24 p. joulukuuta.
Vieläkin uskallan Teille kirjoittaa, vaikka ensimäinen kirjeeni, jonka viikkoja sitten Teille lähetin, on yhä vastausta vailla. Olen liiankin hyvin ymmärtänyt, mitä tuo Teidän äänettömyytenne merkitsee, ja Te tiedätte, kuinka tunnollisesti olen tahtoanne kunnioittanut. Te tiedätte myöskin, ette voi olla sitä tietämättä, että, sittenkuin ensimäisen kirjelippuni kirjoitin, on yhtä ja toista tapahtunut, josta, en tahdo sitä Teiltä salata, olen ollut syvästi liikutettuna. Te olette ollut rakkaan Julie siskoni ystävä, ja tämän lempeän vainajan nimessä minä viimein vilpittömästi tarjosin Teille palvelukseni, säästääkseni Teiltä niitä lukuisia huolia, joita vieraaseen kaupunkiin perehtyminen tuottaa. Hänen nimessään minä vieläkin rukoilemalla Teitä rukoilen, niinkuin hänkin Teitä rukoilisi, päästämään minut puheillenne, hänen nimessään ja tuon herttaisen pienokaisen nimessä, jossa olen huomannut sisareni sulouden, hänen hentoutensa, hänen liiallisen herkkätunteisuutensa, jopa hänen kasvojensakin piirteet. Mitä minulla on Teille sanomista, sen olette jo epäilemättä äitinä arvannut. Kuunnelkaa sydäntänne, joka varmaankin on Teille vakuuttava, ettei niin hennon, viattoman ja liikuttavan lapsukaisen herättämiin tunteihin saa sekoittua katkeruuden ja vihan muistoja. Vilpitöntä ystävyyttä tapaa harvoin. Ettehän tahdo, kieltäytyessänne ottamasta minua vastaan, hyljätä nyt tarjona olevaa, joka ei Teiltä muuta pyydä, kuin että uskoisitte näiden sanojen alla piilevän enemmän liikutusta kuin mitä ne voivat ilmoittaa.
Kunnioittaen Francis Nayrac.
Nuori mies luki kerran toisensa perästä tämän kirjeen, joka olisi ollut kaikille muille käsittämätön, mutta jonka merkitys Adèlen äidille epäilemättä olisi yhtä selvä kuin jos siinä olisi suorin sanoin paljastettu arkaluontoisen aseman ongelmoita. Francis, joka ei moneen vuoteen ollut ajatellut Paulinea muuten kuin oman kiehuvan vihansa kannalta ja joka yhä oli vakuutettu siitä, että Pauline oli hänet pettänyt ja niinmuodoin ansainnut säälimätöntä kovuutta, luuli olevansa sangen jalomielinen, kun näin tarjoutui unhottamaan kaikki loukkaukset, eikä hän epäillytkään, ettei Pauline siitä heltyisi. Hän luki tuon kirjeen vielä seuraavana aamunakin, herättyänsä rauhattomasta unesta, joka oli hänelle näyttänyt pienokaisen tuhansien sekavien ja kirjavien unelmien hyörinässä. Nytkin hänestä tuntui, että äidin sydän oli sellaisesta pyynnöstä sulava, nöyrtyvä, ja kun hän pelkäsi horjuvansa kavaluutta katuvan omantuntonsa soimauksista, jos hän ei heti toiminut, niin hän kiirehti toimittamaan kirjeensä, rouva Raffrayelle osoitettuna, ovenvartialle – ennenkuin oli nähnyt morsiantansa. Mutta ei hän silti tahtonut Henrietteltä mitään ryöstää. Hänen rakkautensa häneen ei ollut koskaan suurempana palanut kuin nyt, hänen nähtyänsä vienon lempeyden ja osanoton kuvastuvan nuoren tytön silmissä hänen lasta katsoessaan. Eivätkö nuo silmät jo edeltäpäin suoneet hänelle anteeksi mitä hän oli tuon pienokaisen hyväksi tehnyt, pienokaisen, joka ei ollut elämän lahjaa pyytänyt.
VII.
