– "Olkoon menneeksi, kyllä minä myön ne teille", sanoi Sobakevitsh, ja kohotti jo vähän päätään, hoksattuaan, että ostaja varmaankin toivoo tästä jotakin hyötyä.

– "Peiakas!" ajatteli Tshitshikow itsekseen, "tämähän tarjoo kaupaksi, ennenkuin minä olen ennättänyt hiiskahtaakaan!" Hän lisäsi ääneen: "No mikähän, esimerkiksi, olisi hintana? vaikka kaupan esine on niin omituista laatua … että hinnasta on todellakin niin outoa…"

– "En minä rupea teiltä liikoja vaatimaan; – sata ruplaa kappaleelta", sanoi Sobakevitsh.

– "Sata?!" huudahti Tshitshikow ja katsoa tuijotti suu auki toista silmiin, tietämättä varmaan, oliko hän itse kuullut väärin, vai Sobakevitsh'inko kieli se, kankea luonnoltaankin, oli liikahtanut toisapäin, pöläyttäen sanan, vaikka toista oli tarkoittanut.

– "Onko se sitten mielestänne liian paljo?" kysyi Sobakevitsh ja jatkoi sitten: "Mitäs te maksaisitte?"

– "Maksaisinko? Me olemme kaiketikin erehtyneet tahi emme ymmärrä toisiamme; olemme unohtaneet, mistä nimittäin tässä on kysymys. Minä arvelen, punniten oman tuntoni mukaan, että kahdeksankymmentä kopekkaa on aivan yltäkyllin".

– "Hei helkkunassa! Vai kahdeksankymmentä kopekkaa vainen!"

– "Ei minusta nähden enempää kannata maksaa".

– "Enhän minä teille vanhoja virsuja myö".

– "Mutta eihän ne ihmisiäkään ole, sen myönnätte itsekin".

– "Luuletteko te sitten löytyvän semmoisia hupsuja, jotka möisivät teille hengille-pantuja sieluja kahdeksaankymmeneen kopekkaan?"

– "Sallikaas toki: minkätähden te sanotte niitä hengille-pannuiksi? Johan ne itse ovat aikaa sitten kuolleet: jäljellä on ainoastaan nimi, utukuva vain. Mutta, välttääksemme nyt kaikki pitkälliset keskustelut tästä asiasta, suostun minä maksamaan puolitoista ruplaa kappaleelta. Enempää en voi maksaa".

– "Häpeä sitä on tarjoillakin mokomaa summaa! Sanokaa nyt oikea hinta".

– "En voi muuta, Mihail Semenovitsh, sen vakuutan omantuntoni kautta, en voi! Mikä on mahdotonta, se on mahdotonta", puheli Tshitshikow, lisäten kumminkin vielä viisikymmentä kopekkaa.

– "Mitä te visuilette?" sanoi Sobakevitsh, "enhän minä kallista pyydä! Toinen roisto pettää teidät, myö teille jotakin romua eikä sieluja; minulla sitä vastaan ovat maan kuuluja, veden valioita: ken kätevä kovin, ken muutoin aimo mies. Niinkuin esimerkiksi Mihejew, ajokalujen tekijä! Ei näet tehnytkään tavallisia, kaikki linjaleilla vaan. Eikä ollutkaan hänen työnsä tuommoista Moskovan työtä, mikä kestää yhden tunnin; vaan niin lujaa ja kestävää … itse hän ne sisustaa, itse hän ne kiillottaa!"

Tshitshikow avasi suunsa, huomauttaaksensa, ett'eihän Mihejew'ia enää ole ollut pitkään aikaan; mutta Sobakevitsh oli käynyt, kuten sanotaan, puhetuulelle; mistä lie mieheen saanutkaan tuommoinen puheen into ja lahja.

– "Entäs Korkki Tahvo, salvumies! Pääni saatte, jos mistään löydätte mointa miestä. Kas se sitten oli väkevä! Jos hän olisi palvellut kaartissa, niin olisi hänelle maksettu, taivas ties, mitä kaikkea: seitsemän tuumaa neljättä kyynärää!"

Tshitshikow yritti jälleen muistuttamaan, ett'ei Korkkiakaan ole olemassa; mutta Sobakevitsh oli tullut puheen vimmaan; häneltä virtasi semmoinen puhetulva, ett'ei auttanut muuta kuin kuunnella.

– "Milushkin, muuraaja! Pani näet uunin vaikka mihin taloon hyvänsä. Maksim Teljatnikow, suutari: mihin pisti naskalilla, siihen syntyi saapas; mihin saapas syntyi, siihen kiitos syntyi, ja jos edes olisi viinaa huulilleenkaan pannut! Entäs Jeremei Sorokoplehin! Se mies maksaa yksinään saman kuin kaikki muut: kävi kauppaa Moskovassa ja maksoi pelkkää veroa viisisataa ruplaa. Semmoista väkeä se on! Vähän toista sentään kuin se, mitä saisitte Pljushkin'ilta".

– "Mutta malttakaahan toki", pääsi Tshitshikow viimein puhumaan, hämmästyneenä tuommoisesta runsaasta sanatulvasta, josta loppua ei näkynyt, ei kuulunut, "mitä te heidän hyvyyksiänsä luettelette? Eihän niistä enää ole hyötyä eikä mitään, kuolleitahan ne ovat, ja eihän kuolleesta kumppalia, sanoo sananlasku".

