Tshitshikow vastasi, että hänellä on jo ollut onni tutustua; sitten hän koetti vielä lisätä jotakin, mutta tämä jotakin ei ottanut syntyäkseen. Kuvernörin rouva, virkettyään pari kolme sanaa, meni tyttärineen toiseen päähän salia muitten vierasten luo, mutta yhä vaan seisoi Tshitshikow liikahtamatta paikallansa, niinkuin se ihminen, joka iloisena on lähtenyt kadulle, – ja hänen on mieli kävellä, ja hänen silmänsä tahtovat katsella kaikkea, mutta äkkiäpä hän seisahtuu, muistaen unohtaneensa jotakin, eikä silloin tuhmemman näköistä ihmistä toista ole: huolettomuus pakenee kasvoilta heti kohta; hän koettaa mieleensä johdattaa, mikä se on unohtunut: nenäliinako? vaan nenäliina on taskussa; rahatko? vaan rahat ovat taskussa nekin kaikki näkyy olevan mukana, mutta yhä vaan joku salainen ääni kuiskaa hänelle, että jotakin on unohtunut; ja hajamielin ja tummasti hän nyt katselee hänen edessänsä liikkuvaa väkijoukkoa, kiitäviä vaunuja ja ohi marssivan rykmentin kypäriä ja pyssyjä, puodin kilpeä; hän katselee, niin, mutta ei näe mitään kunnollista. Niinpä Tshitshikowkin äkkiä vieraantui kaikesta siitä, mitä hänen ympärillään tapahtui. Naisten hyvänhajuisilta huulilta rupesi nyt linkoamaan hänelle joukottain viittauksia ja kysymyksiä, täynnä armautta ja hienoutta:

– "Sallittaisiinko meidän, maan multaisien asukasten, olla niin ylen rohkeita, että kysyisimme, mitä te mietiskelette? – Olisiko mahdollista saada tietää sen nimi, joka on vaivuttanut teidät tähän miettimisen suloiseen laaksoon?"

Mutta Tshitshikow ei huolinut mitään, ja kauniit sanat ne menivät kuin tina tuhkaan. Olipa hän niinkin epäkohtelias, että meni heidän luotansa toiselle puolelle, nähdäksensä minne kuvernörin rouva meni tyttärensä kanssa. Vaan naiset eivät hellittäneet niin pian. Jokainen oli sydämmessänsä päättänyt käyttää kaikki mahdolliset, meidän sydämmillemme niin turmiolliset, aseet ja panna liikkeelle parhaimpansa. Huomattava on, että muutamilla naisilla – minä sanon muutamilla, minä en sano kaikilla – on pikkuruinen heikkous: jos he näkevät itsessänsä jotakin erinomaisen kaunista, joko otsan tahi suun tahi kädet, niin jo luulevatkin, että heidän kauniin osansa heti ensiksi pistääkin jokaisen silmään, ja että kaikki virkkaavat: "katsokaas, katsokaas, kuinka kaunis kreikkalainen nenä hänellä on!" tahi: "mikä säännöllinen, viehättävä otsa!" Kellä taas on kauniit olkapäät, se on ennalta vakuutettu, että kaikki nuoret miehet ihastuvat paikalla ja hänen kulkiessaan heidän ohitsensa, toistamiseen toistavat: "Voi ihania olkapäitä!"

Hänen kasvoihinsa, hivuksiinsa, nenäänsä ja otsaansa he eivät katsahdakaan, taikka jos katsahtavatkin, niin noin vaan kuten sivuasiata. Sillä tapaa ajattelevat muutamat naiset. Jokainen nainen oli sydämmessänsä päättänyt olla tanssissa niin hurmaava kuin mahdollista ja tuoda esiin loistavimmalla tavalla sen, mitä hänessä oli loistavinta. Postimestarin rouva laski valssiessaan päänsä niin hiukeilevin tuntein kallelleen, että todellakin kuului jotakin pilventakaista. Eräs varsin miellyttävä rouva – joka ei ensinkään ollut tullut tanssin tähden, siitä syystä, kuten hän itse sanoi, että hänellä oli tapahtunut pikkuinen incommodité pienen herneen muodossa oikeaan jalkaan, jonka tähden hänen piti panna jalkaan plyyssikengät – ei malttanut kumminkaan pysyä alallansa, vaan teki kuin tekikin muutaman kierroksen plyyssikengissä juuri sentähden, ett'ei postimestarin rouva tosiaankaan saisi päähänsä liian korkeita ajatuksia itsestänsä.

