Tehtyään tehtävänsä, mitä kuvernörin rouvaan tulee, kävivät rouvat miesten puolueen kimppuun, koettaen saada heitä puolellensa ja vakuuttaen, että kuolleet sielut ovat pelkkä veruke ja keksitty siinä tarkoituksessa vaan, ett'ei syntyisi epäluuloa ja että siten saisi ryöstö-yrityksen paremmin toimeen. Moni mies kääntyikin ja liittyi heihin, vaikka saikin kuulla kovin pahoja sättimisiä tovereiltansa, jotka toruivat heitä ämmiksi ja hameiksi, ja nämä tämmöiset nimethän ovat, niinkuin tiedetään, kovin loukkaavia miehiselle miehelle.
Mutta vaikka miehet kuinka olisivat varustelleet ja vastustelleet, niin ei heidän leirissänsä ollut sittenkään sitä järjestystä kuin naisten puolueessa. Kaikki oli heissä kovaa, veistämätöntä, hankalata, epäsointuista, rumaa; päässä oli kaikki sekaisin, mullin mallin, ajatukset ylös alaisin – sanalla sanoen, selvästi ilmaantui kaikessa karkea, raskas luonto, josta ei ole toimellisuuteen eikä sydämmellisiin vakuutuksiin, heikko-uskoinen, laiska, täynnä alituisia epäilyksiä ja ainaista pelkoa. Heidän mielestään tämä oli joutavaa puhetta; kuvernörin tyttären ryöstäminen on oikeastaan husarien asia eikä mikään sivilitoimi. Semmoista tekoa Tshitshikow ei tee, arvelivat he, ämmät valehtelevat, ja ämmä se on kuin säkki: sitä siinä on, mitä siihen pannaan. Tähdellisin seikka oli tässä kohden heistä kuolleet sielut. Hitto ties, mitä nämä kuolleet sielut oikeastaan olivat, mutta jotakin ilkeätä ja rumaa niissä vaan on. Miksikä miesten mielestä niissä oli ilkeätä ja rumaa, sen saamme tietää heti kohta.
Lääniin oli määrätty uusi kenralikuvernöri, ja tämmöinen tapaus saattaa, niinkuin tietty on, virkamiehet levottomaan tilaan: siinä tulee sanomiset ja moitteet ja nuhteet ja viralliset pöllytykset, joilla uuden päällikön on tapana kestitä alamaisiansa virkamiehiä. "Mitähän", ajattelevat virkamiehet, "jos hän saa kuulla muutoin vaan, että heidän kaupungissaan käy tuommoisia joutavia huhuja, niin jo siitäkin saattaa tulla semmoinen löylytys, että älä Herra saata." Lääkintätoimen inspehtori kalpeni äkkiä; hänen päähänsä iski taivas ties mitä: eiköhän vaan kuolleilla sieluilla tarkoiteta semmoisia sairaita, joita oli joukottain kuollut lasareteissa ja muualla lavantautiin, jonka poistamiseksi ja estämiseksi ei oltu ryhdytty tarpeenmukaisiin keinoihin? Eiköhän Tshitshikow vaan olekin kenralikuvernörin kanslian virkamies, joka on tullut tänne salaista tutkintoa pitämään. Hän puhui tästä asiasta presidentille. Presidentti vastasi: "mitä turhia!" mutta äkistipä hänkin kalpeni, kysäisten itseltään: mitähän jos Tshitshikow'in ostamat talonpojat todellakin ovat kuolleita? Ja hän on sallinut tehdä kauppakirjat semmoisista, onpa vielä ollut Pljushkin'in asiamiehenä – annas että tämä tulee kenralikuvernörin kuuluviin, mitenkä silloin käy? Hän mainitsi tästä yhdelle ja toiselle, ja pianpa kalpenivat yksi ja toinen: pelko tarttuu pahemmin kuin rutto. Jokainen sai itsessään ilmi senkaltaisia syntejä, joita ei edes ollutkaan. Kuolleet sielut – tämä sana rupesi nyt kajahtelemaan niin epämääräisesti, että ruvettiin epäilemään tämmöisiäkin: eiköhän vaan sillä jollakin tavoin tarkoiteta eräitä kiiruimmiten haudatuita ruumiita kahden äskettäin tapahtuneen seikan jälkeen?
Ensimmäinen seikka oli sattunut eräille Solvitshegod'in kauppiaille, jotka olivat tulleet kaupunkiin markkinoille ja markkinain jälkeen pitäneet pidot tuttavillensa, Ustj-Sisolsk'in kauppamiehille. Pidot olivat venäläiseen tapaan, saksalaisilla lisävehkeillä: limonadeilla ja punsseilla ja balsameilla y.m. Pidot päättyivät, niinkuin tavallista on, tappelulla. Solvitshegod'ilaiset löivät siinä kuolijaaksi muutaman Ustj-Sisolsk'in miehen, vaikka olivat itsekin saaneet kylkeen ja niskaan ja nivusiin tuimia iskuja, jotka todistivat tavatonta nyrkkien suuruutta vainajilla. Yksi voittajista oli saanut semmoisen kolauksen, ett'ei hänelle, tappelijain omain sanojen mukaan, jäänyt nenänpuolta ensinkään naamaan. Tekonsa kauppiaat kyllä tunnustivat, selittäen olleensa vähän vallattomia. Kerrottiin sitä semmoistakin, että he tunnustukseensa olivat liittäneet neljäsataa ruplaa mieheen, mutta kovinhan oli asia himmeä. Tiedustelut ja tutkimukset osoittivat, että Ustj-Sisolsk'in miehet olivat kuolleet häkään, ja semmoisina heidät haudattiinkin.
