Äkkiä kilahti, niinkuin pilvistä tullen, tiukusten helinä, samassa kuuluivat rattaat ajaa jyräyttävän kuistin eteen, kuuluipa hamaan huoneesen asti hengästyneitten hevosten korske ja läähätys. Kaikki katsahtivat ehdottomastikin akkunasta. Viiksikäs herra, puoleksi sotilaan virkapuvussa, astui rattaalta alas.
Tiedusteltuansa eteisessä, astui hän sisään juuri sillä hetkellä, jolloin Tshitshikow, ennättämättä vielä toipua pelostansa, seisoi surkeimmassa asemassa, missä kuolevainen ikään on seisonut.
– "Sallikaa kysyäni, kuka täällä on herra Nosdrew?" kysyi vieras, katsahdettuansa kummastellen Nosdrew'iin, joka seisoi piipunvarsi kädessä, ja Tshitshikow'iin, joka nyt juuri alkoi vähän selvitä hankalasta asemastaan.
– "Sallikaa ensin kysyäni, kenenkä kanssa minulla on kunnia puhua?" kysäsi Nosdrew, astuen häntä lähemmäksi.
– "Kapteni ispravnikka". [Järjestystuomari maalla, nimismies. Suoment. muist.]
– "Mitä suvaitsette?"
– "Tulin ilmoittamaan teille vast'ikään saamaani sanomaa, että te olette oikeuden alainen, kunnes juttunne saa lopullisen päätöksen".
– "Mitä turhia? Mikä juttu?"
– "Te olette kiertyneet juttuun, joka koskee tilan-omistajalle Maksimow'ille tehtyä personallista loukkausta vitsoilla, juopuneessa tilassa".
– "Te valehtelette! En minä ole tilan-omistajaa Maksimow'ia edes nähnytkään!"
– "Hyvä herra! Sallikaa minun huomauttaa teille, että minä olen upseri! Te voitte sanoa tuommoista palvelijallenne, vaan ette minulle".
Nyt ei Tshitshikow enää ruvennut odottelemaan, mitä muka Nosdrew tähän vastaa, vaan sieppasi lakkinsa ja luiskahti ispravnikan selän ta'atse kuistille, istui vaunuihinsa ja käski Selifan'in ajaa minkä hevoset kestävät.
V LUKU
Kovinpa meidän sankarimme oli pelästynytkin. Vaunut kiitivät niinkuin viimeistä päivää. Nosdrew'in kylä oli jo aikaa sitten kadonnut näkyvistä, peittyen peltojen, mäkien ja mäenrinteiden taa, mutta yhä hän vaan vilkuili taakseen: tuossahan muka ne nyt tulevatkin ajamaan häntä takaa. Hän hengitti raskaasti ja pantuaan käden sydämmensä kohdalle, tunsi hän sen hyppivän ja vapisevan kuin lintu häkissä.
– "Sielläpäs oli lämmin! Semmoinen mies!"
Ja siinä nyt Nosdrew sai senkin seitsemän toivotusta, tuimaa ja tuntuvaa; pujahti siihen joukkoon pahojakin sanoja. Mitäs tehdä? Venäläinen mies, näet sen, ja vielä suutuksissaan! Eikä asia sitä paitsi ollut leikkiä ensinkään.
– "Se nyt on viljainen vissi", puheli Tshitshikow itsekseen, "että jollei ispravnikka olisi osunut oikeaan aikaan, niin tuskinpa minä Jumalan päivää enää olisin nähnytkään! Ja niin olisi mennyt mies, mennyt kuin tina tuhkaan, järjettömästi, eikä olisi jäänyt edes perillistäkään eikä perillisille omaisuutta eikä rehellistä nimeä!"
Sankarillamme oli suuri huoli perillisistä.
– "Semmoinen häijy herra!" ajatteli itseksensä Selifan, "en minä mokomaa ennen ole nähnyt; elikkä nyt niinkuin meinaten: minä olisin sylkenyt koko miehelle. Pidä ennen ihmistä syömättä, vaan älä hevoselta ruokaa kiellä, sillä hevonen se rakastaa kauroja. Siinähän hevosen muona ja amissioni; mikä meille, esikuvan kautta puhuakseni, on ruoka ja ruumiin ravinto, sitä on hevoselle kaurat: siinä hevosen muona ja amissioni".
Hevosillakaan ei näkynyt olevan parempia ajatuksia Nosdrew'ista; ei ainoastaan raudikko ja assessori, vaan papurikkokin oli pahalla tuulella. Se on kyllä totta, että hänen osaksensa tuli aina huonompia kauroja eikä Selifan niitä milloinkaan kaatanut hänen eteensä sanomatta: "senkin roisto!" mutta ne olivat kumminkin kauroja eivätkä pelkkiä heiniä. Se syödä rouskutteli niitä mielellään ja usein pisti pitkää turpaansa tovereinsakin soimeen: mimmoiset muka heillä oli muonat ja amissionit, varsinkin kun ei Selifan'ia ollut tallissa; mutta nyt ei ollut kuin heiniä vaan – paha asia! Kaikki olivat tyytymättömiä.
