– "Äidinvaistoni ei siis erehtynytkään", ajatteli hän. "Hän tahtoo lähestyä tytärtään. Mutta lapsi on minun, yksin minun. Hän ei voi häntä rakastaa. Hänellä ei ole oikeutta siihen. Eikä hänellä myöskään ole oikeutta lapsen rakkauteen. Minä en salli, että hän lastani rakastaa…" Ja ottaen äkkiä pikku Adèlen syliinsä ja puristaen häntä rajusti sydäntänsä vasten Pauline peitti hänet suudelmilla ja sanoi: "Rakastathan minua, eikö totta? Sano se minulle vieläkin kerran! Sano, etkö ole onnellinen minun luonani silloinkin kun olemme kahdenkesken, talossa, jossa ei muita asu, ja puutarhassa, jossa ei muita käy. Ja sitten kun paranen, eikö sinusta ole hauskaa palata Molamboz'hon minun kanssani, aina vain ja yksin minun kanssani…"
– "Sinun kanssasi aina", vastasi lapsi, jonka kasvoilla kuvastui syvä ilo ja joka nojatuolista, josta hän oli kurottautunut äitiä vastaan, nousi vuoteeseen, istuutui siihen ja kyyristyi sairaan viereen, nojautuen hänen laihaa olkapäätänsä vasten. Ja hän jatkoi kuiskaten: "Tiedäthän, että kun tulen suureksi, en mene ikinä naimisiin, vaan jään sinun luoksesi, olen aina vain ja yksin sinun kanssasi…" Kerraten näin äitinsä sanat hän näytti ymmärtävän, mitä ei voinut tietää eikä aavistaakaan, että äiti parka pelkäsi kolmannen tuloa heidän piiriinsä. Pauline ei ollut koskaan selvemmin huomannut sitä magneettista voimaa, joka yhdisti tämän aikaisin kehittyneen ja omituisen lapsen häneen, eikä sitä rakkauden ihmettä, joka sai pienokaisen sydämen vastaamaan hänen oman vanhentuneen sydämensä tunnelmiin. Hän lakkasi puhumasta, mutta syleili uudestaan tyttöstä pitkään ja kiihkeästi, ikäänkuin tahtoen siihen syleilyyn sulkea lapsensa koko elämän, kaikki hänen kehitysaikansa eri asteet varhaisimmasta lapsuudesta siihen asti, kun hän oli varttunut täksi suureksi tytöksi, joka yhä oli hänen omansa, yksin hänen. Niin hän syleili tätä surkastunutta ja heikkoa pikku raukkaa, surkean rakkauden surkeaa hedelmää, josta hän ennen sen syntymistä oli luullut, että hän sitä vihaisi niinkuin isääkin vihasi. Mutta sitten hän oli kuullut lapsen itkevän ja oli antanut sille rintaa, ja tuntien miten pienokainen hänestä elämän nestettä ammensi hän tunsi liittyvänsä pyhillä siteillä tuohon hänestä lähteneeseen elämään. Hän oli uudestaan elpynyt ollakseen heikolle tukena. Ja hän suuteli vieläkin tuossa jouluaamun suutelossaan kolmivuotista Adèlea, lasta, joka jo puheli ja juoksenteli ja joka, leikitellen keväällä Molamboz'n laajassa puistossa, ojensi hänelle täysin käsin kukkasia, ikäänkuin vaistomaisesti ymmärtäen, että hyljätylle ja sortuneelle piti tarjota kevättä, toivoa, iloa, kaikkea mikä hymyilee ja hurmaa ja lupaa… Hän suuteli kuusivuotista tyttöstä, joka jo osasi lausua rukouksensa hänen vieressään, joka rukoili hänelle onnea ja joka, kädet ristissä, pitkä valkea paita yllä, muistutti noita enkelinkuvia, joilla lapsellinen hurskaus hautapatsaita koristaa. Tuo herttainen pienokainen, haudallehan hän polvistuikin, ainiaaksi kuolleen naisen haudalle, erään Pauline Raffrayen, joka oli etsinyt onneansa intohimoisesta rakkaudesta ja joka oli paheiden tieltä löytänyt häpeätä vain ja epätoivoa. Kaikki nuo pienet tytöt, joita hän aikain vieriessä oli lapsessaan rakastanut, hän nyt sulki tuohon suudelmaan, ikäänkuin tullakseen vakuutetuksi, ettei kukaan voinut niitä ryöstää häneltä. Hän painoi ne povellensa, hurmaantuneena tuosta luulosta, että hän täydelleen omisti toisen sielun, – valheellinen unelma, jota me kaikki rakkaudessamme tavoittelemme. Onko se unelma saavutettavissa muuten kuin lapsissamme, kun emme ole koskaan niistä eronneet? Sellaiset tunnelmat ovat niin valtavat, että ne antavat meille voimia puolustaa noita rakkaita pienokaisia vaikka mitä vaaraa vastaan, niin kauan kuin he ovat meidän omamme. Kun Adèle, heidän vielä vähän aikaa puheltuansa, meni pois, oli Pauline jälleen rauhoittunut sen verran, että hän kykeni kylmästi, tarkasti ja terävästi punnitsemaan, kuinka hänen oli meneteltävä Francis'n suhteen.