– "No niin, kuolleitahan ne ovat", sanoi Sobakevitsh, ikäänkuin itsekin huomaten niiden tosiaankin jo olevan kuolleita, mutta lisäsi sitten: "mutta, sen minä sanon kanssa, mitähän on hyötyä nykyisestäkään väestä, jota sanotaan elossa olevaksi? Mitä väkeä se on? Kärpäsiä ne ovat eivätkä ihmisiä".

– "Niin, niin, mutta ne ovat kumminkin olemassa; teidän väkenne sitä vastoin – sehän on mielikuva vaan".

– "Mielikuvako? Ei maar olekaan! Sallikaa minun sanoani teille: semmoista miestä kuin Mihejew, semmoista te ette löydä mistään; semmoinen mahtava masina, ett'ei mahdu tähän huoneesen … se ei ole mikään mielikuva, e-hei! Ja hartioissa oli miehellä semmoinen voima, ett'ei hevosella mointa! Hauska olisi tietää, mistä te muualta löydätte tämmöisen mielikuvan!.." Nämä viimeiset sanat hän lausui, kääntyneenä Bagrationin ja Kolokotronin muotokuviin, niinkuin usein tapahtuu puhelevain kesken, kun toinen äkkiä, ties mistä syystä, kääntyy kokonaan toisen ihmisen puoleen, ei sen, jolle sanat on lausuttu, vaan kolmannen puoleen, joka vahingoissa on sattunut tulemaan sisään ja on aivan vieraskin, jolta hän ei osaa odottaa vastausta eikä mielipidettä eikä myöntymystä, vaan johon hän kumminkin kiinnittää katseensa, ikään kuin pyytäen häntä välimieheksi, – ja vasta tullut vieras on ensimmältä hämillään eikä tiedä, pitääkö hänen vastata asiassa, josta hän ei kuullut mitään, vai muutoinko vaan seista kohteliaasti kotvasen ja mennä sitten pois.

– "Kahta ruplaa enempää minä en voi antaa", sanoi Tshitshikow.

– "Kuulkaas, teillä ei pidä oleman syytä panna mitään hampaan koloon, että muka olen liikoja hintoja pyytänyt ja ett'en tahdo osoittaa teille palvelusta: te saatte sielut seitsemästäkymmenestä viidestä ruplasta kappaleelta, paperirahoissa tietysti, – ja näin huotavaan myön sulasta tuttavuudesta vain".

– "No mutta", arveli Tshitshikow itsekseen, "hupsunakohan tuo minua pitänee vai mitä?" Hän liitti sitten ääneen: "Tämä on vähän kummallista todellakin! Näyttää siltä kuin me tässä näyttelisimme komediaa. En minä muutoin saata ymmärtää… Olettehan te, niinkuin näyttää, jotenkin älykäs mies. Mitäs nyt tämmöinen kaupanesine oikeastaan on? Tyhjää kaikki, tyyni! Mitäs nyt semmoinen maksaa? Kukas semmoista tarvitsee?"

– "Tehän sitä juuri ostelette, siis tarvitsette kanssa".

Tshitshikow puraisi huultaan eikä löytänyt sopivaa vastausta. Hän alkoi puhua jonkunlaisista suku- ja perheseikoista, mutta Sobakevitsh keskeytti suoraan:

– "En minä tahdo tietää teidän seikoistanne; minä en sekaannu perheellisiin asioihin, min' en semmoisiin puutu. Teillä on tarvis sieluja, minä myön ja saattepa katua, että jätitte ostamatta".

– "Kaksi ruplaa", sanoi Tshitshikow.

– "Olkaa tuossa! Kun rupesi, niin repesi, niinkuin sanotaan sananlaskussa. Kun kerran saitte kaksi ruplaa hampaisinne, niin siitä ei sitten enää mihinkään, ei puuhun ei papuun. Sanokaa oikea hinta!"

– "Menköön jo hitoille koko mies", ajatteli Tshitshikow itsekseen; lisään minä tuolle koiran pojalle puolen ruplaa mielihyviksi. – "Olkoon menneeksi, puoli ruplaa lisään".

– "No olkoon menneeksi minunkin puoleltani, sanon minäkin viimeisen hinnan: viisikymmentä ruplaa! Tappiota otan itselleni, oikein totta. Huotavammalla ette saa mistään niin oivallista väkeä".

– "Kyll' olet vekkuli!" arveli Tshitshikow itseksensä ja jatkoi sitten vähän närkästyneenä: "Mutta mitäs tämä nyt tosiaankin on?.. Luulisi hyväksikin asiaksi mokomata! Saanhan minä niitä muualta ihan ilmaiseksi. Jokainen on oleva vielä hyvillään, kun pääsee joutavista. Hupsu niitä rupeaa kirjoissansa pitämään ja veroja niistä maksamaan!"

– "Mutta tiedättenkös, ett'eivät tämän laatuiset ostokset – näin meidän, ystäväin, kesken puhuen – ole aina luvallisia, ja annas, että minä, tai toinen ken, kerron tämän asian, niin ei semmoinen ostaja enää saa mitään luottamusta kontrahtien teoissa eikä muissakaan edullisissa yrityksissä".