Mutta pianpa kaikki tyytymättömät, kesken kaikkia sydämmen purkauksia, käänsivät huomionsa toisaalle. Kaikki, yksin kuskikin, havahtivat ja toipuivat vasta silloin kuin heidän päällensä syöksi kuusivaljakkoiset kaleskat ja melkein heidän päänsä päällä kajahti kaleskoissa istuvain naisten huudot sekä vieraan kuskin tora ja uhkaukset.
– "Senkin vietävä! Enkös minä huutanut sulle täyttä kulkkua: käännä oikealle, tarhapöllö! Humalassako sinä olet, vai?"
Selifan huomasi olleensa huolimaton, mutta milloinkas Venäläinen toiselle vikansa tunnustaa? Niinpä Selifankin otti mahtavan ryhdin ja vastasi:
– "Mitäs sinä sitten päätäsi seinään ajat? Kapakkaanko sinä silmäsi jätit oppiin, vai?"
Hän rupesi nyt peräyttämään hevosiansa, päästäksensä irti vieraitten hevosten valjaista, mutta valjaat ne sekaantuivat vaan kahta pahemmin.
Papurikko se uteliaana nuuski uusia kumppaneita, joita oli tulla tupsahtanut kummallekin puolen.
Naiset kaleskoissa katselivat sillä väliä tätä kaikkea, kauhistus kasvoillansa. Toinen heistä oli vanha, toinen nuori, kuudentoista iässä, kullan keltaiset hivukset varsin sievästi ja somasti kammattuina hänen pienessä päässään. Hänen soikeat, kauniit kasvonsa olivat pyöreä-piirteisiä kuin tuore kananmuna ja niinpä niissä asui semmoinen valkoinen kuultokin kuin munassa, koska sitä tuoreena, vasta saatuna pitelee ruskeissa käsissänsä emäntäpiika, pitelee vasten valoa ja sen hyvyyttä tutkii, ja se lävitsensä laskee sätehet päivän paistavaisen. Hänen hienoiset korvansa ne kuulsivat nekin, punertaen, koska kävi niitten lävitse lämpöinen valo. Lisäksi vielä säikähdys avonaisiksi jääneillä huulilla, kyynelet silmissä – kaikki tuo oli hänessä niin armasta, että sankarimme katseli häntä kotvan aikaa, vähääkään huolimatta hevosten ja kuskien välisestä sekaannuksesta.
– "Pane takaisin, sinä Nishniläinen naakka!" huusi vieras kuski.
Selifan nykäsi ohjaksia taakse päin, vieras kuski teki samoin, hevoset peräytyivät ensin vähäsen, vaan takertuivat sitten uudelleen, astuin vetohihnain yli. Tässä tilaisuudessa mielistyi papurikko niin kokonaan uuteen tuttavuuteen, ett'ei ensinkään tahtonut päästä pälkähästä, johon käsittämättömät kohtalon vaiheet olivat sen panneet. Se nosti turpansa uuden tuttavansa kaulalle ja näkyi jotakin kuiskuttavan sille korvaan, – kauheata lorua kaiketikin, sillä toinen ravisteli korviaan alinomaa.
Tähän kahakkaan ennätti jo keräytyä talonpoikiakin, sillä kylä oli kaikeksi onneksi lähellä. Tämmöinen näky se on talonpojalle sulaa autuutta, aivan kuin Saksalaiselle sanomalehdet tai klubi, ja siksipä heitä olikin pian vaunujen ympärille kokoontunut suunnaton joukko; kylään olivat jääneet ainoastaan akat ja pienet lapset. Vetohihnat päästettiin auki; muutama turpatalkkuna papurikolle pakotti sen peräytymään; sanalla sanoen, hevoset selvitettiin ja eroitettiin. Mutta – lienevätkö jo pahaksensa panneet hevoset siitä, että heidät oli kumppaleista eroitettu, vai lienevätkö muuten hullulle tuulelle tulleet, en tiedä, summa vaan se, etteivät he liikahtaneet paikaltansakaan, vaikka kuinka läiskyi kuskin ruoska. He seisoivat kuin naulatut. Talonpoikain osan-otto kasvoi nyt äärettömiin. Kilvassa nyt sateli heiltä neuvoja:
– "Menes sinä, Anttu poika, taluttamaan oikean puolista riiprässiä; ja Simo setä nouskoon aisahevosen selkään! Nouse nyt, Simo setä!"
Pitkä ja laiha Simo setä, punapartainen, kiipesi keskimmäisen hevosen selkään ja oli tässä asemassaan niinkuin mitkä kellonjalat maan kirkossa tahi paremmin sanoen, semmoinen koukku, jolla vettä nostetaan kaivoista. Kuski läiskäytti hevosiaan, vaan se oli turhaa: ei ollut apua Simo sedästä vähääkään.
– "Älkääs nyt, älkääs nyt!" huusivat talonpojat. "Käypäs sinä, Simo setä, riiprässin selkään, niin Timo setä käy aisahevoselle!"