Toinen äskettäin tapahtunut seikka oli seuraava. Kruunun talonpojat Kirppukin kylästä olivat yksissä neuvoin kruunun talonpoikain kanssa Borovkin kylästä, jota myös Sadirailovaksi sanotaan, murhanneet muka maapolisin, se on lautamiehen Drobjashkin'in, siitä syystä, että maapolisi, se on lautamies Drobjashkin, oli jo ruvennut liian usein käymään heidän kylässänsä, ja tämä on yhtä pahaa kuin rutto ja lavantauti. Maapolisin kuljeksimisiin siellä oli muka ollut syynä jonkunlaiset sydämmelliset heikkoudet, joilla hän vaivasi kylän naisväkeä. Varmaa selkoa ei kumminkaan saatu, vaikka talonpojat sanoivat suoraa päätä ajaneensa kerran maapolisin niskapäästä pellolle. Kyllähän se on totta, että maapolisi oli rangaistuksen alainen sydämmellisten heikkouksiensa tähden, mutta eipä talonpojillakaan Kirppulan ja Sadirailovan kylästä ollut lupaa omankäden oikeuteen, jos nimittäin he tosiaankin olivat olleet murhassa osallisia. Mutta asiahan oli himmeä, maapolisi löydettiin maantieltä, maapolisin nuttu oli rikki ja repaleissa, kasvoja taas ei voinut tunteakaan. Juttu kierteli oikeudesta oikeuteen, kunnes viimein tuli ylioikeuteen, jossa ensin hiljaisuudessa harkittiin asiata tällä tavoin: siihen nähden ja kosk'ei tiettyä ole, kuka talonpojista nimenomaan oli murhaan osallinen ja yhteensä on heitä iso joukko; ja koska Drobjashkin on jo kuollut eikä hänelle niin muodoin saata mitään hyötyä olla, vaikka hän jutun voittaisikin, vaan talonpojat sitä vastoin ovat hengissä, jotenka heille on erinomaisen tärkeätä, jos asia päättyy heidän eduksensa, niin tehtiin Oikeudessa vihdoin tänkaltainen päätös: lautamies Drobjashkin on ollut itse syypää, koska hän on väärällä tavalla ahdistanut talonpoikia ei ainoastaan Kirppulan vaan myöskin Sadirailovan kylässä; mitä taasen hänen kuolemaansa tulee, niin kuoli hän rekeensä paluumatkallansa halvauksesta.
Nämä asiat oli niin muodoin, kuten näkyy, sangen taitavasti ajettu, mutta virkamiehet alkoivat sittenkin, ties mistä syystä, arvella, että puhe nyt onkin juuri näistä kuolleista sieluista. Ja sattuipa näet niinkuin synniksi vielä toinenkin asia. Juuri siihen aikaan, kuin herrat virkamiehet olivat pulmallisessa tilassa, tuli kuvernörille yht'aikaa kaksi paperia. Toisessa niistä oli sanottu, että sen mukaan kuin asiasta on ilmoituksia tullut ja tietoja saatu, oleskelee heidän läänissänsä väärän rahan tekijä, käyttäen milloin mitäkin nimeä, ja että viipymättä ryhdyttäisiin ankarimpiin toimiin pahantekijän ilmisaamiseksi. Toinen paperi oli tullut läheisen läänin kuvernöriltä, joka siinä ilmoittaa, että hänen läänissänsä oli päässyt muuan rosvo karkuun Oikeuden käsistä, ja että jos tässä toisessa läänissä ilmaantuisi epäluulon alainen, kirjaton ja passiton mies, niin oli hän viipymättä otettava kiinni. Nämät kaksi paperia tekivät nyt sen, että ihmiset olivat kuin puulla päähän lyötyjä. Entiset arvelut ja luulot menivät nyt kaikki mullin mallin. Tässä tietysti ei saattanut millään muotoa otaksua, että asia rahtuakaan koskisi Tshitshikow'ia; mutta kumminkin, kun jokainen kohdastansa oikein arveli ja ajatteli, kun heille johtui mieleen, ett'eiväthän he vielä tiedä, mikä mies Tshitshikow oikeastaan onkaan, että hän oli aina jotenkin epäselvästi puhunut omasta itsestään, sanoen kyllä kärsineensä palveluksessa vääryyttä totuuden tähden, vaan tämähän kaikki oli ollut niin himmeätä; ja kun he muistivat hänen lausuneen sinnekin päin, että hänellä oli ollut vihamiehiä, jotka olivat uhanneet hänen henkeänsäkin, niin vaipuivat he entistä syvemmälle ajatuksiinsa. Hänen henkensä oli niin muodoin vaarassa, häntä niin muodoin vainottiin, hän oli niin muodoin tehnyt jotakin; – mikähän hän oikeastaan on miehiänsä? Väärän rahan tekijä hän tietysti ei ole, rosvo sitäkin vähemmin, – ulkomuotokin on miehellä niin hyvänsävyinen, mutta kuitenkin kaikitenkin – mikäs hän oikeastaan on? Ja niinpä herrat virkamiehet panivat nyt vasta eteensä kysymyksen, mikä heidän olisi pitänyt panna jo alusta pitäin, se on: kertomuksemme ensimmäisessä luvussa. Päätettiin tiedustella vielä niiltä, joilta talonpoikia oli ostettu, jotta saataisiin ainakin selville, minkälaisia kauppoja hän oli tehnyt ja mitä nuo kuolleet sielut oikeastaan tietävät, ja eikö hän ole kellenkään virkkanut, vaikka vahingoissa, vaikka vaan osapuille, mikä hänen tarkoituksensa on, ja eikö hän ole kellenkään ilmaissut, mikä hän on.