– "Hän ei voi mitään", päätti hän, tarkastettuansa asiaa tällä kertaa järkevästi eikä rauhattoman yönsä hourailevan kuumeen kannalta. "Tyttäreni on lain mukaan minun omani, yhtä hyvin kuin taloni ja rahani. Jos tuo mies nyt katuu, niin sitä parempi. Kärsiköön nyt hän vuorostaan, se on oikeus ja kohtuus. Minun ei edes tarvitse hänelle vastatakaan. Sen sijasta on minun vain joudutettava poismuuttoani. Siinä on vastausta tarpeeksi. Ja jos ei olisikaan, jos hän yhä vainojansa jatkaa, niin minä tiedän kyllä hänelle näyttää, etten enää ole sama kuin yhdeksän vuotta sitten. Hänen on nyt taisteltava äitiä vastaan, ja ellei hän tiedä mitä äidin tahto merkitsee, niin minä kyllä opetan sen hänelle." Ruoskan iskuna tämä äidinrakkauteen ja loukatun naisen vihaan perustuva päätös vaikutti sairaaseen, joka äkkiä tunsi viime päivien voimattomuutensa katoavan. Jo samana aamuna hän kävi itse Villa Cyane'ssa katsomassa miten korjaustyöt edistyivät. Hän olisi voinut muuttaa sinne jo vuorokauden kuluttua, jos ei juhla olisi töitä viivyttänyt. Kehotettuansa työnjohtajaa vielä enemmän kiiruhtamaan hän palasi kotiin käskeäksensä palvelijoita heti ryhtymään muuttovalmistuksiin, jottei hänen tarvitsisi, huvilan valmiiksi jouduttua, viettää päivääkään, tuntiakaan tässä nyt niin vihattavassa hotellissa. Ei sinä päivänä eikä seuraavanakaan hän hetkeksikään päästänyt lasta luotaan, syystä muka että Annette ja Catherine puuhasivat muuttoa. Itse hän vei Adèlen kävelemään, tietäen varmaan, ettei silloin kukaan uskaltaisi pienokaista lähestyä. Mutta pian hän huomasi olevansa liian heikko voidakseen toimittaa tätä jokapäiväistä kaitsemista, joka yksin tuntui tyydyttävän hänen kateellista äidinrakkauttaan. Joulupäivä, jonka aamutunnit olivat hänessä nostattaneet sellaisen myrskyn Francis'n kirjeen johdosta, oli sattunut keskiviikoksi. Lauantaina muuton viimeistäänkin piti tapahtuman. Kahtena päivänä Pauline oli ollut lapsen kanssa kävelemässä ensin aamusella ja sitten aamiaisen jälkeen, ja hän oli siitä niin väsynyt, ettei hän perjantaina enää kyennyt ajelemaankaan, sitä vähemmän kun sirocco oli alkanut puhaltaa, hirveä tuuli, joka sisilialaisille muistuttaa Afrikan läheisyyttä, se kun tuntuu kuljettavan mukanaan hieta-aavikkojen tukahuttavaa kuumuutta. Oltuansa aamupäivän kokonaan Adèlea valvomassa hänen huoneessaan ja huomattuansa hänet hiukan kalpeaksi Pauline ei luullut panevansa lasta minkään vaaran alaiseksi, jos lähetti hänet ajelemaan kahden palvelijattarensa seurassa huvilaan, jossa vielä oli hiukan järjestämistä. Kumminkin hän piti tärkeänä varoittaa Annettea, jolle hän ilmoitti mielipahansa toispäiväisen keskustelun johdosta, ja sanoi lopuksi:
– "Minulla on omat syyni erityisesti kieltää teitä antamasta Adèlen puhutella noita naisia…"
– "Tietysti minä tottelen rouvaa", vastasi vanha hoitaja, jonka kasvoissa kuvastui torutun kotikoiran nolostunut ilme. Hän näet katui virhettään ja pelkäsi tehneensä vielä toisenkin, joka nyt oli tunnustettava. "Siinä tapauksessa", jatkoi hän, "rouva varmaankin vielä pahastuu – enhän minä voinut sitä arvata, kun ne näyttivät niin hienolta herrasväeltä… Minun täytyy nimittäin sanoa rouvalle, etten luullut tekeväni pahasti, kun sanoin heidän sisäkölle, että aiomme huomenna lähteä pois…"
Vaikka Pauline todenteolla oli pahoillaan palvelijansa viattomasta laverruksesta, koska pelkäsi asian täten liian aikaisin joutuvan Francis'n tietoon, hän koetti parhaansa mukaan rauhoittaa tunnollista lapsenhoitajaansa, jonka nähtävä katumus osoitti, ettei hän ainakaan tahallaan velvollisuuksiaan laiminlyönyt. Jo Palermossa-olonsa ensi aikoina hänen olisi pitänyt antaa palvelijattarelleen täsmällisiä määräyksiä, kun tiesi, että tämä seurasi hänen käskyjänsä syitä tutkimatta ja punnitsematta. Turhanpäiväiset arvelut olivat häntä siitä estäneet. Kun on kysymys toimenpiteistä, joihin elämämme