Peter Halket katsoi ylös ääneti. Ja vieras sanoi: ”Muutamat miehet makasivat kentällä, ja yö oli kylmä ja pimeä. Ja heidän nukkuessaan, kun yö oli pimeimmillään, yksi heistä liikahti. Kaukana idässä hän näki puoleksi suljettujen silmiluomiensa läpi aivan kuin heikon viivan, hienon kuin hiuskarva, vuorien huipuilla. Ja hän kuiskasi tovereilleen pimeässä: ’Se on aamurusko, joka on koittamaisillaan’. Mutta he mutisivat, silmät tiiviisti ummessa: ’Hän valehtelee, ei siellä ole mitään aamuruskoa’.
Siitä huolimatta päivä nousi.”
Vieras oli vaiti. Tuli leimusi punaisina kielekkeinä, jotka eivät enää värähdelleet sinne tänne hiljaisessa yöilmassa. Peter Halket ryömi lähemmäksi vierasta.
”Milloinka se aika tulee?” kuiskasi hän. ”Tuhannenko vuoden perästä?”
Ja vieras vastasi: ”Tuhat vuotta ei ole sen enempää kuin meidän eilispäiväinen matkamme tai tämän öinen valvomisemme, joka nyt jo lähenee loppuaan. Katso vuoria, joilla me nyt seisomme. Aika on ollut uusi ja aika on muuttunut vanhaksi sen jälkeen, kun ne tähän asetettiin. Ei puoltakaan siitä ajasta tule enää kulumaan, ennenkuin tuo aika tulee. Minä olen nähnyt sen aamuruskon häämöttävän ihmisten sydämissä.”
Peter astui lähemmä, niin että hän melkein polvistui vieraan jalkain juureen. Hänen pyssynsä oli maassa toisella puolen tulta.
”Tahtoisin ruveta teidän yhtiönne mieheksi,” sanoi hän. ”Olen väsynyt Chartered Companyn palvelukseen.”
Vieras katsoi alas lempeästi. ”Peter Simon Halket,” sanoi hän, ”voitko kantaa sen painon?’”
Ja Peter sanoi: ”Anna minulle työtä, että koettaisin.”
Oli hetken äänettömyys. Sitten vieras sanoi: ”Peter Simon Halket, vie viesti Englantiin” – Peter Halket sävähti – ”Mene tuon suuren kansan luo ja huuda voimakkaasti: ’Missä on se miekka, joka annettiin sinulle, että harjoittaisit sillä oikeutta ja jakaisit laupeutta? Kuinka tulit antaneeksi sen sellaisten miesten käsiin, joitten himona on kulta, joitten janona on rikkaus, joille ihmisen sielu ja ruumis ovat pelimarkkoja vain? Kuinka tulit luovuttaneeksi pois onnenonkijain ja pelaajain omiksi ne ihmiset, jotka annettiin sinun käsiisi, aivan kuin he olisivat järjettömiä metsän petoja, joita voi ostaa ja myydä?
Ota takaisin miekkasi, Suuri Kansa – mutta pese se ensin, ettei kätesi tahraannu sen kullasta ja verestä.
Mitä näen! Suuren Kansan miekkaa käytetään kaivamaan maasta kultaa, aivan kuin sikojen kärsät tonkivat esiin juurimukuloita! Etkö voi sitä muuhun käyttää, Suuri Kansa?
Ota takaisin miekkasi, ja kun olet sen perinpohjin kiilloittanut ja puhdistanut verestä ja loasta, kohota se sorrettujen suojaksi kaikissa maissa.
Suuren ruhtinaan tytär, varo! Sinä annoit miekkasi uskottomain ritarien käsiin. He tylsistävät sen terän ja himmentävät sen kirkkauden, ja kun tarpeen hetki tulee ja sinä tahdot antaa miekkasi toisten käsiin, huomaat sen terän tylsäksi ja kärjen katkenneeksi. Varo! Varo!’