– "Katsos roistoa; vai on nyt semmoinen ääni kellossa!" arveli Tshitshikow ja lausui samassa suurimmalla välinpitämättömyydellä: "kuinka vaan suvaitsette, en minä ostele missään erityisessä tarkoituksessa, niinkuin luulette, vaan muutoin mieliteko on semmoinen minulla. Jos ette huoli puolesta kolmatta ruplasta, niin voikaa hyvin!"

– "Ei tuo niinkään helpolla heilahda", ajatteli Sobakevitsh itsekseen. "No, eihän teille mitään mahda, maksakaa pois kolmekymmentä ruplaa kappaleelta ja ottakaa ne omiksenne".

– "Niin, kyllä minä näen, ett'ette te tahdo myödä. Hyvästi!"

– "Malttakaa, malttakaa!" sanoi Sobakevitsh, päästämättä hänen kättään ja astuen häntä jalalle, sillä sankarimme ei ollut muistanut olla varovainen ja sai nyt rangaistukseksi sihaista ja hypätä muutaman kerran yhdellä jalalla.

– "Suokaa anteeksi, minä kukaties häiritsin teitä! Olkaa hyvä istukaa, istukaa tuohon! Olkaa hyvä!"

Hän pani vieraansa istumaan nojatuoliin, vieläpä jonkinlaisella notkeudellakin, niinkuin semmoinen karhu, joka jo on ollut tanssittajan koulussa ja osaa keikahdella sekä näyttää mitenkä ämmät saunassa kylpevät ja mitenkä pojat käyvät nauriita varkaissa.

– "Todellakin minä kulutan täällä vaan suotta päivin aikaani; minulla on kiire".

– "Istukaahan hetkinen, niin sanon teille heti kohta jotakin hauskaa". Sobakevitsh siirsi tuolinsa lähemmäksi ja kuiskasi hänelle korvaan niinkuin minkä salaisuuden: "Tahdotteko – harmaasta?"

– "Se on: viidestä kolmatta ruplasta, niinkö? En millään muotoa! En anna punaistakaan, en kopekkaakaan lisää".

Sobakevitsh vaikeni. Tshitshikow vaikeni myöskin. Vaiti-oloa kesti pari minuttia. Kotkan-nenäinen Bagration katseli seinältä tuiki tarkasti tätä kaupantekoa.

– "Mikäs sitten on teidän viimeinen hintanne?" kysäsi viimein Sobakevitsh.

– "Kaksi ja puoli".

– "No kylläpä teillä on hellä sydän, tosiaankin! Maksakaa edes kolme ruplaa".

– "Ei käy laatuun".

– "No olkoon sitten menneeksi! Tappiota minä saan, mutta semmoinen on minulla vaan hassu luonto: en saata olla tekemättä toisen mieliksi. Kai tässä pitää tehdä kauppakirjat ja muut, jotta kaikki olisi niinkuin olla pitää".

– "Tietty se".

– "No siinäpä se on: pitää lähteä kaupunkiin".

Näin päättyi asia. Päätettiin olla huomenna kaupungissa ja laittaa kauppakirjat kuntoon. Tshitshikow pyysi saada luetteloa talonpojista. Sobakevitsh suostui kernaasti, ja astui samassa kirjoituspöytänsä ääreen ja rupesi omalla kädellään kirjoittamaan luetteloa, jossa mainitsi ei ainoasti talonpoikain nimet, vaan myös kunkin hyvät ominaisuudet. Tshitshikow, seisoen hänen takanaan, rupesi sillä välin muun työn puutteessa katselemaan Sobakevitsh'in avarata ruumiin rakennusta. Katseltuansa hänen selkäänsä, leveää kuin Vjatkalaisilla, matalajalkaisilla hevosilla, ja katsahdettuaan noihin jalkoihin, tukeviin ja paksuihin kuin valurautaiset pölkyt kadunvieruksilla, ei hän voinut olla itseksensä huudahtamatta:

– "Kylläpäs Jumala on sinua muistanut! Sinusta tosiaankin sopii sanoa: rumaksi leikattu, lujaksi ommeltu!.. Lienetköhän sinä jo näin karhuksi syntynytkin, vai karhuksiko olet muuttunut täällä sydänmailla, kylväissäsi, kyntäissäsi, puuhaillessasi talonpoikiesi kanssa, ja sitenkö sinusta on tullut niinkuin sanotaan aika nyrkki! Vaan ei! Luulen kuin luulenkin, että sinä aina olisit ollut sama, vaikkapa olisivat sinua kasvattaneet uusimman kuosin mukaan ja sitten vasta maailmaan laskeneet, ja sinä eläisit Pietarissa etkä sydänmailla. Eroitus on vaan se, että sinä nyt pistät poskeesi puolet lampaan kylkeä puuron kanssa ja haukkaat päälle avopiirakan, noin lautasen kokoisen, mutta silloin sinä söisit jonkinlaisia kotletteja tryffelien kanssa. Nyt sinulla on vallassasi talonpoikia, sinä olet sovussa heidän kanssaan, sinä tietysti et tee pahaa heille, sillä omiasihan he ovat, ja pahempaa siitä itsellesi tulisi, mutta silloin olisi valtasi alla virkamiehiä, ja niitäkös sinä ripittelisit, kosk'eivät ole maa-orjiasi; tai kruunun kassoja ryösteleisit! Niin, niin! Ken on nyrkki kerran, niin ei se kämmeneksi aukene! Mutta aukaisepas nyrkistä sormi tai kaksi, niin tulee kahta hullumpaa. Annapas hänen maistaa oppia hieman, rahtusen vaan, niin kylläpä hän, päästyään korkeampaan asemaan, osaa kyytiä antaa kaikille niille, jotka todellakin ovat päässeet jonkun opin perille! Jospa toki kaikki nyrkit…!"

