Pietarissa on ankara vihollinen kaikille niille, joiden vuosipalkka pyörii siinä 400 ruplan korvilla. Tämä vihollinen ei ole mikään muu, kuin meidän pohjolamme pakkanen, vaikka sen muuten sanotaankin olevan sangen terveellisen. Tuossa yhdeksän aikoina aamuisin, siis juuri siihen aikaan, kun kadut täyttyvät virastoihin menijöistä, alkaa se jaella niin ankaria ja pistäviä näppäyksiä kaikkien nenille ilman eroitusta, ett'eivät virkamiesraukat tiedä, mihin ne lopulta kätkeä. Juuri tähän aikaan, kun ylempienkin virkamiesten otsaa kirveltää pakkasessa, ja vedet nousevat silmiin, ovat nimineuvosraukat toisinaan aivan turvattomia. Hädin tuskin juuri pelastuu paleltumasta, kun juoksee niin nopeasti kuin saattaa nuo viisi, kuusi korttelin väliä ja tömistelee sitten eteisessä vankasti jalkojaan, niin että kaikki tiellä kohmettuneet virantoimituksessa tarvittavat kyvyt ja lahjat sulavat.
Akaaki Akaakievitsch oli jo jonkun aikaan huomannut, että hänen selkäänsä ja olkapäitään armottoman ankarasti palelti, vaikka hän koettikin mahdollisimman nopeasti juosta tuon tavallisen reittinsä. Hän tuumi viimein, että eiköhän lie jokin vika viitassa. Tarkasteltuaan sitä huolellisesti kotonaan, hän huomasi, että se parista, kolmesta kohdasta juuri hartiain kohdalta oli muuttunut ohueksi harsoksi. Verka oli hieraantunut aivan läpinäkyväksi, ja vuori oli kulunut kokonaan rikki. Muuten olikin Akaaki Akaakievitschin viitta virkamiesten yleisen pilkan esineenä. Siltä oli riistetty kunniallinen viitan nimikin ja nimitettiin sitä kapotiksi. Se olikin muuten jotensakin kummallisen näköinen. Sen kaulus oli aina vuosi vuodelta pienentynyt, sillä sitä käytettiin muiden osien paikkaamiseen. Paikkaus ei juuri osoittanut tekijänsä taitavuutta ja näytti sangen kömpelöltä ja rumalta.
Huomattuaan millä kannalla asiat olivat, päätti Akaaki Akaakievitsch viedä viittansa Petroovitschille, räätälille, joka asui jossain keittiönrappujen neljännessä kerrassa ja huolimatta silmäpuolisuudestaan ja rokonarpisuudestaan harjoitti hyvällä menestyksellä virkamiesten ja muidenkin miesten housujen ja takkien paikkaamista, – nimittäin silloin, kun oli selvällä päällä, eikä hautonut päässään mitään muita hommia. Tästä räätälistä ei tosin pitäisi pitkiä puheita pitää, mutta kun nyt kerran on tullut tavaksi esittää kertomuksissa henkilöiden luonteet perinpohjin, niin ottakaamme kaikesta huolimatta Petroovitschkin nyt tässä esille.
Ensin nimitettiin häntä vain Grigooriksi, ja oli hän silloin jonkun herran maaorja. Petroovitschiksi häntä ruvettiin kutsumaan siitä lähtien, kun hän sai vapautuskirjan ja rupesi juomaan oikein miehen tavalla kaikkina pyhinä, aluksi vain suurempina, mutta sittemmin ilman erotusta kaikkina kirkkopyhinä, joiden kohdalla kalenterissa vain oli ristinmerkki. Siinä suhteessa oli hän uskollinen esi-isiensä tavoille ja torasi vaimonsa kanssa, nimittäen tätä yleiseksi naiseksi ja saksalaiseksi. Ja kun nyt ohimennen mainitsimme vaimonkin, niin hänestäkin tässä muutama sana, vaikka emme hänestä, paha kyllä, paljoa enempää tiedä, kun että Petroovitschilla oli vaimo, joka käytti hattua, mutta ei liinaa. Kauneudestaan, kuten sanotaan, ei hän juuri voinut suuria kerskua, ja ainoastaan kaartilaiset hänet kohdatessaan tirkistivät hänen hattunsa reunan alle, liikuttelivat viiksiään ja päästivät joitain erityisiä äännähdyksiä.