Lausu Englannin viisaille miehille: ’Te, jotka rauhassa ja levossa suojatuissa kammioissa tuumailette kaikkia asioita taivaassa ja maan päällä ja pidätte kaikkea tietoa omana omaisuutenanne, onko teillä aikaa ajatella tätä? Kenelle on Englanti antanut valtansa? Kuinka ne miehet sitä käyttävät, jotka ovat sen Englannilta anastaneet? Elkää sanoko: Mitä merentakaiset kansat meitä koskevat? Eikö meillä ole kyllin mietittäviä asioita omassa maassamme? – Sinne, minne kansan järjellä ei ole aikaa mennä, sinne älkööt kansan kädetkään koskaan menkö työtä tekemään. Sinne, minne kansan mahti menee, sinne menköön myöskin kansan viisaus ja tieto sitä ohjaamaan. Voi teitä, jotka istutte rauhassa tutkimassa menneisyyttä ja tulevaisuutta – ja unohdatte nykyisyyden – teillä ei ole mitään oikeutta istua rauhassa, tietämättä mitään niiden voimien toimista, jotka te olette aseilla varustaneet ja lähettäneet kaukaisten kansojen luo. Missä on kansanne miekka – te viisaat miehet?’
Huuda Englannin naisille: ’Te, jotka istuskelette komeissa suojissa, pidellen lapsia polvillanne, elkää luulko, että se on vain hienojen uutimien kahinata ja tuulen hyminätä, jota kuulette. Kuunnelkaa tarkkaan! Eikö se liene niiden etäinen valitus, joita miekkanne hallitsee, valitus, joka hiipii luoksenne yli laajojen valtamerien, kunnes se pääsee tunkemaan teidän sisimpään pyhättöönnekin? Kuunnelkaa tarkkaan!
Sillä Suuren Kansan naiset eivät ole täyttäneet tehtäviään sillä vain, että ovat synnyttäneet lapsia ja ruokkineet niitä rinnoillaan. Heille kaikuu lapsikansain huuto maitten ja merien yli: ’Äidin sydän, puolla meitä!’ Parempi olisi teille, että kohtunne olisivat hedelmättömät ja heimonne kuolisi sukupuuttoon, kuin se, että kuulette, ettekä vastaa.”
Vieras kohotti kätensä ylös puhuessaan, ja Peter näki että molemmissa oli vanhojen haavojen arpia.
”Huuda äänekkäästi Englannin työtätekeville miehille ja naisille: ’Te, jotka ihmis-ikiä olette valitelleet, siksi että isäntänne rasittavat teitä, te, jotka olette sanoneet: Me kiroamme kuninkaita, jotka istuvat rauhassaan, eivätkä välitä, vaikka kansaa rasitetaan, kunhan heidän kirstunsa ovat täynnä ja vatsansa tyydytetyt, eikä heitä kiusata hallintohuolilla; te, jotka olette ottaneet kuninkaan vallan häneltä pois ja istutte itse valtaistuimelta syöstyinä, eikö hänen syntinsä ole teidän syntinne tänään? Jos ihmiset lisäisivät yhdenkään tunnin teidän työaikaanne päivässä, tai tekisivät leivän, jota syötte, penniäkään kalliimmaksi, ettekö nousisi yhtenä miehenä tuota sortoa vastaan? Mutta se, mitä tehdään miehille merien takana, joita te hallitsette, se ei koske teitä. Ettehän te koskaan liene sanoneet kuten entis-aikojen kuninkaat: ’Sama se on meille kuka miekkaamme kantaa, olkoonpa vaikka ryöstäjä ja seikkailija, kunhan hän vain nimittää sitä meidän miekaksemme. Meidän täytyy peittää sen tuottamat tuhot!’ – Ettekö luule että toisten kiroukset kuin omanne voivat kuulua taivaaseen? Missä on miekkanne? Kenenkä käsiin se on joutunut? Ottakaa se nopeasti takaisin ja puhdistakaa se!”