arimmat salaisuudet antavat aihetta, niin ne tuntuvat meistä niin vastenmielisiltä, että vasta viime tingassa taivumme niihin ryhtymään. Francis'n kirje oli pakottanut Paulinen toimimaan. Nyt hän ainakin saattoi pelotta uskoa tyttärensä palvelijattarien hoitoon. Hänen ei tarvinnut epäillä, etteivät he tällä kertaa noudattaisi hänen tahtoansa, ja hän tiesi, että pienokainen palaisi tunnin kuluttua hänen luokseen virkistyneenä ajomatkaltaan suuressa puutarhassa, jonka poikki oli kuljettava huvilaan. Itse hän käytti tämän yksinäisen tunnin kaikenlaisiin pieniin toimiin, jotka koskivat häntä itseään. Hän käveli huoneessaan edestakaisin, käärien paperiin kuvakehyksiä, hävittäen vanhoja laskuja, polttaen kirjeitä, eikä huomannutkaan kuinka aika kului, kun hän luuli kuulevansa että salin ovelle kolkutettiin, sitten että tämä ovi aukeni ja uudestaan sulkeutui. Hän ajatteli, että mahdollisesti joku juoksupoika toi paketin tai kirjeen. Huoneestaan hän kysyi, kuka siellä oli, mutta kun hän ei saanut vastausta, pisti äkkiä hänen päähän, että se voisi olla Nayrac, joka nähtyänsä lapsen menevän palvelijattarien kanssa ulos olisi tahtonut käyttää hyväkseen hänen yksinäisyyttään pakottaaksensa häntä selvitykseen. Mieletöntä! Sellaista rohkeutta, joka oli niin vastoin kaikkia tapoja, oli mahdoton edellyttää. Olihan Francis kumminkin saanut hyvän kasvatuksen.
Hän kohotti olkapäitään oman mielikuvituksensa houreille ja kysäisi uudelleen: "Ken siellä?" Ei vastausta vieläkään. Silloin hän ajatteli, että kenties joku hotellin asukkaista olisi, niinkuin joskus tapahtui, vahingossa astunut sisään ja huomattuansa erehdyksensä sulkenut oven heti sen avattuaan. Kumminkin hän tahtoi varmuuden vuoksi katsoa itse ja meni saliin… – Francis Nayrac oli hänen edessään.
* * * * *
Nuori mies seisoi nojaten kädellänsä pieneen pöytään, jolle Adèle oli kolme päivää sitten joululahjansa järjestänyt. Jos ei Paulinen koko ruumista värisyttävä kauhu olisi häneltä lamauttanut kaikkea arvostelu- ja havaintokykyä, olisi hän huomannut sangen vähäpätöisestä mutta kuvaavasta seikasta, että Francis oli ollut aivan suunniltaan tänne tullessaan. Hän oli nimittäin saapunut ilman hattua. Nähtävästi hänelle oli kerrottu Paulinen poismuutosta. Hän oli nähnyt palvelijain menevän ajelemaan pikku tytön kanssa, ja tietäen Paulinen olevan yksin hän oli tullut, ei uhkauksia lausuakseen, niinkuin Pauline kenties pelkäsi, eikä myöskään taitavilla ja diplomaattisilla puheilla tilintekoa vaatimaan. Hänen vääntyneet kasvonsa, hänen tuskaiset silmänsä, hänen vapisevat huulensa, koko hänen olemuksensa osoitti, ettei hän mitään tarkoittanut eikä mitään aikonut. Vaistomaisesti hän oli turvautunut ainoaan keinoon, joka voisi Paulinea pakottaa… mihin? Tunnustukseenko, lupaukseenko, sitoumukseenko? Hän ei sitä itsekään tiennyt. Kun sisällinen kuume ylenmäärin yltyy, niin ihminen kääntyy todellakin sairaaksi, ellei hän pääse toimimaan, purkamaan johonkin rajuun yritykseen ajatustensa ja tunteittensa tulvaa, johon hän on hukkua. Intohimoinen isänrakkaus, joka oli äkkiä ikäänkuin salaman iskusta Francis Nayrac'issa syttynyt ilmituleen tuon hämmästyttävän yhdennäköisyyden johdosta, oli saattanut hänen kiihotuksensa ylimmilleen. Mutta Pauline puolestaan ei voinut, nähdessään tämän miehen, arvata, minkä tuhotyön hetken tuoma rakkaus oli hänessä tehnyt, eikä sitä, kuinka tuo sielu vääntelihe sanattoman ja yksinäisen kuolemankamppauksen tuskissa, horjuen rakkaimman tulevaisuudentoiveensa ja hämärästä entisyydestä kohonneen sitovan velvollisuuden välillä. Hän ei muuta ymmärtänyt, kuin että Francis rohkeni mitä häpeällisimmällä tavalla loukata hänen vapauttansa, ja hänen äänessään värisi vihan ja ylpeyden katkerin sointu, kun hän sanoi:
– "Ulos, herra, ja heti!.. Taikka minä soitan. Olen täällä kotonani enkä tahdo ottaa teitä vastaan. Menkää tiehenne!.."
