Seuraavana aamuna, toisen rauhattoman yön jälkeen, hän nousi, mieli niin raskaana, että hän lapsellisessa hurskaudessaan päätti turvautua ainoaan lääkkeeseen, jossa hänen mielestään oli lievennystä hänen suurelle surulleen. Hän päätti käydä ripillä ja Herran ehtoollisella. Hänellä oli Palermossa rippi-isänä eräs ranskalainen lähetyssaarnaaja, joka aina aamusella oli tuomiokirkossa tavattavissa. Hän meni siis kirkkoon, palvelijattarensa seuraamana, jo puoli seitsemän aikaan, joutuakseen kotiin, ennenkuin hänen äitinsä heräisi. Mutta huolestuneessa mielentilassaan hän ei muistanutkaan, että oli sunnuntai, siis ainoa päivä, jolloin ei isä Mongeron ollut siellä. Hänen mielipahansa tämän vastoinkäymisen johdosta oli niin suuri, ettei jumalanpalvelus hänelle tällä kertaa tuottanutkaan sitä sisällistä rauhaa, jota hän tavallisesti tunsi täytettyään uskonnolliset velvollisuutensa. Hän palasi siis kirkosta tyytymättömänä itseensä, ja haihduttaakseen raittiissa ilmassa yhä lisääntyvää hermostumistaan hän päätti hiukan kävellä, varsinkin kun sää oli mitä loistavin. Viime päivien tuulet olivat lakaisseet pois pilvet taivaalta, jonka kirkkaus nyt oli häikäisevä. Nuori tyttö seurasi Marinan rantaa katsellen lahden lakeita laineita, jotka vieläkin vaahtopäisinä kohosivat eilispäivän myrskyjen muistoksi. Mutta maiseman kauneus ei voinut hänen huomiotansa kiinnittää, yhtä vähän kuin rukouskaan äsken oli sitä voinut. Hänen lapsellisesti taipuvainen luonteensa oli tavallisesti ympäristön kanssa täydellisessä sopusoinnussa, suli, niin sanoaksemme, yhteen sen kanssa, mutta tätä mukautumiskykyä lamautti tällä kertaa hänen yhä jatkuva huolensa siitä selittämättömästä muutoksesta, joka oli tapahtunut hänen sulhasensa luonteessa, ja noista odottamattomista lähtöpuuhista. Ja hän säpsähti niinkuin unesta heräävä, kun äkkiä kuuli vanhan Margueriten sanovan:
– "Nyt saamme tietoja rouva Raffraye parasta. Tuossa neiti Adèle tulee meitä vastaan vanhan Annetten kanssa samalla puolella katua kuin mekin…"
Henriette huomasikin lapsen noin kolmenkymmenen askelen päässä. Samassa hän hämmästyksekseen näki, että hoitajatar tarttui pienokaisen käteen ja vei hänet kadun poikki toiselle, Butera-palatsin ihanan penkereen puoleiselle käytävälle. Tuon odottamattoman käännöksen tarkoitus oli niin ilmeisesti selvä, että Marguerite hetkeksi hämmästyneenä pysähtyi ja sanoi neidillensä:
– "Luulisipa melkein heidän pelkäävän…"
– "Näkivätköhän he meitä?" sanoi Henriette. "Oletko siitä varma?.."
– "Yhtä varma kuin että te olette tuossa", vastasi palvelijatar. Sitten hän jatkoi: "Rouva Raffraye on kenties huonompana, ja heistä on tukalata siitä puhua, tai kenties heillä on kiire kirkkoon…"
Vaikkei Henriettestä kumpikaan syy tuntunut hyväksyttävältä, ei hän huolinut sanoa siihen mitään. Lapsenhoitajan omituinen käytös oli hänen jo ennestäänkin kiusaantuneessa mielessään vaikuttanut oudon ahdistuksen, josta heti oli kohonnut seuraava ajatus: "Tuo palvelija ei itsestään noin tekisi. Hän tottelee käskyjä. Olisiko rouva Raffraye siis pahoillaan siitä, että lapsi toissa iltana puhui meille?.." Hän vajosi tämän johdosta syviin mietteihin. Niinkuin on tavallista tällaisina hetkinä, hänen tajuntansa teki hänen tahdostaan riippumatonta työtä muovaillen hajanaisia aineksia, vetäen itsetiedottomista perusteista yhtä itsetiedottomia johtopäätöksiä, jotka yhtyen vastustamattomasti toisiinsa vähitellen kohosivat tietoisuuteen. Francis'n kasvoissa kuvastunut hämmästys, jonka hän oli huomannut tuon naisen nimeä mainittaessa, palasi hänen mieleensä. Vaikkei hän mitenkään voinut arvata, mitä yhteyttä oli näiden kahden asian välillä, riitti jo yksin niiden yht'aikainen olemassaolo omituisella tavalla lisäämään hänen mielenahdistustaan. Sillä palattuansa kotiin äitinsä ja sulhasensa luo hän ei uskaltanut tätä pientä tapausta mainita, niinkuin hän olisi muuten tehnyt. Jos häneltä olisi kysytty syytä tähän, niin hän ei kenties olisi voinut selittää, miksikä tuon asian kertominen oli hänestä vastenmielistä. Se johtui epäilemättä siitä, että tämän nimen tuottama uusi hämmästyksen vavahdus Francis'n kasvoissa