Peter Halket kyyristyi kokoon ja katsoi ylöspäin. Sitten hän huudahti: ”Mestari, en voi viedä tuota viestiä, olenhan vain oppimaton poika raukka. Ja jos menisin Englantiin ja huutaisin ääneeni, sanoisivat he: ’Kuka tuo on, joka tulee saarnaamaan suurille henkilöille? Eikö hänen äitinsä ole pesijätär täällä luonamme, ja eikö hänen isänsä ollut päiväpalkkalainen, joka teki työtä kahdesta shillingistä päivässä?’ Ja he nauraisivat ja pilkkaisivat minua. Ja totta puhuen, viesti on niin pitkä, etten oikein muista sitä. Anna minulle toinen työ.”
Ja vieras sanoi: ”Vie viesti tämän maan miehille ja naisille. Mene Zambesista merelle asti ja lausu kaikille valkoisille miehille ja naisille näin: ’Minä näin laajan kentän ja siinä oli kaksi kaunista eläintä. Laaja oli kenttä heidän ympärillään, ja maassa kasvoi runsaasti tuoksuvia yrttejä. Niin rehevä oli laidun, että ne tuskin saattoivat milloinkaan syödä loppuun sitä, mitä kasvoi heidän ympärillään. Nuo kaksi eläintä olivat toistensa näköiset, sillä ne olivat saman emon poikia. Ja minä katsoin ja näin kaukana pohjoisessa tumman pilkun taivaalla. Se oli niin pieni ja niin korkealla, että silmä tuskin saattoi huomata sitä. Sitten se läheni lähenemistään ja liiteli sen paikan yli, missä ne kaksi eläintä söivät laitumella. Se oli lintu, jonka kaula oli paljas, nokka käyrä, kynnet pitkät ja siivet vahvat. Ja se leijaili yli kentän, missä ne kaksi eläintä olivat, ja minä näin sen laskeutuvan alas suurelle valkoiselle kivelle, jossa se odotti. Pohjoisessa päin näin vielä useampia pilkkuja taivaalla, ja ne lähenivät lähenemistään sitä, joka istui kivellä. Ja muutamat liitelivät eläinten yli, ja toiset hijoivat nokkiaan kivillä. Muutamat kävelivät edes takaisin eläinten jalkojen välissä. Ja minä näin, että he odottivat jotain.
Sitten se, joka oli tullut ensimmäisenä, lensi toisen eläimen luota toisen luo, istui heidän niskalleen ja pisti noukkansa heidän korviinsa. Ja se lensi toisen eläimen luota toisen luo, ja se räpäytti siivillään, niin että eläimet sokeutuivat, ja kumpikin luuli toveriaan vihollisekseen. Ja he rupesivat keskenään taistelemaan. He viilsivät halki toistensa kyljet, kunnes keto oli punaisena verestä ja maa vapisi heidän allaan. Linnut istuivat vieressä katselemassa, ja veren virratessa he astuskelivat ympäri kentän. Kun molempien eläinten voimat olivat lopussa, vaipuivat he kentälle. Silloin linnut istuivat heidän päällensä ja alkoivat herkutella, kunnes heidän vatsansa täyttyivät ja heidän pitkät, paljaat kaulansa olivat märkinä verestä. Noukat olivat syvällä kuolleiden eläimien sisälmyksissä, ja terävät, kirkkaat silmät vilkkuivat ylös. Ja se, joka oli kaikkien lintujen kuningas, noukki silmät ja söi kuolleiden eläinten sydämen. Ja kun sen vatsa oli täysi, ettei se voinut syödä enempää, se istui kivelle ja räpäytti suuria siipiään.’
Peter Simon Halket, lausu Etelä-Afrikan valkoisille miehille ja naisille: ’Teillä on ihana maa, te ja lapsenne ja lastenne lapset tuskin voivat sen täyttää, vaikka ojentaisitte kätenne tervetuliaisiksi jokaiselle muukalaiselle, joka tulee luoksenne asumaan ja työtä tekemään. Te olette saman puun kaksois-oksa, te olette saman äidin lapsia. Eikö tämä ihana maa ole kyllin laaja teille, vai täytyykö teidän repiä toistenne lihaa niitten käskystä, jotka tahtovat kastaa noukkansa teidän molempien sisimpiin elimiin? Katsokaa, ne kiertelevät ilmassa teidän ympärillänne.’”
