Nyt Akaaki Akaakievitschkin huomasi, ett'ei hän ilman uutta viittaa tullut toimeen, ja hänen mielensä masentui kokonaan. Hän ei nimittäin tiennyt, mistä saa siihen rahat. Ehkäpä voisi osan saadakin tulevista ylimääräisistä pyhäpalkkioista, mutta niille löytyi jo edeltäpäin menoeränsä. Piti teettää uudet housut, maksaa suutarille vanha velka vanhoihin saapasvarsiin pantujen uusien terien teosta ja tilata neulojattarelta kolme paitaa ja pari paria niitä alusvaatteita, joita on sopimaton mainita painetussa tekstissä; toisin sanoen, kaikki rahat menivät heti kuin kuumille kiville. Ja jos tirehtööri olisikin niin armelias, että antaisi neljänkymmenen ruplan asemasta neljäkymmentäviisi, tai viisikymmentä, niin jäisi sittenkin jälelle niin mitätön summa, että se viitan hintaan verrattuna olisi kuin pisara meressä. Hän kyllä tiesi, että Petroovitschilla oli paha tapa määrätä ensin aivan sikamaisen korkeita hintoja, niin ett'ei itse vaimokaan voinut pidättäytyä huudahtamasta: "Onkos sun pääs mennyt pyörälle, senkin hölmö! Toisella kerralla tekee vallan ilmaiseksi, mutta nyt kiskoo sellaisia hintoja, ett'ei ole itsekään sen arvoinen." Hän kyllä tiesi, että Petroovitsch tekee kahdeksastakymmenestäkin ruplasta; mutta mistäpä ottaa nuo kahdeksankymmentä ruplaa; siinä se olikin kysymys? Puolet siitä ehkä saisi, puolet kyllä löytyisi… ehkäpä hiukan enemmänkin; mutta mistäpä siepata se toinen puoli?.. Mutta lukijanhan täytyy saada tietää, mistä se ensimäinen puoli otettiin.
Akaaki Akaakievitschilla oli tapana panna jokaisesta menettämästään ruplasta säästöön kaksi kopeekkaa pieneen, lukittuun laatikkoon, jonka kannessa oli reikä, josta rahat pistettiin sisään. Aina puolenvuoden kuluttua hän laski siten kerääntyneet vaskirahat ja vaihtoi ne hopeaan. Siten oli tuo summa vuosien kuluessa kasvanut, niin että se nyt oli jo suurempikin kuin neljäkymmentä ruplaa, ja siten oli puolet saatavissa; mutta mistäpä ottaa toinen puoli, mistä saada toiset neljäkymmentä ruplaa?
Akaaki Akaakievitsch ajatteli ja ajatteli ja päätti vähentää jokapäiväisiä menojaan, vaikkapa vain ensi kädessä yhdeksi vuodeksi. Piti poistaa teenjuonti iltaisin, olla sytyttämättä iltaisin kynttilää ja, jos olisi jotakin tärkeätä tehtävää, mennä emännän huoneeseen työskentelemään hänen kynttilänsä valossa. Piti kaduilla kulkiessa astua niin kevyesti ja varovasti kuin mahdollista katukivillä, jotta eivät anturat ennenaikojaan kuluisi rikki; antaa alusvaatteensa niin harvoin kuin mahdollista pestäviksi, ja, ett'eivät ne kuluisi, ottaa ne aina kotiin tultua pois päältä ja ottaa yllensä vain demikatooninen yönuttu, joka oli jo ylen vanha, ja jonka itse aikakin näytti säästäneen. Tosin oli hänen alussa hiukan vaikea tottua tällaisiin rajoituksiin, mutta sitten kun hän tottui, sujui kaikki kuin itsestään, – vieläpä hän tottui näkemään nälkääkin iltaisin. Mutta sensijaan hän kehittyi henkisesti hautoessaan ajatuksissaan tuota ikuista ihannettaan, tulevata viittaansa. Tästä lähtien tuntui koko hänen olemuksensa ikäänkuin täydellisemmältä, aivankuin hän olisi mennyt naimisiin, ikäänkuin hänellä olisi ollut joku toinen ihminen seuranaan, ikäänkuin hän ei olisi enää ollut yksin, vaan kuin joku hyvä elämänkumppani olisi suostunut polkemaan elämän polkua yhdessä hänen kanssaan, – ja tämä kumppani ei ollut kukaan muu, kuin tuo tuleva ihkasen uusi viitta paksuine pumpulivahvikkeineen ja kestävine vuorineen. Hän muuttui ikäänkuin eloisammaksi ja lujaluontoisemmaksi, niinkuin sellainen ihminen, joka on asettanut ja löytänyt itselleen päämäärän. Hänen kasvoistaan ja liikkeistään katosi aivankuin itsestään epäilys, epävarmuus ja horjuvaisuus sekä kaikki epämääräiset piirteet. Toisinaan välähti oikein tuli hänen silmissään, ja hänen päähänsä pälkähti mitä rohkeimpia ja hurjimpia tuumia: eiköhän pannakin kaulus oikein näädännahasta? Tällaiset mietteet olivat vähällä saattaa hänet hajamieliseksi. Kerran oli hän puhtaaksikirjoittaessaan vähällä tehdä virheen, niin että melkein ääneensä huudahti: "Uh!" ja teki ristinmerkin.