Timo setä, harteva mies, parta musta kuin sysi ja vatsa semmoisen hirmuisen samovarin kaltainen, jossa makuvaria keitetään kohmettuneelle markkinaväelle, kävi kernaasti aisahevosen selkään, joka hänen allaan painui melkein maahan asti.
– "Kyllä nyt menee", huusivat ukot. "Läimäytäpäs tätä tässä, läimäytäpäs oikein miehen kädestä! Iskepäs tätä voikkoa; mitähän se siinä nyt kiemuroi ja keppuroitsee kuin mikä vekara!"
Mutta kun ei tästäkään keinosta ollut mihinkään, kun ei apua lähtenyt mistään läimäyksestä eikä iskusta, niin kiipesi sekä Simo setä että Timo setä kumpikin aisahevosen selkään; riiprässille nostettiin Anttu poika. Kuski menetti viimein malttinsa ja ajoi tipo tiehen Simot ja Timot, ja hyvinpä hän siinä tekikin, sillä hevosista löylysi jo semmoinen höyry, niinkuin olisivat yhtämittaa, henkeä vetämättä nelistäneet koko kestikievarin välin. Hän antoi niiden levähtää hetkisen, jonka perästä ne läksivät liikkeelle muitta mutkitta.
Kaiken tämän puuhan ja melun aikana oli Tshitshikow katsellut varsin tarkasti nuorta naista kaleskoissa. Oli hän muutaman kerran yrittänyt puhutellakin häntä, mutta sikseen se oli jäänyt, miten lie jäänytkään. Naiset läksivät ajamaan edelleen. Tuo kaunis pääkkönen ja hienot kasvojen piirteet ja hieno vartalo katosivat kuni näky, ja jäljellä oli taaskin vain maantie, vaunut, kolme hevosta, jotka lukija jo tuntee, Selifan, Tshitshikow sekä sileät ja autiot kedot.
Kaikkialla elämässä, kaikkialla – olkoon sitten kesken sen koleita, karkeita ja köyhiä tahikka epäsiivoja ja homeisia kerroksia tahi kesken yksitoikkoisen kylmiä ja ikävän tesmällisiä ylhäisiä säätyjä, – kaikkialla sattuu edes kerran ihmisen tielle ilmaus, joka on aivan toisenlainen kuin kaikki, mitä hän on siihen asti nähnyt, ja tämä se edes kerran herättää hänessä tunteen, joka on aivan toisenlainen kuin kaikki ne, mitä hänen koko elämänsä ikänä on tähän asti sallittu tuntea. Kaikkialla, poikki surujen suurimpainkin, joista elämämme on kudottu, iloisesti lennähtää kerran välkkyvä ilo, niinkuin lennähtää loistavat vaunut, kultaisine valjaineen, komeine hevosineen ja säihkyvine kimalteluineen, äkkiä, odottamatta, ohitse köyhän, syrjäisen kylän, joka ei siihen asti ole nähnyt mitään muuta kuin maalaisten rattaita, ja kauan vielä ukot seisovat, haukotellen, suu auki, eivätkä vieläkään pane lakkia päähänsä, vaikka jo aikaa sitten ovat ohitse kiitäneet ja näkyvistä kadonneet ihmeelliset ajokalut. Niinpä kaunotarkin, kultakutrinen, ilmestyi äkkiä, aivan odottamatta kertomukseemme ja yhtä äkkiä katosikin. Annas, että olisi tuossa Tshitshikow'in sijaan sattunut joku kaksikymmenvuotias nuorukainen, – oli se sitten husari tai ylioppilas taikka muutoin joku, ken vast'ikään on alkanut elämänsä, – niin taivas! mitä kaikkea olisikaan herännyt, liikahtanut, äänehen käynyt hänessä! Kauan aikaa olisi hän järkähtämättä seisonut paikoillaan, mieletönnä katsoen kaukaisuuteen, unohtaen tien ja kaikki vastaiset nuhteet ja torat vitkailemisesta, unohtaen oman itsensä ja virkansa ja maailman ja kaikki mitä maailmassa on.
Mutta meidänpä sankarimme olikin jo keski-ikäinen mies ja luonteensa harkitsevaista, jäähtynyttä. Kyllä hänkin ajatuksiinsa vaipui, mutta hän ajatteli perinpohjaisemmin; hänen ajatuksensa eivät olleet tuulen tupia, olipa niissä paljon perustettuakin.