– "Tässä on luettelo", sanoi Sobakevitsh, kääntyen vieraansa puoleen.

Tshitshikow luki sen hät'hätään ja ihmetteli sen tesmällisyyttä ja tarkkuutta: siihen oli kirjoitettu ensinnäkin kunkin ammatti, nimi, ikä ja asema perheessä ja sitä paitsi oli syrjään vielä merkitty kuinka kukin oli käytökselleen, raittiudelleen, sanalla sanoen, hauska oli nähdä tuommoista listaa.

– "Suvaitkaapa nyt antaa käsiraha", sanoi Sobakevitsh.

– "Mitä käsirahaa? Saattehan te huomenna kaupungissa kaikki yhtä haavaa".

– "Niin, mutta semmoinenhan on maailman tapa", vastasi Sobakevitsh.

– "Enpä'oikeen tiedä, mitä mä tarjoisinkaan: ei tullut otetuksi rahoja mukaan. Niin vainenkin, onhan tässä kymmenen ruplaa".

– "Mitä me kymmenellä! Antakaa edes viisikymmentä".

Tshitshikow yritti jo vastustella, sanoen, ett'ei rahoja ole, mutta Sobakevitsh se sanoi semmoisella vakuutuksella rahoja löytyvän, että Tshitshikow otti esille vielä setelin, sanoen:

– "Olkoon menneeksi! Tässä on vielä viisitoista, yhteensä siis viisikolmatta. Antakaapa kuitti!"

– "Mitä te kuitilla teette?"

– "No niin, onhan se aina parempi. Tietämätöntähän se on ihmis-elämä … saattaa tapahtua jos jotakin".

– "No niinpä niinkin, antakaa rahat tänne!"

– "Kuinka niin? Tässähän ne ovat kädessäni; samalla hetkellä kuin te kirjoitatte kuitin, annan minä rahat".

– "Niin, mutta mitenkäs minä saatan kirjoittaa kuittia, ennenkuin olen rahat nähnyt?"

Tshitshikow laski rahat pöydälle. Sobakevitsh astui pöydän ääreen, laski vasemman kätensä sormet rahain päälle ja kirjoitti oikealla kädellänsä kuitin, jossa ilmoitti saaneensa etukäteen viisikolmatta ruplaa myömistänsä sieluista. Kirjoitettuansa kuitin hän tarkasti setelit vielä kerran.

– "Kovinpa tämä jo on vanha!", sanoi hän, katsoen yhtä seteliä valoa vasten; "mutta vähät tuosta näin ystäväin kesken".

– "Nyrkki, mikä nyrkki!" ajatteli itsekseen Tshitshikow. "Nyrkki ja vekkuli!"

– "Ettekös huoli naisväestä?"

– "En, kiitoksia paljon!"

– "Minäpä möisin helpolla. Näin tuttavan kauppaa tehden, niin rupla kappaleelta".

– "Ei, en tarvitse naisväkeä".

– "No kun ette tarvitse, niin mitäs siitä puhuukaan? Mikä mistäkin pitää, kuka kustakin. Yksi sitä, toinen tuota, monikahta muutamia, sanoo sananlasku".

– "Vielä pyytäisin teitä, että tämä asia pysyisi meidän kesken", virkkoi Tshitshikow, jättäen hyvästi.

– "Se on tietty se. Kahden kauppa, kolmannen korvapuusti. Hyvät ystävykset kun minkä kahden kesken tekevät, niin ei se kauemmas mene heidän ystävyyttänsä. Jääkää hyvästi! Kiitoksia käymästänne! Muistakaa meitä toistenkin. Jos milloin sattuu tunti ja toinen joutilasta aikaa, niin poiketkaa tänne, syömme yhdessä päivällistä, haastelemme, rupattelemme. Kukaties toisenkin kerran vielä saamme tilaisuutta osoittaa jotakin palvelusta toisillemme".

– "Älähän nuolaise, ennenkuin tipahtaa", ajatteli Tshitshikow, nousten vaunuihinsa. "Puolen kolmatta ruplaa kiskaisit kuolleesta sielusta, pahuksen nyrkki!"

Häntä harmitti Sobakevitsh'in käytös. Oli miten olikaan, mutta tuttujahan he olivat, kuvernörin luona ja polisimestarin luona olivat kohdanneet toisiansa, ja kumminkin teki hän kuin vento vieras, otti rahan roskasta. Vaunujen ajettua ulos pihasta, katsahti Tshitshikow taakseen ja näki Sobakevitsh'in yhä vielä seisovan kuistilla, ikäänkuin odottamassa saadakseen nähdä, minnepäin vieras lähtee.

