– "Minä näytän sinulle, Tshitshikow", virkkoi Nosdrew, "parin aivan erinomaisia koiria: varvaslihat niin lujia, että oikein hämmästyy, ja kuono – jotakin ihmeellistä!" Ja niin hän vei vieraansa varsin soman pikku rakennuksen luo, jonka ympärillä oli kaikilta puolin aidattu piha. Pihalle tultuansa, he näkivät kaikenlaisia koiria: puolirotuisia ja täysirotuisia, sekä jos jonkin laatuisia ja karvaisia: ruskeita, mustan ja vaalean kirjavia, täplikkäitä, ruskea-täpläisiä, puna-täpläisiä, mustakorvaisia… Siinä oli kaikki mahdolliset nimet ja käskentölaadut: ammu, hauku, juokse, kuuma, viikate, aja kiin', saa kiin', pidä kiin', tyttö, palkka, emäntä. Nosdrew oli heidän keskellänsä kuin isä keskellä perhettään: kaikki nostivat samassa pystyyn häntänsä – joita koiramiehet sanovat peräsimiksi, – syöksivät vieraita vastaan ja rupesivat tervehtimään heitä. Kymmenkunta pani käpälänsä Nosdrew'in olalle. Aja kiin' osoitti samallaista ystävyyttä Tshitshikow'ille: noustuaan takajaloilleen, se nuolasi kielellään vierasta suoraan suuhun, jotta Tshitshikow samassa sylkäisi. Niin, katseltiin tuosta sitten koirat, joitten varvaslihat olivat niin lujia, että oikein hämmästytti, – kelpo koiria. Sitten mentiin katsomaan krimiläistä narttua, joka oli jo sokea ja, Nosdrew'in sanain mukaan, pian oli kuoleva, mutta kaksi vuotta sitten se oli ollut varsin hyvä narttu. Narttu nähtiin, ja sokea se oli totisesti.
Mentiin tuosta vielä katsomaan vesimyllyä, jossa puuttui päällimmäiseltä kiveltä kiinnitin.
– "Pian tullaan pajalle", sanoi Nosdrew.
Vähän matkaa kuljettuansa, he näkivätkin pajan. Käytiin katsomassa pajaakin.
– "Tällä pellolla", virkkoi Nosdrew, osoittaen sormellansa peltoa, "on jäniksiä niin suunnattomasti, ett'ei maata näy; minä sain omilla käsilläni jäniksen kiinni takajaloista".
– "Jänistä sinä et kädellä saa kiinni", huomautti lanko.
– "Sainpas vaan, näethän, sainpas suottenkin!" vastasi Nosdrew ja, kääntyen sitten Tshitshikow'in puoleen, jatkoi, "nyt mennään katsomaan minun maani rajaa".
Nosdrew vei vieraansa pellon poikki, joka monessa kohdin oli mättäissä. Vierasten täytyi vähä väliä kulkea kesantojen ja karhittujen sarkain välitse. Tshitshikow'ia alkoi väsyttää. Monissa paikoin pursui heidän jalkainsa alta vettä: niin alhainen oli keto. Ensi alussa he kulkivat varovasti, vältellen märjempiä paikkoja, mutta huomattuaan, ett'ei siitä ole mitään hyötyä, läksivät astumaan suoraa päätä, katsomatta, tarkastamatta missä oli likaa paksummalta, missä ohuemmalta. Vaellettuansa melkoisen matkan, näkivät he todellakin raja-merkin, nimittäin vähäisen pylvään ja kapeanlaisen ojan.
– "Täss' on raja", sanoi Nosdrew. "Kaikki, minkäs näet tällä puolen, se on minun omaani, ja tuollakin puolella koko tuo metsä, mikä tuolta siintää, sekin on minun omaani, ja kaikki, mikä on metsän takana, kaikki sekin on minun".
– "Mistäs saakka tuo metsä on sinulla ollut?" kysyi lanko. "Oletkos sen äsköttäin ostanut? Muittenhan se on ollut".
– "Niin, minä ostin sen äsköttäin", vastasi Nosdrew.
– "Milloinkas sinä ennätit sen ostaa niin pian?"
– "No kuinkas sitten? Vastahan minä sen ostin toissa päivänä ja kalliin hinnan siitä, pahuus vieköön, maksoinkin".
– "No mutta, markkinoillahan sinä silloin olit!"
– "Voi sinua pässinpäätä! Eikös sitä ihminen voi yht'aikaa olla markkinoilla ja ostaa metsää? Minä olin markkinoilla, mutta vouti sillä välin osti metsän".
– "No niin, vouti", sanoi lanko, epäilevänä kumminkin pyörittäen päätänsä.