olisi sattunut häneen niin kipeästi, ettei hän olisi voinut sitä kestää, ja hän tiesi varmaan, käsittämättä miksi, että äskeisen kohtauksen kertominen olisi tuottanut sellaisen tuloksen. Tämä aamu kului häneltä aina puoli kahteentoista asti taistelussa noita hänen sielussaan heränneitä mielettömiä, epämääräisiä ja sekavia epäluuloja vastaan. Hän oli yksin kotona, sillä rouva Scilly oli nyt vuorostansa mennyt kirkkoon Francis'n seuraamana. Unelmiinsa vajonneena Henriette sattui nojaamaan päänsä puutarhalle päin olevaa salin ikkunaa vasten. Hän huomasi silloin eräällä puutarhan käytävällä pikku Adèlen leikkimässä, niinkuin lapsen oli tapana kauniina aamuina. Kirkas aurinko kultasi pienokaisen hiuksia ja valoi sädevirtansa suljetun tarhan aina yhtä vihreille palmupuille ja yhtä raittiille ruusuille. Kuinka olikaan Henriette rakastanut tätä puhdasta sädeloistoa, kun se hänen onnensa päiviä kultasi, ja kuinka näyttikään se nyt välinpitämättömästi hänen huoliansa kohtelevan! Mutta hänen ajatuksensa ei tällä kertaa pysähtynyt tuohon kaihomieliseen vertaukseen. Hänen hajamielisesti katsellessaan pikku tytön liikkeitä hänen johtui äkkiä mieleensä, että hänellä nyt ainakin oli tilaisuus hankkia varmuutta siitä, oliko hänellä todellakin syytä niin suuresti kiusaantua tämänaamuisesta omituisesta kohtauksesta, joka oli häneen niin kipeästi sattunut. Kenties hän siten onnistuisi poistamaan edes yhden noista levottomuuden aiheista. Hänen vain tarvitsi mennä puutarhaan hankkiakseen selkoa siitä, oliko hän pettynyt vai oliko rouva Raffraye todellakin kieltänyt tytärtään hänelle puhumasta. Että sellainen tuuma itsestään syntyi hänen mielessään, vaikka hän luonteeltaan oli sangen hillitty ja tasainen, osoitti jo selvään, kuinka pitkälle hänen tuntemattomalla alueella liikkuva mielikuvituksensa oli joutunut petosta epäilevän rakkauden kivisellä tiellä. Kenties oli hän myöskin sellaisen toimimistarpeen vallassa, joka muutamina kiihotuksen hetkinä pakottaa meitä ryhtymään vaikka mihin hurjaan seikkailuun, ikäänkuin tahtomme kärjistyminen johonkin määrättyyn ja tuntuvaan asiaan, olipa se sitten mikä tahansa, tuottaisi meille lievennystä. Ainakin on varmaa, että jos hän ei olisi ollut sangen ankaran liikutuksen vallassa, hän olisi kauan epäillyt, ennenkuin näin heittäysi suin päin tuntemattoman varaan mennessään yksin puutarhaan. Ikäänkuin varataksensa itselleen tekosyyn hän otti kirjahyllyltä erään englantilaisen romaanin, jonka hän oli hotellin kirjastosta lainannut. Kahdessa minuutissa hän oli jo suuressa, tyhjässä kirjastosalissa, missä joulukuusi vielä ojenteli sammuneita oksiansa. Sinne hän pysähtyi vain siksi että pani kirjansa pois hyllylle; sitten hän meni ikkunaovesta ulos puutarhaan. Adèle sattui juuri silloin olemaan suurella käytävällä, joka aukeni Henrietten eteen, niin kiintyneenä peliinsä, ettei hän kuullut nuoren tytön lähestymistä. Henriette muisti itsekin olleensa yhtä mieltynyt samaan "neulapeliin", johon kaikki pikku tytöt ovat ihastuneet. Hartaasti pienokainen koetti, heittämällä kummipalloansa, siirtää niin sanotut neulansa maahan piirretyn kehän ulkopuolelle. Pallo kimmahti ketterästi pikku tytön kämmentä vasten, ja koko hänen sievä ruumiinsa osoitti mitä suurinta jännitystä, kun hän loistavin silmin tähysteli pallon lentoa. Hänen sieraimensa laajenivat, ja hänen kasvonsa ilmaisivat innokasta elämäniloa, joka äkkiä muuttui pelon vavahdukseksi, kun hän huomasi neiti Scilly'n edessään. Lentäen punaiseksi lapsi rupesi mitään sanomatta kokoamaan maasta pelitarpeitansa, heittäen tuskaisen katseen hoitajaansa ikäänkuin häneltä suojelusta pyytääkseen. Mutta pahaksi onneksi ei tällä kertaa lasta valvonutkaan uskollinen Annette, joka kyllä olisi osannut estää vaarallisen lähestymisen, kun sitävastoin Catherine, joka tällä hetkellä oli Annetten sijaisena, ei tietänyt rouva Raffrayen kiellosta mitään. Ollen sitäpaitsi hiukan kuuro ja kokonaan käsityöhönsä kiintyneenä Catharine ei edes huomannutkaan, että hänen pikku neitinsä puheli vieraan kanssa. Ja Henriette sanoi:
– "Hyvää päivää, neiti Adèle. Kuulin äitinne olevan hyvin sairaana.