Joka kuukausi kävi hän ainakin kerran katsomassa Petroovitschia puhellakseen hänen kanssansa viitasta: mistä olisi parasta ostaa verka, ja minkä väristä, ja minkä hintaista, – ja vaikkakin hiukan huolestuneena palasi hän kuitenkin aina levollisena kotiin, ajatellen, että kerran tulee sekin aika, jolloin kaikki nämä todellakin ostetaan ja viitta tehdään.
Ja se aika tulikin pikemmin, kuin hän oli osannut odottaakaan. Tirehtööri ei antanutkaan vain neljääkymmentä tai neljääkymmentäviittä ruplaa, kuten Akaaki Akaakievitsch oli odottanut, vaan kokonaista kuusikymmentä! Lieköhän hän jotenkin aavistanut, että Akaaki Akaakievitsch tarvitsi uuden viitan, vai muutenkohan vaan lie niin sattunut; mutta joka tapauksessa oli hän nyt tämän kautta saanut kaksikymmentä ruplaa tavallista enemmän. Tämä seikka joudutti asiain kulkua. Vielä joku kolmisen kuukautta pientä paastoamista – ja Akaaki Akaakievitschin säästöt olivat kasvaneet sinne kahdeksankymmenen ruplan korville. Hänen sydämensä, joka muuten oli aivan rauhallinen, rupesi sykkimään kiihkeästi.
Heti seuraavana päivänä meni hän Petroovitschin kanssa kauppaan. He ostivat erinomaisen hyvää verkaa – eikä ihmekään sillä johan he puolisen vuotta olivat tätä asiata tuumineet ja harva se kuukausi käyneet kaupoissa tinkimässä. Senpätähden itse Petroovitschkin sanoi, ett'ei verka enään siitä parane. Vuoriksi ostivat he sertinkiä, mutta niin hyvää ja lujaa, että se Petroovitschin sanojen mukaan oli silkkiä paljon parempaa, vieläpä kauniimpaa ja kiiltävämpääkin. Näädännahkaa he eivät sentään ostaneet, sillä se oli liian kallista, mutta ostivat sensijaan parasta kissannahkaa mitä vain kaupassa oli, – sellaista, ett'ei sitä etäämpää lainkaan näädännahasta erottanut.
Petroovitsch valmisteli viittaa kaikkiaan kaksi viikkoa, sillä siinä oli paljon "tikkaamista", muuten se kyllä olisi ennenkin valmistunut. Työstä otti Petroovitsch kaksikymmentä ruplaa – sen vähemmällä ei mitenkään voinut tehdä, sillä siinä oli hienot, kaksinkertaiset silkkisaumat, ja joka sauman oli Petroovitsch omilla hampaillaan "rässännyt", puristaen niihin kaikenlaisia kuvioita.