Ensinnäkin käännyttiin Korobotshkan puoleen, mutta siitä kaivosta ei suuria ammennettu: Tshitshikow oli ostanut viidellätoista ruplalla, ja linnun höyheniä hän ostelee myös, ja lupasi ostaa paljon kaikenlaista, kruunulle hän ostelee talia, ja siitä syystä hän varmaankin on veijari, sillä kerran ennenkin oli liikkunut semmoinen mies, joka oli ostellut linnun höyheniä ja hankkinut kruunulle talia, mutta oli petkuttanut kaikki tyyni ja veijannut provastin rouvalta toista sataa ruplaa. Muuta Korobotshka ei osannut ilmoittaa, toistelihan vaan yhtä ja samaa. Virkamiehet huomasivat vaan, että Korobotshka oli tyhmä ämmä. – Manilow vastasi olevansa valmis milloin hyvänsä takaamaan Pavel Ivanovitsh'in ja lausui hänestä kaikkein kauniimpia sanoja, liittäen vielä, silmät ummessa, muutamia mietteitä ystävyydestä. Nämä mietteet tietysti ilmaisivat tyydyttävällä tavalla hänen hellän sydämmensä liikutukset, vaan asialle ei niistä lähtenyt selkoa ensinkään. – Sobakevitsh vastasi, että Tshitshikow on hänen mielestänsä kelpo mies ja sanoi myöneensä hänelle aivan valikoitua ja kaikin puolin elävätä väkeä; vaan mitä vast'edes saattaa tapahtua, sitä hän ei mene takaamaan; jos väki kuolee matkan vaivoihin siirtymisen aikana, niin syy ei ole hänen, se on kaikki Jumalan kädessä; ja mitä taas lavantauteihin ja ruttoihin tulee, niin niitähän on yltäkyllin, ja onhan ollut esimerkkejä, että kokonaisia kyliä on kuollut sukupuuttoon.
Herrat virkamiehet päättivät vielä käyttää erästä keinoa, ei aivan kaunistakaan, vaan jota kumminkin joskus noin syrjässä käytetään, tiedustella nimittäin palvelijain kautta Tshitshikow'in palvelusväeltä, tietäisivätkö he jotakin tarkempaa sanoa herransa entisestä elämästä, vaan sanottavia uutisia ei saatu siltäkään puolen. Pekosta ei lähtenyt muuta kuin tavallinen umpea haju; Selifan taas ilmoitti herransa "palvelleen keisaria ja olleen ennen tullivirkamiehenä", eikä muuta mitään. Näillä ihmisillä on hyvin omituinen tapa: jos häneltä suoraan kysyt jotakin asiata, niin ei hän milloinkaan muista kaikkea, usein vastaa niinkin, ett'ei tiedä mitään; mutta kysypäs häneltä jotakin muuta, niin siihen hän sen sovittaakin, kertoopa vielä kaikki semmoiset pikku seikat, joita et tahtoisi tietääkään. Kaikista virkamiesten tiedustelemisista ei lähtenyt muuta selkoa kuin se, ett'eivät he suinkaan tiedä varmaan, mikä Tshitshikow on, vaan että Tshitshikow'in kumminkin pitää olla jotakin, ihan varmaan. He päättivät viimein keskustella asiasta lopullisesti, sopiaksensa ainakin siitä, mitä heidän on tekeminen ja mihin toimiin ryhtyminen ja mimmoinen mies hän oikein on: sellainenko, joka olisi otettava epäluulon alaisena kiinni vai sellainenko, joka saattaa ottaa kiinni heidät itsensä epäluulon-alaisina. Tätä varten oli määrä kokoontua polisimestarin luokse, joka, kuten lukija jo tietää, oli kaupungin isä ja hyväntekijä.