Peter Halket melkein säpsähti ja katsoi ylöspäin, mutta ei näkynyt muuta kuin Mashonamaan tumma taivas hänen päänsä päällä.
Vieras oli ääneti ja katsoi alas tuleen. Peter Halket puoleksi syleili hänen polviaan.
”Mestari,” huusi hän, ”kuinka minä voin sen viestin viedä? Etelä-Afrikan hollantilaiset eivät kuuntelisi minua, sillä he sanoisivat että olen englantilainen. Ja englantilaiset sanoisivat: ’Kuka tuo mies on, joka tulee saarnaamaan rauhaa, rauhaa, rauhaa? Eikö hän ole ollut täällä vuoden verran, ja hänellä ei ole osakkeita ainoassakaan yhtiössä? Voiko hän sanoa mitään, jota ansaitsisi kuulla? Jos hänellä olisi hiukankaan kykyä, olisi hän hankkinut itselleen ainakin viisituhatta puntaa!’ Ja he eivät tule kuuntelemaan minua. Anna minulle toinen tehtävä!”
Vieras sanoi: ”Vie viesti yhdelle ainoalle ihmiselle. Hae hänet, olkoonpa hän hereillä tai nukkumassa, syömässä tai juomassa, ja sano hänelle: ’Missä ne ovat ne ihmissielut, jotka sinä ostit?’
Ja jos hän vastaa ja sanoo sinulle: ’En ole ostanut mitään ihmissieluja! Ne sielut, jotka ostin, olivat koiransieluja,’ silloin kysy häneltä tämä kysymys: ’Missä ovat –’
Ja jos hän keskeyttää sinut huutaen: ’Se on valhe, se on valhe! Minä tiedän mitä aiot sanoa. Mitä minä tiedän sanantuojista? Olenko koskaan peljännyt brittiläistä hallitusta? Se on kaikki valhetta!’ Silloin elä kysele häneltä sen enempää. Mutta sano: oli kerran virvatuli. Se leimahteli ja välähteli ja himmeni ja sammui – eikä kukaan siitä välittänyt. Sehän oli vain virvatuli.
Ja oli kerran valo: Ihmiset asettivat sen korkealle tulitorniin, että se levittäisi valoaan kaikille ihmisille, jotka olivat merellä, niin että he näkisivät sen varman loiston ja löytäisivät sataman ja välttäisivät kareja.
Ja tuo valo välähti ja hulmuili miten tahansa. Se loisti tuonne, loisti tänne. Milloin se kiilui sinisenä, milloin vihreänä, milloin punaisena, ja vihdoin se hävisi kokonaan ja sitten lehahti palamaan uudelleen. Purjehtijat kaukana merellä tähystelivät tarkkaan sitä kohtaa, jossa he tiesivät että tulen piti tuikkia, sanoen: ’Ei ole hätää, se suuri valo kyllä johtaa meitä, kun lähestymme kallioita.’ Ja pimeinä öinä miehet purjehtivat yhä lähemmäksi ja lähemmäksi, ja sydänyön aikana he törmäsivät kallioihin tulitornin juurella ja suistuivat pohjaan.
’Mitä on tehtävä tuolle tulelle, koska se ei ollut virvatuli, ja koska ihmiskädet nostivat sen korkealle loistamaan ja toiset ihmiset luottivat siihen? Eikö se olisi sammutettava?’