Vieraat palasivat samaa kelvotonta tietä takaisin. Nosdrew vei heidät omaan kirjoitushuoneesensa, jossa kumminkaan ei näkynyt sitä, mitä tavallisesti näkee kirjoitushuoneissa, nimittäin kirjoja tai papereita. Siellä riippui vaan seinällä miekkoja ja kaksi pyssyä, toinen kolmensadan ja toinen yhdeksänsadan ruplan maksava. Lanko, tuon kuultuansa, pyöritti vaan päätään. Sitten näytettiin vieraille turkkilaisia tikareita, joista yhteen oli erehdyksestä lyöty "Mestari Saneli Sibiriakow". Senjälkeen otettiin nähtäville kanto-urut. Nosdrew se samassa veivautti vieraillensa yhtä ja toista. Kanto-uruissa oli jotenkin hyvä ääni, mutta sisus-värkissä oli kaiketikin tapahtunut jotakin, sillä masurkka päättyi lauluun: "Marlborough se sotaan läksi", ja Marlborough'in sotaan-lähtö se taas päättyi erääsen vanhaan, tuttuun valssiin. Nosdrew oli jo aikaa sitten lakannut veivittämästä, mutta uruissa oli muuan kovin uhkea pilli, joka ei ottanut talttuakseen, vaan kauan aikaa vielä ulisi ypö yksinään. Senjälkeen näytettiin piippuja, puisia, savisia, merenvahaisia, poltettuja ja polttamattomia, säämyskällä verhottuja ja säämyskällä verhoamattomia, sitten piipun varsi ja siinä hammasluu merenkullasta, vastikään voitettu, ja sitten tupakkakukkaro, ja sen oli ommellut eräs kreivinna, ja tämä kreivinna oli eräässä kestikievarissa rakastunut häneen sanomattomasti, ja tämän kreivinnan kätöset ne olivat "superfiinintä superflus" – tämä sana se hänellä kaiketikin merkitsi täydellisyyden ylintä määrää.
Haukattuansa ensin kapasampea, kävivät he pöytään kello viiden tienoissa. Päivällinen ei näkynyt olevan pääasia Nosdrew'm elämässä; ruoat eivät olleet niin varsin erinomaista laatua: muutamat olivat pohjaankin palaneet, toiset taas keskenkeittoisiakin. Kokissa näkyi vaikuttavan enimmäkseen jonkinlainen hetkellinen innostus; hän mätti, mitä ensiksi käteen sattui: kun oli hänellä vieressään pippuria, niin riputti hän pippuria, kun sattui kaalia, niin pantiin kaalia, sinne ajettiin maidot ja sianlihat ja herneet, sanalla sanoen: – anna soittaa vaan, kunhan kuumaa saadaan, kyllähän siihen aina joku maku tulee. Viinit ne sen sijaan olivat Nosdrew'illa suuressa arvossa. Ei ollut vielä liemikään pöydässä, niin jo kaasi hän kummallekin vieraalle ison lasin portviiniä ja toisen lasin haut-sauterne'ia, sillä läänin ja kihlakunnan pääkaupungeissa näettehän ei olekaan tavallista sauterne'ia. Sitten käski Nosdrew pöytään pullon madeiraa; "sen parempaa ei juonut itse sotamarsalkkikaan". Madeira se oikein poltti suuta, sillä kauppiaat, tietäen, millainen madeira se tilain-omistajain mielestä hyvää madeiraa oli, sekoittivat siihen armottomasti rommia, joskuspa kaasivat siihen kuninkaankin vettä, kyllä muka Venäläisen vatsa kestää vaikka mitä. Edelleen tuotiin Nosdrew'in käskystä pöytään vielä pullo viiniä, joka hänen puheensa mukaan oli sekä burgundilaista että sampanjaa yht'aikaa. Hän kaateli varsin uutterasti kumpaankin lasiin, oikealleen ja vasemmalleen, Tshitshikow'ille ja langolle. Tshitshikow huomasi kumminkin noin ohi mennen, ett'ei Nosdrew lisäillyt itselleen kuin hyvin vähän. Hän päätti olla varovainen ja milloin vaan Nosdrew joutui puhumisen intoon tai täytti langon lasia, tyhjensi hän samassa lasinsa lautaselle. Vähän ajan perästä tuotiin pöydälle pihlajanmarja-viiniä, jolla Nosdrew'in vakuutuksen mukaan oli aivan kerman maku, mutta jossa, kumma kyllä, tuntui sikuna täydessä voimassaan. Sen jälkeen juotiin erästä palsamia, jolla oli semmoinen konstikas nimi, että sitä oli vaikea muistaakin, ilmankos isäntäkin nimitti sitä toisen kerran jo toisella nimellä.
Päivällinen oli aikaa sitten päättynyt ja kaikkia viinejä maisteltu, mutta yhä vielä istuivat vieraat pöydässä. Tshitshikow ei tahtonut millään muotoa ruveta puhelemaan pääasiasta Nosdrew'in kanssa langon läsnä-ollessa. Lankokin oli kaikissa tapauksissa syrjäinen, ja asiahan vaati ystävällistä keskustelua kahden kesken. Langosta ei kumminkaan olisi saattanut olla mitään haittaa, sillä hän oli näköjään saanut jo tarpeeksensa ja, tuolilla istuen, tuon tuostakin löi nenänsä lautaseen. Huomattuansa itsekin, ett'ei hänen tilansa ollut ihan luotettava, rupesi hän viimein pyrkimään kotia, mutta niin laiskasti ja veltosti, niinkuin olisi, venäläisen sananlaskun mukaan, hohtimilla kiskonut länkiä hevosen kaulaan.
– "En laske, en laske!" sanoi Nosdrew.