Toivon, että hän nyt voi paremmin…"
– "Kiitos, neiti", vastasi pienokainen, "paljon paremmin." Hänen äitinsä mielipaha, hänen palatessaan jouluaaton vietosta, ja Annetten varoitukset olisivat estäneet häntä vastaamasta, ellei hän olisi nuorta tyttöä kohtaan tuntenut niin suurta ihailunsekaista myötätuntoisuutta, että hänen kävi liian vaikeaksi kylmyydellä kohdella uutta ystäväänsä. Hän oli niin hämillään, että leikkikalut putosivat hänen käsistään sitä myöten kuin hän niitä kokoili.
– "Saanko minä auttaa?" kysyi Henriette. "Ellette minua pelkää.
Luulin jo, että meistä oli jouluaattona tullut ystävät…"
Nuoren tytön ääni oli käynyt niin lempeäksi, ettei lapsi voinut olla häneen katsomatta. Hänen hellä pikku sydämensä oli nähtävästi ristiriitaisten tunteiden täyttämä, ja kun hän ei osannut valehdella, hän vastasi liikuttavalla suoruudella:
– "Minua toruttaisiin, jos kertoisin, että olemme puhelleet… Äiti ei tahdo, että minä puhelen niinkuin toissa iltana…"
– "Vai niin", sanoi Henriette. "Äitiä täytyy totella… Hyvästi." Hän tiesi nyt, mitä hän oli tahtonut tietää, eikä hän ollut siitä sen enempää edistynyt. Jos Adèlen äiti kielsi lasta puhumasta vieraille, niin mitä se koski Francis'n lähtöä. Hän ei arvannut, kuinka oikealle jäljelle hänen vaistonsa oli hänet johtanut, kun hän mihin hintaan hyvänsä oli tahtonut lähestyä Adèlea. Mutta se oli kohta hänelle selvenevä. Kun hän kääntyi lähteäksensä toistettuansa vieläkin: "Hyvästi", niin herttainen pienokainen tarttui hänen käteensä ikäänkuin estääkseen häntä vielä lähtemästä ja sanoi hänelle lempeästi rukoillen:
– "Oletteko nyt suuttunut?.."
– "En ollenkaan", vastasi Henriette pakottautuen hymyilemään.
– "Olettehan", väitti lapsi. Sitten hetken epäröityään, hän jatkoi: "Teidän ei pidä suuttua äitiin… Hänhän ei tunne teitä… Mutta nyt kaikki kenties muuttuu." Ja hän lisäsi lämpimästi: "Silloin olisin mielelläni teidän ystävänne…"
Tämän lauseen salaperäinen viittaus oli niin tuntuva, että se heti herätti nuoren tytön huomiota. Hän vastasi: "Kaikkiko muuttuisi, ja miksi? Eihän äitinne nyt sen enempää minua tunne, ja kun aiotte lähteä pois…"
– "Niin", sanoi lapsi älykkäästi, "mutta äiti tietää kyllä, että te olette hänen kihlattunsa…" Nuori mies, jonka Adèle oli nähnyt kumartuvan tajuttoman äidin vuoteen ylitse ja jota tämä sitten oli pelastajanaan kiittänyt, oli alati näinä viime päivinä ollut lapsen mielessä. Ja luottavaisen viattomana hän lisäsi: "Odotatteko häntä nyt? Tuleeko hän tänne?"
Hienotunteisen luonteen on äärettömän vastenmielistä kuulla lapsen suusta salaisuuksia, joiden tärkeyttä pienokainen ei vielä viattomuudessaan käsitä. Mutta vaikka Henriette Scilly olikin luonteeltaan liian hieno voidakseen tunnonvaivatta sellaiseen tekoon alentua, hän oli myöskin pitkien päivien levottomuudesta niin kiusaantunut, ettei hän voinut olla pyrkimättä sen asian perille, johon pienokainen viittasi.
– "En oikein tiedä, ketä tarkoitatte", sanoi hän. "Te kysytte, odotanko sulhastani, herra Francis Nayrac'ia?.."
– "Niin", vastasi pienokainen toistaen hiljaa pari kolme kertaa tätä nimeä ikäänkuin painaakseen mieleensä sen jokaisen tavun. "Francis Nayrac, Francis Nayrac…"
– "En nyt häntä odota", vastasi Henriette, Ja hän jatkoi, sydän kirvelevänä oman kysymyksensä tärkeydestä: "Olette siis tutustunut häneen? Olette kenties puhutellut häntä?"