– "Kas roistoa, kun yhä vielä seista jöröttää!" ärähti hän itsekseen, ja käski Selifan'in kääntyä kylään päin sillä tapaa, ett'eivät vaunut näkyisi hoviin. Hänen teki mielensä käydä Pljushkin'in luona, jolta Sobakevitsh'in puheen mukaan ihmisiä kuolee kuin kärpäsiä, mutta hän ei tahtonut ilmoittaa sitä Sobakevitsh'ille. Ajettuansa jo kylän toiseen päähän, kutsui hän luokseen ensimmäisen kohtaamansa talonpojan, joka oli jostakin tien varrelta nostanut paksun pölkyn ja oli sitä nyt kantaa raahaamassa hartioillaan, lailla uutteran muurahaisen, omaan tupaansa.

– "Kuules sinä, partasuu! Mitenkä tästä pääsee Pljushkin'in luokse muuta tietä kuin hovin sivutse?"

Talonpoika näkyi käyvän ymmälle.

– "Etkö tiedä?"

– "En tiedä, herra, en".

– "Oletpa sinäkin! Pää jo miehellä harmaisin käy, etkä vielä tiedä Pljushkin'ia, saituria, sitä, joka väkensä nälällä näännyttää!"

– "Niin, tuotako reikänuttua, paikkapöksyä!" huudahti talonpoika. Kyllä hän vielä lisäsi yhden sanan, sangen sattuvan sanan, mutta kosk'ei sitä käytetä sivistyneessä puheessa, niin jätämme sen sikseen. Hyvin se kumminkin mahtoi olla osattu, koskapa Tshitshikow aina väliin naurahteli vielä silloinkin, kuin mies jo oli kadonnut näkyvistä ja vaunut ajaneet hyvän matkaa eteenpäin.

Voimakas on Venäläisen sana, ja jos hän kerran kelle liian nimen napsauttaa, niin heimoon se menee, koko sukuhun suureen, ja mukana se menee palvelukseen ja virkaeroon ja Pietariin ja maailman ääriin, ja vaikka sä sitten kuinka koettaisit pyhkiä ja koristella liikaa nimeäsi, – turha kaikki: rääkäyttää kuin rääkäyttääkin se oman itsensä, kuni kaarne nimensä, ja selvään sanoo, mistä on kotoisin lintu. Tesmälleen sanottu sana on niinkuin kirjoitettukin: sitä et saa kirveelläkään irti. Ja kuinka tesmällistä onkin kaikki, mikä lähtee Venäjänmaan sydänosista, missä ei ole saksalaisia eikä suomalaisia eikä muitakaan heimoja, vaan missä kaikki on omaa omituista, vapaata ja uljasta venäläistä älyä, joka ei käy kylästä sanaa, eikä haudo sitä kuin kana muniansa, vaan kerrassaan paiskaa sen valmiina, kuin elin-aikaisen passin, eikä siinä sitten enää tarvitse lisäillä, millainen on muka nenä ja mimmoiset ovat huulet, – yhdellä piirteellä se on kuvannut sinut kantapäästä kiireesen asti.

Niin lukematon kuin on kirkkojen, luostarein paljous, kupoleineen ja risteineen, pyhässä kunnioitettavassa Venäjän maassa, yhtä lukematon on myös heimojen, sukujen ja kansain paljous, jotka hyörivät ja pyörivät, puuhaavat ja pauhaavat maan päällä. Ja jokaisella kansalla, joka itsessänsä kantaa tarmonsa todistuksen ja joka on täynnä sielun luovaa kykyä, selvää omituisuutta ja muita Jumalan lahjoja, – jokaisella kansalla on oma omituinen sana, jolla se, lausukoon minkä esineen hyvänsä, samassa myös lausuu osan omaa luonnettansa. Sydämmen tuntemista ja syvää elämän viisautta tietää Englantilaisen sana; keveänä keikarina välkähtää ja lennähtää Franskalaisen lyhyt-ikäinen sana; näppärästi keksii Saksan mies viisaan, laihan sanansa, joka ei ole jokaisen ymmärrettävissä; mutta eipä löydy sanaa, niin huimaa, niin rohkeata, joka niin olisi syöksähtynyt sydämmen sopukasta, niin kuohuilisi ja ilpo elävänä korskuilisi, kuin kohdalleen osattu venäläinen sana.