Hänen singahuttaessaan tämän töykeän käskyn, jota seurasi vielä kovempi katse, Francis säpsähti ikäänkuin olisi ollut unissakävijä, jonka kovat sanat äkkiä herättivät todellisuuden tajuntaan. Hän tarttui pöydän reunaan pysyäksensä pystyssä, mutta hän ei sanonut mitään eikä tehnyt liikettäkään ovelle päin. Armottomalla ankaruudella Pauline toisti: "Ulos hetipaikalla…" ja kääntämättä hänestä pois synkästi palavaa katsettansa hän astui päättäväisesti, käsi ojona, sinnepäin huonetta, missä sähkökello oli. Hetken viivähdys, ja hän olisi soittanut. Mutta tällä kertaa ei Francis antanut hänelle aikaa toimia, vaan pysäytti hänet tarttumalla samalla kertaa jyrkällä ja rukoilevalla liikkeellä hänen käsivarteensa:
– "Ei", sanoi hän, "te ette saa soittaa. Ette saa kieltää minua teille puhumasta. Mitä te pelkäätte? Näettehän, etten ole tullut tänne koston aikeissa… Viisi minuuttia vain, en pyydä teiltä enempää kuin viisi minuuttia. Ja sitten menen pois. Mutta en ennenkuin olen teille puhunut… Totta on, ettei minulla ollut oikeutta ryöstövieraana tunkeutua teidän huoneeseenne… Mutta tehän aiotte muuttaa pois. Ette ole vastannut minun kirjeeseeni. En enää voinut kestää. Minun täytyi päästä puheillenne ennenkuin lähdette… Teidän täytyy kuunnella minua. Teidän täytyy. Te olette tehnyt minulle niin paljon pahaa elämässäni… Te ette enää lisäksi saa kieltää minua teille puhumasta. Minulla on oikeus siihen, näettekös, ja teidän täytyy siihen suostua, jos tahdotte että annan teille anteeksi…"
Kun Francis oli tarttunut rouva Raffrayen käsivarteen, oli tämä temmaissut itsensä irti, peräytyen muutaman askelen ikäänkuin tuota kosketusta kauhistuen. Sitten hän oli jäänyt liikkumattomaksi, koettamatta enää heti keskeyttää tätä kahdenkesken-oloa. Kumminkaan hän ei ollut suotta uhannut. Epäilemättä hän olisi pakottanut nuoren miehen lähtemään, niinkuin oli heti käskenyt, joko huutamalla tai pakenemalla omaan huoneeseensa, jonka ovi oli yhä auki hänen takanansa, jos Francis olisi tyytynyt rukoilemaan. Mutta hän oli tuohon rukoukseen sotkenut lauseita, jotka sattuivat naisen sydämen aikoja sitten kipeään kohtaan. Hän oli tekeytynyt uhriksi, hän, kiduttaja! Rikoksentekijä oli asettunut tuomariksi! "En ole tullut koston aikeissa"… "Olette tehnyt minulle niin paljon pahaa"… "Jos tahdotte että annan teille anteeksi"… Hän oli uskaltanut käyttää sellaisia sanoja. Pauline oli niitä kuullessaan tuntenut loukatun oikeudentuntonsa hytkähtävän ja vavahtavan, ja tuo tunto se vastustamattomasti ja valtavasti nostattaa jokaisen ihmisolennon kapinaan panettelua vastaan. Tuo kapinoitseva ylpeys voitti hänessä kaikki entiset päätökset ja kaiken varovaisuuden, ja hän vastasi:
– "Vai yhä te vielä puhutte kostosta ja siitä pahasta, minkä minä muka olen teille tehnyt, ja anteeksiannosta, teidänkö anteeksiannostanne?.. Näittehän itsekin, ettei meillä ole mitään toisillemme sanomista. Kun mies kohtelee naista niinkuin te olette minua kohdellut, niin hän ei ikinä enää voi pyrkiä sitä naista lähestymään… Jos olen ansainnut teidän loukkauksenne, niin teillä ei ole enää mitään tekemistä täällä. Jos en ole niitä ansainnut, niin te olette kurja, ja minä kiellän teitä tulemasta luokseni. Ettekö kuule, että teidän on mentävä! Toistan vieläkin, että käsken teitä menemään."