– "En toki", sanoi Adèle, "pelästyin liiaksi, kun näin äidin vuoteella makaavan, niin kalpeana, niin kalpeana, näin…" Ja hän ummisti herttaiset silmänsä, jotka olivat nähneet tuon surkean kohtauksen. Sitten, tietämättä minkä kouristavan tuskan hänen sanansa tuottivat hänen kuulijalleen, hän jatkoi, tietämättömyytensä ja ikänsä julmuudella: "Ja herra Nayrac oli yhtä pelästynyt kuin minäkin, hän vapisi näin… Hän mahtaa olla hyvin hyvä…"
– "Sehän tapahtui toissa päivänä, eikö niin?" kysyi Henriette.
– "Niin, toissa päivänä", sanoi pikku tyttö, ja hämmästyneenä Henrietten kysymyksen kiihkeydestä hän jatkoi vuorostaan: "Varmaankin olette vieläkin minuun suuttunut?.."
– "Kahta käydessäkö?" jatkoi neiti Scilly.
– "Miksikä minulta kysytte, koska tiedätte sen?.. Nyt oikein pelotatte minua…", sanoi Adèle yhä enemmän ihmetellen Francis'n morsiamen selittämätöntä hämmästystä tämän kertomuksen johdosta. Vaikka tämän viimeksimainitun liikutus todellakin oli ääretön, tajusi hän, että hänen täytyi katkaista tämä keskustelu. Hän olisi muuten voinut purskahtaa itkuun pienokaisen nähden taikka tehdä hänelle häpeällisiä kysymyksiä. Hänen onnistui hillitä itseään ja hän sanoi hiljaisesti:
– "En ole suuttunut… Jos teitä torutaan, niin teidän tulee sanoa, että minun syyni se oli, koska minä teitä puhuttelin… Ja nyt nauttikaa kauniista ilmasta…"
Hän ei enää voinut siihen sanaakaan lisätä. Hänen oli liian paha mieli. Mitä hänelle oli kerrottu Francis'sta, oli tuhat kertaa kauheampaa kuin hän oli voinut ajatellakaan. Francis oli ollut taintuneen rouva Raffrayen vuoteen vieressä mielenliikutuksesta vapisevana eikä ollut siitä hänelle mitään puhunut. Tuo asia tuntui hänestä uskomattomalta, mielettömältä. Ajatus, että tämä Francis'n niin oudosti salaama kohtaus oli sattunut samaan aikaan kuin nuo odottamattomat lähtöpuuhat, oli hänelle niin tuskallinen, että hän vähällä oli juosta Francis'ta vastaan häneltä selitystä vaatimaan. Ja sittenkin hän, totellen hienon luonteensa vaistoa, odotti aina kello kahteen asti sopivaa tilaisuutta tähän selitykseen, joka hänestä kumminkin tuntui yhtä tärkeältä kuin hengittäminen. Sellainen hillitsemistaito intohimon ilmituleen leimahtaessa osoittaa todellista luonteen jaloutta. Vaikka hänen kihlattunsa teeskentely, josta hän nyt oli saanut yhtä äkkiarvaamattoman kuin kieltämättömän todisteen, häntä niin suuresti oudostutti ja huolestutti, hänen kunnioituksensa lemmittyä kohtaan oli kuitenkin niin täydellinen, ettei hän voinut otaksua mitään rikosta tämän salaamisen syyksi. Hänen kaltaisensa nuori ja vilpitön olento on niin taipuvainen viattomaan luottamukseen, että se joskus joutuu petetyksi, mutta sen sijaan tämä luottamus varjelee sen halpamaisuudelta, antaa sille niin suuren siveellisen kauneuden ja on niin monta vertaa parempi inhimillisen varovaisuuden kurjuutta, että on parempi joutua sen kautta petetyksi. Henrietten kotona odottaessa Francis'n tuloa ja asiaa miettiessä hänelle selveni, että nuoren miehen käytös arvattavasti johtui hänen sydämelleen sangen arkaluontoisista syistä. Ja hän rakasti tuota sydäntä yhtä paljon kuin hän sitä kunnioitti. Hän tunsi, että olisi armotonta kovuutta pakottaa nuorta miestä puhumaan kreivittären kuullen. Hänen onnistui siis hillitä levottomuutensa kuumetta, ja kun Francis tuli, niin nuori tyttö istuutui pöytään kuten ainakin koettaen tekeytyä rauhalliseksi ja kestäen äitinsä ja sulhasensa ystävällisiä pieniä nuhteita hyljätyn ruokalajin tai koskemattoman viinilasin johdosta, jollaiset hellät nuhteet ovat onnellisen kodin ihanaa lapsellisuutta. Mitä ivaa siinä on, kun sydäntä sellainen huoli painaa kuin Henriettellä oli! Vaikka tiesi minkä tiesi, täytyi hänen vielä vaikeroimatta kuunnella seuraavia hänen vieressään vaihdetuita sanoja:
– "Marguerite kertoi minulle, että sairas naapurimme voi paremmin…", sanoi rouva Scilly.