Mutta tästä kaikesta ei ollut toivottua vaikutusta. Tshitshikow ei edes katsonutkaan naisten muodostamiin piireihin ympärillänsä, vaan kohoeli alinomaa varpailleen, kurkistaakseen muitten yli, minne muka oli joutunut viehättävä immyt. Kyykistelihe hän alaskin päin, pilkistelläkseen hartiain ja selkäin välitse, ja sai hänet vihdoin viimeinkin nähdä. Immyt istui äitinsä vieressä, jonka päässä koreili joku itämainen uhkea, sulalla varustettu tshalma. Hän näytti aikovan valloittaa heidät väkirynnäköllä. Kevään-omainen mielenlaatuko se lienee häneen vaikuttanut, vai lienee kuka häntä tyrkännyt, mutta eteenpäin hän vaan läksi tunkeumaan, mistään muusta huolimatta. Viinavouraaja sai häneltä semmoisen tuuppauksen, että horjahti ja töin tuskin jaksoi pysyä pystyssä, heilueltuaan ensin yhdellä jalalla, ja hyvä oli ett'ei kaatunut, muutoin olisi mukanansa kaatanut maahan koko jonon miehiä. Postimestari peräytyi myöskin, katsahtaen häneen kummastuksella, ja samassa myös hyvin hienolla ivalla, mutta hänpä ei heihin katsonut, hän näki vaan kaukana vaaleaverisen neidon, joka oli vetämässä käteensä pitkää sormikasta ja epäilemättä mitä palavimmasti halusi päästä kieppumaan parketille. Mutta sielläpä toisella puolen jo pyöri neljä paria masurkassa; saappaan korot särkivät lattiata, ja muuan armeijan staabi-kapteeni teki työtä sieluin ja ruumiin, jaloin sekä käsin, viskellen semmoisia vonkeroita, ett'ei mokomia kukaan ole unissaankaan viskellyt. Tshitshikow pujahti masurkan ohitse, melkein tanssijain kantapäitse, suoraa päätä siihen paikkaan, missä kuvernörin rouva istui tyttärensä kanssa. Hän astui kumminkin heidän luokseen peräti ujosti, eikä sipsuttanut niin rohkeasti ja teikarimaisesti, olipa vähän hämilläänkin, osoittaen kaikissa liikkeissään jonkunlaista neuvottomuutta.

Varmaa ei saata sanoa, oliko sankarissamme todellakin herännyt rakkauden tunnetta; onpa aivan epäiltävääkin, tokkohan semmoiset herrat – se on: ei liian lihavat, vaan ei laihatkaan – kykenevät rakkauteen ensinkään; mutta sittenkin oli tässä jotakin kummallista, jotakin senlaatuista, mitä hän ei osannut itsekään selittää: hänestä tuntui, kuten hän itse sittemmin tunnusti, että koko baali touhuineen, pauhuineen oli siirtynyt tuokioksi jonnekin kauas, viulut vinkuivat ja torvet toitauttelivat tuolla kaukana vuorten takana, ja kaikki kietoutui usmaan, niinkuin huolimattomasti maalattu pohja kuvassa, ja tältä sumuiselta, leväperäisesti tekaistulta pohjalta esiintyi selvänä ja tarkkatekoisena ainoastaan viehättävän tyttösen hienot piirteet: hänen soikeat kasvonsa, hänen hienon hieno vartalonsa, niinkuin konsanaankin koulutytöllä ensimmäisinä kuukausina koulusta päästyä; hänen valkoiset, melkein yksinkertaiset vaatteensa syleilivät joka paikassa keveästi ja kauniisti hänen nuoria, solakoita, puhdaspiirteisiä jäseniänsä. Hän oli kuni norsun luusta huolellisesti sorvattu lelunen; hän se yksinänsä erosi valkoisena ja läpikuultavana ja kirkkaana sameasta, sekaisesta joukosta.