PAULINE RAFFRAYE
Vastakerrottua, itsessään niin vähäistä, mutta ennestäänkin kiusaantuneen miehen sydämeen miltei traagillisesti vaikuttavaa kohtausta näyteltäessä hotellin pohjakerroksessa, keskellä sähkölamppujen ja joulukynttilöiden valossa kuhisevaa seuraa, Pauline Raffraye odotti vuoteessaan, tavallista sairaampana, tytärtään, aavistamatta että uusi seikka oli liittyvä siihen draamaan, joka oli hänen elämänsä murtanut ja saattanut hänet haudan partaalle. Tilapäisen sairashuoneen ulkoasussa ei mikään muistuttanut tuota kamalaa tautia, jota voittaakseen nuori nainen oli tullut liittolaisekseen pyytämään Palermon afrikalaista aurinkoa. Fyysillisen kärsimyksen ja inhottavan lääkekaluston peittelemisessä osoittautui kuolevaisen hienostunut luonne, ja sama hienous ilmeni hänen henkevissä kasvoissaankin, jotka nyt uuvuttavien haaveiden raukaisemina liikkumattomina lepäsivät pieluksella. Vaikka ei hänen luonansa muita käynyt kuin pikku Adèle ja tohtori, hän ei voinut luopua "kotisairaalansa sievistelemisestä", niinkuin hän piloillaan sanoi. Hänen vielä paksut ruskeat palmikkonsa, joihin siellä täällä pujottautui vaikeita suortuvia, olivat niin huolellisesti suoritut ja nauhoilla sidotut, batistiset tyynyliinat ja niiden läpi kuultavat silkkiset päälliset niin hienot ja heleäväriset, kiinalainen harsohuivi, jolla hän laihat olkapäänsä verhosi, niin soljuva ja tuoksuva, hihojen pitsireunukset, jotka poloisen kuihtuneita ranteita peittivät, niin sirosti laskostetut, kuin hän ei olisikaan ollut kuolemaan tuomittu, vaan entinen keimaileva, lempeä uhkuva Pauline. Ei jälkeäkään inhottavista rohtopulloista ja tahraantuneista liinavaatteista, jotka tavallisesti tekevät sairaan huoneen niin vastenmieliseksi. Sen sijasta silkkinen peitto verhosi vuoteen vieressä olevaa marmoripöytää, jonka keskellä kohosi lamppu hienoine silkkisine varjostimineen. Pöydällä oli vielä Adèlen valokuva emaljikehyksessä, vuokkoja siselöidyssä hopeamaljassa ja puoleksi tyhjennetty ruiskupullo, josta huoneessa tuntuva ambralemu nähtävästi oli kotoisin. Kaikki tuntui todistavan, että tämän huoneen haltia oli niitä arkatunteisia naisluonteita, jotka eivät suostu viehätysvoimansa valtikasta luopumaan, vaan taistelevat tuskia vastaan intohimoisella kestävyydellä ja lujuudella, kohoten siten todelliseen sankarimaisuuteen, joka käy liikuttavaksikin niinkuin ainakin heikkouden ja kauneuden taistelu elämän raakuutta vastaan. Mutta tässä ei tuo sankarimaisuus perustunut naiselliseen turhamaisuuteen vain; toiset vaikuttimet ne äidin sydäntä johtivat. Hän tahtoi kuolettavasti haavoitettuna, mieluummin lapselle jättää hillityn kärsimyksen, kalpean ja kituvan, mutta kauniina säilyneen naisen ylentävän muiston, kuin painaa hänen herkkään mielikuvitukseensa mätänemisen ilkeän ja likaisen kuvan. Ja kuinka suuri hänen äidinrakkautensa oli, sen todistivat nuo pienokaisen monet valokuvat, joita huoneessa oli viisi tai kuusi, lukuunottamatta sitä, joka aina oli hänen vieressään. Lasta hänen huolensa tänäkin jouluaattona tarkoittivat, sillä hän oli illan kuluessa viimeistellyt kaikenlaisia pieniä lahjoja, jotka olivat määrätyt pantaviksi Adèlen pikku kenkiin, kun hän ne kotiin tultuansa uunin nurkkaan asettaisi. Pauline oli valmistanut ja Catherinelle, luonansa istuvalle palvelijattarelle, uskonut koko joukon pienillä silkkinauhoilla sidottuja kääröjä. Siinä oli niin hyvin nuoren tytön kapineita, esimerkiksi matkoilla käytettävä pöytäkello, kuin pikku lapsen leluja, sellaisia kuin nuken keinutuoli. Sillä Adèle, joka oli niin erikoisissa olosuhteissa kasvanut, olikin jo vakavuutensa ja herkän tunteellisuutensa sekä monien hänelle uskottujen tehtävien takia melkein täysikasvaneeksi arvosteltava, kun hänellä samalla kertaa oli kaikki yhdeksännen ikävuoden lapselliset harrastukset. Epäilemättä nämä hellät huolet olivat avanneet äidin sydämen muistojen tulvalle, niinkuin meille joskus tapahtuu erityisinä merkkipäivinä, sillä hän oli pyytänyt Catherinelta erään lippaan, jonka hän aina kuljetti mukanansa, ja oli siitä ottanut kaksi lukittua, nahkaista kirjelaukkua. Vaikka hän vain selaili niissä olevia kirjeitä, hänen kauniit, harmaat, uupumuksen kehystämät silmänsä saivat tavallista surunvoittoisemman ilmeen, ja hän työnsi kirjekokoelmat luotaan avataksensa vuorostaan kaksi kirjaa, jotka hän piti päänaluksensa ääressä ja joista toinen oli Uusi testamentti, toinen Tuomas a Kempis. Varmaankin Francis Nayrac, joka luuli olevansa oikeutettu ajattelemaan entistä rakastajatartansa mitä suurimmalla ylenkatseella, olisi suuresti hämmästynyt, jos hän olisi nähnyt Paulinen hakevan pyhistä kirjoista ankaran lohdutuksen sanoja, jotka yksin voivat valaa lievityksen balsamia sydämen vuotaviin haavoihin. Paulinen