– "Voikohan hän kohta muuttaa huvilaansa?" kysyi Francis. Kuinka välinpitämättömästi hän puhui tuosta naisesta, aivan kuin hän ei olisi häntä koskaan tuntenut. Kuinka tuo valhe Henrietten sydäntä viilsi. Sellainen teeskentely on valheista pahin; se on tekojen valhetta, koko olemuksen valhetta. Kuulla lemmittynsä valehtelevan, tietää, että noiden rakkaiden silmien takana piilee ajatus, joka meiltä salataan, sielu, joka meitä pettää, huomata tätä tekopyhyyttä voimatta sanallakaan sitä vastustaa, mikä kidutus! Vasta paljon myöhemmällä, aamiaisen jälkeen, kun hänen äitinsä oli mennyt valmistamaan kirjeitänsä postiin lähetettäviksi, hän pääsi purkamaan kiihotuksensa ja hän sanoi Francis'lle, joka hänkin nousi lähteäkseen:
– "Jääkää, minulla on teille puhumista…"
IX.
HERÄÄVÄ VAISTO. (Jatkoa.)
Se kiihko, millä Henriette lausui nämä sanat, tärisytti häntä sydänjuuria myöten. Hänen jalkansa vapisivat, niin että hänen täytyi istuutua. Francis, seisoen hänen edessään, katseli häntä, itse mitä katkerimman liikutuksen vallassa. Sellainen liikutus valtaa hänen kaltaisensa heikot ja hellätunteiset luonteet, jotka eivät uskalla olla ehdottomasti rehellisiä eivätkä myöskään voi pettää siitä tunnossaan kärsimättä. Hän näki, hän tunsi kituvan tuon uskollisen sydämen, jonka hän oli lävistänyt ja joka nyt, hän tiesi sen, viattomassa suoruudessaan aikoi hänelle paljastaa vuotavat haavansa. Kun sellaisen liikutuksen aikaansaa nainen, jota emme enää rakasta, on se jo niin vaikea kestää, että monet arkaluontoiset miehet, mieluummin kuin suostuvat kuuntelemaan kiduttamansa uhrin hätähuutoja, yhä vain siirtävät tuonnemmaksi rakkausliiton rikkomisen, jota kumminkin ovat vuosimääriä toivoneet koko nuoruutensa tarmolla. Mutta kun rakastamme sitä naista, joka meidän tähtemme kärsii, rakastamme intohimoisella rakkaudella, kun ääni, jonka valitus vihloo korviamme, on lemmittymme ääni, niin tuo valitus tunkee olentomme sisimpään ja värisyttää sen arimpia ja herkimpiä kieliä. Ei ole silloin niin lujaa päätöstä, joka estäisi meitä lieventämästä tuota huokausta, pyyhkimästä noita kyyneliä, sitomasta tuota haavaa, jonka verenvuotoa emme uskalla katsoa. Francis'kin oli samassa tuokiossa polvillaan kihlattunsa edessä ja puristi hänen käsiänsä epätoivoisesti rukoillen:
– "Rauhoittukaa, Henriette", sanoi hän, "jos minua rakastatte! Te tuotatte minulle liiaksi tuskaa… Hyvä Jumala, kuinka te värisette ja olette levoton, ja minun tähteni!.. Katsokaa minua, näettehän kuinka teitä rakastan. Kuunnelkaa, kuinka koko sydämeni teille puhuu! Vastatkaa tekin minulle sydämenne kautta… Minun lähtönikö teitä noin huolestuttaa?.. Mutta luuletteko, ettei se minulle tuota huolta? Minusta tuntuu niin kovalta lähteä teidän luotanne, etten voi koskaan siihen suostua, jos minun täytyy teidät jättää tällaiseen tilaan… Hyvä Jumala! Ette edes vastaa", huudahti hän, kun Henriette yhä oli ääneti ja yhä enemmän värisi. Ja unhottaen kaikki eilispäivän mietteensä, ristiriitaiset tunteensa ja sisälliset taistelunsa, unhottaen kiduttavat tuskansa ja kurjat valheensa, sekä nykyiset että ne, joihin tiesi vastaisuudessakin lankeavansa, hän vain ajatteli, miten voisi noihin jäykästi tuijottaviin silmiin sytyttää ilon välähdyksen. "Tahdotteko, etten lähdekään", sanoi hän, "että jään teidän luoksenne aina siihen asti kuin olimme ensin päättäneet?.. Vähät minä taudista… Enhän minä ole sairas, tuskinpa tulenkaan. Kunhan vain te olette onnellinen, kunhan vain hymyilette minulle niinkuin ennen, niin kaikki voimani palajavat, terveyteni kokonaan… Jos sitä minulta pyydätte, niin sanokaa yksi sana vain, yksi ainoa, niin lupaan teille kaikki. Lupaan jäädä luoksenne… Mutta elkää enää väriskö, elkää kärsikö enää! Lemmittyni ainokainen, elä enää kärsi…"