Ja jos hän vastaa sinulle sanoen: ’Mitä minä välitän ihmisistä? Ne ovat hulluja, hulluja kaikki! Kuolkoot!’ – kerro heille tämä kertomus: ’Oli kerran pienoinen puro. Se puhkesi ilmoille lumen alta vuoren harjanteella, ja lumi muodosti ensin holvikaton sen yli. Se lirisi kirkkaana ja sinisenä kuin taivaankansi sen yläpuolella, ja lumiäyräät olivat sen kehtona. Se saapui vihdoin paikkaan, jossa lumi loppui, ja kaksi tietä oli sen edessä valittavissa sen juoksulle. Toinen kulki vuoren vieremillä kallioiden ja kivien ohi ja pitkin aurinkoisia rinteitä alas mereen. Toinen syöksyi syvään rotkoon. Puro epäröi. Se pyörähteli ja vaahtosi, yritteli ensin toista tietä ja sitten toista. Ehkä olisi voinut käydä siten, että se olisi uurtanut uran ohi kallioiden ja kukkulain ja pitkin vuorten vieremiä, ja kyntänyt vaon itselleen sinne, missä ei ennestään mitään väylää ollut. Äyräät olisivat ruvenneet vihannoimaan, ja päivänkukka olisi kukoistanut sen rannikoilla. Öisin tähdet olisivat tuikkineet sen pinnalla ja päivällä aurinko olisi lämmitellyt sen lauhkeita laaksomaita. Metsäkyyhkynen olisi laatinut pesänsä puihin sen rantamille, ja tyyntä soittoaan soitellen puro olisi vihdoin löytänyt laajan meren, jonka etäistä kutsua kaikki vedet kuuntelevat.
Mutta se epäröi. – Ehkäpä olisi käynyt niin, että jos joku olisi poistanut yhden ainoan kiven sen tieltä, se olisi uurtanut uransa ohi kallioiden ja kivien ja löytänyt vihdoin laajan meren – ehkä olisi käynyt niin! Mutta siellä ei ollut yhtään kättä kiveä poistamassa. Puro kokosi voimansa ja – (se ehkä tahtoi kiirehtien virrata meren helmaan!) – syöksyi kuiluun.
Kallioseinät sulkivat sen sinne. Yhdeksänsadan sylen syvyydellä se lepäsi hiljaisena, mustana lammikkona. Vihreät levät riippuivat kallioseinistä. Ei auringonsäde päässyt sinne tunkemaan, ja tähdet eivät voineet tuikkia siellä öisin. Lammikko lepäsi hiljaa ja äänetönnä. Sitten, koska se oli elävä eikä voinut levätä, se kokosi voimansa ja valui hiljalleen mullan läpi ja murtuneiden kalliolohkareiden lomitse edemmäksi. Ja se hiipi esille syvässä laaksossa, ja vuoret ympäröivät sitä joka taholla. Ja puro nauroi itsekseen: ’Ha, haa! Täällä minä muodostan suuren järven, oikein meren!’ Ja se valui ja valui sinne täyttäen puolet laaksoa. Mutta siitä ei syntynytkään järveä, – suuri neva vain – sillä vedellä ei ollut mitään tietä, jota myöten se olisi päässyt ulos, ja se mätäni. Ruoho kuihtui sen rannoilla, ja puut pudottivat lehtensä ja mätänivät vedessä. Metsäkyyhky, joka oli rakentanut pesänsä sinne, lensi vuorille, sillä sen poikaset kuolivat. Kivillä istui sammakoita, ja rannan ruoho oli keltaista. Yöllä kokoontui paksu, valkea usva veden yli, niin että tähdet eivät voineet pilkoittaa sen läpi, ja päivällä hieno valkea sumu peitti veden, että auringonsäteet eivät voineet päilyä sen pinnalla. Eikä kukaan ihminen aavistanut, että nevan vesi kerran oli alkanut uransa kirkkaana ja sinisenä lumen alla vuoren kukkulalla. Eikä kukaan tiennyt sitäkään, että yhden ainoan kiven vierittäminen pois tieltä olisi saattanut puron juoksemaan toisaalle ja riemussa yhtymään mereen’”.
Vieras oli vaiti hetkisen.
Sitten hän sanoi: ”Jos hän vastaa sinulle sanoen: ’Mitä minä siitä välitän! Mitä rotkot ja vuorten huiput minua liikuttavat? Kulta on todellista ja valta, jolla voin musertaa ihmisiä käteni viittauksella!’ silloin elä virka hänelle sen enempää.