– "Kelpo naikkonen!" virkkoi hän, avaten rasiansa ja nuuskaten. "Mutta mitäs hänessä oli varsinaista hyvää? Se hänessä juuri on hyvää, että hän on vast'ikään päästetty jostakin pensionista tahi kasvatuslaitoksesta, että hänessä, niinkuin sanotaan, ei ole vielä mitään ämmämäistä, toisin sanoen, juuri semmoista, mikä heissä on kaikkein pahinta. Nyt hän on vielä kuin lapsi, kaikki on hänessä niin vilpitöntä; hän sanoo, mikä mieleensä johtuu, purskahtaen nauruun, kun naurattaa. Hänestä voi tehdä mitä vaan tahtoo, hänestä saattaa tulla ihminen, mutta saattaa tulla roskaakin, – ja roskaa hänestä tuleekin! Annahan vaan, kun mamma kullat ja täti kullat hänen kimppuunsa käyvät! Yhdessä ainoassa vuodessa mättävät he hänet niin täpösen täyteen kaikkea ämmämäistä, ett'ei tunne häntä oma isäkään. Yks kaks, niin on hänessä pöyhkeyttä ja teeskentelyä; hän alkaa liikkua ulkoa-opittujen sääntöjen mukaan, hän alkaa päätänsä särkeä ja tuumia, kenenkä kanssa ja mitenkä ja kuinka paljon hänen sopii puhua, kehen hänen sopii katsoa; hän alkaa pelätä joka hetki, ett'ei sanoisi enempää kuin tarvis on, hän sekaantuu viimein ja selkkaantuu, ja päätös on se, että hän rupeaa valehtelemaan ikänsä kaiken, ja niinpä hänestä tulee semmoinen, että hiis ties mikä se onkaan!"
Hän vaikeni hetkeksi ja lisäsi sitten:
– "Hauskaa olisi kumminkin tietää, kenenkä tytär hän on! Mikä ja millainen on hänen isänsä? Onko hän rikas, hyvänsävyinen tilan-omistaja, vaiko muutoin vaan kelpo mies, takanansa kunnon pääomat, jotka on palveluksessa ollessa ansaittu? No niin, olkoonpa, että tällä tytöllä olisi pari sataa tuhatta myötäjäisiä, niin tulisihan hänestä varsin makea palanen, tulisi. Siinähän olisi, kuten sanotaan, kunnon mies löytänyt onnensa".
Kaksisataa tuhatta ruplaa alkoi kuvitella niin kovin viehättävästi hänen mielessänsä; jopa häntä oikein suututti, ett'ei hän sillä välin, kuin puuhaa vaunujen ympärillä kesti, ollut tiedustanut eturatsastajalta tahi kuskilta, ketä matkustajat olivat. Kohtapa kumminkin tuli näkyviin Sobakevitsh'in kylä, ja tämä se haihdutti hänen haaveilunsa ja käänsi ne jälleen niitten varsinaiseen esineesen.
Kylä näytti hänestä jotenkin isolta. Kaksi metsää, toinen koivu-, toinen havumetsä, levitteliivät sen kummallakin puolen kuni kaksi siipeä, toinen tummempana, toinen heleämpänä. Näitten keskessä näkyi talo, katto punainen ja seinät tumman harmaat tahi, oikeammin sanoen, aution harmaat; silminnähtävästi oli rakennusmestari koko rakentamisen aikana taistellut isännän aistin kanssa. Rakennusmestari oli ollut turhan tarkka yhdenmukaisuuden suosija, isäntä taas mukavuuden rakastaja, ja siksipä oli isäntä lyöttänyt yhdellä seinällä kiinni kaikki vastapäiset akkunat ja koverruttanut niitten sijaan yhden ainoan pienen akkunan, joka varmaankin oli tullut tarpeeksi pimeätä säilyhuonetta varten. Päätyseinä ei sekään tullut aivan keskikohdalle, sillä arkitehtin ponnistuksista huolimatta oli isäntä hakkauttanut pois sivulta yhden pylvään, niin että neljän, ensin määrätyn pylvään asemesta oli ainoastaan kolme. Pihan ympärille oli tehty luja ja tavattoman paksu puinen piste-aita. Tilan-omistaja oli nähtävästi pitänyt suurta huolta rakennuksensa käytännöllisestä puolesta. Tallit, vajat ja kodat oli rakennettu aimo hongista, joitten oli määrä kestää iät kaiket. Talonpoikain tuvat olivat nekin ihmeen tukevia; ei siinä ollut leikkauksia eikä muita koristeita ja konsteja vaan kaikki oli lujaa ja kestävää. Kaivon salvoskin oli tehty niin kovasta tammesta, ett'ei moisesta muuta takenneta kuin myllyjä ja laivoja. Sanalla sanoen, mihin vaan Tshitshikow silmänsä käänsi, kaikkialla näki hän jäykkää, järkähtämätöntä, jotakin raakaa, kömpelöä järjestystä.
Kuistin eteen ajaessaan huomasi hän akkunassa melkein yht'aikaa kahdet kasvot: naisen kasvot, myssy päässä, kapeat ja pitkät kuin kurkku, sekä miehen kasvot, pyöreät ja leveät niinkuin Moldavan kurpitsit, joista Venäjällä tehdään balalaikoja [kitaran tapaisia soittimia. Suoment. muist.], kaksikielisiä, koreita balalaikoja, joilla koreilee ja huvitteleikse kaksikymmenen-vuotias poika, reipas ja pulska poika, silmää iskien ja vihellellen tytöille valkorintaisille ja valkokaulaisille, koska tulevat nämä kuuntelemaan helähtelyä hiljaisen soittimen. Akkunaan ilmaantuneet kasvot katosivat samalla hetkellä. Kuistille tuli lakeija, harmaassa, lyhyessä nutussa, jossa oli sininen pystykaulus. Hän saatti Tshitshikow'in eteiseen, jonne jo tuli itse isäntäkin. Nähtyään vieraansa, hän virkkoi jyrkästi: "Olkaa niin hyvä!" ja saattoi vieraansa sisään.