silmät sattuivat vieläkin kerran näihin raamatunlauseihin: "Näitä olen teille puhunut, että teillä olisi minussa rauha. Maailmassa on teillä tuska; mutta olkaat hyvässä turvassa, minä voitin maailman…" Ja hän toisti erakon sanoja: "Onnettomat! He tulevat lopulta huomaamaan, kuinka turhaa, kuinka tyhjää oli kaikki, mitä he ovat rakastaneet…" Useasti hän oli toistanut nämä sanat, jotka kaikkien maallisten rakkaussuhteiden kuolinkelloja soittavat. Nämä luettuaan hän tänäkin iltana pani kirjansa pois. Nuo sanat olivat herättäneet äänekkään vastakaiun hänen sydämessään. Räikeään kiljuntaan yhtyivät siinä hänen niin kauheasti pettyneen nuoruutensa muistot, jotka aina heräsivät, kun hän vain katsahti noihin vanhoihin papereihin. Ja kuitenkaan hän ei voinut pakottautua niitä hävittämään, saavuttamattomiin kätkemään. Voi, nuo niin usein käsillä olleet kirjeet, jotka jo alkoivat kellastua, kuinka Francis olisi kauhistunut, jos hän olisi sattumalta saanut jonkun niistä käsiinsä. Siinä oli ensiksikin hänen, Francis'n, kirjeet, sitten muutamia Armand de Quernen kirjoittamia ja viimein François Vernantes'in laaja kirjekokoelma, – sanalla sanoen, kaikki asiapaperit, jotka kuuluivat siihen häpeälliseen oikeudenkäyntiin, jonka Francis oli vuonna 1877 nostanut silloista Pauline Raffrayeta vastaan. Mutta tämä heidän yhteiselämänsä asiakirjavihko ei todistanutkaan sitä kavaltamista, josta Francis oli niin varma ollut, vaan siitä kävi päinvastoin selville, että onneton ja varomaton nainen ei ollut koskaan valehdellut. Niin, Francis oli ollut hänen ensimäinen rakastajansa, hän oli ollut ainoa koko heidän liittonsa kestäessä, ja heidän erottuansa ei Pauline ollut toista rakastanut. Armand de Quernen seitsemän tai kahdeksan kirjelippua todisti täydelleen, etteivät heidän välinsä muuta olleet kuin aivan viatonta seurustelututtavuutta. Vernantes'in pitkät ja lukuisat kirjeet ilmaisivat haaveellista ystävyyttä, eikä niissä ollut vähintäkään intohimon tai mielistelyn jälkeä, pelkkää kunnioitusta ja ihailevaa hellyyttä toisen, miehen, puolelta, lämmintä kiitollisuutta ja hienotunteista henkistä ohjausta toisen, hänen ystävättärensä, puolelta. Ne tuomitsivat Francis'n ja vapauttivat Paulinen ja todistivat niinmuodoin vieläkin kerran, että miehen kiduttava mustasukkaisuus ja loukatun naisen ylpeys ovat kaikkivoipia epäsovun kylväjiä ja rakkausliiton rikkojia. Sen nuo kirjeet ilmaisivat ja vieläpä senkin, että kiusaamalla tätä naista häpäisevällä luulevaisuudellaan, vainoomalla häntä nöyryyttävillä, juoruihin perustuvilla epäluuloillaan, solvaisemalla häntä panettelijain puheiden johdosta ja lopuksi hylkäämällä hänet, siksi että eräällä portilla hänen sivuitsensa vilahtanut vieras ryhdiltään ja asultaan muistutti Paulinea, Nayrac oli tehnyt itsensä syypääksi mitä kamalimpaan rikokseen, mitä auttamattomimpaan erehdykseen. Kun Pauline oli Francis'n ensimäistä kertaa kehottaessa kieltäytynyt sulkemasta ovensa de Querneltä, oli se tapahtunut siksi, ettei hän kokemattomuudessaan ymmärtänyt uhkaavaa vaaraa. Kun hän myöhemmin oli pitänyt puoliansa rakastajaansa vastaan, kun oli kysymys Vernantes'ista, niin siihen oli ollut syynä kohtuuttoman epäluulon herättämä vimmattu viha. Ja siihen, että hän oli puolustautunut ainoastaan närkästyneellä vaitiolollaan, kun Francis oli tullut suu täynnä solvauksia hänelle julistamaan, että oli nähnyt hänen astuvan, harso silmillä, tuon saman Vernantes'in ovesta sisälle, oli syynä se, että häntä oli kauhistuttanut Francis'n sokea puolueellisuus, joka ei hetkeksikään suostunut edellyttämään häntä viattomaksi. Hänen oli täytynyt sinä päivänä käydä kaupungilla, vaikka olikin voinut pahoin, ja juuri sinä päivänä joku toinen, kuka hyvänsä, joka vartaloltaan muistutti häntä ja joka niinkuin hänkin oli vuodenajan muodin mukaan puettuna, oli sattunut menemään lemmittyänsä kohtaamaan Murillo-kadun alikertaan. Sellaisen joutavan yhteensattuman ja satunnaisen yhtäläisyyden takia oli siis hänen onnensa ja kunniansa ajanut karille. Niin mitättömän seikan johdosta se, joka väitti rakastavansa häntä, oli häväissyt itsensä, häväissyt hänet, niin että oli häntä lyönyt. Hän värisi vieläkin vihasta sitä ajatellessaan ja pannessaan paikoilleen nuo kirjeet, jotka hänen vain olisi tarvinnut näyttää, puhdistuakseen syytöksestä. Miksikä hän ei ollut sitä tehnyt? Jos hän oli viaton, miksikä hän oli luotansa laskenut tuon lemmittynsä, jota hän yhä rakasti? Miksi ei hän, leskeksi jouduttuansa ja huomattuaan olevansa raskaana, kutsunut Francis'ta takaisin, kun tiesi, varmuudella tiesi hänet lapsensa isäksi? Miksikä hän ei ollut koskaan vuosien kuluessa koettanut puhdistautua lemmittynsä silmissä ja siten hankkia loukatulle kunniantunnolleen hyvitystä?