X LUKU
Kokoonnuttuansa polisimestarin luokse, joka, kuten lukija jo tietää, oli kaupungin isä ja hyväntekijä, saivat virkamiehet syytä huomauttaa toisillensa, että he olivat oikein laihtuneet kaikista näistä huolista ja puuhista. Ja tosiaankin, uusi kenralikuvernöri ja nämä vasta tulleet tärkeät paperit ja nämä kummalliset huhut, – kaikki tämä oli painanut nähtävät jäljet heidän kasvoihinsa, ja monenkin frakki oli ilmeisesti tullut väljemmäksi. Kaikki oli antanut perää: presidentti oli laihtunut, lääkintätoimen inspehtori oli laihtunut, prokuratori oli laihtunut, ja muuan Semen Ivanovitsh, jota ei milloinkaan sanottu sukunimeltään ja jolla oli etusormessa kantasormus, jota hänen oli tapa antaa katseltavaksi naisväelle, – hänkin oli laihtunut. Tosin oli, niinkuin ainakin, joukossa joitakuita rohkeitakin, jotka eivät heti neuvottomiksi nuutuneet, vaan niitä oli hyvin vähän. Postimestari oli ainoa, joka ei ollut muuttunut aina tasaisessa luonteessansa. Tämmöisissä tapauksissa puheli hän tavallisesti näin:
– "Kyllä minä teidät tunnen, herrat kenralikuvernörit! Teitä ennättää muuttua kolmet ja neljät, mutta minäpä, niin sanoakseni, olen jo kolmekymmentä vuotta istunut sijallani".
Tähän muut virkamiehet vastailivat näin:
– "Hyvä sinun on puhua, sprechen sie deutsch, Ivan Andreitsh; sinulla on suorat toimet: ota vastaan ja lähetä menemään. Korkeintansa teet pienet tepposet siinä, että suljet postikonttorin tuntia aikaisemmin ja otat lisämaksun myöhästyneeltä kauppiaalta tahi lähetät semmoista, mitä ei sovi lähettää, – tuommoisessa toimessa pysyy ken hyvänsä viatonna. Mutta annas kun piru tottuu sun eteesi pyörähtelemään joka päivä, niin että vaikk'et tahtoisikaan ottaa lahjoja, niin hän vaan työntämällä työntää. Sinulla ei hätää hituakaan, sinulla on yksi ainoa poika, mutta entäs kun Praskovja Feodorovnassa on semmoinen siunaus, ett'ei vuotta kun ei uutta, milloin Prashkushka, milloin Petrushka, kyllä maar siinä toista veisajaisit".
Niin puhuivat virkamiehet, ja voipiko ihminen vastustaa pirun houkutuksia, se ei ole minun ratkaistavanani.
Tällä kertaa neuvotteluun kokouneilta puuttui ilmeisesti se välttämätön asia, jota tavallisessa puheessa sanotaan tolkuksi. Me emme yleensäkään ole luotu edustavia istuntoja varten. Kaikissa meidän kokouksissamme, alkaen talonpoikaiskunnan kokouksista kaikenmoisiin oppineisin ynnä muihin komiteoihin, vallitsee joltinenkin sekasotku, ellei niissä ole "päätä", joka johtaa muita. Vaikea on oikeastaan sanoa, kuinka tämä näin onkaan; kai me jo olemme semmoista väkeä. Ei meiltä onnistu muut kuin semmoiset neuvottelut, joissa keskustellaan kemuista ja päivällisistä, niinkuin klubeista ja huvilaitoksista saksalaiseen malliin. Mutta valmiita, valmiita me olemme aina vaikka mihin. Äkkiä, niinkuin tuulen tuiskauksessa, perustamme me armeliaisuuden seuroja ja kehoittavia seuroja ja ties mitä seuroja vielä. Tarkoitus on hyvä, mutta itse asiasta ei sittenkään tule mitään. Kukaties siihen on syynä sekin, että me tyydymme ensi alkuun ja luulemme, että sillä kaikki on tehtykin. Esimerkiksi: me päätämme perustaa hyväntekevän seuran köyhiä varten ja lahjoitamme siihen melkoisia summia. Tämänkaltaisen kiitettävän työn onneksi ja menestykseksi toimitamme me heti kohta päivälliset kaupungin etevimmille virkamiehille, ja niihin tietysti menee toinen puoli lahjoitettua summaa. Toisella puolella vuokrataan Toimikunnalle pulska huoneus, ja siihen lämmitys ja vahtimestarit ja kaikki. Köyhille ei sitten jää koko summasta muuta kuin puoli kuudetta ruplaa, ja siitäkin ovat toimikunnan jäsenet erimielisiä, jokainen kun tahtoisi tätä apurahaa jollekulle omalle sukulaiselleen.