Kiivetessään ylös rappusia, jotka johtivat Petroovitschin asuntoon, ja jotka – totta puhuen – olivat aivan märät, likaveden tahraamat ja löyhkäsivät spriiltä, niin että silmiä kirveli, mikä muuten on aivan yleistä kaikille Pietarin keittiönrapuille, – kiivetessään ylös rappusia, Akaaki Akaakievitsch jo ajatteli paljonko Petroovitsch määräisi maksua, eikä päättänyt mielestään antaa enempää kuin kaksi ruplaa. Ovi oli auki, siksi että emäntä, joka paistoi kaloja, oli päästänyt niin paljon käryä keittiöön, että ei tahtonut erottaa enään torakoitakaan. Akaaki Akaakievitsch meni keittiön läpi emännän huomaamatta ja saapui kamariin, jossa näki Petroovitschin istuvan suurella puisella, maalaamattomalla pöydällä jalat kierrettyinä alle ristiin, niinkuin turkkilaisen paschan. Hänen jalkansa, kuten tavallisesti työskentelevien räätälien, olivat paljaat, ja heti ensimäiseksi pisti Akaaki Akaakievitschin silmiin isovarvas, joka kilpikonnan muotoisine, paksuine, muodottomine kynsineen oli hänelle sangen tuttu. Petroovitschin kaulassa riippui silkkivyyhti ja lankaa, ja hänen polvillaan oli joku rätti. Hän oli jo pari, kolme minuuttia onnistumatta koettanut pujottaa lankaa neulansilmään ja oli sentähden kiukkuinen hämärälle, vieläpä langallekin ja murisi puoliääneen: "Etkö luista, senkin lurjus! Vielä sinä menet, senkin kelmi!"
Akaaki Akaakievitsch ei ollut oikein hyvillään, että oli tullut sellaiseen aikaan, kun Petroovitsch oli yrmeällä tuulella; hän tinki Petroovitschin kanssa mieluimmin silloin, kun tämä oli hiukan "kuraasissa", tai kuten hänen vaimonsa sanoi: "oli pätkässä, senkin yksisilmäinen piru". Sellaisessa tilassa Petroovitsch tavallisesti hyvin helposti alensi ja myöntyi, vieläpä kumarsi ja kiittikin joka kerta. Sitten tuli tosin aina vaimo vetistelemään, että mieshän oli ollut humalassa ja sitä varten tehnyt liian halvasta. Mutta kymmenkopeekkainen sai tavallisesti taas asiat oikealle tolalleen. Mutta nyt näytti Petroovitsch olevan selvä, ja oli senvuoksi jäykkä, itsepäinen ja halukas kiskomaan, piru ties, kuinka korkeita hintoja. Akaaki Akaakievitsch käsitti tämän ja oli jo aikeissa laputtaa käpälämäkeen, kuten sanotaan, mutta se oli jo myöhäistä. Petroovitsch katsahti häneen hyvin tarkkaavaisesti ainoalla silmällään, ja Akaaki Akaakievitsch virkkoi vaistomaisesti: "Päivää, Petroovitsch!" – "Toivotan terveyttä, herra!" vastasi Petroovitsch ja käänsi silmänsä Akaaki Akaakievitschin käsiin, toivoen saavansa nähdä minkälaista riistaa tämä toi.
"Minä, Petroovitsch, sinulle tuota…" Akaaki Akaakievitschin tapana muuten oli selitteleidä parhaasta päästä prepositsiooneilla, adverbeilla ja loppujen lopuksi sellaisilla partikkeleilla, joilla ei ollut oikeastaan mitään varsinaista merkitystä. Ja jos asia oli ylen vaikeatajuista laatua, oli hänellä tapana jättää lause tykkänään kesken, niin että usein alettuaan puheensa sanoilla: "Tämä on, tosiaankin, kerrassaan tuota…" ei siitä syntynytkään sen enempää, ja hän itsekin unohti jatkon, luullen jo kaikki sanoneensa.
"Mitä niin?" kysyi Petroovitsch samalla tarkastaen ainoalla silmällään koko hänen virkapukunsa kauluksesta ja hihoista aina selkään, liepeeseen ja napinreikiin saakka, mikä kaikki oli hänelle varsin tuttua, se kun oli hänen omaa tekoaan. Se on muuten räätälien tapa; sen he ensimäiseksi tekevät, kun heidät kohtaa.