Niin, miksikä ei? Vastaus noihin kysymyksiin oli kokonaan löydettävissä Francis'n kirjeistä, joissa jokainen rivi ilmaisi hänen vihansa rajua raakuutta ja sokeata kohtuuttomuutta. Jos hän olisi nyt yhdenkään lukenut, niinkuin Pauline oli äsken tehnyt, niin hän olisi ymmärtänyt, mitä tietä tuo hänen mielettömän mustasukkaisuutensa kiduttama nainen oli joutunut siihen uppiniskaisuuden tilaan, jossa ei enää käy puolustautuminenkaan. Puuttuu voimia, puuttuu haluakin siihen. Epäluulossa on, kun se äärimäisiin yltyy ja jatkuu liian kauan, jonkinlainen murtava ja lamauttava vaikutus onnettomaan uhriinsa. Enemmän kuin yhden kerran, monta monituista kertaa Nayrac oli rakastajattarensa kuullen sanonut lauseita sellaisia kuin tämä: "Kirjeenvaihtoko? Mitä se todistaa? Onko ainoatakaan miestä, joka kieltäytyisi kirjoittamasta muutamaa kymmenkuntaa väärin päivättyä sivua, jos joku naishylkiö ne häneltä pyytää, miehelleen tai uudelle rakastajalleen näytettäviksi?.." Kun nainen katkerimpien muistojensa joukossa säilyttää sellaisten sanojen myrkkypistintä, kun hän on nähnyt epäluulon lähteen vähimmästäkin syystä yhä uudelleen aukenevan leppymättömässä sydämessä, kun hän on huomannut, ettei ole hänen vallassansa päästä tuosta epäluulosta voitolle, vaan että yhä, yhä vain on uudestaan alettava, niin hänet ääretön toivottomuus masentaa, toivottomuus, joka joskus puhkeaa vihan ja katkeruuden vimmattuun raivoon. Siinä salaisuus, miksikä Pauline oli sulkeutunut järkähtämättömään äänettömyyteen, sittenkuin tuo kamala kohtaus oli lopullisesti rikkonut aikoja sitten kireät välit. Jos hän vielä säilyttikin noita kirjeitä, jos hän niitä tänä jouluaattona selaili, niin hän sen teki ainoastaan karaistaksensa vielä kytevää vihaansa tuota kurjaa heittiötä kohtaan, jonka hän odottamattomimman ja kovimman sattuman kautta oli jälleen matkallansa kohdannut. Ja tuo mies aikoi naida, haltuunsa korjata nuoren tytön elämän, tuon suloisen neiti Scilly'n, jota vain tarvitsi sivumennen nähdä, häntä rakastaakseen. Jos tuo nuori tyttö, jos hänen äitinsä tietäisi, minkäluontoinen Francis todellakin oli, jos he tietäisivät, kuinka halpamaisesti hän oli käyttäytynyt nuoruutensa rakastettua kohtaan, kuinka hän oli hänet hyljännyt, silloin kun tuo poloinen kitui mitä kauheimmissa henkisissä tuskissa, kun hän onnettomana odotti pikku lapsensa syntymistä, mitä he ajattelisivatkaan, nuo naiset, semmoisesta sydämestä? Ja he saisivat sen tietää, jos vain Pauline näyttäisi heille nuo kirjeet. Hullu hän oli, kun oli tänä iltana niitä lukenut, ei siksi, että häntä olisi sellainen halpamainen kosto hetkeäkään houkutellut, vaan siksi, ettei hän näin monen vuodenkaan kuluttua voinut ajatella kiduttajansa kohtelua inhosta hytkähtämättä, ja hän toisti työntäessään lippaan luotaan vasta lukemansa katkeran lauseen: "Kuinka turhaa, kuinka tyhjää oli kaikki, mitä he ovat rakastaneet!.." Hän lisäsi: "Mitä varten minä noita muistoja haudon?.. Kai siksi, että tiedän tuon miehen olevan niin lähellä. Onneksi sitä nyt ei enää monta päivää kestä…"