Mutta jos hän sattumalta kuuntelisi sinua, silloin sano hänelle tämä ainoa asia selvästi korvaan, että hän varmasti kuulee sen: ’Aamu koittakoon harmaana ja päivä puhjetkoon pimeänä ja myrskyisenä, mutta iltaruskon loiste voi ikipäiviksi huuhtoa pois muiston aamun synkkyydestä ja puolipäivän pimeydestä. Ja kaikki ihmiset tulevat sanomaan: ’Oi tätä päivän ihanuutta!’ – Jos virta on vuotanut alas, se ei ikinä enää pääse nousemaan, mutta – ihmissielulle se ei koskaan ole liian myöhäistä.’
Ja jos hän nauraa ja sanoo: ’Sinä hullu! Mies voi muuttua juurta jaksain ollessaan nuorempi kuin kaksikymmentä vuotta, hän voi muuttua vielä ennen kolmeakymmentäkin, mutta neljänkymmenen vanhana hän ei enää muutu. Pitäisikö minun, joka neljänkymmenen kolmen vuoden kuluessa olen etsinyt kultaa ja voimaa, nyt ruveta etsimään jotain muuta? Tahdot kai että minusta tulisi Jesus Kristus! Kuinka voin olla oma itseni ja joku toinen mies samalla?’ Vastaa hänelle silloin: ’Syvällä jokaisen ihmislapsen sydämessä on enkeli, mutta muutamilla on siivet laskeutuneet lepoon. Herätä oma enkelisi! Se on suurempi ja voimakkaampi kuin monen muun miehen enkeli. Nouse ylöspäin sen avulla!’
Mutta jos hän kiroo sinua ja sanoo: ’Minulla on kahdeksan miljoonaa rahoja, ja minä en välitä Jumalasta enkä ihmisistä,’ – silloin elä vastaa mitään, vaan kumarru ja kirjoita pari sanaa hänelle”.
Vieras kumartui eteenpäin ja kirjoitti sormellaan tulen valkoiseen tuhkaan. Peter Halket kumartui katsomaan, ja hän näki ne kaksi sanaa, jotka vieras oli kirjoittanut.
Sitten vieras sanoi: ”Sano hänelle: ’Vaikka sinä kuinka koettaisit tehdä tuota nimeä kuolemattomaksi tässä maassa, vaikka sinä kirjoittaisit sen kultahietaan ja koristaisit sen timanteilla ja liittäisit sen yhteen ihmisverellä, jota on vuodatettu Zambesista mereen asti, niin kuitenkin –” Vieras osoitti jalallaan noita kahta sanaa. Peter Halket katsoi alas ja näki ainoastaan tasaista valkoista tuhkaa sillä kohdalla, missä sanat olivat olleet.
Vieras sanoi: ”Ja jos hän vieläkin kiroaisi sinua ja sanoisi: ’Koko Etelä-Afrikassa ei ole ainoatakaan miestä tai naista, jota minä en voisi ostaa rahoillani! Kun saan Transvaalin, voin ostaa vaikka itse Kaikkivaltiaan Jumalan, jos tahdon!’
Silloin sano hänelle tämä ainoa asia: ’Sinun rahasi on katoava sinun kanssasi!’ ja jätä hänet.”