"Minä, Petroovitsch, tuota… viitta, näes, verka… katsoppas, kaikkialta muualta aivan lujaa… se on hiukan tomuttunut ja näyttää sentautta vanhalta, mutta se on uutta ja on vain tästä yhdestä ainoasta paikasta hiukan tuota… selästä, ja vielä, näes, vähän tältä yhdeltä olkapäältä hieraantunut, ja tältä toiseltakin hiukan… näetkös siinä on kaikki… eihän siinä työtä mitään…"
Petroovitsch otti kapotin, levitti sen aluksi pöydälle, tarkasteli kauan, ravisti päätään kuroittaen ikkunanreunalta pyöreän nuuskarasian, jonka kannessa oli jonkun kenraalin kuva, – mutta kenen, sitä ei voinut kuvasta nähdä, sillä sen kasvojen paikka oli sormella puhkaistu ja sitten liimattu siihen nelikulmainen paperipala. Nuuskattuaan otti Petroovitsch kapotin uudelleen käsiinsä ja tarkasteli sitä tulta vasten ja taas ravisti päätään, sitten käänsi hän sen vuoripuolen päälle ja ravisti uudelleen päätään, otti sitten taas rasian paperilla liimattuine kenraalinkuvineen, vetäsi nuuskaa nenäänsä, sulki kannen ja pani rasian taas pois ja sanoi viimein: "Ei sitä voi korjata; kovin on vaate huonoa!"
Akaaki Akaakievitschin sydän vavahti hänen nämä sanat kuultuaan.
"Miksikä ei voi, Petroovitsch?" sanoi hän melkein lapsellisen rukoilevalla äänellä, "eihän se ole muuta kuin olkapäiltä hiukan kulunut; on kai sinulla jonkinlaisia tilkkuja?.."
"Niin kyllähän tilkkuja voisi löytyä, kyllähän tilkkuja aina on", vastasi Petroovitsch, "mutta neuloa ei voi; kangas on aivan mätää, jos siihen neulalla koskee – niin se jo hajoo."
"Antaa hajota, pane sinä paikka päälle."
"Mutta eihän tässä ole, mihin tässä paikan panee, eihän se ilmassa pysy; vaate on liiaksi kulunut. Eihän tämä ole kuin nimeksi verkaa, ja jos siihen tuuli puhaltaa, niin se hajoo ilmaan."
"No, vahvista sinä sitä. Eihän se oikeastaan tuota!.."
"Ei", sanoi Petroovitsch päättävästi, "ei sitä voi korjata. Kangas on jo liian huonoa. Parempi on, että teette siitä itsellenne jalkarievut, kun tulee kylmempi talvisaika, sillä sukat eivät lämmitä. Saksalaiset ovat ne keksineet, voidakseen siten kiskoa enemmän rahaa. (Petroovitsch pilkkasi tilaisuuden sattuessa mielellään saksalaisia). Mutta viitta on teidän teetettävä uusi!"
Kuullessaan sanan "uusi", musteni maailma Akaaki Akaakievitschin silmissä, ja kaikki mitä sillä hetkellä huoneessa oli meni sekaisin. Selvästi näki hän vain Petroovitschin nuuskarasian kannessa olevan paperilla paikatun kenraalin kuvan.
"Miten uusi?" kysyi hän yhä vielä kuin unessa.
"Niin uusi", vastasi Petroovitsch barbaarimaisella levollisuudella.
"No, mutta jos pitäisi uusi – niin mitä se sitten tuota…?"
"Ettäkö mitä se tulee maksamaan?"
"Niin."
"No, kyllä siihen saa panna noin puolitoistasataa likoon", sanoi Petroovitsch ja puri huulensa merkitsevästi yhteen. Hän tahtoi mielellään synnyttää toisissa voimakkaita vaikutelmia, saattaa toinen kokonaan ymmälle ja sitten katsella salavihkaa, minkälaiseksi tuon ällistyneen naama venyy hänen sanainsa vaikutuksesta.
"Puolitoistasataa ruplaa viitasta!" huudahti Akaaki Akaakievitsch raukka, joka nyt huudahti ehkä ensi kertaa elämässään, sillä hän puhui aina hiljaisella äänellä.
"Niinpä niin", vastasi Petroovitsch, "mutta ei sitä sittenkään vielä niin hääviä saa. Jos pannaan näädännahkakaulus ja silkkinen vuori kapisonkiin, niin kyllä se nousee kahteenkin sataan."
"Petroovitsch, ole niin hyvä ja koeta jollakin lailla korjata, että edes vielä vähän aikaa kestäisi!" sanoi Akaaki Akaakievitsch rukoilevalla äänellä, kuulematta ja tahtomattakaan kuulla ja nähdä Petroovitschin mahtipontisia sanoja ja eleitä.