Hänestä näet oli jo ensi päivänä, kun hän oli kuullut, että Francis asui samassa hotellissa, tuntunut sietämättömältä olla entisen rakastajansa kanssa saman katon alla. Ja samalla aikaa – onko mitään surkeampaa ja samalla naurettavampaa kuin tuo täydellinen tietämättömyys toisen tunteista, toiminnasta ja harrastuksista, joka melkein aina on rakkausliiton purkautumisen seurauksena – samalla aikaa nuori mies koki keksiä jotakin tehokasta keinoa Paulinen muka konnamaisia salaisia aikeita vastaan. Ettei Pauline heti muuttanut toiseen hotelliin asumaan, siihen oli syynä eräs tunne, joka on täysin tuttu niille, jotka askel askeleelta ovat seuranneet tällaisen elämäntragedian kehittymistä, sekä niille, jotka, niinkuin Paulinekin, syyttä ovat joutuneet niin väärän arvostelun alaisiksi. Pauline ei näet tahtonut antaa sille, jota hän piti verivihollisenaan, aihetta luuloon, että hänellä olisi ollut syytä punastua. Peräytyminen olisi Francis'sta voinut näyttää häpeälliseltä tunnustukselta, raukkamaiselta pakenemiselta, ja hän oli päättänyt jäädä. Sitten hänet oli vallannut pelko, kun oli tavannut Francis'n puutarhassa ja nähnyt, minkä katseen tämä oli lapseen luonut. Hän ei hetkeäkään epäillyt, ettei Nayrac olisi heti Adèlen kasvoissa huomannut tuota kauhistuttavaa yhdennäköisyyttä, jonka tähden hän itsekin oli lukon taa kätkenyt kaikki entisen ystävättärensä muotokuvat. Francis'n oli täytynyt tuntea oma verensä huomatessaan perinnöllisyyden hämmästyttävät jäljet, jommoiset jäljet usein ovat uskottoman vaimon elinkautisena rangaistuksena. Yhden ainoan silmäyksen Pauline oli vaihtanut Francis'n kanssa, ja se oli hänelle ilmaissut nuoren miehen liikutuksen. Silloin oli hänet vallannut tuskallinen pelko, että Francis koettaisi lähestyä. Vaikka Nayrac ei huomispäivänä eikä sitä seuraavanakaan mitään sellaista aietta ilmaissut, oli Paulinen ollut niin paha olla tämän uhkaavan vaaran takia, että hänessä äiti oli päässyt loukatun naisen ylpeydestä voitolle. Hän oli päättänyt muuttaa lopputalveksi asumaan erääseen pieneen yksityishuvilaan, jonka hänen lääkärinsä, ainoa hänen tuttavansa Palermossa, oli hänelle neuvonut ja joka sijaitsi Englantilaisen puutarhan toisella puolen, siis niin pitkän matkan päässä kuin suinkin meren rannasta ja Continentalista. Muutamat välttämättömät korjaukset ja huonekalujen uudistamispuuhat olivat poismuuttoa viivyttäneet, mutta nyt se oli päätetty tapahtuvaksi loppuviikolla. Päästyänsä kerran omaan kotiinsa, missä hänellä oli käskettävinään entiset palvelijattarensa sekä tohtorin hänelle toimittama palvelusväki keittiötä ja tallia varten, hän ei voisi enää joutua mihinkään tekemisiin Francis'n kanssa, sen hän varmaan tiesi, ja varsinkaan ei Francis voisi lasta lähestyä. Hänen pelkonsa, että nuori mies saisi puhutella Adèlea, oli niin suuri, että hän oli epäillyt, päästäisikö ollenkaan pikku tyttöä kavaljeeri Rendan joulukuusta katsomaan, kun ei hän heikkoutensa takia itse voinut lasta seurata. Mutta sitten hän oli ajatellut, että Francis Nayrac, jos olikin iltamassa läsnä, varmaankin olisi kihlattunsa ja rouva Scilly'n seurassa ja siis pakotettuna hillitsemään itseään. Hän oli nähnyt Adèlen niin suuresti haluavan juhlaan, ja huvittelutilaisuuksia sattui niin harvoin heidän hiljaisessa elämässään, ettei hän hennonut kieltää lapseltaan nyt tarjona olevaa. Nyt oli kello kymmenen. Silloin oli Adèle'n määrä tulla kotiin, ja äiti hymyili jo edeltäpäin, ajatellessaan lapsen iloa:
– "Meillä on kummallakin ollut jouluaattomme", ajatteli hän, "hänellä hiukan huvitusta ja minulla hänen ilonsa…"
* * * * *