– "Ei mutta kuules, älä minun mieltäni pahoita, armas ystävä; kyllä minä lähden", puheli lanko; "kovin sinä pahoitat mieleni".
– "Joutavia! Me pistämme kohta pieneksi peliksi".
– "Ei, veikkonen, pistä sinä itse, minä en saata: vaimoni panee pahakseen, oikein totta, minun pitää kertoa hänelle markkinoista. Niin, veikkonen, kyllä hänelle pitää tehdä se mielihyvä, pitää. Niin, älä sinä minua estele!"
– "Menköön vaimo…! Jopa jo teillä on hyvinkin tärkeitä asioita!"
– "Älä, veikkonen! Hän on niin kelpo vaimo ja uskollinen! Hän on niin hyvä, että … uskotkos? Minulle kyynelet kiertyy silmiin. Niin, älä sinä minua estele; minä lähden, niin totta kuin olen rehellinen mies, ja sen minä sinulle myöskin vakuutan täydestä sydämmestäni, sielustani ja mielestäni".
– "Menköön! Vähänpä hänestä on tolkkua!" kuiskasi Tshitshikow Nosdrew'ille.
– "Niinpä niinkin!" sanoi Nosdrew. "En voi sietää tuommoisia ämmiä", ja lisäsi ääneen: "No mene sitten hiiteen, mene vaan ämmäsi luokse, ämmä!"
– "Älähän, veikkonen, sinä hauku minua ämmäksi", vastasi lanko; "minä panen vaikka henkeni hänen edestään. Hän on, oikein totta, niin hyvä ja niin armas ja hyväilee minua … että oikein itku pääsee minulta. Hän kysyy, mitä uutta minä markkinoilla näin, – no pitää kertoa … niin, oikein totta, hän on niin herttainen".
– "No mene, mene ja valehtele hänelle miten paraiten taidat! Tuossa on lakkisi".
– "Älähän, veikkonen, sinun ei ensinkään sovi tuommoisia lauseita hänestä lausua; sillä siten, niin sanoakseni, loukkaat sinä minua itseäni … niin, hän on niin herttainen".
– "No korjaa sitten luusi pian hänen luokseen!"
– "Niin, veikkonen, kyllä minä lähden. Älä pane pahaksi, etten saata jäädä. Kaikesta sydämestäni sitä halajaisin, mutta en saata".
Lanko uudisteli vielä kauan aikaa anteeksi pyyntöjään, huomaamatta, että oli jo aikaa sitten käynyt vaunuihinsa, aikaa sitten ajanut ulos portista ja aikaa sitten jo kulki autioitten ketojen poikki. Vaimo se ei varmaankaan mahtanut saada kovin tarkkoja tietoja markkinoista.
– "Riepu koko mies!" puhui Nosdrew, seisoen akkunassaan ja katsoen poistuvia vaunuja. "Kas niin sitä mentiin. Tuo sivullinen on jotenkin oiva hepo, minun on jo kauan tehnyt mieli siepata se omakseni. Mutta eihän semmoisen miehen kanssa miten kauppoihin voi käydä; ämmä mikä ämmä".
He astuivat sisään. Polykarpus toi kynttilät ja Tshitshikow huomasi isännän käsissä korttipakan – ties mistä se oli ilmautunut.
– "Kuules, veikkonen", sanoi Nosdrew, puristaen korttipakkaa syrjästä ja taivuttaen sitä vähäsen, niin että käärepaperi paukahtaen lensi auki. "Mitäs, jos tässä ajan kuluksi minä panisin pankin, kolmesataa ruplaa".
Tshitshikow ei ollut tuota kuulevinansakaan, vaan sanoi, ikäänkuin vastikään muistaen jonkun asian: – "Niin, muistaissani! Onhan minulla pyyntökin sinulle".
– "Mikä niin?"
– "Lupaa ensin täyttää se".
– "Mutta mikä pyyntö se on?"
– "No lupaahan!"
– "Olkoon menneeksi!"
– "Miehen sana?"
– "Miehen sana".
– "Pyyntö näet on tämä. Sinulta kai on hyvä joukko talonpoikia kuollut sitten viime hengille-panon?"
– "On niinkin. Mitäs siitä?"
– "Siirrä ne minun niinelleni".
– "Mitä sinä niillä teet?"
– "Tarvitsen".
– "Mihinkä?"
– "Tarvitsenhan vaan … se on minun asiani se … sanalla sanoen, minä tarvitsen niitä".
– "Jo on kuin onkin sinulla jotakin hankkeissa. Sanopas suoraan, mitä?"
– "Hankkeissa muka. Mitäpä tuommoisesta romusta mitään hankkiikaan?"
– "No mitäs sinä niillä teet?"
– "Katsos uteliasta miestä! Kaikkia joutavia sinä tahtoisit koetella koplotella ja vielä nenälläsikin haistaa".
– "Mutta miks'etkäs sinä sano sitten? Ja koska niin on, niin en tee sitä, ennenkuin sanot".
– "No mitähän sinulle siitä olisi hyötyä? Muutoin vaan tahdon näet niitä; oikku pisti päähäni semmoinen. Etkä menettelekään nyt enää miehen tavoin: lupasit, mutta syötkin sanasi".