Oli hetken aikaa kuolon hiljaisuus. Sitten vieras ojensi kätensä. ”Mutta jättäessäsi hänet, muista tämä: ’Ei se ole teko, vaan tahto, joka iskee leiman ihmissieluun. Se joka on musertanut kansakunnan, ei tee suurempaa syntiä kuin se, joka iloitsee vähäpätöisimmän olennon kuolontuskista. Nevan seisova vesi ei ole vähemmän myrkyllistä tippa tipottain, kuin tuo mahtava suo kokonaisuudessaan, vaikka sen vaikutuspiiri on pienempi. Se joka on toivonut olevansa ja tekevänsä, mitä tuo mies on ollut ja tehnyt, hän on tuo mies, vaikka hänellä ei ole ollutkaan voimia toteuttaa tahtoaan. Muista vielä tämä asia: – Maan päällä on syntynyt muutamia Jumalan poikia, joita ihmiset sanovat neroiksi. Aikaisessa nuoruudessaan kukin joutuu tiehaaraan ja saa valita, minkä tien hän tahtoo. Hänellä on lahjoja itseään ja muita varten. Mutta elä koskaan unhoita, olkoonpa hänen vaalinsa minkä kaltainen tahansa, että hänen hartioillaan on raskaampi taakka kuin kenenkään muun hartioilla – kaikki on hänelle avoinna ja hänen vaalipiirinsä on ääretön – ja jos hän käyttää voimaansa väärin, niin ennemmin ihmiset itkekööt kuin kirotkoot, sillä hän oli syntynyt Jumalan poikana.”
Oli taas äänettömyys. Sitten Peter Halket kiersi kätensä vieraan jalkojen ympäri. ”Mestarini,” huusi hän, ”en uskalla viedä tuota viestiä. Eipä silti, että ihmiset sanoisivat: ’Katsokaa ratsumies Peter Halketia, jonka me kaikki tunnemme, joka on pitänyt naisia ja ampunut neekereitä, nyt hänestä on tullut profeetta!’ Mutta siksi en voi, että tuo kaikki on totta. Enkö minä ole toivonut –” ja Peter Halket olisi paljastanut koko sielunsa, mutta vieras esti häntä.
”Peter Simon Halket,” sanoi hän, ”onko väliä tinastako vai kullatusta hopeasta se torvi on tehty, joka sotaan kutsuu? Eikö kutsu ole pääasia? Entä jos lähettäisin naisen tahi lapsen viestiäni viemään: onko totuus vähemmän totta, siksi että sen julistajaa ylenkatsotaan? Kumpiko on ikuinen, suuko, joka totuutta puhuu, vai itse totuuden sana? Mutta jos tahdot, niin mene ja sano: ’Minä Peter Halket, syntisin kaikista, joka olen himoinnut naisia ja kultaa, joka olen rakastanut itseäni ja vihannut lähimmäisiäni, minä –’” Vieras katsoi alas hänen ja laski kätensä lempeästi hänen päälleen. ”Peter Simon Halket,” sanoi hän, ”kovemman työn annan sulle tehtäväksi, kuin ikinä vielä olet tehnyt. Sillä pienellä alalla, jossa sinun tahtosi hallitsee täällä maan päällä, tulee sinun toteuttaa Jumalan valtakunta tänä päivänä. Rakasta vihollisiasi, tee hyvää niille, jotka sinua vihaavat. Kulje aina eteenpäin katsomatta oikealle tai vasemmalle. Elä välitä siitä, mitä ihmiset sinusta sanovat. Puolusta poljetuita, vapauta vangituita. Jos vihollisesi isoo, syötä häntä, jos hän janoo, juota häntä!”
Omituinen ilo ja lämpö valtasi Peter Halketin hänen polvistuessaan maassa. Tuntui aivan samalta kuin ennen pikku lapsena, kun äiti puristi häntä syliinsä. Hän ei nähnyt enää muuta ympärillään kuin lempeän, kirkkaan valon. Mutta hän kuuli äänen huutavan: ”Koska sinä olet rakastanut laupeutta – ja vihannut sortoa –”
Kun ratsumies Peter Halket kohottautui ylös, hän näki vieraan poistuvan. Hän huusi: ”Mestarini, anna minun tulla sinun kanssasi.” Mutta vieras ei kääntynyt. Ja kun hänen vartalonsa eteni pimeässä, näytti Peter Halketista, kuin se olisi kasvanut yhä suuremmaksi ja suuremmaksi. Ja kun se laskeutui alas kallion rinnettä, luuli Peter vielä hetkisen näkevänsä vieraan pään, ja sen ympärillä oli kalpea, valkoinen valo. Sitten se katosi.
Ja Ratsumies Peter Halket istui yksinään kalliolla.