Tämä nyt kokoontunut neuvottelu oli kumminkin toista laatua: tämän oli kutsunut kokoon välttämätön tarvis. Tässä ei ollut kysymys köyhistä eikä muista syrjäisistä; asia koski jokaista virkamiestä itseä, asia koski vaaraa, joka uhkasi kaikkia yhdellä lailla; – heidän täytyi siis vasten tahtoansakin liittyä lähemmäksi toisiansa ja olla yksimielisempiä. Mutta kuitenkin kaikitenkin ei siitä tullut sen hurskaampaa. Puhumattakaan erillaisista ajatuksista, joita löytyy kaikissa kokouksissa, ilmaantui tässä neuvottelevain mielipiteissä jotakin aivan käsittämätöntä epäröimistä. Yksi sanoi Tshitshikow'in olevan väärän rahan tekijän, mutta lisäsi sitten itse: "kukaties ei olekaan". Toinen vakuutti hänen olevan salaisen virkamiehen kenralikuvernörin kansliasta, mutta samassa jo liitti: "vaikka hittokos hänestä oikein selvän otti". Sitä arvelua, että hän olisi rosvo valevaatteissa, sitä pani vastaan joka mies; puhumattakaan hänen säveästä ulkomuodostansa, niin arvelivat kaikki, ei hänen puheessansakaan ole mitään sellaista, joka tietäisi rajuluontoista miestä.
Tällä välin oli postimestari seisonut hetken aikaa syvissä mietteissä, – lieneekö siihen syynä ollut joku aate, joka äkkiä oli häneen iskenyt vai mikä muu. Äkisti hän huudahti:
– "Tiedättenkös, hyvät herrat, kuka se on?" Hänen äänessään oli jotakin pintaa karmivaista, niin että kaikki kiljaisivat yht'aikaa:
– "No kuka?"
– "Se on, niin sanoakseni, se ei ole kukaan muu kuin kapteni Kopeikin!" Ja kun kaikki taas yht'aikaa olivat kysyneet, kuka kapteni Kopeikin on, vastasi postimestari: "Ettekös te sitten tiedä, kuka kapteni Kopeikin on?"
Kaikki vastasivat, ett'eivät he suinkaan tiedä, kuka kapteni Kopeikin on.
– "Kapteni Kopeikin", sanoi postimestari, raottaen nuuskarasiaansa ainoastaan puolilleen, pelosta, ett'ei joku naapureista pistäisi sinne sormiansa, joitten puhtauteen hänellä ei ollut liikaa luottamusta. "Kapteni Kopeikin", virkkoi hän sitten, nuuskattuansa, "mutta tosiaankin, jos nyt niinkuin kertoisi koko jutun, niin siitä tulisi jollekin kirjailijalle tuommoinen varsin hauska kertoelma".
Kaikki läsnäolijat sanoivat haluavansa kuulla koko jutun, josta tulisi jollekin kirjailijalle tuommoinen varsin hauska kertoelma.
Hän alkoi näin:
Kapteni Kopeikinin tarina.
Vuonna 1802, niin sanoakseni sodan jälkeen, tuotiin muitten haavoitettujen joukossa myöskin kapteni Kopeikin, huima poika, sukkela kuin hitto; oli istunut päävahdeissa; ja arestissa ja kokenut jo sitä sekä tätä. Krasnoinko tappelussa vai Leipzig'in, en tiedä, mutta niin se vaan, näettenkös, oli käynyt, että mieheltä jäi sinne käsi ja jalka. No niin, siihen aikaan ei vielä, minä tarkoitan, ett'ei siihen aikaan vielä ollut mitään semmoisia niinkuin toimenpiteitä haavoitettujen suhteen: tuommoinen invalidien pääoma näettenhän perustettiin niin sanoakseni vasta myöhemmin. No niin, kapteni Kopeikin näkee tosin, että pitäisihän sitä niinkuin työtäkin tehdä, mutta käsi näettehän oli hänellä, minä tarkoitan, hänellä ei ollut kuin vasen käsi. Isän luokse pistihe mies, mutta isä sanoi: 'millä minä sinua elättäisin, minä, niin sanoakseni, tuskin jaksan itsellenikään saada leipää!' Mitäpäs tuosta! Kapteni Kopeikin päätti, minä tarkoitan, hän päätti lähteä Pietariin, puuhaillakseen siellä korkeilta asianomaisilta jonkun semmoisen niinkuin apurahan suhteen… Miten hän lienee päässyt, tavaran-vetäjäinkö kanssa vai kruunun kuormillako, summa vaan se, että hän, tuota noin, pääsi miten kuten viimein Pietariin. No älähän huoli! Tuommoinen, joissakin määrin, näettehän, kapteni Kopeikin oli nyt Pietarissa, minä tarkoitan semmoisessa