– "Olkoon miten hyvänsä, mutta minä en anna niitä sinulle, ennenkuin sanot, mihin sinä niitä tarvitset".
– "Mitähän minä tuolle sanoisin?" arveli Tshitshikow ja hetkisen mietittyänsä sanoi tarvitsevansa kuolleita sieluja saadakseen yhteiskunnassa arvoa. Suuria tiluksia hänellä kun ei ole, niin tahtoisi toistaiseksi edes muutamia sielun ramppia.
– "Älä valehtele!" sanoi Nosdrew ennenkuin toinen ennätti puhua loppuunkaan. "Älä valehtele!"
Tshitshikow huomasi itsekin keksineensä kovin kömpelösti ja kovin huonon tekosyyn.
– "No, sanon kuin sanonkin sinulle suoraan", virkkoi hän uudelleen, "mutta älä, veikkonen, puhu muille. Minä näes olen päättänyt naida, mutta morsiamen isä ja äiti ovat peräti turhamaisia ihmisiä. Niistä nyt on semmoinen tekeminen! Kaduttaa jo, että ryhdyin kauppoihin ensinkään. He näes tahtovat, että sulhasella olisi vähintäänkin kolme sataa sielua, mutta minulta kun vielä puuttuu melkein puolitoista sataa, niin…"
– "Älä valehtele, älä valehtele", huudahti Nosdrew jälleen.
– "No mutta nyt", sanoi Tshitshikov, "en valehdellut, en tuonkaan vertaa", ja hän näytti peukalollaan hyvin pienen osan sakarisormeaan.
– "Valehtelit vainenkin; vaikka pääni panen pölkylle".
– "No mutta kuules, tämä on liikaa. Mikäs minä sinun mielestäsi oikeastaan olenkaan? Miksikä minä juuri valehtelen?"
– "No kyllähän minä sinut tiedän: sinä olet suuri lurjus – salli minun sanoa se sinulle sulasta ystävyydestä. Jos minä olisin sinun päällikkösi, niin hirttäisin sinut ensimmäiseen puuhun".
Tämä puhe loukkasi Tshitshikow'ia. Jokainen, vähänkin karkea tahi säädyllisyyttä loukkaava, lause oli hänelle vastenmielistä. Hän ei edes suvainnut missään tapauksessa liian tuttavallista kohtelua, elleihän juuri erittäin korkeasaätyisten ihmisten puolelta. Niinpä hän nytkin oli kokonaan loukattu.
– "Hirttäisin, Jumal'avita, niinkin!" vakuutteli Nosdrew, "sen minä sanon sinulle suoraan; minä en tahdo sillä loukata sinua, minä sanon sen muutoin vaan, sulasta ystävyydestä".
– "Määränsä on kaikella", lausui Tshitshikow arvokkaisuudella, "jos sinun tekee mielesi loistaa tuommoisilla puheilla, niin mene hollitupaan", ja lisäsi sitten: "ellet tahdo antaa ilmaiseksi, niin myö".
– "Vai myö vainen? Tunnenhan minä sinut, roistohan sinä olet, ethän sinä niistä kallista hintaa anna".
– "Kyll' olet hyvä sinäkin! Mitähän ne sinulle ovatkaan laatuansa, kultaa ja kalliita kiviä, vai?"
– "No niin, tiesinhän minä, mikä sinä olet".
– "No mutta kuules, veli hyvä, niinhän sinä olet kuin mikä Juutalainen! Saisit antaa ne minulle ilman mitään".
– "Kuules nyt, todistaakseni sinulle, ett'en minä ole mikään visukinttu, niin minä en ota sinulta niistä yhtään mitään. Osta minulta vaan ori, niin saat ne kaupanpäällisiksi".
– "Hyväinen aika, mitäs minä oriilla teen?" sanoi Tshitshikow, todellakin hämmästyen moisesta ehdotuksesta.
– "Mitäkö teet? No mutta minähän maksoin siitä kymmenentuhatta ja sinä saat sen neljästä".
– "Mutta mitäs minä sillä teen? Eihän minulla ole hevoslaitosta".
– "Kuulehan toki – sinä et ymmärrä: – minä en vaadi tällä haavaa kuin kolmetuhatta ruplaa, loput maksat sittemmin".
– "Enkä tarvitse minä oritta. Olkoon omissa lämpösissään".
– "Osta sitten ruskea tamma".
– "Ei ole tarvis tammaakaan".
– "Tammasta ja harmaasta hevosesta, jonka sinä näit minulla, otan minä sinulta kaksituhatta ruplaa".
– "Enkä tarvitse minä hevosia".
– "Saat myödä ne: ensimmäisillä markkinoilla saat niistä kolminkertaisen hinnan".
– "Myö sitten itse heposi, koska olet vakuutettu niin suuresta voitosta".
– "Tiedän kyllä voittavani, mutta minä tahtoisin, että sinäkin voittaisit".
Tshitshikow kiitti suosiosta ja kieltäysi jyrkästi sekä harmaasta hevosesta että ruskeasta tammasta.