Hän oli pannut näihin sanoihin, jos ei koko sydäntänsä, niinkuin hän oli sanonut, niin ainakin sen, mikä siinä oli jalointa ja ylevintä. Ajattelematta, melkein tahtomatta hän oli koettanut täyttää Henrietten huulilta muka lukemansa pyynnön, ennenkuin tämä oli ennättänyt sitä lausuakaan. Ja kun nuo suloiset, värisevät huulet soivat hänelle tuon niin hartaasti pyydetyn hymyn, hän ei voinut arvata, minkä vastauksen ne hänelle valmistivat. Henriette irroitti kätensä, sulki niitten väliin lemmittynsä kasvot ja kallistui niitä katsoakseen, ja silloin hänenkin silmissään, noissa silmissä, joissa oli tähän asti ollut niin selkeätä tasapainoa ja sopusointua, hehkui ensimäisten kärsimyksien ja heränneen intohimon tuli. Hänen liikutuksesta värisevistä kasvoistaan virtasi ääretön kiitollisuus tuosta sääliväisyyden osoitteesta, jota hän lapsellisuudessaan luuli hellyyden osoitteeksi. Ja kiitollisuuden sulattava lämpö kasvoissaan ja liikkeissään hän sanoi vihdoinkin:
– "Kiitos, Francis, oma Francis'ni! Oh, minkä painavan huolen otatte tuosta pois!" Ja hän osoitti poveansa. "Kuinka olettekaan minulle hyvä! Kuinka suuresti minua rakastatte! Onko siis totta, ettei teillä ollut lähtöönne muita syitä, joita tahdoitte minulta salata?.. Tietysti teidän on lähdettävä, koska tohtori on niin määrännyt", väitti hän uudestaan hymyillen. Ja sitten hän lisäsi, äänessään hiukkanen lapsellista ylpeyttä: "En minä ole niin peräti rohkeutta vailla, ja kun kerta teidän terveytenne vaatii, että lähdette pois, niin olisihan minun puoleltani anteeksiantamatonta heikkoutta, jos en rohkeasti suostuisi tähän eroon… Te olette erehtynyt minun suhteeni, jos olette luullut, että pidätän teitä täällä kurjasta itsekkäisyydestä, pyytääkseni teitä minun tähteni uhraamaan omat etunne. Ei teidän lähtönne minua niin huolestuttanut. Se vain, etten tiennyt oikeata syytä siihen taikka etten luullut sitä tietäväni. Ja sitten, etten teitä ymmärtänyt… On niin hirveätä epäillä, kun rakastaa!.."
– "Nyt en minä vuorostani teitä ymmärrä", keskeytti nuori mies. Silminnähtävää oli, sitä ei voinut kieltää, että Henriette jotakin epäili. Francis tunsi sydämensä nytkähtävän. Eikä hänen tarvinnut kauan olla noiden epäluulojen luonteesta kahden vaiheella, sillä suoraluonteinen nuori tyttö ei koettanut viekastella.
– "Tietysti ette voi minua ymmärtää", vastasi hän Francis'n huudahdukseen, vieläkin hymyillen. "Olen ollut hullu… Sen minä nyt huomaan, kun olen jälleen teidät löytänyt. Sillä minä olen teidät jälleen löytänyt. Koko sydämeni lämpeni, kun äsken puhuitte minulle noin. Te kiskaisitte pois tuon verhon, joka nyt vähän aikaa on tuntunut meitä erottavan. Se kuuluu oudolta, mutta minusta tuntui, ettette enää ollutkaan sama kuin ennen. Sanalla sanoen, tiesin ettette sanonut minulle koko totuutta, mutta nyt sen sanotte, eikö niin? Nythän te minulle selitätte sen, minkä olette minulta salannut ja miksikä sen salasitte! Ja minä pääsen tuosta painajaisesta… Se on minua niin suuresti kiusannut näinä viime päivinä, että jos teidän olisi pitänyt mennä pois, ennenkuin sain teitä näin puhutella, niin en tiedä minne olisin joutunut. Kärsin liiaksi…"
– "Mitä minun tulee teille selittää?" sanoi Francis melkein sammuneella äänellä ja jatkoi sitten: "Kysykää te", niin ilmeisesti hämillään, että nuori tyttö heti tunsi särkyvän tuon innostuksensa, joka oli hänen rakkaudellensa uutta lämpöä ennustanut.