Hän oli kiivastunut puhuessaan, ja hänen kalpeat poskensa olivat hiukan punastuneet. Hänen harmaat silmänsä leimusivat ja loivat eloa ja vilkkautta kärsimyksen kuluttamiin kasvoihin. Francis'sta tuntui hetken siltä, kuin hän näkisi edessään entisen Pauline Raffrayen, jonka ylpeys oli niin tuimasti törmännyt hänen ylpeyttänsä vastaan. Viha, joka vielä edellisenä iltana oli hänen suonissaan kiehunut, oli vähällä kohota hänen huulilleen kamalina sanoina. Mutta lapsi muistui hänelle mieleen, ja hän vastasi, hän uskalsi vastata:
– "Suokaa minulle anteeksi, jos jossakin suhteessa olen teitä loukannut. Jumala on todistajani, etten ole tullut tänne herättääkseni eloon sitä, minkä tulee olla kuollut meille kummallekin. Ilmoittihan kirjeeni sen teille, ja sen minä vielä nytkin toistan: Aikomukseni ei ollut tässä puhua teistä eikä minusta. Toisesta minä nyt olen tullut puhumaan…" Ja hän lisäsi melkein kuiskaten: "Adèlesta, tyttärestämme…"
Hän ei saanut lausetta lopettaa. Äiti keskeytti hänen puheensa, heittäytyen häntä vastaan niin rajulla liikkeellä, että nuoren miehen vuorostaan täytyi peräytyä.
– "Vaietkaa", kiljaisi hän, "vaietkaa! Elkää lausuko sitä nimeä! Minä kiellän sen. Tyttäreni on minun omani, yksin minun, kuuletteko! Minä olen häntä elättänyt, minä häntä kasvattanut, minua hän rakastaa… Tunteeko hän teitä? Onko hän edes teitä nähnytkään? Oletteko kertaakaan näihin kymmeneen vuoteen koettanut häntä lähestyäkään? Oletteko? Mitä varten te nyt tulette meidän elämäämme tunkeutumaan?"… Ja vielä katkerammalla ivalla hän lisäsi: "Unhotatte, minkä olette uskonut, minkä vieläkin uskotte, sen, jonka äsken niin jalomielisesti tarjouduitte antamaan minulle anteeksi. Kun nainen toisen rakastajansa luota juoksee toisen luo ja kun asia saadaan ilmi, niinkuin te sen olette saanut, niin että on syytä heittää pois tuo kurja niinkuin mikä tahansa iletys, itkemättä, katumatta, niin onko silloin sen naisen lapsesta mihinkään? Lokaan he ovat poljettavat molemmat, niinkuin Marseillesta minulle kirjoititte. Ja siihen minä tahdon jäädäkin, tuohon lokaan, tyttäreni kanssa…"
– "Oh", jatkoi Francis vielä hiljaisemmalla äänellä, jossa värähti ääretön toivottomuus, "vieläkin vihaa, aina vain vihaa! Jumala, kuinka surkeata!.. Ja minä tulen teidän luoksenne, sydän täynnä sitä horjumatonta tietoa, jonka olen tuon lapsi paran kasvoista lukenut. Pitäisihän hänen sammuttaa kaikki vihat, selvittää meidän välimme, sovittaa kaikki… Onhan hän minunkin lapseni. Kieltäkää, jos uskallatte! Ja vaikka kieltäisittekin, niin minä tietäisin että valehtelette. Mutta te ette voi kieltää. Asiata ei käy epäileminen, sillä se on liian ilmeisesti selvä. Ja te puhutte minulle niinkuin viholliselle, murhaajalle!.. Olenhan kumminkin, sen minä teille vannon, jo ensi päivänä oman vereni tunnustanut, hetkeäkään vastustelematta. Onko se häijyn miehen kaltaista? Aukenihan sydämeni heti isänrakkaudelle, kun silloin puutarhassa huomasin, kuinka hämmästyttävästi pienokainen muistuttaa Julie sisartani. Onko se kovan miehen kaltaista?.. Hyvä Jumala! Olisihan ollut melkein luonnollista, nykyisen asemani kannalta katsoen, että olisin tahtonut pysyä hänelle vieraana, vieraana koko hänen tulevaisuudelleen, huolimatta siitä, että tiesin hänet lapsekseni. Se olisi kenties ollut velvollisuutenikin. Ja olenhan minä koettanutkin… Mutta en ole voinut. Minä en voi. Muuta en ole tahtonut teille sanoa. Tämän vain… Ja siihen minä lisään: kurjasti olemme toisiamme rakastaneet, armottomasti toisiamme kiduttaneet ja rääkänneet. Jos te olette minun tähteni kärsinyt, niin olen minäkin