– "Osta sitten koiria. Minä myön sinulle parin – ihan pintaa karmii. Saat karhukoiran, viikset huulissa, karvat seisovat kuin harjakset; kylkiluut tiedäs niin kuperat, ett'ei sitä ihmisjärki voi käsittää; käpälä noin yhtenä myttynä vaan; kun juoksee, niin ei maahankaan kajoo".
– "Ja mitäs minä tekisin koirilla? Enhän minä ole metsämies".
– "Niin mutta minä tahtoisin, että sinullakin olisi koiria. Kuules, jos et tahdo ostaa koiria, niin osta minulta kanto-urut. Urut ovat aivan erinomaiset. Itse maksoin minä niistä – niin totta kuin minä olen rehellinen mies – itse maksoin niistä puolitoista tuhatta ruplaa, mutta sinä saat ne 900: lla".
– "Ja mitä minä tekisin semmoisilla? Enhän minä ole mikään musikantti Saksanmaalta, jotta lähtisin mieroa kiertämään urut niskassa".
– "No eihän nämä ole semmoisia, joita Saksalaiset kantavat. Nämä ovat oikeat urut. Tulehan katsomaan! Punapuusta kaikki tyyni. Tulepas katsomaan vielä kerta!"
Ja Nosdrew tarttui Tshitshikow'in käteen, rupesi hinaamaan häntä toiseen huoneesen, ja vaikka toinen ponnisti jalkansa lattiata vastaan ja vakuutteli jo tietävänsä, minkälainen tämä kapine oli, niin täytyi hänen vaan kuin täytyikin kuulla vielä kerran, millä muotoa Marlborough sotaan läksi.
– "Kosk'et osta rahalla, niin kuulepas: saat minulta urut ja kaikki kuolleet sielut, mitä minulla on, kun annat minulle omat vaunusi ja kolmesataa ruplaa väliä".
– "No kas niin! Missäs minä itse sitten ajan?"
– "Saat minulta toiset vaunut; tulepas vajaan, niin saat nähdä ne! Kun maalautat ne uudestaan, niin niistä tulee aivan erinomaisen somat vaunut".
– "Tuotapas nyt hitto riivaa!" arveli Tshitshikow itsekseen ja päätti, käyköön miten hyvänsä, luopua kaikista vaunuista ja kanto-uruista ja kaikenlaatuisista koirista, vaikkapa olisivatkin olleet niillä kylkiluut niin kuperat, ett'ei sitä ihmisjärki voi käsittää, ja käpälät vaikka kuinka mytyssä.
– "No mutta kaikkihan minä annan, vaunut, urut ja kuolleet sielut".
– "En huoli", sanoi Tshitshikow vielä kerran.
– "Miks'et huoli?"
– "Siksi vaan, ett'en huoli, siinä kaikki; en huoli".
– "Tuommoista miestä! Ei maar, näen mä, sinun kanssasi saata puhella niinkuin hyväin toverien ja ystävien kesken on tapana … tuommoinen tosiaankin… Heti kohta näkee, että sinä olet kavala mies".
– "No mutta, pidätkö sinä minua hulluna, vai mitä? Ajattelehan itse: mitäs minä teen semmoisilla esineillä, jotka ovat ihan tarpeettomia minulle?"
– "Älä tuossa lörpötä! Nyt tunnen sinut kokonaan. Semmoinen himp-hamppu! Mutta kuules nyt, heilautetaanpa pikku pankki! Minä panen kortille kaikki kuolleet sielut ja urut kanssa".
– "Ruveta kortteja lyömään on samaa kuin antautua epätietoisuuden vaaraan", puheli Tshitshikow, vilaisten sillä välin salavihkaa kortteihin, joita Nosdrew piti käsissään. Molemmat ostopakat näyttivät hänestä väärennetyiltä eikä ollut korttien selkäkään yhtään luotettavan näköinen.
– "Kuinka niin: epätietoisuuden vaaraan?" sanoi Nosdrew. "Ei ole mitään epätietoisuutta! Jos vaan onni on sinun puolellasi, niin saatat voittaa aivan piruja. Kas, kas vaan! Sepä onni totta maar!" puheli hän, ruveten jauhamaan, yllyttääkseen toista. "Sepä onni! Sepä onni! Katsos, noin potkiikin vaan! Kas tuossa se helkkunan yhdeksikkö, jolla menetin kaikki! Kyllä minä tunsin, että se pettää, mutta silmät vaan ummistin: petä nyt, arvelin, petä nyt, perhana!"
Nosdrew'in tätä puhuessa toi Polykarpus sisään pullon. Mutta Tshitshikow kieltäytyi jyrkästi sekä juomasta että pelaamasta.
– "Miks'etkäs sinä tahdo pelata?"
– "Ei ole halua, siksi vaan. Enkä minä, suoraan sanoen, ole ensinkään halukas kortin lyöntiin".
– "Miks'et ole halukas?"
Tshitshikow kohotti olkapäitään ja virkkoi: "Siksi, ett'en ole".
– "Räpäle sinä olet!"
– "Mitäs tehdä? Semmoiseksi Jumala loi".
