereni näin. Masentavana ilmestyksenä se minuun vaikutti, yhdellä kertaa vallaten koko sydämeni. Te kai ette voi muistaa. Erosin teistä mennäkseni muka pankkiin… Käskin ajaa suoraan hotellin puutarhan ovelle. Astuin sinne täynnä epäilevää uteliaisuutta, palasin vakuutettuna. Minun tyttäreni se oli!.. Siitä hetkestä lähtien oli onneni mennyttä. Taistelin, epätoivoisesti taistelin, jotta en enää näkisi tuota lasta, jonka hyväksi en voinut mitään. Näin hänet uudestaan. Tahdoin tavata äidinkin. Mikä hirvittävä kohtaus! Hulluksi olin joutua tunnonvaivoista, kun kuulin tuon naisen, jota olin rakastanut, ah, mielettömästi, väittävän olevansa viaton – sellaisella äänellä väittävän… Jos hän ei ole rikosta tehnyt, jos olen tuominnut häntä pelkän todennäköisyyden perusteella, mitä olen tehnyt?.. Tuo ajatus tunki teränsä sydämeni särkyneimpään kohtaan. Silloin päätin lähteä pois. Ja pois olisin lähtenytkin, olisin kenties pelastettu, jos ei leppymätön sallimus olisi niin suonut, että juuri tänä aamuna Henriette oli puhellut, kenen kanssa? pikku Adèlen, joka aivan viattomasti kertoi nähneensä minut äitinsä luona… Kun sitten äsken, tuossa paikassa, kuulin Henrietten kysyvän, miksikä olin häneltä salannut tuon käynnin, kun näin, että hän rakkautensa vaistolla oli arvannut viimeaikaisen kauhean levottomuuteni, kun minulle kävi selväksi, että kaikki valheeni, kaikki harkintani ja sisälliset taisteluni eivät voineet tätä turmiollista ja auttamatonta yhtymistä estää, yhtymistä entisyyteni ja nykyisyyteni, rakkaan kihlattuni ja tuon onnettoman välillä – oikeassa olitte, kun hänet onnettomaksi sanoitte – , silloin ei minulla enää riittänyt voimia puolustautumaan. Sen verran on minulla vielä ollut kunniantuntoa jäljellä, että olen uskaltanut olla valehtelematta, kieltäytyen vastaamasta… Ah, rouva Scilly, auttakaa minua! Nyt kun tiedätte, mitä olen rikkonut, mitä kärsinyt, pankaa kaikki äidinälynne liikkeelle estääksenne iskua vaikuttamasta Henrietteen…!"
– "Voi, onko minun vallassani estää?" vastasi rouva Scilly, hänkin nähtävästi epätoivoisena. "Kun hän minulta kysyy, mitä minun tulee hänelle vastata? Ja te ette ole ymmärtänyt, että ensimäinen velvollisuutenne sellaisessa asemassa oli menetellä juuri niin, ettei asia joutuisi kihlattunne tietoon, ette ymmärtänyt, että minä yksin kykenin teitä auttamaan?.. Hyvä Jumala, kuinka suuresti olette rikkonut! Voi poloista lastani!.."
Tuo tavallisesti niin päättäväinen ja hillitty nainen, joka aina osoitti mitä suurinta lujuutta tärkeinä ratkaisuhetkinä, ilmaisi nyt katkonaisin sanoin hämmästyksensä nuoren miehen kamalan ja odottamattoman tunnustuksen johdosta. Silloin hän äkkiä huomasi Francis'n kasvojen vääntyvän, hänen silmänsä jäykästi tuijottavan ja hänen kätensä osoittavan jotakin kauhistuttavaa. Hän kääntyi seuraten Francis'n käden liikettä ja huomasi, että ovi, joka salista vei hänen huoneeseensa, oli raollaan. Hän muisti varmaan sulkeneensa sen tullessansa sisälle ja tehneensä sen huolellisesti niinkuin ainakin se, jolla on aikomus puhua salaisista asioista. Sitten oli keskustelu alkanut ja oli syössyt heidät kummankin, sekä hänet että Francis'n, valtavaan liikutukseen, sellaiseen, joka tuntuu meiltä riistävän kaiken havaintokykymme. Kenenkä käsi oli avannut tuon oven, heidän puhuessansa asioista, joista vähinkin olisi voinut olla seurauksiltaan turmiollinen sille, jota he kumpikin ajattelivat katsoessaan toisiinsa, nimeä kumminkaan mainitsematta? Kummassakin oli samassa hetkessä sama kamala mielikuva syntynyt: Henriette, joka tuli estääkseen rouva Scilly'tä lausumasta liian ankaria nuhteita, joka väänsi lukkoa ja kuuli kihlattunsa kauheat tunnustukset. Mutta jos hän oli jäänyt noita tunnustuksia kuuntelemaan, hän, joka oli itse hienotunteisuus ja jota sellainen urkkiminen varmaankin kauhistutti, niin siihen ei voinut olla muuta syytä kuin että hän jo ensimäisiä sanoja kuullessaan oli niin hämmästynyt, ettei voinut päästää vähintäkään huutoa, vähintäkään liikettä tehdä. Kumpikin, sekä syytön että syyllinen, huomasi samassa hetken välähdyksessä traagillisen ratkaisun mahdolliseksi, ja tämä sai heidät kummankin kauhusta värisemään. Sellaista kyllä tapahtuu todellisuudessakin, että voi kuolla sanan iskusta yhtä varmaan kuin pistoolin laukauksesta tai miekan pistosta. Äidillä oli vihdoinkin enemmän rohkeutta kuin sulhasella. Hän sanoi:
– "Menen sinne." Ja hän meni tuota ovea kohti, aukaisi sen kädellä, joka vapisi niinkuin kahdeksankymmenvuotiaan, ja näki edessään surun ja kauhun, melkeinpä hulluuden kuvan. Nuori tyttö seisoi siinä, seinään nojaten, hervottomana kauhistuksesta, liikkumatta, puhumatta, silmät jäykkinä ja ilmeettöminä, suu auki. Äiti päästi huudon ja ottaen Henrietten syliinsä kantoi hänet hänen huoneeseensa rakkauden palauttamilla, kymmenkertaisiksi paisuneilla voimilla. Ensi hetkessä ei nuori mies koettanutkaan heitä seurata. Hän oli itsekin ikäänkuin lamautettu tuskansa suuruudesta. Hän kuuli kelloja soitettavan, ovia avattavan ja suljettavan, kiireesti kuljettavan. Hän ei tointunut täydellisesti tajuamaan, mitä hänen ympärillään tapahtui, ennenkuin näki pelästyneen palvelijattaren töytäävän saliin hajusuolapulloa etsien. Hän kysyi:
– "Mitä on tapahtunut?"
– "Neiti on hyvin sairas", vastattiin hänelle, "ja Vincent on juossut tohtoria noutamaan."
– Hyvä Jumala! Hän ei siis ollut kuollut!