suuresti kärsinyt teidän tähtenne!.. Unhottakaamme se ja muistakaamme ainoastaan, että olette ollut hyvä äiti ja että minä olen valmis, en vaatimaan itselleni isän oikeuksia, mutta täyttämään pienimmistä pienimmän velvollisuuden, mikä minulla isänä tulee, kaukaa valvomaan lastani. Jos olen toivonut meidän mahdollista lähentymistämme, jos olen sellaista uneksinut, niin täytyyhän teidän tunnustaa, ettei se ole kostonhimoisen miehen unelma… Niin olen uneksinut, että tämä yhteensattuma, joka minusta tuntuu niin oudolta, melkeinpä Jumalan sallimalta, pystyisi rakentamaan sovintoa meidän kesken, arvokasta sovintoa, jonka yhteinen rakkaus viattomaan lapseen pyhittäisi. Nythän meidän olisi niin helppo lähestyä toisiamme, kun olemme näin joutuneet naapureiksi. Ja siten minä saisin syrjästä tarjota apuani, jos milloin Adèle olisi suojelijan tarpeessa… Toista ei ole minulle niin herttaista kuin hän! Ettekö ymmärrä, että tämä on minulle elinkysymys…"
– "Tottako, oikeinko totta, että olette sellaista uneksinut?.." virkkoi Pauline. Hänen äänessään ei enää soinut äskeinen viha, vaan ääretön katkeruus, ja jos Francis'n katse olisi voinut tunkeutua tuskaisen sielun sisimpään, olisi hän huomannut, minkä äkillisen, vaistomaisen, kiihkeän vihan hänen aiottu avioliittonsa Paulinessa herätti, – vihan, joka todisti, ettei tuo onneton, karttuneesta katkeruudestaan huolimatta, voinut entisestä rakkaudestaan kokonaan luopua. – "… Vai olette te uskaltanut sellaista hirviömäisyyttä uneksia! Vai tahtoisitte te asettaa minut ja tyttäreni teidän välillenne, teidän ja…" Hän ei nimeä maininnut, mutta kohottaen traagillisesti suupieliänsä ikäänkuin nauttien, kun näin sai työntää puukon entisen rakastajansa sydämeen, hän jatkoi: "Ei koskaan, ymmärrättekö, ei koskaan se ole tapahtuva… Te olette oikeassa, tyttärenne hän on, mutta hän on teille kuollut. Niin, Julien elävä kuva hän on, sen minä tiedän yhtä hyvin kuin tekin, mutta tiedän myöskin, ettette enää koskaan saa häntä nähdä. Ette koskaan! Ja jos tunteenne ovat todet, niin sitä parempi. Silloin tekin saatte kärsiä. Niin, Jumalan sallima tämä yhtymisemme kyllä on. Jumala on tahtonut, että oikeus pääsisi voitolle. Mitä kohtuutta siinä olisi, että te olisitte saanut kerran nuoruudessanne tappaa onnettoman, joka uskoi teihin koko nuoren ja kokemattoman sydämensä horjumattomalla uskolla, vietellä hänet, herjataksenne häntä sitten, rääkätäksenne ja panetellaksenne häntä ja vihdoin hyljätäksenne hänet; mitä kohtuutta, että olisitte saanut murhata elämäni, onneni, omantuntoni, kaikki mitä minussa jalona ja lempeänä sykkii, ja itse olla onnellinen?.. Ei, semmoista ei saa tapahtua. Meistä kahdesta minä olen liiaksi kärsinyt; nyt on teidän vuoronne…"
– "Ja minä puolestani sanon teille, ettei teillä ole oikeutta puhua minulle noin", huudahti Francis. Tuo marttyyriksi asettuminen, joka hänestä oli mitä inhottavinta tekopyhyyttä, sai hänen vihansa uudestaan kuohumaan, niin ettei hän enää voinut hillitä itseään, vaan sekoittaen nykyisiin, isänrakkautta uhkuviin tunteihinsa entisiä petetyn rakastajan raivonpuuskauksia jatkoi: "Ah, kuinka minä teidät tunnen samaksi kuin ennenkin. Pelkkää ylpeyttä ja valhetta olette yhä. Ja te ette käsitä, että siitä voi koitua lapselle vahinkoa, jos te työnnätte minut pois tuolla – tavalla?.. Olettehan jo tehnyt hänelle tarpeeksi pahaa, kun olette petoksellanne ryöstänyt häneltä isän, joka olisi aina yhtä uskollisesti häntä rakastanut. Jos hän ei ole sitä tehnyt, jos hän vain ihmeellisen sattuman kautta on päässyt lasta tuntemaankin, niin kenen syyksi se on laskettava?.."
