Viitta

Akaaki Akaakievitsch ei lainkaan muistanut miten tuli portaille, miten pääsi kadulle. Hän ei kuullut eikä nähnyt mitään; ikänään ei hän ollut sellaista haukkumista kenraaleilta saanut, ja vielä vähemmin vierailta. Suu auki kulki hän pyryssä, joka riehui kaduilla, pysymättä edes jalkakäytävällä, Tuuli puhalsi, kuten tavallisesti Pietarissa, kaikilta neljältä ilmansuunnalta, kaikilta poikkikaduilta. Tuossa tuokiossa oli se puhaltanut häneen kurkkutaudin, ja hän saapui kotiaan voimatta sanaakaan lausua; kurkku ajetuksissa pani hän levolle. Niin ankaraa on toisinaan viran puolesta annettu haukkuminen. Seuraavana päivänä ilmaantui häneen ankara kuume. Pietarin ilmaston suosiollisella avulla huononi sairaan tila nopeammin, kuin olisi voinut aavistaakaan, ja kun lääkäri saapui ei hän valtasuonta koetettuaan voinut muuta tehdä, kuin kirjoittaa jonkun lääkemääräyksen yksinomaan senvuoksi, ettei sairas jäisi ilman lääkkeiden hyväätekevää apua; mutta muuten hän ilmoitti hänen puolentoista vuorokauden kuluttua olevan varmasti lopussa, jonka jälkeen hän kääntyi emännöitsijän puoleen ja sanoi: "Mutta Teidän, muoriseni, on turhaa tuhlata aikaa, tilatkaa hänelle nyt heti mäntyinen arkku, sillä tamminen on hänelle liian kallis."

Liekö Akaaki Akaakievitsch kuullut näitä hänelle niin kovaonnisia sanoja, ja jos lie kuullutkin, tekivätkö ne häneen tärisyttyvän vaikutuksen, ajatteliko hän säälittävää elämäänsä? – sitä on mahdoton tietää, sillä hän koko ajan houraili kuumeen käsissä. Hän näki lakkaamatta näkyjä, yhden toistaan kauheamman: milloin näki hän Petrovitschin ja käski hänen tekemään viitan, jossa oli jonkunlaiset ansat rosvoja varten, joita hän aina luuli olevan vuoteensa alla, ja kutsuipa hän toisinaan emäntäänsä vetämään pois jonkun rosvon hänen peitteensäkin alta; milloin kysyi hän tältä, miksi hänen vanha kapottinsa riippuu hänen edessään, kun hänellä on uusikin viitta; milloin tuntui hänestä, kuin seisoisi hän kenraalin edessä kuulemassa viran puolesta annettua haukkumista ja sanoisi: "Suokaa anteeksi, Teidän ylhäisyytenne!" – milloin hän taasen sadatteli, laskien suustaan niin kauheita sanoja, että emäntäeukko risti itsensä, hän kun ei koskaan ollut kuullut häneltä sellaista, vielä vähemmin kun nämät sanat välittömästi seurasivat sanoja "Teidän ylhäisyytenne". Myöhemmin puhui hän aivan päättömiä, niin, ettei niistä saanut mitään tolkkua. Sen vain saattoi huomata, että hänen mielettömät sanansa ja ajatuksensa liikkuivat tuon yhden ja saman viitan ympärillä.

Viimein heitti Akaaki Akaakievitsch henkensä. Ei hänen huonettaan eikä tavaroitaan merkitty sinetillä, sillä ensinnäkään ei hänellä ollut perillisiä, ja toisekseen jäi häneltä hyvin vähän peruja, nimittäin kimppu hanhensulkakyniä, kirja valkoista virallista paperia, puoli tusinaa nenäliinoja, pari-kolme housuista irtautunutta nappia ja tuo lukijalle tunnettu kapotti. Kellekä nämä kaikki joutuisivat, Herra nähköön; se asia, sen tunnustan, ei jännittänyt tämänkään kertomuksen kirjoittajaa.

Akaaki Akaakievitsch vietiin pois ja haudattiin. Ja Pietari jäi ilman Akaaki Akaakievitschia, aivankuin häntä ei olisi konsaan ollut olemassakaan. Hänessä katosi olento, joka oli kaikille tuntematon, ei kellekään kallis; kaikille oli yhdentekevää elikö hän vai kuoli; eikä häneen kiinnittänyt huomiotaan edes luonnontutkijakaan, joka asettaa nuppineulaan tavallisen kärpäsenkin ja tutkii sitä mikroskoopilla, – olento, joka nöyränä kantoi viraston pilkan ja ilman erityisempiä tapahtumia vaipui hautaan, ja jolle, vaikkakin vasta elämän ehtoona, ilmestyi kirkas vieras viitan muodossa, valaisten hetkeksi hänen kurjan elämänsä, ja jota sitten aivan äkkiarvaamatta kohtasi onnettomuus, joka maailman mahtavimmatkin lannistaa!..

Muutama päivä hänen kuolemansa jälkeen oli virastosta lähetetty vahtimestari hänen asuntoonsa ilmoittamaan, että päällikkö kutsuu. Mutta vahtimestari sai palata tyhjin toimin takaisin sillä tiedolla, ettei kysymyksessä oleva virkamies enään voi saapua; ja kysymykseen: "Miksi ei?" vastasi hän: "Siksi, että hän on kuollut; neljä päivää sitten jo haudattiin." Siten saatiin virastossa tietää Akaaki Akaakievitschin kuolemasta, ja seuraavana päivänä istui jo uusi virkamies hänen tilallaan, paljon pitempikasvuinen, ja joka ei enään kirjoittanut niin sujuvalla käsialalla, vaan paljoa kaltevammalla ja epätasaisemmalla. —

Mutta kuka voisi kuvitellakaan, ettei tähän päättyisi kaikki Akaaki Akaakievitschista, että Jumala oli sallinut hänen meluten elää vielä muutamia päiviä kuolemansa jälkeen, ikäänkuin korvaukseksi hänen yksinäisestä, huomaamattomasta elämästään? Mutta siten kuitenkin tapahtui, ja meidän pikku kertomuksemme saa aivan odottamatta sadunomaisen lopun.

Pietarissa rupesi yhtäkkiä liikkumaan huhuja, että Kalinkinin sillan luona ja vielä sitäkin edempänä oli öisin ruvennut näyttäytymään virkamiehen näköinen aave, joka kantoi jotakin siepattua viittaa, viittaa sellaista, jonka olkapäät olivat kokonaan rikki revityt, josta ei voinut nähdä virka-arvoa eikä asemaa; joka vivahti kaikenlaisilta viitoilta: kissannahkakauluksisilta, majavannahkakauluksisilta, pumpulilla täytetyiltä, genetinnahkaisilta, ketunnahkaisilta, karhunnahkaisilta, – sanalla sanoen kaikenlaisilta turkiksilta ja nahkoilta, joita ihmiset ikinä ovat keksineet itsensä verhoamiseksi. Eräs viraston virkamiehistä näki omin silmin aaveen ja tunsi heti sen Akaaki Akaakievitschiksi; mutta tämä näky kauhistutti häntä niin, että hän läksi paikalla juoksemaan minkä käpälistä pääsi, joten hän ei voinut sitä tarkemmin tarkastella, mutta näki kuitenkin, miten tämä kaukaa uhkasi häntä sormellaan. Kaikilta tahoilta alkoi kuulua yhtämittaisia valituksia, ett'ei ainoastaan nimi- vaan vieläpä hovineuvostenkin selät ja olkapäät olivat alituisessa paleltumisen vaarassa, kun heidän viittansa temmattiin salaperäisellä tavalla pois. Poliisin toimeksi annettiin aaveen kiinniottaminen ja rankaiseminen kauhealla tavalla muille varotukseksi, oli se sitten elävä taikka kuollut; mutta tässä ei oltu onnistuttu. Jonkun Kirjuskinin poikkikadulla sijaitsevan korttelin poliisivartija oli tosin jo saamaisillaan aaveen kiinni itse pahanteossa, yrittämässä riistää pörhökankaista viittaa joltakin eron saaneelta soittajalta, joka aikoinaan oli puhaltanut huilua. Käytyään aavetta kaulurista kiinni, huusi hän avukseen kaksi toveriaan, joille jätti sen kiinnipideltäväksi ja itse veti esille saappaanvarresta tupakkakukkaron raitistuttaakseen taas joksikin aikaa kuusi kertaa elämänsä aikana paleltuneen nenänsä. Mutta tupakka oli kai sellaista laatua, ett'ei sitä voinut sietää aavekaan. Työnnettyään sormellaan tupakkata oikeaan sierameensa, ei poliisivartija ehtinyt vetäistä vielä hiventäkään vasempaan, kun jo aave aivasti niin ankarasti, että kerrassa sokaisi kaikkien kolmen silmät. Sill'aikaa kuin he puristivat kouransa nyrkkiin, pehmittääkseen aavetta, oli se jo kadonnut jäljettömiin, niin etteivät he tarkalleen tienneet oliko se ollutkaan heidän käsissään. Tämän jälkeen hirvittivät aaveet niin poliisivartijoita, että he varoivat käymästä kiinni eläviinkin ja huusivat jo kaukaa: "Kuuleppas sinä siellä, mene tiehesi." Ja virkamiehen haamu rupesi taas näyttäytymään Kalinkinin sillan seutuvilla saattaen kaikki jänishousut kauhun valtaan.

Mutta mehän olemme kokonaan unohtaneet erään vaikutusvaltaisen henkilön, joka tuskin varsinaisesti lie ollut syynä siihen, että muuten todellinen kertomuksemme muuttui sadunomaiseksi. Ennen kaikkea vaatii oikeus ja kohtuus meitä ilmoittamaan, että eräs vaikutusvaltainen henkilö heti kiusatun Akaaki Akaakievitsch-raukan poistuttua, tunsi jonkunlaista sääliä. Eikä säälintunne ollutkaan hänelle aivan vieras; hänen sydämessään piili kyllä monta hyvääkin ominaisuutta, vaikka virka hyvin usein esti niitä pääsemästä ilmi. Ja kun tuo hiljan saapunut ystävä läksi hänen työhuoneestaan, muistui hänen mieleensä Akaaki Akaakievitsch raukka. Ja tästä lähtien ilmestyi hänen sielunsa silmien eteen melkein joka päivä kalpea Akaaki Akaakievitsch, joka ei ollut kestänyt hänen virkansa puolesta antamaansa läksytystä. Akaaki Akaakievitschin muisto vaivasi häntä siihen määrään, että hän viikon kuluttua päätti lähettää hänen luokseen jonkun virkamiehen tiedustelemaan, mikä hän on, ja voisiko hän jollainlailla auttaa häntä; ja kun hänelle ilmoitettiin Akaaki Akaakievitschin vähässä ajassa kuolleen kuumeeseen, oli hän kuin salama olisi häneen iskenyt; hänen omatuntonsa rupesi häntä nuhtelemaan, ja hän oli koko päivän pois tolaltaan.

Haluten hiukan huvitteleida ja haihduttaa ikävät ajatukset, läksi hän illalla erään tuttavansa luokse ja löysi sieltä hauskaa seuraa, ja mikä vielä parempi, olivat kaikki siellä samaa arvoluokkaa, joten hän tunsi itsensä aivan vapaaksi. Tämä vaikutti vallan hämmästyttävästi hänen mielentilaansa. Hän oli avomielinen, toverillinen jutteluissa ja sydämellinen – toisin sanoen, vietti illan erinomaisen hauskasti. Illallisen päälle joi hän pari lasia samppanjaa, – seikka, joka ei tietenkään vaikuta vallan huonosti mielialan kohoamiseen. Samppanja sai hänet mitä erinäisimpiin mielentiloihin, muun muassa hän ei päättänytkään mennä suoraa kotiin, vaan ajaa erään tutun naisen, Karoliina Ivanownan, luokse, – naisen, jonka sanottiin olevan saksalaista syntyperää, ja jonka kanssa hän oli mitä ystävällisimmissä suhteissa. Täytyy mainita, että vaikutusvaltainen henkilö oli jo ikämies, hyvä puoliso ja arvoisa perheenisä. Kaksi poikaa, joista toinen jo oli kansliavirkamiehenä, ja sievä kuusitoistavuotias tytär, jolla oli hiukan käyrä, mutta siltä sievä nenä, tulivat joka aamu suutelemaan hänen kättään virkkaen: "Bonjour, papa!" Hänen puolisonsa, vielä verevä nainen, eikä niinkään hullumman näköinen, oli ennen antanut hänelle kätensä suudeltavaksi, ja sittemmin käännettyään sen toiselle taholle, suuteli itse hänen kättään. Mutta vaikutusvaltainen henkilö, vaikka muuten olikin sangen mieltynyt kotoiseen perhehellyyteen, piti kuitenkin sopivana olla ystävällisissä suhteissa toisessa kaupunginosassa asuvan ystävättären kanssa. Tämä ystävätär ei ollut vähääkään parempi eikä nuorempi hänen omaa vaimoaan; mutta sellaisiakin ongelmoita sattuu maailmassa olemaan, eikä niiden arvosteleminen kuulu meille.

Vaikutusvaltainen henkilö astui siis portaita alas, istuutui rekeen ja sanoi ajajalle: "Karoliina Ivanownan luo!" Ja hän vaipui, kääriydyttyään hyvin mahtavasti lämpimään viittaansa, tuohon suloiseen tilaan, jota parempata ei venäläinen enää voi uneksiakaan, – kun ei nimittäin itse ajattele mitään, vaan ajatukset yhtäkaikki liikkuvat päässä, toinen toistaan hivelevämpinä, tuottamatta edes etsimisen ja keksimisen vaivaa. Tyytyväisenä muisteli hän ohimennen illan hauskimpia kohtia ja sanasutkauksia, jotka aina olivat saaneet aikaan naurunhohotuksen siinä ryhmässä, missä ne oli lausuttu. Vieläpä hän toistelikin niistä muutamia puoliääneen ja huomasi niiden olevan vielä yhtä lystikkäitä kuin ennenkin, mutta hiukan tyhmänlaisia, niin että hän itsekin nauroi niille sydämensä pohjasta. Toisinaan häiritsivät häntä kuitenkin rajut tuulenpuuskat, jotka äkkiä tulla tuprahtivat, Jumala ties mistä ja minkätähden, ja jotka pieksivät häntä kasvoihin paiskellen hänen päälleen lunta, sivallellen kuin lepattavat purjeet hänen viittansa kaulusta, tai taas äkkiä uskomattomalla voimalla törmäten hänen päänsä kimppuun, herättäen hänet siten ajatuksistaan… Äkkiä tunsi vaikutusvaltainen henkilö jonkun tarttuvan häntä jotenkin kovakouraisesti kauluriin. Käännyttyään katsomaan, näki hän takanaan lyhytkasvuisen miehen vanhassa, kuluneessa virkapuvussa ja tunsi hänet kauhukseen Akaaki Akaakievitschiksi. Virkamiehen kasvot olivat kuolonkalpeat ja aavemaiset. Mutta vaikutusvaltaisen henkilön kauhu kasvoi vallan rajattomiin, kun hän näki, että aaveen suu aukeni, ja kuuli sen lausuvan kuin haudan syvyyksistä seuraavat sanat: "No, siinäpä sinä viimeinkin olet! Viimeinkin, minä, tuota, pääsin sinua kaulurista kiinni! Tarvitsen viittaasi! Et pitänyt väliä minun… ja vielä haukuit – annappa nyt omasi!" – Vaikutusvaltainen henkilö parka oli kuolla kauhusta. Miten lujaluontoinen hän lie kansliassa ollutkin ja yleensä alempainsa edessä, ja vaikka jokainen, katsoen vain hänen miehuullista muotoansa ja vartaloansa sanoi: "Ah, miten voimakas luonne!" tunsi hän kuitenkin nyt – kuten epäilemättä hyvin moni muukin sankarimaisella ulkomuodolla varustettu olisi tehnyt – niin hirvittävää kauhua, että pelkäsi, eikä aivan syyttäkään, saavansa jonkun taudinkohtauksen. Hän riuhtasi paikalla viitan hartioiltaan ja karjasi oudolla äänellä ajajalle: "Kotiin täyttä kyytiä!" Kuultuaan äänen, jota tavallisesti käytetään vain erittäin ratkaisevina hetkinä, ja vaikuttaa sangen voimakkaasti, kätki ajaja päänsä olkainsa väliin, tuli sitte mitä tuli, ja läimäytti ruoskaansa, istuen hiljaa kuin muuri. Muutaman minuutin kuluttua oli vaikutusvaltainen henkilö jo asuntonsa portaitten edessä. Kalpeana, kauhistuttavan näköisenä ja ilman viittaa saapui hän kotiin, sensijaan että olisi ajanut Karoliina Ivanownan luo, ja päästyään jollain lailla huoneeseensa, oli koko yön kuin pyörällä päästään, niin että hänen tyttärensä seuraavana aamuna teenjuonnin jälkeen virkkoi: "Isä, sinähän olet tänään aivan kalpea". Mutta isä oli ääneti, eikä sanallakaan maininnut siitä mitä oli tapahtunut, missä oli ollut ja minne oli aikonut ajaa.

Tämä tapahtuma teki häneen syvän vaikutuksen. Paljon harvemmin hän tästä lähtien puhutteli käskynalaisiaan sanoilla: "Miten uskallatte? ettekö tiedä, kuka seisoo edessänne?" Ja jos näin huudahtikin, niin tapahtui se vasta senjälkeen, kun oli kuullut, mistä oli kysymys. Mutta vielä merkillisempi seikka on se, ettei tästä lähtien enään virkamiehen haamu kummitellut: kenraalin viitta sopi nähtävästikin mainiosti sen hartioille; joka tapauksessa ei enään sattunut sellaista, että keltään olisi riistetty viittaa.