kaupungissa, ett'ei senkaltaista ole muualla koko maailmassa! Ja siinäkös nyt valo huikaisi miehen silmiä, ja siinäkös nyt oli semmoinen elämän huima heilunta, ymmärrättehän, semmoinen sadun-omainen sekasotku. Aatelkaas: äkkiä tuommoinen esimerkiksi Nevskin katu taikka tuommoinen esimerkiksi Hernekatu, hitto vieköön, taikka tuommoinen esimerkiksi Liteinin katu; aatelkaas tuommoinen esimerkiksi torni ilmassa; entäs sillat, hitto vieköön, riippuvat noin vaan, minä tarkoitan, eivät riipu mistään, mutta muutoin vaan riippuvat, sanalla sanoen Semiramis, Semiramis ihan ilmeisesti! Pistihän jo nenänsä, niinkuin nyt kortteeria vuokratakseen, mutta kovin kirpasivat kipeästi hinnat: kartinit, uutimet, pirunmoiset laitokset, ymmärrättenhän, matot semmoiset, – ilmeinen, niin sanoakseni, Persia … suuret pääomat, minä tarkoitan suuret pääomat jalan tallattavina. Kadullekin näethän kun pistäiksen, niin jo haisahtaa nenään tuhannet ruplat. Entäs Kopeikin'illa? koko hänen pankkinsa oli kymmenkunta siniraitaista ja vähän pientä hopeata. No semmoisella summalla tietysti ei hovia osteta, minä meinaan, että kyllähän sillä hovinkin ostaa, kun panee lisäksi neljäkymmentä tuhatta, mutta mistäs ne neljäkymmentä tuhatta otti? Franskan kuninkaaltako, vai? Päätyi sitten meidän mies viimein asumisen suhteen Rääveli nimiseen ravintolaan; rupla vuorokaudesta: päivälliseksi kaalia ja palanen paistia. Niin … eihän sitä millä pitkälle potki. Hän rupesi sitten tiedustelemaan, minnekä päin täällä nyt kääntyä.
– 'Minnekä kääntyä?' vastattiin, 'korkein esivalta on nyt poissa; kaikki näettehän on Parisissa: sotaväki ei ole palannut vielä takaisin; mutta kyllä sentään', sanoivat, 'löytyy väliaikainen komitea. Koetelkaa onneanne, kukaties ne voivat jotakin'.
– 'Jahkas minä', arveli Kopeikin, 'jahkas minä menen sinne, ja kerron siellä, että niin ja niin se nyt on, olen joissakin määrin vuodattanut vertani, olen niinkuin nyt esimerkiksi henkeäni pannut altiiksi'.
No älähän huoli! Hän nousee aamulla ani varahin, raaputtaa vasemmalla kädellään parran sängen pois, sillä esimerkiksi niinkuin parturin luokse menemisen suhteen, niin ei kannata miehen massi; vetää hinaa sitten univormun päälleen ja ala käydä koputella puujalallaan, ymmärrättenhän, komiteaan. Tiedustelee tuosta, missä näet päällikkö asuu. 'Tuolla noin', vastataan, 'tuolla talossa Nevan rannalla'. No niin, mökki mikä mökki, minä tarkoitan, torpan töllihän se vaan oli: akkunoissa lasinsirpaleetkin näet ei muuta kuin puolentoista syltä korkeat ja puhtainta peililasia, marmorit, kiiltolakat, sanalla sanoen, päätä niinkuin huimaisee! Metallinen ovenripakin, ymmärrättenhän, on semmoista loistoa ja mahtavuutta, että niinkuin esimerkiksi ei muuta kuin mene puotiin, osta puolella kopekalla saippuata ja hiero, niin sanoakseni, pari tuntia käsiäsi, ennenkuin rupeat moiseen kääkään. Ovenvartija alhaalla, kädessä sauva sellainen kiiltomukulainen, naamaltaan kreivi, mikä kreivi, batisti-kaulukset ja kaikki, aivan kuin mikä syöttiläs mopsikoira… Kopeikin käydä kahnusteli puukoivellaan vastaan-otto-huoneesen ja hyyristyi siellä nurkkaan, jott'ei näettehän kyynäspäällään tekisi mitään loukkausta tuommoisen nyt niinkuin Amerikan tahi Indian suhteen, – minä tarkoitan tuommoisen kullatun poslinivaasin suhteen. No älähän huoli! Seista hän siellä kyllä sai ehdoltansa, hän kun näet oli tullut semmoiseen aikaan, jolloin päällikkö, huomaattehan, minä tarkoitan, jolloin päällikkö vasta tuskin oli vuoteeltansa noussut ja kamaripalvelija vasta vienyt hänen eteensä hopeisen vadin kaikenlaisten semmoisten niinkuin pesemisten suhteen.