Semmoinen näkyy olevan laita maailmassa; Tshitshikow'itkin muuttuvat nähtävästi tuokion ajaksi runoilijoiksi, – vaan "runoilija", se on liiaksi sanottu. Hän tunsi ainakin itsessään jotakin nuoren miehen tapaista, melkeinpä hän luuli olevansa husari. Nähtyänsä heidän vieressään tyhjän tuolin, anasti hän sen kiireimmiten. Keskustelu ei ottanut ensi alussa sujuakseen, vaan sittemmin se kyllä läksi käymään, jopa rupesi se saamaan vauhtiakin, mutta tässä täytyy valitettavasti sanoa, että vakavain ja korkeissa viroissa olevain ihmisten on vaikeanlaista tulla toimeen keskusteluissa naisten kanssa; siihen ovat omiansa herrat luutnantit eikä suinkaan kaptenia korkeammat. Miten tämä heiltä niin sujuvasti käy, ties taivas: eivät he niin kovin syvällisistä asioista haastele, mutta neitonenpa kumminkin on aivan nääntyä naurusta. Valtioneuvos sitä vastoin juttelee, taivas ties mistä: joko ottaa hän puhuakseen siitä, että Venäjä on varsin avara valtakunta, taikka sanoo hän sievistelyn, joka tosin ei ole näppäryyttään vailla, vaan kovin kumminkin haisahtaa kirjalle; sanottuaan taas jotakin naurettavaa, hän nauraa itse paljoa enemmän kuin neitonen. Tämä olkoon sanottu sitä varten, että lukija huomaisi, mistä syystä nuorta vaaleanveristä impeä alkoi haukottaa sankarimme kertomusten aikana. Tuota ei sankarimme kumminkaan havainnut, vaan kertoili paljon huvittavia asioita, joista hänen jo oli ollut tilaisuutta kertoella samallaisissa kohdissa useammissa paikoin, nimittäin: Simbirskin läänissä Sofron Ivanovitsh Bespetshni'in luona, jossa silloin oli hänen tyttärensä Adelaida Sofronovna kolmen kälynsä Maria Gavrilovnan, Aleksandra Gavrilovnan ja Adelheid Gavrilovnan kanssa; Feodor Feodorovitsh'in luona Rjasan'in läänissä; Frol Vasiljevitsh Pobedonosni'n luona Pensan läänissä ja hänen veljensä Pietari Vasiljevitsh'in luona, jossa olivat hänen natonsa Katarina Mihailovna sekä Rosa Feodorovna ja Emilia Feodorovna, serkusten lapsia hänen kanssaan; Vjatkan läänissä Pietari Varsonofjevitsh'in luona, jossa oli hänen miniänsä sisar Palageja Jegorovna veljensä tyttären Sofia Rastislavnan ja kahden sisarpuolensa Sofia Aleksandrovnan ja Maklatura Aleksandrovnan kanssa.

Tämmöinen Tshitshikow'in käytös närkästytti kaikki naiset. Yksi heistä astui tahallansa heidän ohitsensa, huomauttaaksensa hänelle sitä, koskettipa vielä jotenkin huolimattomasti vaaleanveristä neitosta liepeellänsä ja asetti käyntinsä niin, että hänen hartioillensa kiedotun vyön pää pyyhkäsi Tshitshikow'in kasvoja. Samaan aikaan kuului takaa toisen naisen huulilta yhdessä violan tuoksun kanssa jotenkin pistelevä ja myrkyllinen viittaus. Eikö hän liene sitä kuullut vai eikö hän ollut kuulevinaan, kaikissa tapauksissa hän teki pahasti, sillä naisten mielipiteestä ei saa olla välittämättä; sen hän saikin katua, mutta sittemmin vasta ja siis liian myöhään.

Monessa katsannossa oikeutettu paheksiminen kuvautui useitten kasvoilla. Niin suuri kuin hänen arvonsa olikaan seurassa, niin miljona-miehenä kuin häntä pidettiinkään, niin ylevätä jopa sotaista ja urheata kuin asuikaan hänen kasvoissansa, – niin löytyi kumminkin seikkoja, joita naiset eivät anna anteeksi kellenkään, olkoon se kuka hyvänsä, ja silloin – silloin on mies myöty! On tapauksia, jolloin nainen, olkoon kuinka voimaton ja heikko luonteeltaan tahansa mieheen verraten, yltyy äkkiä lujemmaksi ei ainoastaan miestä, vaan kaikkea, mitä maan päällä on. Tshitshikow'in osoittama huolimattomuus, melkeinpä tahaton huolimattomuus rakensi jälleen naisten välille sovun ja rauhan, joka jo oli ollut perikadon partaalla tuon tuolin valloittamisen johdosta. Hän oli sattunut sanomaan pari kuivaa ja tavallista sanaa, – ne huomattiin nyt pahan-ilkisiksi pistopuheiksi. Päälle päätteeksi oli muuan nuori mies sepittänyt pitojen aikana ivarunon tanssivain seurasta, jota paitsi kuvernörin baalit eivät milloinkaan ole. Tämän runon sepittäjäksi luultiin nyt Tshitshikow'ia. Närkästys kasvoi kasvamistaan, ja eri ryhmissä alkoivat naiset puhella hänestä varsin epäsuosiollisesti. Vaaleaverinen tyttö parka oli kokonaan kukistettu ja hänen tuomionsakin jo allekirjoitettu.