Tshitshikow katsahti syrjästä Sobakevitsh'iin, ja tällä kertaa oli tämä hyvin paljon keskinkertaisen karhun näköinen. Yhtäläisyyden näytteeksi oli hänellä frakkikin aivan karhun karvainen, hihat pitkät, housut pitkät; hän käydä käämyröitteli vinoon ja viistoon ja astui alinomaa ihmisten jaloille. Hänen kasvojensa väri oli tulinen ja punerva, niinkuin vaskisessa viiden kopekan rahassa. Maailmassa, niinkuin kukin tietää, on viljalta semmoisia ihmisiä, joitten valmistelemisessa luonto ei ole paljoa päätänsä särkenyt eikä käyttänyt hienoja työkaluja, niinkuin viiloja, nävereitä y.m., vaan suorastaan vaan hakata kolhi tarmonsa takaa; iski kirveellänsä kerran – nenä tuli, iski toisen – huulet tuli, väänsi puralla silmä-parin ja niinpä sitten raapimatta, riipimättä, laski maailmaan, sanoen: "elä!" Semmoinen lujasti ja merkillisen tukevasti tehty pää oli Sobakevitsh'illakin. Hän piti päätänsä enemmän alaalla kuin koholla, kaulaansa hän ei kääntänyt ensinkään ja tämmöisestä kääntymättömyydestä oli seurauksena se, ett'ei hän koskaan katsonut siihen, jonka kanssa puheli, vaan aina joko uunin kolkkaan tahi oveen. Tshitshikow katsahti häneen vielä kerran, heidän kulkeissaan ruokasalin kautta. Karhu, mikä karhu! Hyvin tietäen hänen tapansa astua muitten ihmisten jaloille, astui Tshitshikow hyvin varovasti ja laski hänet aina edelleen. Isäntä näkyi itsekin tuntevan tämän heikkoutensa ja kysäsi samassa:
– "Häiritsinkö minä teitä miten?"
Tshitshikow kiitti vaan, sanoen, ett'ei vielä ole mitään häiritystä tapahtunut. Heidän tultuansa vierashuoneesen, viittasi Sobakevitsh nojatuoliin ja virkkoi taas: "Olkaa hyvä!". Tshitshikow istui ja katsahti seiniin ja niillä riippuviin kuviin. Ne kuvasivat kaikki tyyni uljasta väkeä, kreikkalaisia sotapäälliköitä täydessä ko'ossa. Siellä oli Maurokordato, punaiset housut jalassa, univormu päällä ja silmälasit nenällä. Siellä oli Miaulis, Kanaris. Kaikilla näillä sankareilla oli niin paksut sääret ja niin kamalan tuuheat viikset, että oikein pintaa karmi, Tukevain Kreikkalaisten joukkoon oli – ties mistä syystä ja mitä varten – saanut sijansa Bagration, laiha ja harmaapäinen, pikkusia lippuja ja tykkejä alapuolella, ja peräti kapeissa puitteissa. Sitä seurasi jälleen kreikkalainen sankarinainen Bobelina, jonka toinen jalka oli isompi niitä teikareita, joita nykyiset salonit ovat täynnä. Isäntä kun itsekin oli terve ja roteva, niin näkyi hän tahtovan, että hänen huoneensa koristeenakin olisi terveitä ja rotevia ihmisiä. Bobelinan vieressä, aivan akkunan luona, riippui häkki, josta kurkisteli tummankarvainen, valkopilkkuinen rastas, sekin hyvin Sobakevitsh'in näköinen. Isäntä ja vieras olivat tuskin ennättäneet olla ääneti kahta minuttia, niin ovi aukeni, ja sisään astui emäntä, ko'okas rouva, päässä myssy, koristettu kotona painetuilla nauhoilla. Hän tuli sisään arvokkaasti, suorana kuin palmu.
– "Se on eukkoni, Feodulia Ivanovna!" sanoi Sobakevitsh.
Tshitshikow nousi suutelemaan rouvan kättä, jonka tämä melkein sysäsi hänen huuliinsa, jolloin Tshitshikow'illa oli tilaisuus huomata, että kädet oli pesty kurkkuvedellä.
– "Kultaseni, salli minun esitellä", jatkoi Sobakevitsh, "Pavel Ivanovitsh Tshitshikow! Kuvernörin ja postimestarin luona oli minulla kunnia tutustua hänen kanssaan".
Feodulia Ivanovna pyysi istumaan, sanoen myöskin: "Olkaa hyvä!" ja nyykäyttäen päätään, kuten näyttelijättäret, jotka esittävät kuningattaria. Hän istui sitten sohvaan, kääräysi merinokankaiseen huiviinsa eikä sitten räväyttänyt silmiänsäkään.
Tshitshikow nosti jälleen silmänsä ja näki jälleen Kanaris sankarin, jolla oli niin paksut sääret ja loppumattomat viikset, näki Bobelinan ja rastaan.