Siellä nyt Kopeikin istui ja istui lähes neljä tuntia, niin jo tulee sisään vartija-upseeri: 'Hetikohta', sanoi, 'tulee päällikkö itse'. Ja entäs sitä väen paljoutta! Siinäkös epolettia ja miekkaa, miestä kuin salkoa. No älähän huoli! Jo tulee vihdoin kuin tuleekin itse päällikkö. No arvaahan sen … kasvoilla niin sanoakseni … semmoinen … tietysti ylhäisen arvon mukaan … korkeata virkaa myöten … ymmärrättenhän … ryhti ja mahtavuus semmoinen ja kaikissa käytöskin niinkuin pääkaupunkilaisella konsanaankin. Kulkee näethän vuorotellen kunkin luokse: 'mitäs te tahdotte, mitä haluatte, mikäs on teidän asianne?' Astuu tuosta sitten Kopeikin'inkin luokse. Kopeikin siinä selittämään: 'Niin ja niin se nyt on', sanoo hän, 'olen joissakin määrin vertani vuodattanut, olen niin sanoakseni menettänyt käteni ja jalkani, en voi tehdä työtä, ja rohkeneisin sen vuoksi pyytää, eiköhän olisi mahdollista, niinkuin nyt siihen katsoen, että jotakin semmoista apurahaa tahi palkintoa', ymmärrättenhän? No päällikkö katsoo, näkee, että tosiaankin on puujalka, ja toinen hiha tyhjänä roikkuu: 'No niin', sanoi hän, 'tulkaahan tänne parin päivän perästä'. Tuostakos Kopeikin ihastui iki hyväksi! 'Hyvä juttu', arveli hän. Astua kopsutteli mies katua pitkin, mielessä ilo semmoinen ja hyvä olo; poikkesi Palkin'in hotelliin, joi ryypyn viinaa, söi päivällistä Lontoossa, siellä näettenhän käskettiin pöytään kotletti kaprisien kanssa ja peltopyy kaikenlaisten ispinäin ja filunkien kanssa, siihen sitten pullollinen viiniä; illalla mentiin teateriin, – sanalla sanoen, hurrattiin, minä tarkoitan, hurrattiin kelpo lailla. Kadulla sitten kulkee hänen edessänsä solakka Englantilainen nainen, noin ymmärrättehän joutsenena semmoisena uiskentelee. Kopeikin'issäpä veri paikalla kuohahtelemaan; jo läksi kuin läksikin juoksemaan kaunottaren perään, koputin, kaputin, kopsis, kapsis, vaan äläst'! Pysähtyi mies sentään, arvellen: 'Hiiteen nyt kurtisit toistaiseksi! Perästä sitten sopii koettaa, kun saan eläkkeen; nyt ei passaa, ei!' Mutta kumminkin, hyvät ystävät, kulutti hän yhtenä päivänä melkein puolet rahoistansa.
Kului tuosta päiviä kolme neljä, niin menee hän jälleen, minä tarkoitan, jälleen komiteaan, päällikön puheille.
– 'Tulin', sanoo hän, 'kuulustelemaan. Niin ja niin se on', sanoo, 'siihen nähden, että sairasvuoteella olen maannut kuin myöskin niinkuin haavoitettuna … niin sanoakseni vertani olen vuodattanut…' ja niin edespäin, ymmärrättenhän, sanat kaikki perättäin niinkuin pitää.
– 'No niin', sanoi päällikkö, 'ensiksikin minun täytyy sanoa teille, ett'ei teidän asiassanne saata tehdä mitään, ilman korkeimman esivallan päätöstä. Sotatoimet, niin sanoakseni, eivät ole vielä kokonaan päättyneet. Olkaa kärsivällinen ja odottakaa, kunnes herra ministeri tulee kotia. Teitä ei unohdeta, olkaa vakuutettu siitä. Ja jos ei teillä ole mitään niinkuin elämisen suhteen, niin tuoss' on', sanoo, 'annan niin paljon kuin mahdollista…' Siinä antoikin, ymmärrättenhän, hänelle vähän rahaa, ei paljoa, mutta kumminkin sen verran, että sitä olisi riittänyt, kunnes asia olisi ratkaistu. Mutta toisinpa Kopeikin oli luullut. Hän oli jo uskonut, että huomenna suoraa päätä pistetäänkin tuhatta ruplaa hänelle kouraan, niin että pamahtaa: 'tuoss' on muka, veli veikkonen, juo ja pidä lystiä päiviä!' Ja sen sijaan tuli näethän odottamista vaan. Ja hänellä, ymmärrättenhän, pyöri jo päässä Englantilainen impi ja kotletit ja supletit ja kaikki tyyni. Nolona tuli ukko parka kadulle, niinkuin koira, joka on kokilta saanut vettä niskaansa: häntä koipien välissä, ja korvat topallaan. Pietarin elämä näet oli jo ennättänyt muuttaa hänet, hän oli jo ennättänyt päästä makuun. Ja kaiken tämän sijaan pitäisi nyt elää kihnustella piru ties miten, ilman mitään semmoista niinkuin esimerkiksi mannaa ja makeutta, ja mieshän oli terve ja raitis ja ruokahalukin kuin sudella. Aatelkaas: hän kulkee tuommoisen franskalaisen restaurantin ohitse, siellä, niin sanoakseni, seisoo kokki semmoinen ulkomailta tuotu, franskalainen, avonaamainen, ja nuttu ja kaikki Hollannin palttinasta, esiliinakin aivan valkoinen, minä tarkoitan lumivalkoinen, ja hänkös, ymmärrättenhän, laittaa siellä paraillaan esimerkiksi tuommoista filivinkkeliä, esimerkiksi semmoisia kotletteja tryffelien ja träffelien kanssa, sanalla sanoen deli-deli-delikatessia sellaista, että itsesi oikein söisit, hitto vieköön. Taikka aatelkaas: hän kulkee Miljutin'in puotin ohitse: siellä katselee akkunasta ulos, niin sanoakseni, meren lohi semmoinen, siellä kirsikoita, joista ei makseta kuin viisi kolikkoa kappaleesta, ja siellä arbusi semmoinen suuri ja avara kuin mitkä vaunut, semmoinen sieltä kurkistelee ja hakee, kuka hupsu siitä maksaisi sata ruplaa. Sanalla sanoen, siellä asuu joka askeleella viettelys, niin että nyt esimerkiksi sanoen vesi kielelle herahtaa, ja hänen, näettehän, täytyy odottaa. Aatelkaas nyt hänen tilaansa: toiselta puolen, minä tarkoitan, toiselta puolen merilohet ja arbusit, ja toiselta puolen tarjotaan hänelle kitkerätä ja katkerata maljaa nimeltä 'huomenna'.