Ja sitten… vaikea on tosin sanoa, minä päivänä se nyt tapahtui, mutta varmaankin oli se juhlallisin päivä Akaaki Akaakievitschin elämässä, kun Petroovitsch viimeinkin toi viitan. Hän toi sen aamulla, vähää ennen virastoon menoaikaa. Viitta tulikin mitä parhaimpaan aikaan, sillä alkoi jo hiukan pakastella, ja kylmyys näytti olevan vain yhä lisääntymässä. Petroovitsch toi viitan siten kuin hyvän räätälin tuleekin. Hänen kasvoillaan asusti niin merkitsevä ilme, ett'ei Akaaki Akaakievitsch ollut ennen moista nähnyt. Varmaankin hän täysin määrin tunsi, ett'ei ollut tehnyt mitään pientä, ja että nyt näyttäytyi se kuilu, joka erotti sellaiset räätälit, jotka vaan paikkaavat ja korjaavat, niistä, jotka neulovat uusia. Hän otti viitan nenäliinasta, jossa hän sen oli tuonut (nenäliina oli pesonjälkinen; hän kääri sen sitten kokoon ja pisti taskuunsa käytettäväksi). Otettuaan viitan esille, hän katsahti hyvin ylpeästi ja pitäen kiinni hioista asetti sen hyvin kätevästi Akaaki Akaakievitshin hartioille; sitten venytteli ja sovitteli hän sitä ilman hihoja hetkisen ja koetteli sen sopivaisuutta, napit auki. Ikämiehenä tahtoi Akaaki Akaakievitsch koettaa hihojakin. Petroovitsch auttoi hänen kätensä hihoihin, ja nekin olivat hyvät. Sanalla sanoen; viitta näytti olevan erinomainen ja hyvin sopiva. Petroovitsch ei unohtanut samalla huomauttaa, että hän teki niin halvalla vain senvuoksi, ett'ei hänellä ollut kylttiä ja että asui syrjäkadulla ja oli tuntenut Akaaki Akaakievitschin jo kauan, mutta Nevskin prospektin varrella olisi siitä otettu paljasta tekopaikkaa kahdeksankymmentäviisi ruplaa. Akaaki Akaakievitsch ei tahtonut väittää vastaan, sillä hän pelkäsi niitä suuria summia, joilla Petroovitsch niin mielellään sokasi toisten silmät. Hän maksoi Petroovitschille työpalkan, kiitti ja läksi uudessa viitassaan virastoon.
Petroovitsch läksi heti hänen jälessään ja, jääden kadulle seisomaan, katseli vielä kauan kättensä työtä etäämpää ja meni kadun toiselle puolelle, kiirehtiäkseen poikkikatua toiselle kadulle, juostakseen uudelleen edelliselle kadulle näkemään vielä kerta viittaansa toiselta puolelta, se on suoraa edestä.
Sill'aikaa kulki Akaaki Akaakievitsch mitä juhlallisimmassa mielentilassa tietänsä. Hän tunsi joka hetki, että hänen hartioillansa oli uusi viitta, ja hän hymyilikin vielä muutaman kerran sisäisestä tyytyväisyydestä. Itse asiassa olikin sillä kaksi hyvää ominaisuutta: ensiksi, että se oli lämmin, ja toiseksi, että se oli hyvä. Matkaa ei hän huomannut ollenkaan ja saapui tuossa tuokiossa virastoon. Eteisessä hän riisui viitan, tarkasti sitä joka puolelta ja uskoi sen vahtimestarin erityiseen huostaan. Kumma kyllä, tiesivät kohta kaikki virastossa, että Akaaki Akaakievitschilla oli uusi viitta, ja ett'ei kapottia enään ollut olemassa. Kaikki hyökkäsivät heti eteiseen katsomaan Akaaki Akaakievitschin uutta viittaa. Sitten rupesivat he onnittelemaan häntä ja paiskaamaan hänelle kättä. Akaaki Akaakievitsch vain aluksi hymyili, mutta sitten häntä rupesi hävettämään. Ja kun kaikki tunkeilivat hänen ympärillään ja rupesivat juttelemaan viitan "krymppäämisestä", ja että hänen tulisi kaikin mokomin toimia heille illatsut, joutui Akaaki Akaakievitsch kokonaan hämilleen, eikä tiennyt miten olla, mitä vastata ja miten estellä. Hän oli jo muutaman hetken kuluttua sangen punastuneena rupeamaisillaan aivan vilpittömästi uskottelemaan, ettei se ollutkaan mikään uusi viitta, vaan