Niin pitkälle hän oli joutunut mietteissään, siirtyen menneisyyden katkerista muistoista rauhallisemman elämän toiveihin. Sillä rauhaa hän toivoi löytävänsä uudessa asunnossaan, Villa Cyané'ssa – sen nimen omistaja oli antanut pienelle talolleen Syracusan, syntymäkaupunkinsa, muistoksi ja Cyané'n sinisilmäisen immen muistoksi, jonka jumalat tarun mukaan muuttivat lähteeksi rangaistukseksi siitä, että hän oli liiaksi itkenyt Proserpinaa. Tämä haaveilevan muinaisuuden herttainen taru oli sanomattomasti miellyttänyt Paulinea. – Hän kuuli oven aukeavan etehiseen, jonka läpi oli kuljettava hänen huoneeseensa, ja huomasi hiljaisista ja varovaisista, lapsen tavoista yleensä niin suuresti eroavista liikkeistä Adèlen lähestyvän. Ennenaikainen huolehtiva hellyys äitiä kohtaan oli tästä tyttösestä, jonka iällä liike tavallisesti välittömästi ja vilkkaasti seuraa ajatusta, tehnyt hiljaisen pienen tenhettären, kepeän keijukaisen, joka tuskin kuuluvin askelin kulki edestakaisin, loukkaamatta koskaan sairaan hermoja liian rajuilla liikkeillä ja meluavilla leikeillä. Tuo alituinen, miltei tahdoton huolenpito, joka ilmeni hänen pienimmässäkin liikkeessään, se jo oli kuin hyväilyä äidille. Lapsi ikäänkuin tahtoi ilmoittaa tulonsa hienotunteisesti ja hellävaroen. Kuului hiljainen, melkein ujo koputus ovelta, ja Adèle astui sisälle äitinsä makuuhuoneeseen, hellyyttä uhkuvana, hellyyttä ruskeissa silmäterissään, hienoissa piirteissään, herttaisessa hymyssään, koko olennossaan, josta se ihailevalla hartaudella virtasi äitiä kohtaan. Tuosta ilmeestä, joka kirkasti hänen kasvojansa joka kerta kun hän pitemmän tai lyhemmän poissaolon jälkeen palasi kotiin, oli helppo huomata, ettei hän ainoastaan elänyt äitiänsä varten, vaan että hän kokonaan eli äidistään. Vaikka hän tuli näytelmästä, joka todella oli häntä huvittanut, ja vaikka hänellä oli sylissään sisilialainen nukke, johon hän oli rakastunut, hänen ensimäinen ajatuksensa ei ollut puhua itsestään ja omista tunteistaan. Hän meni suoraa päätä, juosten varpaillaan, vuoteen luo ja tarttui rouva Raffrayen hänelle ojentamaan käteen – tuohon käteen, joka oli ikäänkuin veretön ja niin laihtunut, että liian väljät sormukset soljuivat pitkin hoikkia sormia. Hän suuteli sitä pitkään ja kiihkeästi, hellästi silmäillen äidin kasvoja, jotka kirkastuivat hänen tullessaan ikäänkuin nuoruuden heijastuksesta, ja hän kyseli:
– "Emmehän ole olleet liian kauan?.. Ethän ole minua ikävöinyt?.. Kysy Annettelta, enkö heti lähtenyt, kun hän sanoi paljonko kello oli!.."
– "Aivan heti", vakuutti vanha hoitaja, joka oli tullut lapsen kanssa ja epäröimättä jäänyt häntä odottamaan Hänen nähtävä tuttavallisuutensa osoitti, että hän oli tottunut viettämään tuntikausia äidin ja tyttären seurassa, ei palvelijana, vaan nöyränä ystävänä, jota tuskin huomaakaan. Sellainen hiljainen ja vaatimaton uskollisuus ei muuta palkintoa pyydä kuin oikeutta lähestyä, ja yksin semmoiseen murtunut sydän luottaa. Ja pienokainen jatkoi:
– "Sano, voitko nyt aivan hyvin? Oletko jo hiukan nukkunut?.."
– "Aivan hyvin", vastasi äiti. "Anna kun suutelen sinua ensin, ja istu sitte tuohon kertomaan, kuinka olet iltaasi viettänyt!.. Onko ollut hauska?.."
– "On kyllä, ihmeen hauska!.." jatkoi lapsi, ja hänen silmänsä kääntyivät pois äidin kasvoista, ikäänkuin etäältä tarkastaakseen komeaa näkyä, jota äsken oli todellisuudessa ihaillut ja joka hänen lapsellisessa mielikuvituksessaan jo oli kasvanut lumoavaksi ja suurenmoiseksi satunäytelmäksi.