Sillä välin läheni sankariamme peräti harmillinen, odottamaton tapaus. Paraillaan kuin vaaleaverinen immyt haukotteli, ja kuin Tshitshikow kertoi hänelle kaikenlaisia tapauksia eri ajoilta, kajoten oikein Diogenestakin, kreikkalaista filosofia, – ilmaantui perimmäisestä huoneesta Nosdrew. Virvoitushuoneestako hän lie tullut, vai pienestä viheriästä kamarista, jossa peli oli ankarampi tavallista whistiä, omin ehdoinko hän lie tullut, vai lienevät muut hänet potkineet ulos, – se vaan on varma, että iloisena hän tuli ja hilpeänä, pitäen käsivarresta kiinni prokuratoria, jota hän kaiketikin oli retuutellut jo kauan aikaa, koska prokuratori parka käänteli ja väänteli joka haaralle sakeita kulmakarvojansa, ikäänkuin miettien ja tuumaillen, millä keinoin voisi päästä tästä ystävällisestä kainaloisesta kulusta. Tuo oli tosiaankin tuskallinen tila. Nosdrew, otettuaan rohkeutta kahdesta kupillisesta teetä, tietysti rommin kanssa, valehteli armottomasti. Tshitshikow, huomattuaan hänet jo kaukaa, päätti tehdä uhrauksen, se on jättää kadehdittavan asemansa ja lähteä pois niin pian kuin mahdollista: tämä yhteentulo ei ennustanut hänelle mitään hyvää. Vaan niinkuin kiusaksi pyörähti siihen samassa kuvernöri, joka lausui olevansa äärettömän iloinen, löydettyään Pavel Ivanovitsh'in, ja pysäytti hänet, pyytäen häntä ratkaisijaksi eräässä kiistassa kuvernörin ja kahden naisen välillä siitä, onko muka naisten rakkaus kestävää vai eikö. Nosdrew oli sillä välin jo nähnyt hänet ja astua täytti suoraan häntä vastaan.

– "Ahaa, kas hovinherraa Hersonista, kas Hersonin patronaa!" huusi hän, nauraa hohottaen, niin että tärisivät vaan hänen verevät poskensa, verevät kuin keväinen ruusu. "Noo-o, oletko paljonkin ostanut kuolleita! Kuulkaas, kuvernöri", paasusi hän samassa, kääntyen kuvernöriin; "tiedättenkös, hän käy kauppaa kuolleilla sieluilla! Niin totta kuin minä olen rehellinen mies! Kuulepas Tshitshikov! Sinä olet, minä sanon sen sinulle kaikessa ystävyydessä, näes me olemme tässä kaikki sinun ystäviäsi, näes herra kuvernöri on myöskin tässä, – minä vetäisin sinut hirteen, niin totta kuin minä olen rehellinen mies, vetäisin!"

Tshitshikow ei tiennyt minne joutua.

– "Tiedättenkös, herra kuvernöri", jatkoi Nosdrew, "kun tuo sanoi minulle: myöpäs mulle kuolleet sielut! niin ihan minä siihen paikkaan halkesin naurusta. Tänne tultuani kuulen kerrottavan, että hän on ostanut kolmella miljonalla ruplalla talonpoikia muuanne vietäviksi! Kuolleitahan hän minulta osteli! Kuules, Tshitshikow! Ryökäle sinä olet, niin totta kuin minä olen rehellinen mies! näes tässä on herra kuvernörikin … eikös ole totta, prokuratori?"