että se oli vanha. Viimein sanoi joku osastonpäällikön apulainen joka tahtoi näyttää, ett'ei hän ollut lainkaan ylpeä, vaan että oli tuttavallinen alempainsakin kanssa: "Minä pidän Akaaki Akaakievitschin sijasta illatsut ja kutsun kaikki täksi illaksi teelle; sattuu muuten olemaan minun nimipäiväni." Virkamiehet luonnollisestikin onnittelivat osastonpäällikön apulaista ja ottivat hänen ehdotuksensa mielihyvällä vastaan. Akaaki Akaakievitsch tahtoi kieltäytyä, mutta kaikki sanoivat, että se olisi epäkohteliasta, suorastaan häpeällistäkin, eikä hän voinut millään muotoa kieltäytyä. Muuten hän sitten tuli hyvilleen, kun muisti, että hän sen johdosta saa tilaisuuden mennä illatsuihin uudessa viitassaan. Koko tämä päivä oli Akaaki Akaakievitschille mitä suurin juhlapäivä. Hän palasi kotiin mitä hilpeimmällä tuulella, riisui viittansa ja ripusti sen varovasti seinään ihailtuaan vielä kerran verkaa ja vuoria; ja sitten otti hän esille vertauksen vuoksi vanhan kapottinsa, joka oli vallan hajoamistilassa. Hän katseli sitä ja hymyili itsekin; suuri oli tosiaankin ero! Ja vielä syödessäänkin hän yhä hymyili, muistellessaan kapotin kurjaa tilaa.
Hän aterioitsi iloisella mielellä, eikä kirjoittanut mitään puhtaaksi syömisen jälkeen, vaan loikoili tyytyväisenä vuoteellaan, kunnes ilta pimeni. Sitten hän viivyttelemättä pukeutui, otti viitan hartioilleen ja läksi ulos.
Emme, paha kyllä, voi varmuudella sanoa missä mainittu virkamies asui, sillä muisti alkaa pahasti pettää, ja kaikki mitä Pietarissa ikinä on, kaikki kadut ja talot ovat sulaneet yhteen ja sekoittuneet päässä niin, että on vaikea saada sieltä mitään järjestyksessä esiin. Miten liekään, se ainakin on varmaa, että tuo virkamies asui paremmassa kaupunginosassa, siis hyvin etäällä sieltä, missä Akaaki Akaakievitschin asunto sijaitsi.
Aluksi sai Akaaki Akaakievitsch kulkea useita tyhjiä ja huonosti valaistuja katuja. Mutta kuta lähemmäksi hän virkamiehemme asuntoa saapui, sitä vilkkaammaksi kävi elämä kaduilla, ja sitä kirkkaammin olivat ne valaistuja. Jalankulkijoita oli enemmän, alkoipa näkyä hienosti puettuja naisiakin. Miehillä näkyi majavannahkakauluksia. Yhä harvemmin kohtasi ajurin, jolla oli puinen, kullatuilla puunappuloilla koristettu reki, mutta sitä useammin pika-ajureita, joilla oli punaiset samettilakit, lakeeratut reet ja karhuntaljat rekipeitteinä, sekä vaunuja, jotka kiisivät katuja paiskellen pyöristään lunta ympärilleen, ja joiden kuskeilla oli runsaasti koristetut puvut. Akaaki Akaakievitsch katseli kaikkea tätä, kuin ainakin uutta, sillä hän ei ollut enään useampaan vuoteen käynyt iltaisin ulkona. Hän pysähtyi erään myymälän valaistun ikkunan eteen katselemaan jotakin taulua, joka kuvasi kaunista naista, joka juuri riisui kenkää, joten hänen sievä jalkansa oli näkyvissä; naisen takaa pisti viereisen huoneen ovesta esiin miehenpää sievine poski- ja huulipartoineen. Akaaki Akaakievitsch pudisti päätään, hymähti ja jatkoi matkaansa. – Miksikä hän hymähti? – senkötähden, että kohtasi jotakin sellaista, mikä oli hänelle aivan outoa, mutta josta jokaisella ihmisellä kuitenkin on jonkunlainen aavistus, tai lieköhän ajatellut, kuten monet muutkin virkamiehet, seuraavaan tapaan: "No voi noita ranskalaisia! Jos he vain jotakin haluavat tuota noin, niin myös todellakin tuota!.." Mutta voipa olla, ettei hän sitäkään ajatellut, sillä mahdotontahan on nähdä ihmisen sieluun ja tietää kaikkea, mitä hän ajattelee.