– "Ajattele", kertoi hän, "että siellä oli väkeä, äärettömän paljon, kenties tuhatkin henkeä, ja keskellä salia joulukuusi, joka oli melkein yhtä korkea kuin Molamboz'n puiston kuusi, ja siinä oli kynttilöitä, kuinka paljon lie ollutkaan, kenties niitäkin oli tuhat, ja sitten siellä oli soittajia, oikeita näyttelijöitä, ilveilijänuken puvuissa, jotka lauloivat ja tanssivat, ja olipa joulupukkikin, joka muistutti isä Jean Claudea meillä ja joka toi minulle tämän pikku tytön… Se saa nukkua toisen nuken kanssa tänä yönä. Sitten niistä varmaankin tulee hyvät ystävät huomenna… Ja sitten…" Hän pysähtyi hetkeksi. Luonnollisen mielleyhtymyksen kautta tuo sana ystävä yhtäkkiä muistutti häntä hänen tämäniltaisesta vierustoveristaan. "Unhotin kertoa sinulle", lisäsi hän, "että olin niin kiltin neiden vieressä!.. Muistathan sen, jonka kerran näin puutarhassa. Puhuinhan sinulle siitä silloin?.."
"Niin", ehätti Annette sanomaan, hiukan hämillään.
Hän tiesi liiankin hyvin, ettei rouva Raffraye pitänyt satunnaistuttavista. "On kai rouvakin tavannut hänet täällä? Tarkoitan tuota parisilaista neitiä, joka viettää talvea täällä äitinsä ja sulhasensa kanssa… Me satuimme istumaan heidän viereensä, sillä täytyy sanoa rouvalle, että siellä oli määrätyt paikat eikä saanutkaan valita mielensä mukaan…"
– "Toivon ettet liikoja puhunut", tiedusteli Pauline, kääntyen pikku tytön puoleen. Hän oli tuntenut sydämessään fyysillisesti kouristavan tuskan. Francis Nayrac'in morsian istumassa Adèlen vieressä, se ajatus iski häneen niin odottamattomasti, niin kipeästi, että hänen äänensä vapisi hänen tuota yksinkertaista kysymystä tehdessään. Puna kohosi äkkiä pikku tytön poskille, kun hän vastasi:
– "En luule, äiti. Mutta…" Ja hän pysähtyi ikäänkuin epäröiden.
– "Puhuiko tuo neiti sinulle?" kysyi äiti.
– "Puhui", sanoi Adèle. "Tiedänhän ettei ole hyvä puhua tuntemattomille. Mutta tämä neiti on kuin olisin hänet aina tuntenut…"
– "Ja mitä hän sinulta kysyi?" jatkoi rouva Raffraye.
– "Kuinka noin hätäännyit äsken?" sanoi lapsi yhä enemmän hämillään. Minkä salaperäisen henkisen yhteyden kautta äidin mielenliikutukset aina saivat vastakaikunsa pikku tytön sydämessä? Pauline vertasi lasta usein noihin suuriin sinipunerviin vuokkoihin, jotka olivat hänestä kaikkein kauniimmat ja joita hänellä nytkin oli lamppunsa vieressä suuri vihko. Nämä hennot ja herkät kukat aukeavat ja sulkeutuvat sen mukaan, ovatko ne päivän paisteessa taikka pimennossa. Äiti oli pikku tytölleen mitä aurinko oli kukille, hän yksin sai lapsen sydämen kukoistuksen puhkeamaan. Nytkään ei mikään muu voinut lapselle ilmaista äidin mielenliikutusta kuin hänen äänensä tuskin tuntuva värähteleminen. Hänen kätensä ei ollut lakannut pienokaisen kiharoita hyväilemästä, hänen silmissään oli yhä tavallinen lempeä katse, ja sittenkin Adèle oli heti arvannut, että hänen sanansa olivat sairaalle tuottaneet mielipahaa. Kumminkin hän jatkoi:
– "Puhuin hänelle Molamboz'sta ja omasta viimevuotisesta joulukuusestamme ja sitten Françoisesta ja Annettesta… Ja sitten me puhuimme hänen äidistään, joka myöskin oli siellä. Hän kuuluu olleen vain kaksi kuukautta Palermossa ja on jo parantunut, neiti kertoi sen minulle." Hän vaikeni. Hänen hienotunteisuutensa ei sallinut hänen sanoa enempää, sillä isän muisto, sen muisto, jonka hän isäkseen luuli, oli ujosta ja lempeästä lapsesta liian arka kosketella, koska se voisi katkeroittaa rakkaan sairaan mieltä. Mutta hän oli liian suoraluonteinen valehdellakseen, ja hän lisäsi, koettaen tosi naisen tavoin varovaisesti ja hellästi antaa lieventävän käänteen liian surkealle asialle: "Olemme myöskin puhuneet taivaasta ja niistä, jotka meitä siellä odottavat. Ymmärräthän?.." Ja ottaen käsiensä väliin sairaan käden, joka yhä hänen tukkaansa siveli, hän lopetti: "Ethän ole pahoillasi, äiti?"
– "En, kultaseni", sanoi Pauline, joka levottomuudestaan huolimatta tunsi syvää sääliä sitä tuskaa kohtaan, jota pikku tytön lempeät silmät ilmaisivat. Lapsen katse oli hänelle uutena todisteena rakkauden voimasta arvata sydämen salaisuudet. Mutta tuo keskustelu ei ollut vielä mitään siihen verraten, jota hän niin suuresti pelkäsi, ja hän sanoi tutkivasti: "Ethän ole puhunut kenellekään muulle kuin tuolle neidille?"