Mutta prokuratori ja Tshitshikov ja itse kuvernörikin olivat niin hämillänsä, ett'eivät tienneet mitä vastata. Siitä vähääkään välittämättä, jaaritteli Nosdrew edelleen:

– "Niin, kuules sinä, veli kulta, sinä, sinä … min'en luovu sinusta, ennenkuin tiedän minkätähden sinä ostelit kuolleita sieluja. Kuules, Tshitshikow, eikös tämä nyt ole synti ja häpeä: sinä kyllä tiedät, ett'ei sinulla ole ketään parempaa ystävätä kuin minä. Näes, herra kuvernörikin on tässä … eikös se ole totta, prokuratori? Ette te usko, herra kuvernöri, kuinka me olemme kiintyneet toisiimme, toisin sanoen, jos te sanoisitte minulle näin, toisin sanoen, minä seison tässä näin ja te sanoisitte: 'Nosdrew, virkapas oikeen omantuntosi nimessä, kuka on sinulle rakkaampi, oma isäsikö vai Tshitshikow?' niin minä sanoisin: Tshitshikow, sanoisin, niin totta kuin minä olen rehellinen mies. Maltas, minä muiskaan sinulle suuta, oma ystävä! Herra kuvernöri, sallittenhan minun suudella häntä! Niin, niin, Tshitshikow, ei tässä auta vastusteleminen, yksi ainoa muntti muntukainen minun pitää painaa sinun lumivalkoisille poskillesi!"

Nosdrew sai kumminkin muntukaisineen semmoisen tyrkkäyksen, että oli vähällä kaatua lattialle. Kaikki erosivat hänestä eivätkä kuunnelleet häntä enää. Hän oli kumminkin puhua paasunnut kuolleista sieluista niin täyttä kulkkua ja nauranut sen perään niin kovasti, että oli vetänyt puoleensa huomiota syrjäisimmistäkin osista salia. Tämä uutinen tuntui niin oudolta, että kaikki jäivät jonkinlaiseen puisevaan, ällistävään tilaan. Tshitshikow huomasi useiden naisten vaihtaneen silmäyksiä keskenänsä pahan-ilkisellä, pisteliäällä naurahduksella, ja monen ihmisen kasvoilla luki hän kummallista kaksimielisyyttä, mikä yhä suurensi hänen hämmästystänsä. Nosdrew oli ilmeinen valehtelija, sen tiesi jokainen, eikä ensinkään ollut harvinaista, että hän puhui aivan puita heiniä; mutta ihmislapsi on tässä maailmassa … niin, ei sitä oikein voi ymmärtää, mitenkä sen ihmislapsen oikein onkaan laita tässä maailmassa: olkoon uutinen kuinka kehno tahansa, kunhan se vaan on uutinen, niin jopa kertoo hän sen toiselle ihmislapselle, ellei muuta, niin sanoakseen vaan: "Katsokaas nyt, tuommoisen valheen ne nyt ovat päästäneet". Toinen ihmislapsi kuuntelee tuota kernaasti, vaikka sitten itsekin liittää loppuun: "Se nyt on semmoista valhetta, ett'ei viitsisi kuullakaan!" ja lähtee samassa hakemaan kolmatta ihmislasta, saadaksensa kertoa asian hänellekin ja sitten yhdessä hänen kanssaan huudahtaa ylevällä närkästyksellä: "kunnotonta valhetta!" Ja näin se välttämättömästi kiertää koko kaupungin, ja kaikki ihmislapset, niin monta kuin heitä lieneekään, puhelevat siitä kylliksensä, tunnustaen sitten, ett'ei semmoista viitsi kuulla eikä mokomasta puhua.

Tämä, näköjänsä joutavanpäiväinen tapaus saattoi sankarimme aivan huonolle tuulelle. Typerää on kyllä hullun puhe, mutta välistä ne panevat viisaankin pulaan. Hänen tuli niin hankala, niin outo olla, aivan kuin joskus, kauniiksi kiillotettu saapas jalassa, satut astumaan likaiseen, haisevaan ropakkoon, sanalla sanoen, tuntui pahalta, oikein pahalta! Hän koetti olla tuota ajattelematta, koetti huvittaa itseänsä, istui whistipöytään, mutta hullusti kävi kaikki: kahdesti löi hän vierasta maata ja unohdettuansa, ett'ei kolmatta lehteä kateta, lyödä pamautti – omaansa sittenkin. Presidentti ei saattanut ensinkään käsittää, kuinka Pavel Ivanovitsh, joka niin hyvästi, sanalla sanoen niin hienosti ymmärsi pelin, kumminkin oli erehtynyt tuolla tapaa ja pannut pulaan hänenkin patakuninkaansa, johon hän sanoi luottaneensa kuin kiviseen linnaan. Postimestari, niinkuin presidentti ja polisimestarikin, laskivat, kuten tavallista on, pilaa sankaristamme, sanoen, että hän muka lienee varmaankin rakastunut ja että he muka tietävät, mikä tauti Pavel Ivanovitsh'in sydämmessä asuu, ja senkin tietävät, kuka sinne sopukkaan on kipuja pannut; mutta tästä ei ollut hänelle lohdutusta, vaikka kuinka hän olisi koettanut naurahdella ja vastata pilapuheilla hänkin. Ei hän päässyt oikein entiselleen illallispöydässäkään, vaikka seura oli varsin miellyttävä ja vaikka Nosdrew oli jo aikaa sitten talutettu ulos, sillä naisetkin olivat viimein huomanneet hänen käytöksensä käyvän jo liian loukkaavaksi. Keskellä kotiljonia oli hän istunut lattialle ja ruvennut tavoittelemaan tanssivia nutun liepeistä, ja tämä oli, naisten sanain mukaan, semmoista, ett'ei sitä niin osaa sanoa.