– "Ämmä sinä olet, suoraan sanoen. Luulin minä sinua ensin jo kunnonkin mieheksi, mutta sinä et ymmärrä hienoa kohtelua ensinkään. Sinun kanssasi ei saata puhua niinkuin likeisen ystävän kanssa … ei sinussa ole suoruutta ei vilpittömyyttä! Sobakevitsh sinä olet, lurjus sinä olet!"
– "No mutta miksikäs sinä minua torut? Olenko minä syypää siihen, ett'en ole kortin-lyöjä? Myö minulle pelkät sielut, koska kerran olet semmoinen, ett'es henno mokomasta moskasta muutoin luopua".
– "Hittoja sinä saat! Olin jo antaa ne sinulle ilmaiseksi, mutta nyt et vaan saa niitä! En anna, en koko maailman aarteistakaan. Senkin petturi! Nokinoukka! En tahdo tästä puolin tietää enkä tuntea sinua. Polykarpus, mene sanomaan tallirengille, ett'ei saa antaa hänen hevosilleen kauroja, syökööt pelkkiä heiniä".
Jälkimmäistä käskyä Tshitshikow ei ollut osannut odottaa millään muotoa.
– "Ettes olisi tullut näkyviinikään!" sanoi Nosdrew.
Tämmöisestä riitaantumisesta huolimatta söivät isäntä ja vieras kumminkin illallista yhdessä, vaikkei tällä kertaa ollut pöydällä mitään oudonnimisiä viinejä. Siinä seista törrötti yksi ainoa pullo jotakin kyprolaista, joka oli, niinkuin sanotaan, hapanta kuin mäski. Illallisen jälkeen saattoi Nosdrew vieraansa sivuhuoneesen, jonne hänelle oli laitettu sija, ja sanoi:
– "Tuoss' on sija sulle! En sano edes hyvää yötäkään".
Tshitshikow jäi yksikseen ja oli sangen pahalla tuulella. Hän oli suutuksissaan omaan itseensä, torui itseänsä, miksi hän muka oli tullutkaan tänne ja kuluttanut aikaansa turhaan. Vaan vielä enemmän torui hän itseänsä siitä, että oli hänen kanssaan ensinkään ottanut asian puheeksi, menetellyt varomattomasti, niinkuin lapsi, niinkuin pöllö, sillä asia ei ollut ensinkään sitä laatua, että sen saattaisi uskoa Nosdrew'in kaltaiselle miehelle… "Nosdrew on joutava mies, Nosdrew saattaa päästää valheita, lisätä sitä ja tätä, panna liikkeelle hiis ties mitä kaikkia; siitä nousee juoruja. Hullua se oli sentään! Oli minua aika pöllö!" Niin hän puheli itselleen. Yön makasi hän varsin huonosti. Oli näet pieniä semmoisia hassun rohkeita hyönteisiä, jotka purivat häntä niin turkaisen kipeästi, että hän aina kouransa täydeltä raapasi pistoksen saanutta paikkaa, tiuskaten: "Menkää hiiteen ja viekää Nosdrew mukananne!"
Aamulla hän heräsi ani varahin. Ensi työkseen pani hän päälleen aamunutun ja veti saappaat jalkaansa ja meni talliin, jossa käski Selifan'in valjastaa heti kohta hevoset. Palatessaan pihan poikki kohtasi hän Nosdrew'in, joka oli myöskin aamunutussa, piippu hampaissa.
Nosdrew tervehti häntä ystävällisesti ja kysyi, kuinka toinen oli maannut.
– "Tuossahan meni", vastasi Tshitshikow kuivasti.
– "Mutta minä", puhui Nosdrew, "näin, veikkonen, semmoista roskaa unissani, ett'ei sitä kehtaa kertoakaan. Ajatteles, minä näin unta, että minua piestiin, oikein totta! Ja arvaas, kuka mua pieksi? Et arvaa, vaikka mikä olisi! Staabin ratsumestari Potselujew ja Kuvshinnikow".
– "Niin", arveli Tshitshikow itsekseen, "hyvä olisi, jos saisit pieksijäiset valveillasi".
– "Pieksivät, peiakkaat, ja niin kipeästi kuin pieksivätkin! Heräsin ja syyhyttipä kuin syyhyttikin. Kirput häijyt kaiketikin. Mene sinä nyt pukeumaan; minä tulen kohta luoksesi. Pitää ensin haukkua voudin lurjusta".
Tshitshikow meni kamariinsa peseymään ja pukeutumaan. Ruokasaliin tultuansa, hän näki jo pöydällä teeneuvot ja rommipullon. Huoneessa näkyi eilisten päivällisten ja illallisen jälkiä. Lattiata ei oltu nähtävästi yritettykään la'aista. Lattialla oli leivän kuoria; tupakan poroa oli pöytäliinallakin. Pian tuli isäntäkin sinne. Aamunutun alla ei hänellä ollut muuta kuin avonainen, pörhöinen rinta. Piippu kädessä ja harppien teekupistansa – semmoisena hän oli erittäin hyvä malli maalaajalle, joka ei surmakseenkaan siedä sileiksi siveltyjä ja käherrettyjä herrasmiehiä, jommoisia näkee parturien kilvillä.
– "No mitäs arvelet?" kysäsi Nosdrew, oltuaan hetkisen ääneti. "Etkö tahdo pelata sieluista?"