Kului melkein kokonaista viisi minuttia, eikä kukaan virkkanut sanaakaan; kuului vaan, kuinka rastas nokallaan koputteli häkin pohjaa, jossa sillä oli jyviä. Tshitshikow loi vielä kerran silmäyksen ympäri huonetta: kaikki tyyni oli siinä tukevaa ja kömpelöä suurimmassa määrässä, ja kaikilla oli niin omituinen yhtäläisyys isännän kanssa. Vierashuoneen nurkassa seisoi paksu pähkinäpuinen piironki, neljällä peräti tölppömäisellä jalalla, – karhu, mikä karhu, pöytä, nojatuolit, muut tuolit – kaikki oli samaa raskasta, levotonta laatua. Sanalla sanoen, jok'ainoa esine, jok'ainoa tuoli näkyi virkkavan: "minäkin olen Sobakevitsh'in näköinen!"
– "Me muistelimme teitä presidentin Ivan Grigorjevitsh'in luona", virkkoi viimein Tshitshikow, nähtyään, ett'ei kukaan ota puhetta alkaaksensa. "Viime torstaina olimme siellä. Erittäin hauska ilta".
– "Niin, minä en ollut siellä silloin", vastasi Sobakevitsh.
– "Kelpo mies!"
– "Kuka niin?" kysyi Sobakevitsh, katsoen uunin nurkkaan.
– "Presidentti".
– "Teistä kai näytti vaan niin; hän on olevinaan vapaamuurari, mutta on semmoinen pöllö, ett'ei maailmassa mointa".
Tshitshikow kävi vähän hämille tuommoisesta osittain jyrkästä arvostelusta. Hän korjasihe kumminkin pian ja vastasi:
– "Se on kyllä tietty, kelläkäs ei ole heikkoja puolia, mutta sen sijaan on kuvemöri kunnon mies!"
– "Kuvernörikö kunnon mies?"
– "Niin, eikös se ole totta?"
– "Maailman suurin rosvo".
– "Kuvernörikö on rosvo!" lausui Tshitshikow eikä osannut ensinkään ymmärtää, mitenkä kuvernöri oli päässyt rosvojen kirjoihin. "Minä todellakaan en olisi semmoista voinut ajatella", jatkoi hän. "Sallikaas minun kumminkin huomauttaa, ett'ei hänen käytöksensä ole ensinkään senkaltaista; päin vastoin on hänessä paljon tuommoista hartautta". Puheensa todisteeksi mainitsi Tshitshikow kukkaroistakin, joita kuvernöri on ommellut omin käsin, ja ylistäen mainitsi hänen kasvojensa lempeyttä.
– "Naamakin on kuin rosvolla", sanoi Sobakevitsh. "Antakaa hänelle vaan puukko ja päästäkää hänet maantielle, niin kuolijaksi hän teidät pistää, pistää kuin pistääkin! Hän ja varakuvernöri, – ne ovat Gog ja Magog!"
– "Hän näkyy olevan epäsovussa heidän kanssaan", arveli Tshitshikow itseksensä. "Minäpä otan puheeksi polisimestarin, tämä on luullakseni hänen ystäviänsä. Mitä yleensä minuun tulee", jatkoi hän ääneen, "niin miellyttää minua kaikista enemmin polisimestari. Siinä on semmoinen suora, rehellinen mies; hänen kasvoissansakin asuu jotakin vilpitöntä".
– "Roisto!" virkkoi Sobakevitsh tyynesti; "hän myö teidät ja hän pettää teidät ja syöpi vielä päivällistäkin teidän kanssanne! Minä tunnen heidät jok'ainoan: roistoja joka mies; semmoisia ne ovat koko kaupunki: roisto roistolla ratsastaa ja roistoa ruoskanaan käyttää. Yksi ainoa hyvänpuoleinen mies siellä on koko joukossa, nimittäin prokuratori, ja sekin on suoraan sanoen sika".
Tämmöisten ylistäväin, jospa lyhyenläntäinkin elämäkertojen jälkeen huomasi Tshitshikow, ettei muita virkamiehiä maksa ottaa puheeksikaan. Hän muisti myös, ett'ei Sobakevitsh'in ollut tapana puhua hyvää kestään ihmisestä.
– "Eikös mentäisi päivälliselle?" virkkoi rouva miehelleen.