Illallisella oltiin hyvin vilkkaita; kaikilla kasvoilla, joita vilkkui ja välkkyi kolmihaaraisten kynttiläjalkain, kukkaisten, konfehtien ja pullojen takaa, asui mitä hilpein tyytyväisyys. Upserit, naiset, frakkiherrat – kaikki tulivat miellyttäviksi, aina äitelään asti. Herrat hypähtelivät sijoiltaan ja riensivät ottamaan palvelijain käsistä ruokia, tarjotaksensa niitä erinomaisella sukkeluudella naisille. Muuan översti tarjosi naiselle lautasella kastiketta miekkansa kärjellä. Kunnioitettavaan ikään tulleet herrat, joitten joukossa Tshitshikow istui, väittelivät kovalla äänellä, nielaisten tärkeän asian päälle kalaa tahi lihaa, armottomasti höystettynä sinapilla; väittelivätpä semmoisista asioista, joihin hän tavallisesti aina oli ottanut osaa, mutta nyt hän oli niinkuin pitkästä matkasta väsynyt ja uupunut mies, jonka mieleen ei johdu mitäkään ja joka ei jaksa käsittää mitään. Hän ei ollut illallista loppuunkaan, vaan läksi kotiansa varemmin kuin hänellä ennen oli ollut tapana.

Hän saapui kamariinsa, jonka lukija jo tuntee, jossa oli toinenkin ovi ja sen edessä piironki ja jossa torakat kurkistelivat nurkista. Siellä hänen mielensä ja ajatuksensa olivat yhtä rauhattomat kuin se nojatuolikin, johon hän kävi istumaan. Tuntui niin ilkeältä, niin samealta; sydämmessä tuntui painava tyhjyys semmoinen.

– "Menkööt hiiteen kaikki, jotka ovat keksineet tanssit ja kemut!" ärähti hän. "Mitä tonttuja niissä oikeastaan on hyvää? Maaseuduilla on katovuosi, kalliit ajat, niin nämä näethän kemuja pitävät! Onpas tuo sitten jotakin: laittautuvat akkain riepuihin ja ryysyihin! Se se sitten ihmettä muka, että yksi ja toinen kiertää ympärilleen tuhannen ruplaa! Ja kaikki kumminkin on saatu talonpoikain veroista tahi, mikä vielä pahempaa, meidän miehisten miesten omain-tuntojen uhalla. Tietäähän sen jokainen, mitä varten virkamies lahjasen ottaa silloin tällöin ja tekee petoksen: sitä varten, että rouvalle saisi saalin tahi kaikenlaisia robron'eja ja hitto ties mitä ne kaikki ovatkaan nimeltään! Ja minkä tähden? Sentähden vaan, että joku Lällä Sidorovna saisi sanoa, että postimestarin rouvalla on kauniimpi leninki. Ei muuta kuin pistä tuhat ruplaa likoon. 'Baalit, haalit, voi iloa sentään!' niin sitä huudetaan, mutta minä sanon, että baali on pelkkää roskaa, eikä se ole Venäläisen mukaista eikä se ole Venäläisen luonteen mukaista, se on – piru ties mitä lieneekään! Täysikasvuinen, aika ihminen tuossa, sekin näethän mustissaan ja niin sipoisen sileänä, kuin olisi vuoltu ja nuoltu, astuu sipauttaa lattialle, ja alapas siinä sitten hienoa tehdä jaloilla, – ett'es häpeä! Toinenpa vielä, seisoen parinsa vieressä, puhelee toisen kanssa hyvinkin tärkeistä asioista, mutta jalat – noin vaan hetkauttelevatkin viipposia vaapposia oikealle ja vasemmalle… Ihan ollaan kuin apinoita, kuin marakatteja. Jos Franskalainen on neljänkymmenen iässä samallainen lapsi kuin oli viidentoista iässä, niin mekös muka olisimme Mattia huonommat! Totta toisen kerran … aina haalin perästä tuntuu siltä kuin minkä pahan olisi tehnyt; – ei tee mieli edes muistellakaan mokomaa. Pää on typösen tyhjä, aivan kuin puheltuasi keikarin kanssa: hänelläkös puhetta piisaa, kaikista asioista hän sanasen virkkaa, kaikkeen hän kajoo päällisten puolin, kaikki hän tuo esiin, mitä on kirjoista saanut siepatuksi, ja kirjavata se on ja koreata, mutta mieleen ei tuosta jää hölyn pölyäkään. Sittemminpä huomaat, että keskustelu tavallisen rihkamakauppiaan kanssa, joka tietää asiansa ja tietää sen perin pohjin, on paljoa parempi kaikkea tuommoista romua ja remputusta. Ja mitä tuosta baalista voi saada hyvää? No annahan, että kirjailija esimerkiksi ottaisi kuvatakseen koko tuon menon ja melun! Yhtä joutavaa siitä tulee kirjaan kuin se itsessäänkin on. Mitä se on oikeastaan? Siveellistäkö, epäsiveellistäkö? Perhana ties koko kalua! Lukija sylkäisee ja paiskaa kirjan kiinni!"