– "Kuinka oudosti taas minulle puhutte!" sanoi hän. "Koska minua rakastatte, ettekö voisi minulta säästää noiden kysymyksien kidutusta?.. Minusta on niin kovaa näyttää epäilevältä…" Ja sitten hän jatkoi tarmolla, joka ilmaisi sitä lujuutta, mihin ehdottomasti rehelliset luonteet ratkaisevina hetkinä pystyvät: "Mutta tottahan on, että olen epäillyt. Tarkastin teitä eilen pitkin päivää, niinkuin en ole koskaan ennen sitä tehnyt, niin suuresti minua kiusasi se ajatus, ettette ollut suora minua kohtaan. Te erositte minusta niin oudosti perjantaina. Ja kun palasitte, sangen myöhään, oli kasvoissanne… valhetta." Hänen äänensä kävi kovaksi hänen lausuessaan tätä viimeistä sanaa ja jatkaessaan: "Voi, suokaa anteeksi, täytyyhän minun sanoa teille kaikki, mitä sydämeni hautoo, kaiken kurjuuden, joka tästä havainnostani johtui… Äkkiä äiti puhui teille tuolla ylhäällä olevasta naapuristamme, rouva Raffrayesta, herttaisen pikku ystävämme äidistä. Luulin huomaavani, että säpsähditte. Olin näet semmoisessa mielentilassa, että vähimmätkin asiat paisuivat tärkeiksi, paisumistaan paisuivat. Ihmettelin suuresti teidän hämmästystänne tuntematonta naista mainittaessa. En olisi kuitenkaan sitä ajatellut, ellen olisi tänä aamuna tavannut kadulla pikku Adèlea hoitajansa kanssa. Minusta näytti, että hän koetti minua vältellä, ikäänkuin hänen äitinsä olisi kieltänyt häntä minulle puhumasta… Mieletöntähän se on, mutta en tiedä, kuinka tulin yhdistäneeksi rouva Raffrayen kiellon vavahdukseen, jonka olin luullut teissä huomaavani… Lopuksi, äsken kun olin yksin… Satuin näkemään lapsen, joka oli puutarhassa leikkimässä, enkä voinut olla menemättä häntä puhuttelemaan… saadakseni tietää… Hyvä Jumala, kuinka minua hävettää!" sanoi hän, painaen otsansa käsiensä varaan. "Niin, menin puutarhaan, puhelin hänelle, ja se, mitä hän minulle sanoi, säikytti minua niin hurjasti, että minun piti pyytää teiltä selityltä; heti, tuossa paikassa… Rukoilen teitä ristissä käsin, päästäkää minut tästä tuskasta! Olipa teillä mikä syy tahansa salata meiltä, äidiltä ja minulta, että tunnette rouva Raffrayen, että olette häntä auttanut hänen pyörtyessään, niin sanokaa se minulle, tuo syy… Ajatelkaa, että olen teidän kihlattunne, että minusta on tuleva teidän vaimonne, että olen oikeutettu tietämään teistä kaikki, niinkuin teilläkin on oikeus tietää minusta kaikki… Mutta minä en tahdo tähän oikeuteen vedota, rakkautemme nimessä minä teitä rukoilen, lämpimän onnemme nimessä, kärsimykseni nimessä… Niin, toistan sen vieläkin, liiaksi olen kärsinyt, kun olen teissä valhetta epäillyt…"
Sitä myöten kuin Henriette esitti viattoman kertomuksensa äänellä, jonka värähtelevä liikutus loi eloa ja pontta yksinkertaisimpiinkin lauseisiin, kun hän sanoiksi virkki sydämensä itsestään kohonneet haikeat aavistukset, taistelunsa, liiaksikin terävät havaintonsa ja lopuksi mainitsi omasta mielestään häpeällisen rikoksensa, hän näki Francis'n kasvojen muuttuvan kalman kalpeiksi ja vastustamattoman kauhun herpaisevan niiden jo päiväkausia kestäneen jännityksen. Se mitä Francis oli enimmän pelännyt, nimittäin että Henriettessä heräisi aavistus hänen suhteistaan Paulineen, oli nyt tapahtunut. Ja kuka oli Henriettessä herättänyt tämän aavistuksen, joka oli niin vaarallinen heidän yhteisen onnensa tulevaisuudelle, kuka oli ollut tämän ilmiannon välikappaleena? Tuo viaton lapsi, jonka Francis oli vuosia sitten hyljännyt, tuo herttainen ja lempeä pikku tyttö – hänen tyttärensä – jonka pelkkä oleminen saman katon alla kuin hän oli hänessä vaikuttanut sellaisen hämmennyksen ja jonka näkeminen oli juurineen päivineen kiskonut pois hänen kerran tekemänsä päätöksen, jossa hän oli niin kauan horjumattomasi pysynyt. Että tuon lapsen vielä oli oltava itsetiedottomana vaikuttimena hänen elämänsä murhenäytelmän ratkaisevaan kohtaukseen, se seikka oli omiansa kehittämään hänessä viimeaikaisten tapauksien johdosta heränneen sovittamispakon tunteen vielä valtavammaksi. Ei ollut hänestä koskaan ennen Nemesis niin armottomalta näyttänyt kuin tänään. Ei ollut hänestä koskaan niin mahdottomalta tuntunut entisyydestä vapautuminen, tuosta