"En, ei käy päinsä – työ siinä hukkaan menisi, ja rahat haaskioon", virkkoi Petroovitsch, ja Akaaki Akaakievitsch läksi nuo sanat kuultuaan aivan masentuneena pois. Mutta Petroovitsch seisoi vielä kauan hänen mentyään huulet merkitsevästi yhteen puristettuina, ryhtymättä työhön, tyytyväisenä siitä, ettei ollut halventanut eikä häväissyt räätälinammattia.
Kadulle päästyään kulki Akaaki Akaakievitsch kuin unessa. "Mitä ihmettä", puheli hän itsekseen, "en olisi tosiaankaan luullut sen käyvän tuota…" – sitten jatkoi hän taas, hetken vaiti oltuaan: "niinpä sitten lopultakin! niin se kävi! mutta minä en millään olisi voinut aavistaakaan, että se olisi tuota, niin tuota…" – Tämän jälkeen seurasi taas pitkä vaitiolo, jonka jälkeen hän virkkoi: "Olkoon miten hyvänsä! sellainen se oli, tosiaankin; aivan odottamatta tuota… tätä en mitenkään… sellainen se on asianlaita!" Tämän sanottuaan hän, sensijaan että olisi mennyt kotiinpäin, kulki aivan päinvastaiseen suuntaan, itsekään sitä huomaamatta. Matkalla tönäsi häntä eräs nuohooja nokisella kyljellään ja tahrasi hänen olkapäänsä. Suuria ruukkiräiskäleitä tipahteli keskeneräisten rakennusten telineiltä hänen päällensä. Eikä hän huomannut mitään. Vasta sitten, kun hän törmäsi erästä poliisivartijata vastaan, joka oli asettanut tapparansa viereensä ja puristi parast'aikaa nuuskasarvestaan känsäiselle kämmenelleen nuuskaa, hän heräsi ja silloinkin vasta senvuoksi, että poliisivartija ärähti: "Mitäs siinä silmille lennät? eikös sulle enään trottuaali riitä?" Tämä sai hänet katsahtamaan ympärilleen ja kääntymään kotiin päin.
Sinne päästyään hän vasta sai ajatuksensa kokoon, näki selvässä ja oikeassa valossa asemansa ja rupesi puhelemaan itseksensä, mutta ei enään katkonaisesti, vaan järkevästi ja avomielisesti aivankuin hyvän ystävän kanssa, jolle voi uskoa sydäntä lähimmätkin asiat. "No", sanoi Akaaki Akaakievitsch, "nyt ei parane Petroovitschin kanssa neuvotella, hän on nyt tuota… vaimo on kai häntä vähän piessyt. Mutta minäpä menen hänen luokseen sunnuntaiaamuna, sillä silloin hän lauvantaipäivän jälkeen siristelee silmiään ja on kohmelossa sekä tarvitsee hieman päänparannusta, mutta vaimo kun ei anna, pistän minä hänen kouraansa kymmenkopeekkaisen, ja tuota, silloin on poro pulkassa, – hän on silloin myöntyväisemmällä tuulella, ja viittakin silloin tuota…"
Siten päätteli Akaaki Akaakievitsch itsekseen, rohkaisi itsensä ja odotti seuraavaan sunnuntaihin, jolloin hän, nähtyään kauempaa, että Petroovitschin vaimo lähti johonkin pois kotoa, läksi heti hänen luokseen. Petroovitsch siristeli tosiaankin lauvantain jälkeen kovasti silmiään, hänen päätänsä särki, ja hän oli aika kohmelossa. Mutta kaikesta huolimatta hän heti, kun vain sai tietää, mistä oli kysymys, sanoi aivankuin häntä olisi itse piru tönässyt: "Ei voi, suvaitkaa tilata uusi." Akaaki Akaakievitsch pisti silloin hänen käteensä kymmenkopeekkaisen. "Kiitoksia paljon, herra, juon teidän terveydeksenne", virkkoi Petroovitsch, "mutta mitä viittaan tulee, niin se ei kelpaa mihinkään. Uuden viitan minä teille neulon siitä olkaa varma, sehän on sovittu asia."
Akaaki Akaakievitsch aikoi vielä puhua paikkaamisesta, mutta Petroovitsch ei tahtonut siitä kuulla puhuttavankaan ja sanoi: "Uuden minä teille neulon aivan varmasti, luottakaa siihen, ja tuumikaamme nyt siitä. Ehkäpä pannaan kaulukseen muodinmukaiset, yhteenmenevät käpälähaat."