Näin laittavasti puheli Tshitshikow haaleista ylipäänsä; mutta luulenpa hänen närkästykseensä olleen toisenkin syyn. – Hän ei oikeastaan ollut harmissansa itse baalista, vaan siitä, että hän oli sattunut iskemään siellä kirveensä kiveen, että hän oli esiintynyt siellä koko seuran silmissä taivas ties minkälaisena, että hän oli tullut siellä omituiseen, kahdapäiseen valoon. Totta kyllä, että kun asiata järkevästi harkitsi, niin olihan tämä kaikki jonkin joutavata, eihän typerällä puheella ole mitään painoa, varsinkaan nyt, kun itse pää-asia on jo saatu täydellisesti toimitetuksi. Mutta ihminen on kummallinen: häneen kävi kipeästi juuri niitten epäsuosio, joita hän ei kunnioittanut ja joista hän oli puhunut niin jyrkästi, moittien heidän turhamaisuuttansa ja koreilemistansa. Tämä harmitti häntä sitäkin enemmän kuin hän, tarkasti asiata tutkittuansa, huomasi itsekin olleensa osaksi syypää. Itsehensä hän ei kumminkaan suuttunut, ja siinä hän tietysti oli oikeassa. Meillä on kaikilla se pikkuinen heikkous, että kernaasti vähän säästämme itseämme ja sen sijaan koetamme purkaa vihamme jonkun lähimmäisemme päälle, joko palvelijan tahi virkamiehen, joka on meidän alamaisemme ja joka parahiksi sattui tulemaan saapuville, tahikka saapi siitä kärsiä vaimomme tai, jos ei muu, niin tuoli, joka keikahtaa piru ties minne astikka, hamaan oveen saakka, niin että selkämys lohkeaa ja jalka taittuu: – ähä, muka, huomaatkos, että nyt ollaan äkäisiä! Niinpä Tshitshikowkin pian löysi lähimmäisen, jonka selkään hän sälytti kaiken närkästyksensä. Tämä lähimmäinen oli Nosdrew, ja kyllä hänet Tshitshikow siinä leipoi edestä ja takaa ja joka puolelta niin täydellisesti kuin koskaan on leiponut lurjusmaista kestikievarin-isäntää tahi kyytimiestä matkustavainen, kokenut kapteni tai välistä kenralikin, joka ennen klassilliseen arvoon kohonneen sanan lisäksi vielä mättää muuta aivan outoakin, ihan omaa keksimäänsä. Siinä tarkastettiin koko Nosdrew'in sukuhistoria ja monet hänen sukunsa jäsenet nousevassa linjassa saivat kuulla kunniansa. – Sillä välin kuin hän istui kovassa nojatuolissaan, rauhatonna, unta saamatta, kestiten sydämmensä pohjasta Nosdrew'ia ja koko hänen heimoansa; sillä välin kuin hänen edessään himmeästi paloi talikynttilä, johon jo aikaa sitten oli muodostunut pitkä musta karsi, uhaten joka silmänräpäys sammua; sillä välin kuin akkunasta katseli hänen huoneesensa synkkä yö, valmiina hämärtämään päivän koiton lähestyessä; sillä välin kuin kaukana kukot virsiänsä vaihtelivat ja koko kaupunki oli kokonaan unehen vaipunut, eikä ulkona liikkunut ketään muita, kuin kukaties joku poloinen olento friisi-kaapu yllä, ties missä arvoluokassa ja missä virassa, hyvin osaten tien sinne, johon huimaeloinen Venäjän mies on liiankin tasaiseksi tien tallannut – kaiken tämän aikana tapahtui toisessa päässä kaupunkia jotakin, joka oli vielä tukalammaksi tekevä sankarimme tukalan tilan.