entisyydestä, joka hänet yhä uudelleen tapasi, niinkuin nousuvesi tapaa onnettoman, joka ei ole ajoissa paennut, kaataen hänet hyrskyihinsä, kun hän koettaa nousta, kietoen hänet kuohuihinsa, kun hän juoksee, sokaisten hänet räiskeellänsä, kun hän hakee kalliota, mihin nojautua, tukehduttaen kohinaansa hänen hätähuutonsa. Tuoko tunne, että hän oli välttämättömän koston käsissä, hänessä lamautti kaiken hänen puolustuskykynsä? Vai tekopyhyyden äitelyyskö se joskus, kun meitä liian kiivaasti ahdistetaan, saattaa meidät yhdessä tuokiossa luopumaan lukuisien ja taitavasti sepitettyjen valheiden tuloksesta? Oliko hänestä kauheata yhä edelleen pettää niin suoraa, niin vilpitöntä, niin aseetonta raukkaa kuin Henriette tuntui olevan, vai huomasiko hän, että hänen oli mahdotonta puolustautua mainitsematta Paulineakin tässä puolustuksessaan? Vai oliko kenties hänelle selvinnyt, ettei ratkaisu nyt ollut vältettävissä ja että hänen oli käytettävä viimeistä mahdollista tilaisuutta pelastaa mitä vielä hänen tunteittensa kunniasta oli pelastettavissa? Ainakin hän, sen sijaan että olisi alentunut häpäiseviin ja hyödyttömiin vakuutuksiin, vastasi kolkoksi, kovaksi ja kuivaksi muuttuneella äänellä:
– "Aivan totta on, että tunnen sen henkilön, jonka äsken mainitsitte, totta myöskin, että olin toissa päivänä hänen huoneessaan häntä auttamassa, ja totta sekin, että minun olisi pitänyt sanoa se teille, sekä äidillenne että teille… Mitä niihin syihin tulee, jotka ovat minua siitä estäneet, elkää vaatiko minulta selitystä. Minä en sitä teille anna. En voi sitä teille antaa…"
– "Ette voi!" toisti Henriette. "Ja nyt te vuorostanne vapisette, kalpenette, pelkäätte!.. Ne ovat siis vakavia, nuo syyt. Ne mahtavat koskea teitä sangen läheltä, koska näytätte olevan tuollaisessa tilassa… Hyvä Jumala!" jatkoi hän, "tuo hulluus valtaa minut uudestaan. Rukoilen teitä, Francis, rukoilemalla rukoilen!.. Vannokaa edes, ettette tuntenut tuota naista ennen sitä päivää, ettette ennen ole häntä tavannut. Vannokaa se minulle. Tahdon teitä uskoa. En sitten enää pyydä teiltä mitään… Voin kaikki kestää, mutta en tuota ajatusta…"
– "Olen jo sanonut, etten voi teille vastata", sanoi nuori mies.
– "Olette siis hänet tuntenut…", jatkoi Henriette epätoivoisesti. "Ja hän on tullut tänne. Me olemme teidän kuullen hänestä puhuneet, ja te ette ole virkkanut mitään… Nyt minä muistan, että aina siitä päivästä alkaen, jolloin tuo nainen saapui Palermoon, te aloitte muuttua. Voi, hyvä Jumala", huudahti hän, puristaen kätensä vastakkain epätoivoisella liikkeellä, "varjele minua mustasukkaisuudesta… Se on liiaksi häpeällistä…"
– "Hillitkää itsenne, Henriette", keskeytti nuori mies säikähtyneenä. "Kuulen äitinne tulevan. Teen mitä voin antaakseni teille selitystä… Mutta suokaa minulle se armo, ei hänen kuultensa!.."
Tuo häpeällinen huudahdus, joka kehotti nuorta tyttöä salaamaan asiata äidiltään, oli viimeinen raukkamaisuus, johon Francis teki itsensä syypääksi. Täytyy sanoa hänen puolustuksekseen, että hänen voimansa, niin ruumiilliset kuin henkisetkin, olivat lopussa ja että hänestä tuntui vallan mahdottomalta tällä hetkellä kestää kreivittären tutkintoa Henrietten tutkinnon lisäksi. Hän ei ollut erehtynyt, sillä rouva Scilly astuikin sisälle, kädessä vasta kirjoitettu kirje. Hän oli luullut tyttärensä niinkuin Francis'nkin olevan itsekunkin omassa huoneessaan, niinkuin heidän oli tapana, melkeinpä sääntönäkin, tähän aikaan päivästä. Hän siis suuresti hämmästyi, kun huomasi heidät yhdessä äänettöminä, nähtävästi hänen tulostaan hämillään ja vielä kesken katkenneen keskustelunsa liikutuksesta värisevinä. Hän ei kuullut heidän viimeisiä sanojansa, mutta heidän asennostaan jo kävi hänelle selväksi, että hän oli sattunut tulemaan myrskyisen kohtauksen aikana. Ja mikä olisi voinut tämän myrskyn aiheuttaa, ellei Henrietten valitus Francis'n äkillisen lähdön vuoksi. Rouva Scilly torui heitä kumpaakin hellyydellä, jonka alla piili veitikkamaista hymyä, sillä hän oli jo, hemmottelevana äitinä, miettinyt miten saisi säästetyksi tyttäreltään tuon eron, josta tämä näytti olevan niin suuresti pahoillaan.