– "Johan minä, veikkonen, olen sanonut, ett'en minä pelaa. Jos myöt, niin ostan kernaasti".
– "Enkä myö; se ei ole sopivata ystävysten kesken. En minä ole mikään kitupiikki. Toista on, jos pistetään pikku pankiksi. Pistetään kertanen vaan!"
– "En; johan minä olen sanonut".
– "Entäs vaihtokauppa?"
– "Ei!"
– "No kuulepas; pelataanpas lautaa. Jos voitat, niin sielut ovat sinun kaikki tyyni. Minulla on paljo semmoisia, jotka pitää pyhkiä pois henkiluetteloista. Polykarpus, tuopas tänne nappulalauta!"
– "Turha vaiva, minä en rupea pelaamaan".
– "No mutta eihän tämä ole kortin lyöntiä; ei tässä saata olla mitään uhkaa eikä vääryyttä; taito tässä yksin tulee kysymykseen. Ja sanonpa sulle ennaltakin, ett'en minä ensinkään osaa pelata; sinun pitää antaa minulle jotakin etukäteen".
– "Mitäpäs jos sentään", arveli Tshitshikow itseksensä, "mitäpäs jos koettaisin? Ennen vanhaan olin minä jommoinenkin lautaa pelaamaan, ja vaikeaksi käy hänen ruveta tässä konstejansa koettamaan".
– "Olkoon menneeksi, pannaan lautaa".
– "Ja sielut käyvät sadasta ruplasta, niinhän?"
– "Miksikä niin? Onhan sitä viidessäkinkymmenessä".
– "No ei tuota viitsi viittäkymmentä panna peliinkään. Olkoon sata, niin minä liitän vielä jonkun keskinkertaisen pennun tahi kultaisen sinetin kellonperiisi".
– "Olkoon menneeksi", sanoi Tshitshikow.
– "Kuinka paljon minä saan etukäteen?" kysyi Nosdrew.
– "Mistä hyvästä? Et mit'ikään".
– "Minun pitää kumminkin saada kaksi ensimmäistä siirtoa".
– "Eikö mitä; huonosti minäkin pelaan".
– "Kyllä minä sinun huonoutesi tiedän", sanoi Nosdrew, siirtäen nappulaa.
– "Enpä ole minä pitkään aikaan ottanut nappulaa käteeni", virkkoi Tshitshikow, siirtäen hänkin nappulata.
– "Kyllä minä sinun huonoutesi tiedän", puhui Nosdrew, siirtäen toista.
– "Enpä ole minä pitkään aikaan ottanut nappulaa käteeni", haasteli Tshitshikow, liikuttaen nappulata eteenpäin.
– "Kyllä minä sinun huonoutesi tiedän", puheli Nosdrew, liikuttaen hänkin nappulata, ja samalla siirtäen nuttunsa hihalla toisenkin nappulan.
– "Enpä ole minä pitkään… Ehei, veikkonen, mitäs tuo on? Lykkääpäs se vaan takaisin!" sanoi Tshitshikow.
– "Mikä niin?"
– "Tuo nappula tuosta", sanoi Tshitshikow ja näki samassa melkein nenänsä alla toisenkin nappulan, joka näkyi pyrkivän herraksi. Mistä se oli ilmautunut, sen tietäkööt taivahiset.
– "Ei", sanoi Tshitshikow, nousten pöydän äärestä, "sinun kanssasi on mahdoton pelata! Ei tuolla tavoin käy liikutteleminen kolmea nappulaa yht'aikaa".
– "Miksipä kolme? Se oli erehdystä. Se siirtyi vahingoissa sijaltaan; kyllä minä sen panen takaisin, panen".
– "Mistäs tuo toinen on kotoisin?"
– "Mikä toinen?"
– "Tuo juuri tuossa, joka pyrkii herraksi".
– "No johan sinä nyt! Etkös sinä muista!"
– "Älä, veikkonen! Minä olen lukenut jok'ainoan siirron ja muistan kaikki tyyni. Sinä olet vastikään asettanut sen tuohon. Tuossa sen sija oikeastaan on!"
– "Mitenkä, missä?" virkkoi Nosdrew punehtuen. "Vai sinä rupeat tässä keksimään!"
– "Sinäpä tässä juuri keksit, mutta keksit huonosti".
– "Mikäs minä sitten olen sinun mielestäsi?" sanoi Nosdrew. "Olenko minä tehnyt vääryyttä?"
– "Et sinä ole mielestäni sitä etkä tätä, mutta se vaan on varma, ett'en minä sinun kanssasi enää rupea pelaamaan milloinkaan".
– "Sinä et saata kieltäytyä pelistä", puhui Nosdrew, kiivastuen, "peli on alotettu".
– "Saatan kyllä, sillä sinä et pelaa, niinkuin kunniallisen ihmisen tulee".
– "Sen sinä valehtelet".
– "Itse sinä valehtelet".
– "Minä en ole tehnyt vääryyttä; sinä et saata kieltäytyä; sinun pitää lopettaa peli".
– "Ei tule mitään", virkkoi Tshitshikow tyynesti ja astuttuaan laudan ääreen sekoitti nappulat.