– 'Äläs huoli', arveli hän, 'puhukaa mitä hyvänsä, mutta minäpäs menen', sanoi hän, 'minäpä menen ja käännän mullin mallin koko komitean ja sanon heille suoraan, ett'ei tämä passaa'.
Ja tosiaankin, mies näethän tuikea semmoinen, älyä ymmärrättenhän, päässä vähän, mutta mahtavuutta sitä enemmin. Tulee komiteaan.
– 'Mitäs nyt?' kysytään häneltä. 'Mitäs te vielä läksitte? Johan teille on sanottu, miten asiat ovat!'
– 'No niin', vastaa toinen, 'enhän minä', sanoo, 'saata tässä miten kuten kuhnustella! Minulla', sanoo, 'pitää olla pullollinen Franskan viiniä pöydässä; minun', sanoo, 'pitää saada huvitusta, niinkuin teaterin suhteen ja niin, näettenhän'.
– 'Älkäähän pahaksi panko', sanoo päällikkö. 'Mitä nyt siihen tulee, että niinkuin semmoista, niin siihen tarvitaan kärsimystä. Teille on toistaiseksi annettu elatusrahoja, kunnes päätös saadaan, ja epäilemättä määrätään teille ansaittu palkinto: sillä eihän ole vielä ollut semmoista tapausta meillä Venäjänmaassa, että mies, joka niin sanoakseni on palvellut isänmaatansa, olisi jäänyt kurjuuteen. Mutta jos te nyt paikalla tahdotte herkutella kotleteillä ja käydä teaterissa, ymmärrättenhän, niin älkää pahaksi panko. Siinä tapauksessa hankkikaa itse itsellenne varoja, koettakaa auttaa itseänne'.
Mutta Kopeikin, näettehän, ei ole tietävinänsäkään, ei ole niitä miehiäkään. Hän nosti aika melun ja mylläkän, ja köpö-löylyä sai nyt joka mies; – hän alkoi soimata ja sättiä kaikkia niinkuin nyt sihtereitä ja mitä siellä on, pani ja laittoi tuimasti: 'Mitäs te', sanoi, 'kuinkas te', sanoi, 'ettehän te', sanoi, 'minähän', sanoi, 'tehän ette tiedä velvollisuuksianne', sanoi, 'te semmoiset', sanoi, 'lainväärentäjät!' Kylläpä saivat siinä kuulla kunniansa! Sattui siellä vielä olemaan virkamies jostakin aivan toisesta virastosta, niin senkin näet sätti pahanpäiväiseksi. Olipa siinä mökää! Mutta mitäs semmoiselle hitolle mahtaa? Päällikön ei auttanut viimein muuta kuin ryhtyä, minä tarkoitan, ryhtyä ankarampiin toimenpiteisin.
– 'Vai niin vainen?' sanoi hän. 'Kosk'ette te tahdo tyytyä siihen, mitä teille annetaan, ja odottaa rauhassa täällä niin sanoakseni pääkaupungissa teidän kohtalonne ratkaisua, niin minä lähetän teidät kotitienoille. Jääkäri tänne! Tämä mies on vietävä kruunun kyydillä kotipaikoillensa!' Jääkäripä jo seisookin siellä, huomaattehan, oven takana; aatelkaas: hongan kolistaja semmoinen, seitsemän tuumaa toista syltä, ja käsi, tiedättekös, semmoinen aimo kämmen, aivan luotu kyytimiehiä varten, sanalla sanoen, hammaslääkäri… Niin sitten panivatkin hänet, miekkosen miehen, rattaille, jääkärin viereen ja mars!
– 'Eihän edes huoli kyytirahoja maksaa', arveli Kopeikin. 'Suur kiitosta siitäkin!' Ajetaan tuota sitten jytyytetään jääkärin kanssa, ja siinäpä juuri, jääkärin kanssa ajaa jytyytellessä, arvelee ja ajattelee, minä tarkoitan, Kopeikin arvelee ja ajattelee tällä lailla: