Viitta

Akaaki Akaakievitsch kulki hauskalla tuulella ja olipa vähällä lähteä juoksemaan, tiesi miksi, erään naisen jälkeen, joka nuolennopeudella kulki hänen ohitsensa, ja jonka joka ruumiinosassa oli havaittavissa jonkinlaista outoa aaltoilemista. Hän pysähtyi kuitenkin heti alkuun ja jatkoi taas matkaansa hiljalleen ihmetellen itsekin, mistä ihmeestä oli semmoisen kiireen saanut. Pian saapui hän niille tyhjille kaduille, jotka eivät päivästä aikaakaan järin hauskaa tunnelmata herätä, sitä vähemmin vielä illalla. Nyt näyttivät ne entistään vielä synkemmiltä ja yksinäisemmiltä; lyhtyjä oli sangen harvassa – öljystä kai oli puute; näkyi puutaloja ja aitoja; ei missään ristinsielua; lumi yksinään kimalteli kaduilla, ja matalat, suljetuilla ikkunaluukuilla varustetut mökkirähjät häämöittivät surullisina pimeässä. Hän lähestyi sitä paikkaa, missä katu päättyi mahdottomaan toriin, jonka toisessa laidassa olevia taloja tuskin näki, ja joka näytti äärettömältä erämaalta.

Kaukana, Herra tiesi missä, tuikki tuli jostakin kojusta, joka näytti olevan vallan maailman ääressä. Akaaki Akaakievitschin iloisuus tässä hiukan väheni. Hän astui torille jonkin vastenmielisen tunteen vallassa, aivankuin hänen sydämensä olisi aavistanut jotain pahaa. Hän katsahti taakseen ja ympärillensä – hän oli tosiaankin kuin keskellä merta. "Ei, parasta on olla katsomatta", ajatteli hän ja sulki silmänsä. Kun hän ne avasi, nähdäkseen, miten etäällä torin laita oli, näki hän lähellään, melkein nenänsä edessä partaisia miehiä, – keitä, sitä hän ei voinut eroittaa. Maailma musteni hänen silmissään, ja hänen rintaansa ahdisti. "Mutta tuo viittahan on minun!" sanoi yksi heistä raa'alla äänellä tarttuen hänen kauluriinsa. Akaaki Akaakievitsch oli jo huutaa: "Poliisi!" kun toinen asetti hänen suunsa eteen nyrkkinsä, suuren kuin virkamiehen pää, ja virkkoi: "Tuosta tulee, jos huudat!" Akaaki Akaakievitsch tunsi vain, että hänen yltään riisuttiin viitta, että sai potkun polvella ja kaatui suulleen lumeen, ja sitten hän ei enään tuntenut mitään. Muutaman hetken perästä hän tuli taas tajuihinsa ja nousi ylös, mutta ketään ei enään näkynyt. Hän tunsi, että torilla oli ylen kylmä, ja ett'ei hänellä ollut viittaa, ja rupesi huutamaan; mutta hänen äänensä ei nähtävästikään aikonut kuulua torin laitaan. Epätoivoisena, yhä vaan huutaen, rupesi hän juoksemaan torin poikki suoraan kojua kohti, jonka luona seisoi vahtimies, joka tapparaansa nojaten nähtävästikin uteliaana katseli mikä paholainen sieltä kaukaa juoksee huutaen häntä kohti. Päästyään hänen luoksensa, alkoi Akaaki Akaakievitsch hengästyneenä huutaa, että hän vain nukkuu, ei pidä lainkaan vahtia, eikä näe miten ihmisiä ryöstetään. Vartija vastasi, ett'ei hän ollut nähnyt ketään, että oli tosin nähnyt kahden miehen pysäyttävän hänet keskellä toria, mutta oli luullut näitä hänen tuttavikseen; että menisi sensijaan, että nyt siinä turhanpäiten rähisee, huomenna komisaarion luo, jotta komisaario etsisi sen, joka otti viitan.

Akaaki Akaakievitsch juoksi kotiin sangen kurjassa tilassa. Ne vähät hiuksenjätteet, jotka hänellä vielä oli ohimoilla ja niskassa, olivat aivan pörrössä, ja kylki, rinta ja housut olivat kokonaan lumessa.

Hänen vanha kortteerinsa emäntä hyppäsi heti vuoteestaan, kuullessaan ankaraa kolkutusta ovelleen, ja tuli paitasillaan avaamaan ovea, pidellen häveliäisyydestä kädellään paitansa rintaa. Mutta avattuaan oven, hän peräytyi, nähdessään missä kunnossa Akaaki Akaakievitsch oli. Kun tämä sitten oli kertonut, mitä oli tapahtunut, löi hän kätensä yhteen ja sanoi, että pitäisi mennä suoraa poliisipäällikön luo; että komisaario vain petkuttaa, lupaa kyllä, mutta viivyttelee ja venyttelee sitten kuitenkin asiaa; että on parasta mennä vaan suoraan poliisipäällikön luokse, että tämä on hänelle päälle päätteeksi tuttu, sillä Anna, suomalainen, joka ennen oli hänellä keittäjänä, on nykyään poliisipäällikön luona lastenhoitajana; että hän usein näkee poliisipäällikön itsensä ajavan hänen asuntonsa ohi, ja että tämän näkee joka pyhä kirkossa rukoilemassa, ja että hän aina katselee suopeasti kaikkia, ja että hän siis kaikesta päättäen on hyvä ihminen. Kuultuaan tällaiset neuvot, meni Akaaki Akaakievitsch surullisena omaan huoneeseensa ja miten hän siellä yönsä vietti – se jätettäköön sen arvailtavaksi, joka hiukankin voi kuvitella toisen tilaa.

Varhain seuraavana aamuna läksi hän poliisipäällikön luo, mutta siellä sanottiin, että tämä vielä makaa. Hän tuli kymmenen aikana, sanottiin taaskin: "Makaa." Hän tuli yhdentoista aikana – sanottiin: "Ei ole poliisipäällikkö kotona." Hän saapui taas päivällisen aikaan, – mutta eteisessä eivät kirjurit tahtoneet millään muotoa päästää häntä ja tahtoivat vältäväkisin tietää, millä asioilla hän liikkui, ja mitä oli tapahtunut, niin että Akaaki Akaakievitsch lopulta, ensi kerran elämässään, kiivastui ja sanoi jyrkästi tahtovansa tavata itseään poliisipäällikköä, sanoi, etteivät he uskalla häntä mitenkään estää, että hän tulee virastosta valtion asioilla, ja että jos hän valittaa heistä, niin silloin saavat vielä nähdä. Tähän eivät kirjurit enään uskaltaneet puhua mitään, ja yksi heistä meni kutsumaan poliisipäällikköä.

Poliisipäällikkö otti jotenkin kummalla tavalla vastaan ilmoituksen viitan ryöstöstä. Sensijaan, että olisi kääntänyt huomionsa itse pääasiaan, rupesi hän kyselemään Akaaki Akaakievitschiltä kaikenlaista: miksikä hän oli niin myöhään palannut kotio? oliko poikennut tai ollut jossain huonomaineisessa talossa? niin että Akaaki Akaakievitsch hämmentyi kokonaan ja läksi hänen luotaan tietämättä, tulisiko poliisipäällikkö panemaan kortta ristiin viitan hyväksi.

Koko tämän päivän oli hän poissa virastosta (tämä tapaus oli ensimäinen hänen elämässään). Seuraavana päivänä hän saapui sinne kalman kalpeana vanhassa kapotissaan, joka näytti vielä entistäänkin kurjemmalta! Tieto viitan ryöstöstä, – katsomatta siihen, että löytyi niitäkin virkamiehiä, jotka eivät nytkään voineet olla tekemättä pilaa Akaaki Akaakievitschista, – liikutti useita. Päätettiin paikalla panna toimeen keräys hänen hyväkseen; mutta se tuotti aivan mitättömän summan, sillä virkamiehet olivat jo ilman sitäkin paljon tuhlanneet rahojaan tilatessaan tirehtöörin valokuvan, tai ostaessaan päällikön kehoituksesta jonkun kirjan, jonka tekijä oli tämän tuttava; ja siten kertyi aivan mitätön summa. Eräs, liikutettuna tapauksesta, päätti ainakin hyvällä neuvolla auttaa Akaaki Akaakievitschia ja sanoi, ettei tämä menisi ylikonstaapelin luokse sillä vaikka tämä jotenkin etsisikin viitan tahtoen pyrkiä päällystön suosioon, jäisi se kuitenkin poliisin huostaan, jollei hän näyttäisi pätevää todistusta siitä, että se on hänen; mutta kaikkein parasta oli mennä erään vaikutusvaltaisen henkilön luokse; että tämä vaikutusvaltainen henkilö kirjoittaa asianomaisille ja saa asiat sujumaan paljoa nopeammin.

Mitäpä tehdä, Akaaki Akaakievitsch päätti mennä tuon vaikutusvaltaisen henkilön luo. – Mikä virkamies tuo vaikutusvaltainen henkilö oli, sitä emme vieläkään tiedä. Tiedetään, että eräs vaikutusvaltainen henkilö vasta äskettäin tehtiin vaikutusvaltaiseksi henkilöksi, mutta että hän sitä ennen ei ollut mikään vaikutusvaltainen henkilö. Muuten ei hänen asemaansa vieläkään pidetä vaikutusvaltaisena verrattuna muihin vieläkin vaikutusvaltaisempiin. Mutta ainahan on olemassa sellainen ryhmä ihmisiä, joiden silmissä vaikutusvallatonkin jo on vaikutusvaltainen. Muuten koetti hän vielä lisätä vaikutusvaltaisuuttaan kaikenlaisilla keinoilla: hän määräsi, että alempain virkamiesten oli oltava häntä vastassa portailla, kun hän saapui toimeensa; ettei kukaan saa rohjeta kääntyä suoraan hänen puoleensa, vaan että kaiken täytyy käydä mitä ankarimmassa järjestyksessä: kolleeginregistraattori ilmoittaa lääninsihteerille, lääninsihteeri – nimineuvokselle, tai jollekin muulle saapuvilla olevalle, ja sitten asia vihdoin saapuu hänelle. Siten on pyhässä Venäjänmaassa matkiminen kaikkiin tarttunut: kukin jäljittelee ja matkii päällikköään. Kerrotaanpa jostain nimineuvoksesta, että kun hänestä tehtiin erään pienen, itsenäisen kanslian päällikkö, aitautti hän heti itselleen erityisen huoneen, nimitti sen "vastaanottohuoneeksi" ja asetti ovelle joitain teatterirenkiä kauniskauluksisissa, kaluunoilia varustetuissa takeissa, ja nämä tarttuivat oven ripaan ja avasivat sen jokaiselle joka siitä kulki, vaikka tuohon, "vastaanottohuoneeseen" mahtui tuskalla tavallinen kirjoituspöytä.

Vaikutusvaltaisen henkilön liikkeet ja tavat olivat varmat ja ylevät, mutta yksinkertaiset. Pääohjeena hänen järjestelmässään oli ankaruus. "Ankaruutta, ankaruutta ja – ankaruutta", oli hänen tapana sanoa ja viimeistä sanaa lausuessaan hän tavallisesti katsoi hyvin merkitsevästi silmiin sitä, jolle puhui, vaikka tähän muuten ei olisi ollut pienintäkään syytä, sillä ne kymmenkunta virkamiestä, jotka muodostivat hänen kansliansa vilkkaan koneiston, olivat jo ilman sitäkin tarpeellisen pelon vallassa: jokainen jätti heti paikkansa nähtyään kaukaa hänet ja odotti asennossa seisoen, kunnes päällikkö kulki huoneen läpi. Kun hän tavallisesti puhutteli alempiaan kuulosti hänen äänensä ankaralta, ja hänen puheensa sisälsi likimmiten kolme lausetta: "Kuinka uskallatte? ettekö tiedä, kelle puhutte? ettekö ymmärrä, kuka seisoo edessänne?" Muuten oli hän kyllä hyvänluontoinen, hauska toveripiirissä ja avuliaskin. Mutta kenraalin arvo sai hänet kokonaan pois tolaltaan. Saatuaan kenraalin arvon, hämmentyi hänen järkensä kokonaan, eikä hän enään tiennyt miten olisi käyttäytynyt. Jos hän sattui olemaan vertaistensa parissa, oli hän, kuten tuleekin, vallan järkevä, vieläpä joskus ehkä nerokaskin. Mutta jos hän vaan sattui joutumaan seuraan, jossa oli vaikkapa vain yhtä arvoastetta häntä alempia virkamiehiä, oli hän aivan sietämätön: istua jurotteli vain ääneti, ja hänen tilansa oli sitäkin enemmän säälittävä, kun hän itsekin tunsi, että olisi voinut käyttää aikansa paljoa paremmin. Hänen silmissään huomasi toisinaan kovan halun ottaa osaa johonkin huvittavaan keskusteluun, tai yhtyä johonkin puhelijaryhmään, mutta häntä pidätti aina ajatus: eiköhän tämä vain lie liikaa hänen puoleltaan, eiköhän se jo tuntuisi tuttavallisuudelta, eiköhän hän vain senkautta alentaisi merkitystään? Ja tämänlaisten arveluiden johdosta jäi hän yhä edelleenkin tuohon murjottavaan äänettömyyteensä, päästäen vain silloin tällöin jonkin yksitavuisen äännähdyksen, ja hankki siten itselleen ikävän ihmisen nimen.

Tällaisen vaikutusvaltaisen henkilön luokse ilmaantui Akaaki Akaakievitsch, ja vielä hyvin epäedulliseen aikaan hänelle itselleen, mutta sitävastoin mitä epäedullisimpaan aikaan vaikutusvaltaiselle henkilölle. Vaikutusvaltainen henkilö istui työhuoneessaan ja keskusteli erinomaisen iloisena erään hiljakkoin saapuneen vanhan lapsuudenystävänsä kanssa, jota ei ollut muutamaan vuoteen nähnyt. Juuri silloin ilmoitettiin hänelle, että oli saapunut joku Baschmatschkin. Hän kysäsi tuikeasti: "Kuka hän on?" – vastattiin: "Joku virkamies". – "Odottakoon, nyt ei ole aikaa", vastasi vaikutusvaltainen henkilö. Täytyy sanoa, että vaikutusvaltainen henkilö valehteli: hänellä oli kyllä aikaa. He olivat jo ystävänsä kanssa aikoja sitten jauhaneet kaikki asiansa ja pitäneet pitkiä pausseja taputellen vain silloin tällöin toisiaan polvelle, virkkaen: "kas niin, Ivan Abraamovitsch!" – "niinpä niin, Stefan Varlaamovitsch!" – mutta siitä huolimatta käskee hän kuitenkin virkamiehen odottamaan, saadakseen näyttää ystävälleen, joka ei enään pitkiin aikoihin ollut palvellut, vaan asunut kotikylässään, miten kauan virkamiehet hänen eteisessään odottavat. Viimein, kun he olivat kyllin puhelleet ja vielä enemmän ääneti istuneet ja vedelleet haikuja paperosseistaan mukavissa, kenoselkäisissä nojatuoleissa, hän ikäänkuin äkkiä muistaen virkkoi sihteerille, joka seisoi ovensuussa papereita kourassa esittelyä varten: "Sielläpä taitaa seistä joku virkamies, sanottiin; käskekää hänen tulla sisään."

Nähtyään Akaaki Akaakievitschin nöyrän muodon ja hänen vanhan virkapukunsa, kääntyi hän suoraan hänen puoleensa kysymyksellä: "Mitä teillä on asiaa?" joka lausuttiin ankaralla, kovalla äänellä, jota hän jo aikaisemmin oli yksinänsä harjoitellut kotonaan peilin edessä vielä viikkoa ennen nykyisen asemansa ja kenraaliarvonsa saamista. Akaaki Akaakievitsch, joka jo hyvissä ajoin oli tuntenut tarpeellista pelkoa, hämmentyi hiukan ja kertoi niin hyvin kuin taisi, niin selvään kun kielensä salli, toistaen tosin useammin kuin muulloin partikkelin "tuota", – että viitta oli ollut aivan uusi, ja että se nyt oli epäinhimillisellä tavalla ryöstetty, että hän nyt oli tullut hänen luokseen, että hän vaikutusvaltansa nojalla tuota, kirjoittaisi hra ylipoliisipäällikölle, tai jollekin muulle ja hankkisi viitan takaisin. Kenraalista tuntui tuollainen käytös, tiesi miksi, liian tuttavalliselta. "Mitä te, Herran nimessä!" huudahti hän ankarasti, "ettekö tunne tapoja? Mistä te olette? Ettekö tiedä, miten asioita ajetaan? Tästä olisi teidän tullut tehdä ilmoitus kanslistille; hän olisi vienyt sen osastonpäällikölle ja toimistonpäällikölle, sitten se olisi joutunut sihteerille, ja sihteeri olisi sen esittänyt minulle…"

"Teidän ylhäisyytenne", alkoi Akaaki Akaakievitsch ehdittyään koota sen vähäisen tarmon, mikä hänellä suinkin oli ja tuntien yltä päältä hikoovansa, "minä, Teidän ylhäisyytenne, uskalsin vaivata Teitä sentähden, että sihteerit tuota… ovat epäluotettavaa väkeä…"

"Mitä, mitä, mitä?" virkkoi vaikutusvaltainen henkilö, "mistä Te olette saaneet sellaisen rohkeuden? Mistä Te olette sellaista päähänne saaneet? Mikä vallattomuus vallitseekaan nuorten kesken päälliköitä ja ylempiä kohtaan!" – Vaikutusvaltainen henkilö ei nähtävästikään huomannut, että Akaaki Akaakievitsch oli jo yli viidenkymmenen, ja siis olisi häntä vain suhteellisesti voinut sanoa nuoreksi, toisin sanoen, verrattuna sellaiseen, joka jo on seitsemänkymmenen korvissa. – "Ettekö tiedä, kelle puhutte? Ymmärrättekö, kuka seisoo edessänne? Ymmärrättekö tämän? Ymmärrättekö? kysyn minä Teiltä." Hän poikasi jalkaansa, korottaen äänensä niin ankaraan voimaan, ettei yksinään Akaaki Akaakievitsch perin kauhistunut. Akaaki Akaakievitsch vallan jähmettyi, horjui, ja koko hänen ruumiinsa vapisi, ja jos eivät vahtimestarit olisi samassa juosseet tarttumaan häneen kiinni, olisi hän kaatunut lattialle; hänet kannettiin pois melkein tiedotonna. Mutta vaikutusvaltainen henkilö, hyvillään siitä, että hänen voimansa oli vaikuttanut, ylen ihastuneena siitä että hänen sanansa voivat saada ihmisenkin tiedottomaksi, katseli salavihkaa ystävätään, nähdäkseen, minkä vaikutuksen tämä oli häneen tehnyt, ja tyydytyksekseen huomasi, että tämäkin oli sangen epämääräisten tunteiden vallassa, ehkäpä itsekin tunsi pelkoa.