– "En kenellekään", vastasi lapsi. "Miksikä sitä kysyt?"
– "Jotta tietäisin, oletko ollut oikein kiltti", sanoi äiti. "Ja nyt mene nukkumaan ja nukuttamaan uutta lastasi…" Hän hymyili uudestaan, kun näin leikkipuheella lähetti pois lapsen. Mutta kun hän oli jäänyt yksin, niin tekovilkkaus katosi hänen kasvoiltaan ja hänen suunsa ilme kävi jälleen katkeraksi, kun hän sanoi melkein ääneen: "Nähtävästi hän ei ole uskaltanut. Olen vieläkin kerran suotta pelännyt…" Mutta jos hän nyt olisi ottanut esille tyynynsä alle kätketyn peilin, niinkuin hän joskus teki, kun tahtoi kasvoiltaan lukea fyysillisen kurjuutensa edistymisen, hän olisi silmiensä tuskallisesta ilmeestä huomannut, että tuo lievennyksen huokaus oli vain itsepetosta. Syviin mietteihin vajonneena hän sammutti lamppunsa nukkuakseen, mutta heti kun huone muuttui pimeäksi, hänen mielikuvituksensa alkoi muovailla lapsen viatonta kertomusta sellaisella sitkeydellä, että hänen oli mahdotonta saada unta silmiinsä. Hänen kymmenen vuotta kestänyt yksinäisyytensä oli häntä totuttanut yksitoikkoiseen ja tasaiseen elämään, jota ei koskaan odottamaton yllätys häirinnyt, ja seuraelämän häärinä tuntui hänestä nyt, niinkuin kaikista, jotka kerran ovat siitä luopuneet, melkein sietämättömältä. Hän koetti itselleen vakuuttaa, että äskeinen yhteensattuma oli luonnollinen seuraus tuosta toisesta, vielä omituisemmasta sattumasta, jossa ei kuitenkaan mitään luonnotonta ollut, siitä nimittäin, että hänen entinen rakastajansa oli joutunut tähän kirjavajoukkoiseen majataloon, jossa hänkin asui. Hän oli niin hermostunut kolmiviikkoisesta levottomuudestaan, jonka kestäessä hän oli alituisesti aprikoinut Nayrac'in mahdollisia aikeita ja jonka johdosta hän oli päättänyt ryhtyä tuohon väsyttävään muuttoonkin, että hänestä nyt äkkiä neiti Scilly'n ja Adèlen tämäniltainen keskustelu tuntui edeltäpäin harkitun sotasuunnitelman ensimäiseltä liikkeeltä. Eikö tuo mies, joka oli hänet murhannut ja joka tiesi minkä verran hän häntä vihasi, pystynyt vastamainittua kohtausta edeltäpäin valmistamaan, – ja missä tarkoituksessa?.. Tässä hänen järkensä hämmentyi, hänen kiusaantunut järkensä, joka oli onnettomuuden muistojen kalvama, kuumeen kuluttama, nukutusaineiden heikontama, ja jonka hänen entisen rakastajansa viikkokautinen oleskelu muutaman askelen päässä oli saattanut äärimäiseen kiihotustilaan. Hän kuvitteli mitä monimutkaisimpia, salaperäisimpiä ja kamalimpia vehkeitä, niin että lopuksi todenteolla piti luultavana, että Francis koettaisi ryöstää lapsen häneltä. Ja hän joutui sellaisen mielettömän kauhun valtaan, että vasta aamusella, kloraalimyrkyn avulla, pääsi siitä voitolle. Hän oli näet, sittenkuin tuo kamala läheisyys oli ruvennut hänen jokapäiväiseksi kiduttajakseen, uudestaan langennut nukutusaineiden häpeälliseen orjuuteen, josta pahojen päiviensä tavasta hän oli luopunut ainoastaan elääkseen pikku Adèlea varten. Aivan suunniltaan hän joutui, kun, hänen herätessään painostavasta ja miltei tuskallisesta unestaan, hänelle tuotiin posti ja hän kirjeittensä joukossa huomasi yhden, jonka kuorella tunsi Francis'n käsialan. Juuri sillä hetkellä hänen palvelijansa avasi ikkunan, päästäen huoneeseen ilmaa, häikäisevää päivänpaistetta ja selkeän sinisen taivaan kirkkautta. Samassa Adèlekin töytäsi sisälle, sylissään sekaisin kellot ja tuolit ja muut pienet lahjat, jotka hän oli kenkiensä vierestä löytänyt. Hän nauroi heleätä nauruaan, yhtä iloisena kuin päivänpaiste ja aamun kirkkaus. Mutta mitäpä taivaan sini ja säteilevä aurinko ja lapsen ilo taisivat sitä närkästystä ja kauhua vastaan, jotka täyttivät sairaan sydämen hänen lukiessaan Nayrac'in kirjeen, johon tämä oli luullut panneensa niin paljon hienotunteisuutta ja jalomielisyyttä?