Nosdrew vimmastui ja astui Tshitshikow'ia niin lähelle, että toinen peräytyi pari askelta.
– "Minä pakoitan sinut pelaamaan! Sinä sekoitit nappulat, vaan ei se mitään tee, minä muistan kaikki siirrot. Minä asetan ne jälleen paikoilleen".
– "Älä asettelekaan; min' en rupea pelaamaan sinun kanssasi".
– "Vai et rupea vainen?"
– "Näethän sen itse, että sinun kanssasi on aivan mahdoton pelata?"
– "Ei, mutta sano suoraan, etkö tahdo pelata?" puhui Nosdrew, tullen yhä lähemmäksi.
– "En tahdo!" sanoi Tshitshikow, nostaen kumminkin varmemmaksi vakuudeksi molemmat kädet kasvojensa suojaksi, sillä leikki alkoi kuin alkoikin käydä tuimaksi. Tämä varovaisuus olikin aivan tarpeen, sillä Nosdrew heilautti jo kätensä ja pianpa olisi toinen meidän sankarimme pulleista ja verevistä poskista tahrautunut kulumattomalla häväistyksellä, mutta hänpä, taitavasti välttäen iskun, tarttui Nosdrew'in tappelunhimoisiin käsiin ja piti niitä lujasti kiinni.
– "Polykarpus! Paavo!" huusi Nosdrew vimmoissaan, koetellen reuhdaista itseänsä irti.
Nämä sanat kuultuansa Tshitshikow huomasi, ett'ei hänen sovi tehdä palvelijoita tämmöisen kohtauksen todistajiksi, ja kun hän lisäksi tunsi turhaksi pidellä Nosdrew'ia kauemmin, niin päästi hän hänet irti.
– "Vai et sinä tahdo lopettaa peliä?" huusi Nosdrew. "Vastaa suoraan".
– "Se on aivan mahdotonta", sanoi Tshitshikow ja vilkaisi akkunasta ulos; hänen hevosensa olivat valjaissa. Selifan näkyi vaan odottelevan käskyä, milloin saisi ajaa vaunut kuistin eteen; mutta huoneesta oli mahdoton päästä ulos, sillä oven suussa seisoi kaksi tukevaa tolvanaa.
– "Vai et sinä tahdo lopettaa peliä?" toisti Nosdrew, kasvot hehkuen kuin tulessa.
– "Jos sinä pelaisit kuin rehellinen mies; mutta nyt en voi".
– "Vai niin, et sä voi, sen roisto? Vai et voi, kun näit rupeavasi joutumaan tappiolle. Lyökää häntä!" huusi hän hurjana Polykarpukselle ja Paavolle ja sieppasi itse tammisen piipunvarren. Tshitshikow kävi kalmanvaaleaksi. Hän yritti sanoa jotakin, mutta tunsi huultensa liikkuvan, ääntä saamatta.
– "Lyökää häntä!" kiljui Nosdrew, työntäytyen eteenpäin, tamminen piipunvarsi kädessä, kuumeissaan, hiessään, niinkuin olisi tehnyt rynnäkköä valloittamatonta linnaa vastaan.
– "Lyökää häntä!" huusi hän ankaralla äänellä, niinkuin huutaa huimapäinen luutnantti komppanialleen aikana ankaran rynnäkön: "Eteenpäin, pojat!" ja semmoisen on maineen saanut tämän luutnantin hurja urhoollisuus, että on annettu nimenomainen käsky pidellä miestä käsistä kiinni, kun on paikat kovin kuumat. Mutta sotainen vimma on hänet jo valloittanut, kuohahti kerran vaan ja kiehahti kaikki hänen päässään; Suvorow se hänen silmissään kuvautuu, suuri on nyt hänen tehtävänsä urostyö. "Eteenpäin, pojat!" huutaa hän, rientäen eteenpäin; eikä ajattele hän haittaavansa täten jo ennalta tehtyä rynnäkön suunnitelmaa, eikä ajattele hän, että miljonia pyssyn piippuja on pistelty ampumareikiin linnan seinissä, valloittamattomissa ja pilvihin kohoavissa, eikä ajattele hän, että häviää hänen voimaton komppaniansa, haihtuu kuni tuhka tuuleen, eikä ajattele hän, että jo vinkuu kovan onnen luoti, valmiina sulkemaan hänen kiljuvan kulkkunsa.
Vaan jos Nosdrew oli kuin linnaa vastaan ryntäävä, huima, mieletön luutnantti, niin linna, jota vastaan hän ryntäsi, ei ollut ensinkään valloittamattoman näköinen. Päin vastoin, linna pelkäsi niin armottomasti, että "sielu oli paennut kantapäihin saakka". Jo olivat Nosdrew'in palvelijat temmanneet hänen käsistänsä tuolin, jonka hän oli siepannut puolustus-aseeksensa, jo ummisti hän silmänsä, puoli-kuolleena pelosta, valmiina maistamaan ystävänsä tsherkessiläistä piipunvartta, ja ties miten hänen tässä olisi saattanut käydäkään, mutta onnen kohtalot ne olivat päättäneet pelastaa sankarimme kyljet ja hartiat ja kaikki hyvin hoidetut osat.