Syrjäisiä katuja ja poikkikatuja pitkin kulkea ritisivät par'aikaa peräti kummalliset ajopelit, niin kummalliset, ett'ei niille tiedä nimeäkään. Ei ne olleet rattaat eikä kaleskat eikä vaunut, vaan paremmin olivat paksun, pullean ja pyörille nostetun lantun näköiset. Tämän lantun posket, se on ovet, jotka joskus maailmassa olivat olleet keltaiset, olivat kaikkea muuta kuin tiviit, sillä lukot ja rivat olivat kovin kurjat ja miten kuten nuorilla sidotut. Lanttu oli täynnä kattunaisia tyynyjä, pyöreitä ja pitkulaisia ja tavallisia, täyteen se oli sullottu leipiä, sämpylöitä, piiraita, rinkeleitä ja kalakukkoja. Lantun takalistolla seisoi olento passarillista alkuperää, yllään kirjava kurtikka kotikutoista kangasta, parta pitkä, vähän harmaasen vivahtava. Rautaisten sinkiläin ja ruostuneiden ruuvien ritinä ja vikinä herätti toisessa päässä kaupunkia yövartijan, joka heti sieppasi pertuskansa ja huusi unen toureissa täyttä kulkkua: "Ken on?" mutta nähtyään, ett'ei ketään ollut, ja kuultuaan vaan kaukaa tärinää, sai hän kaulukseltaan kiinni jonkun elukan ja mentyään lyhdyn luokse mestasi sen kyntensä niskalla. Sen jälkeen laski hän pertuskan kädestään ja nukkui uudelleen, ritarikuntansa sääntöjen mukaan. – Hevoset lankeilivat yhtä mittaa polvilleen, kengättä kun olivat, eikä näkynyt kaupungin rauhallinen kivikatukaan olevan heille tuttua. Käännyttyään muutamasta kolkasta, poikkesivat vankkurit viimein pimeälle poikkikadulle vähäisen kirkon ohitse ja pysähtyivät provastinlesken talon edustalle. Rattailta astui alas tyttö, huivi päässä ja röijy päällä, ja lyödä kumautti nyrkillänsä porttiin niin lujasti, ett'ei miehinenkään mies paremmin kumauttaisi (passari, kirjava nuttu, vedettiin sittemmin alas vaunujen takaa, sillä mies makasi kuin tallukka). Koirat kohta haukkumaan ja portti, avattuaan kitaansa, nielaisi viimein, vaikka vaikeanlaisesti, tämän kömpelöisen matkakoneen. Tämä ajoi ahtaalle pihalle, joka oli täynnään halkoja ja kanakoppeleita, ja maahan astui rouva, nimittäin tilan-omistaja, kolleginsihteerin leski Korobotshka.

Asia oli se, että eukko parka oli, piakkoin sankarimme lähdön jälkeen, tullut niin rauhattomaksi, peläten joutuneensa jonkunlaisen petoksen alaiseksi, ett'ei maannut enää kolmeakaan yötä perä perää, vaan päätti lähteä kaupunkiin, huolimatta, että hevoset olivat kengättä. Siellä hän tahtoi saada varman tiedon, missä hinnassa kuolleet sielut oikeastaan ovat, ja eiköhän vaan hän, Herra varjelkoon, ollut tehnyt hulluja kauppoja ja myönyt sielujansa ihan polkuhintaan. Mitä tästä rouvan tulosta seurasi, sen osoittaa lukijalle muuan keskustelu kahden naisen välillä. Tämä keskustelu … mutta jääköön se seuraavaan lukuun.