– "Olkaa hyvä!" sanoi Sobakevitsh. Isäntä astui nyt vieraansa kanssa pöydän luo, jossa ryypättiin, niinkuin tapa on, ryyppy viinaa miestä päälle ja haukattiin, niinkuin haukkaa koko avara Venäjänmaa, kylissä sekä kaupungeissa, se on kaikenlaisia suolaisia ja muita ruokahalua kiihoittavia kylmiä ruokia, ja läksivät sitten ruokasaliin. Emäntä se hanhena ui heidän edellään. Vähäinen pöytä oli katettu neljälle hengelle. Neljännelle sijalle ilmaantui heti – vaikeata on sanoa, mikä se oikeastaan ilmaantui, rouvako, neitoko, sukulainenko, emännöitsijäkö vaiko muutoin vaan talossa asuvainen, – jotakin se vaan oli, myssy päässä ja kirjava huivi hartioilla. Maailmassa on ihmisiä, jotka eivät ole siinä esineinä, vaan pilkkuina tai täplinä esineillä. Yhdellä paikalla he aina istuvat, päätänsä pitävät aina yhdellä lailla, heitä tekisi mieli lukea huonekalujen joukkoon, eikä luulisi, että näiltä huulilta vielä milloinkaan on sana tullut; ja kumminkin, pistäypäs heidän perässään piikain kamariin tahi kellariin, niin kylläpäs on kellossa ääntä!
– "Kaali on, kultaseni, tänään erinomaisen hyvää", sanoi Sobakevitsh, maistaen lusikallisen kaalia ja ottaen lautaselleen aimo palasen njanja nimistä tunnettua ruokalajia, jota tarjotaan kaaliliemen kanssa ja joka on lampaan vatsa, täytettynä tattaripuurolla, aivoilla ja sorkilla.
– "Tämmöistä njanjaa", jatkoi hän, kääntyen Tshitshikow'in puoleen, "tämmöistä njanjaa te ette saa kaupungissa; siellä teille tarjotaan piru ties mitä kaikkea".
– "Kuvernörin pöydässä ei ole sentään moitteen sijaa".
– "Mutta tiedättenkös te, mistä ne ruokiansa laittavat? Jos tietäisitte, niin ette maar söisikään".
– "Sitä en minä tiedä, siitä en saata sanoa mitään; sen minä vaan tiedän, että erinomaisia sian kotletteja ja erinomaista keittokalaa siellä oli".
– "Teistä vaan näytti niin. Tiedänhän minä, mitä heillä torilta ostetaan. Kokki kanalja, joka oli Franskalaisella opissa, ostaa tiedättekös kissan, nylkee sen ja kantaa jäniksen paistina pöytään".
– "Hyi mitä sinä puhutkaan", virkkoi rouva.
– "No mutta, kultaseni, niin heillä tehdään; enhän minä ole syypää, että heillä tehdään niin. Kaikki vihon viimeiset roskat, mitä Akuljka meillä, suoraan sanoen, heittää likasaaviin, panevat he soppaan, niin, soppaan juuri! Sinne pistävätkin".
– "Sinulla on aina tuommoisia puheita pöydässä", virkkoi jälleen Sobakevitsh'in rouva.
– "No mutta kultaseni", vastasi Sobakevitsh, "enhän minä semmoista tee, ja minä sanon sinulle suoraan, ett'en minä rupea syömään moskaa. Vaikka sä mulle sammakon sokerissa paistaisit, niin en pistä sitä suuhunikaan, enkä pistä osteriakaan, kyllä minä tiedän, minkä näköistä osterit on. Ottakaa lampaan paistia", sanoi hän, kääntyen Tshitshikow'iin, "tämä on lampaan kylkeä puuron kanssa. Ei tämä ole sellaista frikassee'ta, jota laitetaan suurten herrain kyökissä lampaanlihasta, mikä on puolen viikkoa virunut torilla! Kaikki tuo on saksalaisten ja franskalaisten tohtorien keksintöä; hirteen minä heidät vetäisin joka miehen! Löysivätpäs näet ruokavalion, ihmisiä muka pitäisi nälällä parantaa! Jos heidän saksalaiset suippoluiset nahkansa semmoista sietävät, niin luulevatko he, että Venäläisenkin vatsan kanssa on yhtä hyvä tulla toimeen? Ei maar, kaikki se on pelkkää joutavaa, se on pelkkää…" Ja Sobakevitsh oikeen päätä puisteli vihoissansa. "Puhutaan valistuksesta, mutta tämä valistus on hölyn pölyä! Sanoisin ma vielä toisenkin sanan, mutta ei sovi näin ruokapöydässä. Toisin on minulla. Minulla jos niinkuin sianpaistia, niin kanna koko sika pöytään, jos lampaan paistia, niin tuo koko lammas, jos hanhea, niin koko hanhi! Mieluummin minä syön ainoastaan kaksi ruokalajia, mutta syön minkä vatsa vetää".
Sobakevitsh toteuttikin nämä sanat, sillä hän keikautti lautaselleen puolet lampaan kylkeä, söi sen, kaluten ja imeskellen hamaan viimeiseen luuhun.
– "Sanasta miestä", arveli Tshitshikow.
– "Toisin on minulla", puheli Sobakevitsh, pyhkien käsiänsä salvettiin; "toisin on minulla kuin jollakin Pljushkin'illa: miehellä on 800 sielua ja kumminkin elää hän ja syö huonommin kuin minulla karjan paimen".
– "Kuka se Pljushkin on?" kysyi Tshitshikow.
– "Roisto!" vastasi Sobakevitsh. "Semmoinen saituri, ett'en niin osaa sanoa. Vangeilla tyrmässä on parempi elämä kuin hänellä! Väkensä kaiken on nälkään tappanut".