VI LUKU

Ennen muinoin, nuoruuteni päivinä, kerran vilahtaneina ja sitten iäksi kadonneina lapsuuden päivinä, tuntui minusta aina hauskalta lähestyä ensi kerta vierasta paikkaa, joko kylän pahaista tahi vähäistä maaseudun kaupunkia tahi kirkonkylää tahi esikaupunkia, – paljon hupaista siinä aina keksivät lapsen uteliaat katseet. Jokainen rakennus, kaikki, missä vähänkin oli jotakin huomattavaa omituisuutta, kaikki se veti huomiotani puoleensa, vaikutti minuun. Milloin kivinen kruunun kartano, tunnettua rakennustapaa, puolet akkunoista väärin tehtyjä, ypöyksinään seista töröttäin, ympärillään kasa porvarien yksinkertaisia, huononpäiväisiä, hirsistä veistettyjä taloja; milloin pyöreä, säännöllinen kupoli, läkkilevyillä katettu, lumipuhtaaksi valkaistun uuden kirkon päällä; milloin tori, milloin kaupunkiin sattunut maalaisteikari, – kaikkeen kiintyi raitis, tarkka huomio, ja niinpä minä, kurottaen päätäni matkarattailta, katselin jotakin ennen näkemätöntä nutun kuosia ja puulaatikolta, täynnä nauloja, ja kauas jo kellertävää tulikiveä ja rusinoita ja saippuata, joita vilkkueli puodin ovesta ja niitten vieressä lasipurkkeja, täynnä kuivaneita Moskovan konfekteja; – niinpä katselin minä sivulla kulkevata jalkaväen upseria, Jumala ties mistä läänistä hän oli osunut tänne syrjäiseen seutuun ikävöimään; katselin kauppiasta, joka vilahti ohitseni sibirka-nutussa, istuen kilparattailla; heitä katselin minä ja ajatuksissani siirryin heidän yksitoikkoiseen elämäänsä. Tuossa meni ohitseni pikkukaupungin virkamies, – minä heti mietiskelemään: mihinkähän hän menee nyt, iltaako viettämään virkaveljensä luokse vai suoraanko kotiansa, ja siellä hän ensin istuu puolen tunnin verran kuistilla, kunnes jo kokonaan rupeaa hämärtämään, ja käy sitten varhaiseen illallispöytään äitinsä kanssa ja vaimonsa kanssa ja kälynsä kanssa ja kera koko perheensä; ja mitähän he siellä puhelevat sillä aikaa kuin piikatyttö, helmikaula, taikka passaripoika paksussa kurtikassa tuo pöydälle, vasta sopan jälkeen, talikynttilän kototekoisessa pitkä-ikäisessä kynttiläjalassa. Lähestyessäni hovinherran kylää, katselin minä uteliaasti korkeita, kapeita puisia kellonjalkoja tai leveätä, tummaa vanhaa puukirkkoa. Kutsuvaisina vilkkuivat kaukaa, puitten lehdistön välistä, hovin punainen katto ja valkoiset savupiiput, ja kärsimätönnä odottelin minä, milloinka puistot, jotka piirittivät sitä kummaltakin puolen, aukenevat, ja hovi tulee näkyviin kokonaan, ja voi! ei ollut silloin sen ulkomuoto ensinkään typerää mielestäni. Ja ulkomuodosta minä koettelin arvata: kuka on hovinherra, onko hän paksu ja onko hänellä poikia vai kokonaistako kuusi tytärtä, heleine nauruineen, kisoineen ja karkeloineen, ja nuorin sisar välttämättömästi kaunotar, ja lienevätkö he, arvelin edelleen, mustasilmäisiä ja onko hän itse hauska mies vai jörömäinen kuni syyskuu viimeisinä päivinänsä, ja almanakkaako hän tutkii, puhuen nuorisolle ikävistä asioista, rukiista ja ohrasta…

Nyt sitä vastaan lähestyn minä kylmäkiskoisena jokaista outoa kylää ja kylmäkiskoisena katselen sen typerää ulkomuotoa; ei tunnu kodikkaalta mun jäähtyneelle katseelleni, minua ei naurata, ja mikä ennen olisi herättänyt vilkasta liikettä kasvoille, naurua ja haastelua herkeämätöntä, se luisuu nyt ohitseni, ja kylmä äänettömyys asuu mun liikkumattomilla huulillani. Voi nuoruuttani, voi! Tshitshikow aina vaan väliin naurahteli, muistaessaan talonpojan antamaa Pljushkin'in liikanimeä, eikä huomannutkaan hän, kun jo oltiin keskellä avarata kylää, jossa oli koko joukko taloja ja katuja. Sen osoitti hänelle kumminkin melkoinen täräys hirsillä lasketulla kylän kadulla, jonka rinnalla kaupungin kivikatu on itse tasaisuus. Nämä hirret ne nousivat ja vaipuivat aivan kuin klaverin soittimet, ja ken vaan ei ollut varoillansa, se sai joko niskaansa kuhmun tahi otsaansa mustelman, ja sattui niinkin, että hän omilla hampaillansa tuli kipeästi puraisneeksi poikki oman kielensä pään. Kaikki puutalot huomasi hän olevan peräti rappeutuneessa tilassa: hirret olivat vanhoja ja mustia; katot monissa kohdin hataroita kuin seula; muutamissa oli jäljellä ainoastaan kurkihirsi, jossa ruoteet törröttivät kuin mitkä kylkiluut. Näytti siltä kuin olisivat tupain isännät itse kiskoneet irti paanut ja malot, arvellen, niinkuin totta onkin, ett'ei sateella käy kattoa paneminen ja poudallahan se ei vuodakaan, eikä mies viitsi tuvassa kuhnustella ja kahnustella, kun on lääniä kapakassakin ja maantiellä ja, sanalla sanoen, vaikka missä. Akkunoissa ei ollut laseja; muutamat olivat tukitut rievuilla tahi mekolla; pienet ulko-kyljet piste-aitoineen, joita ties mistä syystä tehdään muutamiin Venäjän tupiin, olivat kallistuneet ja rumiksi mustuneet. Tupain takaa näkyi useissa paikoin oikein rivittäisin suuria vilja-aumoja, nähtävästi hyvinkin vanhoja; ulkoa ne näyttivät vanhoilta, huonosti poltetuilta tiileiltä; niitten päässä kasvoi jos jonkinlaista ruohoa, mutta niitten kylkiä jo pensas tapaili. Vilja oli nähtävästi hovin omaa. Aumain ja vuotavain kattojen välitse kohoili ja välkkyi ilman kantta vasten, milloin oikealta milloin vasemmalta, miten päin vaunut milloinkin kääntyivät, kaksi maakirkkoa vieretysten, toinen autio puukirkko, toinen kivinen, keltaseinäinen, pilkuissa ja halkeamissa. Rupesi jo osittain näkymään itse hovikin, kunnes viimein kokonaan tuli näkyviin siitä kohden, mihin tupain rivi päättyi ja mistä alkoi aukea kaalimaa, matalan, paikottain särkyneen aitauksen sisässä.