– "Teidän", vastasi Pauline, "yksin teidän… Te väitätte, etten minä ole muuttunut, ettekä huomaa, että itse juuri olette yhä entisellänne, kun uskallatte tulla halpamaisessa röyhkeydessänne minua kiduttamaan ja herjaamaan, vaikkei teillä edes enää ole puolustuksenanne entistä häpeällistä mustasukkaisuuttannekaan… Olisiko minun pitänyt elää niinkuin olen elänyt yksinäisyydessäni, toivottomuuden kalvamana, kuluttaen nuoruuteni itkemällä, törmätäkseni uudestaan tuota kauheata panettelua vastaan?.. Ei, se ei ole totta. Minä en ole teitä pettänyt. Minä en ole tätä herjausta ansainnut!.. Katsokaapa minua silmiin, jos uskallatte. Onko minulla valehtelijan silmät ja kasvot, onko minulla valehtelijan ääni? Näkeehän kumminkin, puhuuko ihminen totta vai ei. Käyhän se toki kasvoista ilmi, muutenhan Jumalasta ei Jumalaksi olisikaan. Mitä hyötyä minulla nyt olisi valheesta, koska me nyt viimeisen kerran puhumme toisillemme ja koska ajan teidät ulos, kuuletteko, ajan teidät ulos!.. Mutta totuuden minä teille sanon, valituksena, huutona se huulilleni kohoaa. En ole koskaan valehdellut. En ole koskaan pyrkinyt de Quernen suosioon. Ei ollut rikosta ystävyyssuhteessani tuohon onnettomaan Vernantes'iin. En käynyt silloin hänen luonaan, niinkuin syyttä väititte. En käynyt. Minua ette nähnyt hänen ovellansa; toinen siellä kävi. Minä en. En minä!.." kertasi hän ja lisäsi synkän alakuloisena: "Olen hyvin sairas. Voin erota täältä huomenna, kenties kuukauden, vuoden kuluttua. Kuolemaan ei astuta valhe huulilla. Viaton minä olen, sen minä teille vannon…"
Kun manalan matkalle valmistuva sellaisia väitteitä lausuu lähestyessään sitä salaperäistä ja pelottavaa maata, missä häntä odottaa tarkkasilmäinen ja erehtymätön tuomari, on hänen sanoissaan jotakin juhlallista ja voimakasta, jonka vilpittömyyttä mahdollisesti myöhemmin voimme epäillä, mutta jonka vaikutusta emme sillä hetkellä voi vastustaa, olkoon meillä mitä syitä tahansa niitä epäillä. Francis oli vastikään kohdellut Paulinea ylenkatseella, johon hän oli luullut olevansa täysin oikeutettu. Koko hänen omanarvontuntonsa oli siitä riippuvainen, ja sittenkin tuon väitteen totuus tuntui hänestä nyt niin kieltämättömältä, niin masentavalta, ettei hän löytänyt muuta vastausta kuin seuraavat sanat, jotka hän lausui koettamatta edes salatakaan tuskaansa:
– "Jos on totta, mitä sanotte, miksikä annoitte minun mennä? Miksikä ette minulle vastannut? Miksikä ette kutsunut minua takaisin? Miksikä ette ole yhdeksään vuoteen minulle puhunut niinkuin tänään?.."