– "Todellakin!" huudahti Tshitshikow osan-otolla; "kuoleeko häneltä tosiaankin paljo väkeä, vai kuinka?"
– "Niinkuin kärpäsiä".
– "No mutta tosiaankin! Sallikaas, kuinka kaukana hän asuu täältä?"
– "Viiden virstan päässä".
– "Viiden virstan päässä!" huudahti Tshitshikow ja oikein tunsi sydämmensä vähän sykähtävän. "Kun lähtee täältä, niin onko se oikealle, vai vasemmalle?"
– "En minä kehoittaisi teitä tietämään tietäkään semmoisen konnan luo", sanoi Sobakevitsh. "Anteeksi annettavampaa on käydä jossakin sopimattomassa paikassa kuin hänen luonaan".
– "Niin, en minä sitä kysynyt, käydäkseni niinkuin … minua vaan huvittaa kaikenlaisten paikkain tunteminen", vastasi Tshitshikow.
Lampaan kylkeä seurasi avopiiraita, kukin paljoa isompi lautasta, sitten kalkkona, vasikan kokoinen, täynnä jos mitäkin hyvää: munia, riisisuurimoita, maksoja ynnä paljo muuta, mikä raskaana pallerona asettui vatsaan. Siihen päivällinen päättyikin, mutta pöydästä noustua tunsi Tshitshikow olevansa leiviskän verran raskaampi entistään. Mentiin tuosta vierashuoneesen, jonne jo oli ilmaunut pienillä lautasilla sylttyä – ei se ollut puuperunoista eikä luumuista eikä muistakaan marjoista. Siihen ei kumminkaan kajonnut kukaan, ei vieras eikä isäntäkään. Emäntä meni ulos panemaan sitä muillekin lautasille. Hänen poissa oloansa hyödykseen käyttäen, kääntyi Tshitshikow Sobakevitsh'in puoleen, joka virui nojatuolissa ähkien ja öhkien kelpo päivällisen jälkeen ja päästellen suustansa epäselviä ääniä, ristien silmiänsä ja ehtimiseen nostaen kättä suullensa. Tshitshikow virkkoi hänelle:
– "Minun tekisi mieleni puhua teidän kanssanne pari sanaa".
– "Täss' on vielä sylttyä!" sanoi emäntä, tullen takaisin pieni lautanen kädessä; "medessä keitettyä rätikkää".
– "Kyllä me maistamme sitä perästä päin!" sanoi Sobakevitsh. "Mene sinä omaan kamariisi; me Pavel Ivanovitsh'in kanssa heitämme frakit pois ja levähdämme hiukan".
Emäntä ilmoitti jo olevansa valmis tuottamaan patjoja ja tyynyjä, mutta isäntä sanoi:
– "Kyllä me lepäämme näin nojatuoleissakin".
Emäntä meni. Sobakevitsh laski päänsä hiukan kallelleen, valmiina kuuntelemaan vieraansa paria sanaa.
Tshitshikow aloitti hyvin kaukaa, mainitsi yleensä koko Venäjän valtakunnasta, ylistäen sen laajuutta, sanoipa, ett'ei itse muinainen Romankaan valtakunta ollut niin avara ja että ulkomaalaiset täydellä syyllä ihmettelevät … (Sobakevitsh kuunteli kuuntelemistansa, pää kallellaan) … ja että tässä valtakunnassa, jolle ei mainehessa ole verran vetänyttä, on voimassa muuan sääntö, jonka mukaan henkipanossa luetut ja kirjoihin merkityt sielut pysyvät kirjoissa hengissä-olevain arvoisina kuolemansakin jälkeen, hamaan seuraavaan henkipanoon asti, jota vastoin syntyneitä ei oteta mihinkään henkikirjoihin ennenkuin tulevassa henkipanossa, jott'ei tulisi liikaa vaivaa virastoille tuommoisista vähäpätöisistä ja hyödyttömistä tiedustuksista ja jott'ei valtakunnan jo niinkin monimutkainen laitos rasittuisi uusilla mutkilla … (Sobakevitsh kuunteli kuuntelemistansa, pää kallellaan) ja että tämä kaikki, vaikka se on varsin oikeata, saattaa olla osittain raskasta monellekin isännälle, joitten täytyy maksaa verot kuolleista samalla tapaa kuin hengissäkin olevista, ja että hän, tuntien personallista kunnioitusta Sobakevitsh'ia kohtaan, olisi valmis vaikka ottamaan päällensä yhden osan tätä todellakin rasittavaa velvollisuutta. Pää-esineistä puhui Tshitshikow varsin varovasti: hän ei kertaakaan sanonut sieluja kuolleiksi, vaan ainoastaan olemattomiksi.
Sobakevitsh kuunteli kuin ennenkin pää kallellaan, ja jospa olisivat edes värähtäneetkään miehen kasvot. Tuossa ruumiissa ei näkynyt olevan sielua ensinkään, taikka jos olikin, niin mahtoi olla jossakin aivan toisaalla. Jos lienee pohjalla liikahtanutkin, – ei ainakaan pinnalla näkynyt värettäkään.