Raihnaisena sotavanhuksena katseli tämä kummallinen linna, pitkä, suunnattoman pitkä. Paikoin oli siinä yksi kerros, paikoin kaksi; mustalla katolla, joka ei kaikista kohdin saattanut verhota talon rappeutta, seista törrötti kaksi katselumajaa eli belveder'iä vastatusten, kumpikin jo horjuvia ja kumpikin vailla sitä maalia, jolla ne joskus maailmassa oli sivelty. Rakennuksen seinistä oli paikottain rappaus pudonnut pois, jättäen näkyviin päre-risteikön. Seinät olivat nähtävästi saaneet monta kovaa kokea sateista ja myrskyistä ja syksyisistä rankkasäistä. Akkunoista ei ollut toimessa kuin kaksi, sillä muut olivat luukuilla peitetyt, muutamatpa oikein laudoilla kiinni lyödyt. Nämä kaksi akkunaa olivat nekin puoli-sokeita; toiseen oli liimattu sininen sokeripaperi.

Vanha, avara puutarha alkoi talon takana, ulottui sieltä kylään ja levisi kauas kedoille saakka. Tämä metsistynyt ja kuivanut puisto se oli ainoa, joka toi raittiutta tälle avaralle kylälle ja yksin oli kaunis viran-omaisessa rappiossaan. Vehreinä pilvinä ja säännöttöminä, tuutivina kupoleina kuvautuivat taivaan kannella vapaasti kasvaneitten puitten yhtyneet latvat. Jättiläiskoivun valkoinen, latvaton, tuulen tai ukkosen katkaisema runko kohosi tästä vehreydestä, pyöreänä piirteillensä kuni säännöllinen, välkähtelevä marmoripylväs; sen aimo teräväpäinen murros, johon se päättyi ylöspäin kapitelin asemesta, oli kuni lakki tai musta lintu sen lumivalkoisella vartalolla. Humala, tukehduttaen alhaalla seljan ja pihlajan ja metsäpähkinän oksat ja kietaisten sitten koko aidan harjan, kiipesi ylös ja kietoi taittuneen koivun hamaan puoliväliin. Sieltä heittäytyi se alas ja alkoi jo tavoitella muitten puitten latvoja tahi riippueli ilmassa, renkaiksi kääntäen hienot, herkästi tarttuvaiset koukkunsa ja hiljalleen heiluen tuulessa. Siellä täällä oli vehreitä tiheikköjä, auringon valaisemia, ja niitten välillä valoton syvennys, synkkä kuni tumma kita; siimes varjosi sen kokonaan ja hät'hätää pääsi sen mustalta pohjalta vilahtelemaan kapea, koukeroinen polku, lahonneet käsipuut, kallistunut lehtimaja, vanha onttorunkoinen paju, harmaja hiirenherne-puu, joka paksuina harjaksina oli työntänyt pajun takaa esiin, sanomattomasta hoidon puutteesta kuivaneet, toisiinsa sekaantuneet ja takertuneet lehdet ja haarat ja vihdoin nuori vaahteran oksa, työntäen sivulta päin vehreitä, kämmenisiä lehtiänsä, ja yhden alle niistä oli aurinko hyyristynyt, – taivas ties, mitenkä se oli sinne joutunut, ja sepä se antoi vaahteran lehdelle niin ihmeellisen kimaltelun ja välkähtelyn tässä synkässä pimeydessä. Sivulla, aivan puutarhan syrjässä, kohottelivat muutamat, muita korkeammat, haavat suuria variksen pesiä ylös vapiseviin latvoihinsa. Muutamista riippui puoleksi irti temmattuja haaroja alas kuivaneine lehtinensä. Sanalla sanoen, kaikki oli kaunista, jommoista ei keksi luonto eikä taidekaan, vaan jommoista syntyy, kun luonto ja taide lyövät käden kätehen, jolloin ryhmitetylle, usein tolkuttomasti ryhmitetylle ihmiskätten teokselle itse luonto vielä lopullisesti talttansa laskee, keventäen raskaat ryhmät, särkee järeän säännöllisyyden ja turhantarkat leikkaukset, jotka välitsensä päästävät alastoman suunnitelman, ja lämmittää ihmeellisesti kaiken sen, mikä oli syntynyt määränperäisen puhtauden ja järjestyksen kylmässä ilmassa.