– "Miksikö en sitä tehnyt?" vaikeroi Pauline. "Kuinka olisin voinut? Oletteko unhottanut kaikki, sekä epäluulonne jokapäiväisen solvauksen, jolla minua kuukausmääriä vainositte, että masentavan epäilyksenne ja kaiken muun?.. Oletteko unhottanut, että olette minua lyönyt, niin, lyönyt kuin tyttöletukkaa?.. Rohkeutta ei riitä kenellekään sellaista liikanaista julmuutta kestämään. Ja sitten, olisitteko te minua uskonut? Uskotteko nytkään? Uskonettekohan tunnin perästä? Onko minulla todisteita mihin vedota? Maksaako vaivan taistella sellaista kovaonnista sallimusta vastaan, että olen sattunut käymään kaupungilla juuri sinä päivänä, jolloin olette nähnyt tuon kurjan astuvan sen ystäväni ovesta sisälle, jota hulluudessanne luulitte kilpailijaksenne? Yhtäläisyys ryhdissä ja puvussa!.. Siihen epäluulonne perustuivat. Siinä oli teidän mielestänne syytä kyllin edellyttää mitä kauheinta irstaisuutta, kohdella minua häpäisevällä ylenkatseella, polkea lempeni lokaan… Olin epätoivoissani, siinä kaikki. Ja kun tiesin joutuvani äidiksi ja huomasin olevani yksin, iäksi yksin, oliko minun mahdollista nöyrtyä niin syvään, että olisin kutsunut teidät takaisin? Ettehän te olisi lasta uskonut omaksi vereksenne. Nyt sanotte uskovanne. Mutta nyt on myöhäistä. Te olette liannut, murtanut, lakastuttanut, tappanut kaiken… Armahtakaa, menkää pois… Rukoilemalla rukoilen, menkää pois! En kestä enää…"
Hän oli käynyt kalmankalpeaksi näitä viimeisiä sanoja lausuessaan. Hän painoi kätensä povellensa, ikäänkuin todellakin vetääkseen haavasta veitsen, jonka kärki oli syvälle kaivautunut. "Minä en voi hyvin", sanoi hän. Francis ennätti tuskin päästä hänen avukseen. Hän oli pyörtynyt. Hänen heikontunut elimistönsä ei voinut kestää tämän keskustelun tuottamia mielenliikutuksia. Säikähtynyt nuori mies otti hänet syliinsä kantaakseen hänet vuoteelle. Mutta hädästään ja hämmästyksestään huolimatta hän tunsi pistoksen sydämessään, kun huomasi kuinka riutunut oli tuo ruumis, jota hän samalla tavalla oli sylissään kantanut toisina hetkinä, sen ollessa silloin niin nuori, niin notkea, niin lemmen huumauksesta värisevä. Hän astui sairaan huoneeseen ja laski tunnottoman kannettavansa vuoteelle. Äkkiä, hänen paraikaa järjestäessään alkoovissa pieluksia harmahtavien hiuspalmikkojen alle ja hieroessaan sairaan kylmästä hiestä kosteita kämmeniä ja kellastuneita, lakastuneita ohimoita, hän kuuli, samoin kuin Pauline äsken oli kuullut, salin oven aukenevan ja sulkeutuvan, ja samoin kuin Paulinekin hän säpsähti, vieläpä enemmänkin. Kukahan siellä liikkui? Hän oli nähnyt Adèlen menevän ulos palvelijattarien kanssa, ja kun tiesi rouva Raffrayen olevan yksin, hän oli uskaltanut ryhtyä tähän rohkeaan yritykseen. Nyt hänet hetkeksi valtasi hirvittävä levottomuus: Olisiko Henriette saanut tietää, minne hän oli mennyt, ja seurannut häntä tänne? Francis oli eronnut hänestä niin taitamattomasti, keksimättä muuta tekosyytä kuin että hänellä muka oli kirje kirjoitettavana, ja Henriette oli katsonut häneen niin oudosti. – Niin ei kuitenkaan ollut. Pikku Adèle vain oli palannut matkaltaan ennemmin kuin oli aiottu, riehuvan sirocco-tuulen ja sen nostattamien tomupilvien tähden. Hän saapui nyt Annetten seuraamana, iloisena, kun oli päässyt aikaisemmin kotiin. Juosten hän kulki salin poikki makuuhuoneeseen, jonka ovi oli jäänyt selälleen. Hän näki rouva Raffrayen vuoteellaan ja vieressä nuoren miehen, saman, jonka hän oli juhlassa nähnyt istuvan neiti Scilly'n toisella puolen. Hän päästi kauhistuksen huudon, heittäytyi äitinsä ylitse ja peitti hänet kiihkeillä suudelmilla, jotka sairas horroksissaankin tunsi, sillä ne antoivat hänelle voimia puoleksi nousemaan. Mustasukkaisen suojeluksen liikkeellä äiti sulki lapsen syliinsä, ja hänen heräämisensä äidinrakkauden tajuntaan oli niin valtava, että se antoi hänelle voimia salaamaan mitä tästä traagillisesta kohtauksesta vielä oli salattavissa. Sillä, katsoen Francis'ta suoraan silmiin, hän sanoi kehottaakseen nuorta miestä hillitsemään tuskasta vääntyneet kasvonpiirteensä ja tehdäkseen hänelle mahdolliseksi selittää täälläolonsa:
– "Kiitän teitä, että olette auttanut minut kotiin. Teidän avuttanne en olisi koskaan päässyt portaita nousemaan. Annette, olkaa hyvä ja saattakaa tämä herra ulos!.."
Ja hänellä riitti tahdonlujuutta, niin että hän saattoi hymyillä ja nyökäyttää päätänsä kiitokseksi ja jäähyväisiksi. – Mikä kiitos, mitkä jäähyväiset, mikä hymy!