Viimein saapui hän sen talon luokse, jossa osastonpäällikön apulainen asui. Tämä samainen virkamies näkyi elävän aika komeasti, sillä portaat olivat hyvin valaistut, ja hänen asuntonsa oli toisessa kerroksessa.
Saavuttuaan eteiseen, näki Akaaki Akaakievitsch seinänvierillä pitkät rivit kalosseja, joiden välissä, keskellä huonetta seisoi pihisevä samovaari, joka päästeli tuon tuostakin ilmaan höyrypilviä. Seinillä riippui aika joukko viittoja ja kappoja, joista muutamilla oli oikein majavannahkaiset kaulukset, tai samettiset käänteet. Seinän takaa kuului puhetta ja hälinää, joka äkkiä kävi selvemmäksi ja kovemmaksi, kun ovi aukeni, ja lakeija astui eteiseen kantaen tarjotinta, jolla oli kerma-astia, korppukori, ja joukko tyhjiä laseja. Kaikki olivat jo nähtävästi aikoja sitten saapuneet, ja ensi teelasit juotu. Riisuttuaan itse viittansa astui Akaaki Akaakievitsch sisään, ja hänen eteensä avautui näky, jossa sekaisin näkyi kynttilöitä, häliseviä virkamiehiä, piippuja ja pelipöytiä; ja jokapuolelta kuuluva puheensorina ja tuoliensiirtämisestä syntyvä kolina hämmensi kokonaan hänen kuulonsa. Hän pysähtyi neuvotonna keskelle huonetta, koittaen ajatella, mitä tehdä. Mutta kohta hänet kuitenkin huomattiin ja tervehdittiin meluten, ja kaikki menivät heti eteiseen katsomaan uudelleen hänen viittaansa. Akaaki Akaakievitsch hämmentyi hiukan, mutta puhdassydäminen mies kun oli, ei hän voinut olla tuntematta iloa nähdessään, miten kaikki kiittivät hänen viittaansa. Sitten kaikki luonnollisestikin jättivät hänet ja hänen viittansa ja palasivat taas visti-pöytien ääreen. Kaikki tuo melu, puheensorina ja tunkeilevat ihmiset, – kaikki se oli jotenkin vierasta Akaaki Akaakievitschille. Hän ei oikein tiennyt miten olla, kuin eleä, minne pistää kätensä, jalkansa ja koko olemuksensa. Lopulta istuutui hän pelaajien viereen, katseli kortteja ja yhtä ja toista kasvoihin ja rupesi jonkun ajan kuluttua haukottelemaan, kun tuntui ikävältä, – etenkin, kun jo aikoja sitten oli mennyt se aika, jona hänen oli tapana panna levolle. Hän olisi tahtonut jättää jäähyväiset isännälle, mutta häntä ei laskettu menemään, vaan sanottiin, että täytyy juoda välttämättömästi uuden viitan kunniaksi malja samppanjaa. Akaaki Akaakievitsch pakotettiin juomaan kaksi lasia, joiden jälkeen hänestä tuntui huoneessa kaikki hauskemmalta, vaikka ei hän voinutkaan mitenkään unohtaa, että kello oli jo 12; ja että olisi jo aikoja sitten ollut aika mennä kotiin. Ajatellen, ettei isäntä vain voisi häntä mitenkään pidättää, meni hän salaa ulos huoneesta, etsi eteisestä viittansa, jonka mielipahakseen näki makaavan permannolla, pudisteli sitä, nyppi siitä pienemmätkin rikat pois, pani sen päällensä ja meni portaita myöten ulos. Kaduilla oli vielä yhtä valoisa kuin ennenkin. Muutamat sekatavarakaupat, nuo palvelijain ja muidenkin ihmisten alituiset kokouspaikat, olivat vielä auki; toisista, jotka jo olivat kiinni, tunkeutui ovenrakojen läpi pitkiä valojuovia, ilmaisten siellä vielä olevan jäljellä ihmisiä, arvatenkin talon piikoja ja palvelijoita, jotka siellä, piilossa isäntäväeltänsä, päättelivät päiväisiä rupattelujansa.