Tehtyänsä vielä pari, kolme käännöstä, saapui sankarimme vihdoin itse talon eteen, joka nyt näytti vielä surullisemmalta. Vehreä home kattoi jo laipion lautoja ja portin hirsiä. Piha oli täynnä vanhoja rakennuksia, väentupia, aittoja, kellareita; näistä oikealle ja vasemmalle näkyi muita pihoja. Kaikki tiesi täällä muinaista suurta taloutta, mutta nyt näytti kaikki niin kolkolta. Ei ollut täällä mitään, joka olisi murheellista kuvaa elähdyttänyt, ei auennut ovia, ei kulkenut niissä ihmisiä, ei mitään talouden vilkasta hyörinää ja pyörinää. Pääportti yksin oli auki ja sekin siitä syystä, että pihaan oli paraillaan ajamassa mies, rattailla kuorma, niinimatoilla katettu. Mies oli ikään kuin varta vasetin ilmaantunut tähän elähdyttämään tätä kuollutta paikkaa: muussa tapauksessa olisi tämäkin portti ollut lukossa ja telkeessä, sitä tiesi rautaisessa koukussa riippuva hirveän suuri lukko.

Yhden rakennuksen luona huomasi Tshitshikow pian erään olennon, joka rupesi kinaamaan pihalle ajaneen talonpojan kanssa. Pitkään aikaan ei Tshitshikow osannut päättää, nainenko se oli vai mies. Hänen pukunsa oli aivan epämääräinen, hyvin paljon naisväen kapotin näköinen; päässä semmoinen päähine, jota ämmät maalla pitävät; ääni se vaan tuntui hänestä käheämmältä tavallista naisen ääntä.

– "Ämmä se on", arveli hän itseksensä, vaan samassa jo lisäsi: "Ei maar sentään! – Mutta onpas se vaan ämmä!" sanoi hän vihdoin, katseltuaan sitä tarkemmin. Olento katseli sekin puolestaan häntä tarkasti. Vieras oli hänelle jotakin hyvin harvinaista, sillä hän tarkasti ei ainoastaan Tshitshikow'ia, vaan Selifan'in ja hevosetkin, hännästä hamaan turpaan saakka. Olennon vyöllä riippuvasta avainkimpusta ja siitä, että hän sätti talonpoikaa jotenkin karkeilla sanoilla, päätti Tshitshikow hänen varmaankin olevan emäntäpiian.

– "Kuulepas, muori", sanoi hän astuen alas vaunuistansa, "onkos herra…?"

– "Ei ole kotona", keskeytti emäntäpiika, odottamatta mitä vieras kysyykään, ja lisäsi sitten hetkisen kuluttua: "Mitäs teillä olisi tarvis?"

– "Olisipahan asiaa".

– "Menkää sisään!" sanoi emäntäpiika, kääntäen hänelle jauhoilla ryvetetyn selkänsä. Alempana oli nutussa iso reikä.

Tshitshikow astui pimeään, avaraan eteiseen, josta löyhähti kylmää kuin kellarista. Eteisestä hän joutui kamariin, myöskin pimeään, johon tuli hiukkasen valoa leveästä raosta oven alapuolella. Avattuansa tämän oven, tuli hän vihdoin valoisaan huoneesen, mutta hämmästyi siinä vallitsevaa epäjärjestystä. Näytti siltä kuin olisi talossa par'aikaa pesty lattioita ja tänne hetkeksi koota ryhmätty kaikki huonekalut. Olipa yhdelle pöydälle pantu rikkinäinen tuolikin ja sen viereen kello, jonka lerkku oli pysähtynyt ja johon jo hämähäkki oli ennättänyt kutoa kinojansa. Täällä oli myös, syrjin seinää vasten, kaappi, täynnä vanhan aikuisia hopea-astioita, karahveja ja Kiinan poslinia. Täällä seisoi piironki, koristettu perlamuttisella mosaikilla, joka paikottain oli jo pudonnut pois, jättäen jälkeensä ainoastaan keltaiset, liimalla täytetyt uurteet. Piirongin päällys oli ajettu täpö-täyteen jos mitäkin: siinä oli tukku hienosti kirjoitettuja paperilappuja, vehreytyneen, kivimunalla varustetun, painon alla, vanhan-aikuinen kirja nahkakansissa ja punareunainen, kokonaan kuivanut sitrona, metsäpähkinän kokoinen, palanen nojatuolin käsipuuta, ryyppylasi ja siinä jotakin nestettä ynnä kolme kärpästä ja lasin päällä kirje, murunen lakkaa, jostakin löydetty rieputilkku, kaksi kynää, tahratut lakilla ja kuihtuneet kuin keuhkotautiset, hammasharja, kokonaan jo kellastunut, – isäntä oli kukaties raapustellut sillä hampaitansa jo ennen kuin Franskalainen maahan tuli.