KAHDEKSASTOISTA LUKU
Prinssi maankiertäjäin parissa.
Maankuleksijain joukko kömpi seuraavana aamuna ylös ja jatkoi matkaansa. Oli pilvinen taivas heidän päänsä päällä, maa hyvin rapakossa jalkojen alla; ja talvinen sää oli ilmassa. Kaikkinainen iloisuus oli kadonnut kokko komppaniasta; toiset olit jurot ja äänettömät, toiset olit ärtyisät ja nenäkkäät, ei kenkään ollut hyvällä tuulella, kaikilla oli jano.
Päämies jätti "Jack'in" Hugon hoitoon muutamilla lyhykäisillä ohjeilla ja komensi John Cantyn pysymään hänestä kaukana ja jättämään hänet rauhaan. Hän, päämies, myöskin varoitti Hugoa olemasta liian kova pojalle.
Vähän ajan perästä ilma kävi lauhkeammaksi ja pilvet nousivat vähäsen. Joukkue herkesi värisemästä ja heidän sielunsa alkoi siipeytyä. He kävit yhä reippaammiksi, ja lopulta rupesit he kiusaamaan toinen toisiaan ja heittämään haukkumasanoja matkustaville maantiellä. Tämä kaikki todisti, että he vielä kerran olit heränneet elämän ja sen ilojen arvonantoon. Se pelko, jolla katseltiin heidän kaltaistaan väkeä, tuli näkyviin siinä tosiasiassa, että jokikinen väistyi siivosti tien viereen heidän edellänsä ja kuuli heidän hurjaa haukuntaansa maltillisesti, uskaltamatta sanaakaan vastaukseksi. He näpistelit pyykkiliinoja pensasaidoilta, toisinaan ihan omistajan nenän alta, joka ei pannut vastalausetta, vaan ainoastaan näkyi olevan kiitollinen, ettei he ottanut aitoja myös.
Heti sen jälkeen hyökkäsit he pieneen talonpoikaistaloon ja rupesit mässäämään siellä, samaan kuin vapiseva talonpoika ja hänen kotiväkensä tyhjensit ruoka-aittansa hankkiaksensa heille aamiaista. He kutkutit emäntää ja talon tyttäriä leuvan alta, kun nämä omin käsin ojensivat heille ruo'an; he tekivät heistä raakaa pilaa, johon solvaukset, haukkumiset ja naurunpurskaukset yhtyi. He heittivät luita ja muita ruo'an jäännöksiä talonpojan ja hänen poikiensa päälle, pitäen heitä pilkkanaan kaiken aikaa, ja taputtelit käsiään oikein riivatusti, kun heitto sattui onnistumaan. Siunatuksi lopuksi voideltiin yhden tyttären pää voilla, sentähden että hän oli uskaltanut vastustaa heidän hävyttömyyksiään. Hyvästi jättäissään uhkasit he tulla takaisin ja polttaa poroksi talon, perheen päiden yli, jos joku huhu heidän olostaan täällä sattuisi viranomaisten korviin.
Puolipäivän aikaan, pitkän ja vaivaloisen marssin perästä, pysähtyi retkikunta pensaiden taakse, joka oli melkoisen kylän ulkoreunalla. Tunti aikaa myönnettiin lepoa, jonka jälkeen lauma hajosi sinne tänne, kukin tullaksensa kylään eri paikalta ja harjoittaakseen siellä eri ammattiansa. – "Jack" lähetettiin Hugon kanssa. He kuljeksit sinne tänne hyvän aikaa; ja Hugo vartosi tilaisuutta tekemään aimo kaappauksia, mutta kun hän ei mitään löytänyt, sanoi hän viimein —
"Ei ole mitään varastamista; s'on huono paikka. Sentähden me kerjätään."
"Me, toden totta! Seuraa sinä taipumustasi – se on sinulle omiaan. Mutta minä en aio kerjätä."
"Sinä et aio kerjätä!" huudahti Hugo katsellen kuningasta kummastuksella. "Saanko kysyä, milloinka muutos on tapahtunut?"
"Mitä tarkoitat sä?"
"Mitäkö tarkotan? Etkö ole kerjännyt pitkin Londonin katuja kaikkina päivinäs?"
"Minä? Sä oot hölmö?"
"Säästä noita kauniita sanojas – sitä kauvemmin niitä kestää. Isäs sanoo sun kerjännees kaikkina päivinäs. Mutta kenties hän valehtelee. Kenties oot sä kyllin rohkea sanomaan, että hän valehtelee?" ilkasteli Hugo.
"Hän, jota sinä sanot isäkseni. Niin, hän valehtelee."
"Kuules nyt, veikkonen. Älä ole huvikses olevinas hullu liian kauvan. Voit käyttää sitä konstia huvinas toisinaan, mutt' älä tee vahinkoa sillä itselles. Jos minä hälle kerron tästä, niin hän kärventää sun selkänahkas pahanpäiväseks!"
"Voit säästyä vaivastas. Minä sen hälle kerron."
"Minä piän rohkeuestas, jumal'avita, mutta en toellakaan sun ymmäryksestäs. Rikottuja luita ja selkäsaunoja voi kyllä tässä elämässä saa'a kyllikseen, menemättä niitä erikseen hankkimaan. Mutta oli se asia miten on, minä uskon sun isääs. Minä en epäile, että hän voi valehtia. Minä en epäile, että hän valehtelee, kun syytä sattuu, sillä sitä tekevät parhaimmat meistä; mutta tässä ei ole mitään syytä valehtimiseen. Viisas mies tietää, että valhe on liian hyvä tavara tuhlata pois tyhjään. Mutta tule nyt; sittenkun oot päättänyt luopua kerjäämästä, mihinkä me ruvetaan? Ruvetaanko näppäämään kananpoikia?"
Kuningas sanoi malttamattomasti —
"Ole vaiti tyhmine tuumines – sinä väsytät minua!"
Hugo vastasi maltillisesti —
"Kuule nyt, kumppani. Et taho kerjätä, et taho varastaa. No, siis jääköön tuo. Mutta nyt sanon minä sulle, mitä sun pitää tehä. Sinun täytyy viettää tävyllä verkkoon, sill' aikaa kun minä kerjään. No, kiellä nyt, jos uskallat!"
Kuningas oli antamaisillaan halveksivan vastauksen, kun Hugo yhtäkkiä katkaisi sanoen —
"Hiljaa! Tuossa tulee, piru vie, ystävällinen naama. Nyt minä kaa'un kumoon ja saan tauin setkin. Kun vieras rientää luokseni, niin ala sinä ulvoa ja pane polvilles ja oo itkevinäs; ulvo sitten kuin kaikki kurjuuen saatanat raivoais ruumiissas ja sano: 'Oi, sir, s'on mun onneton veli raukkani, ja me oomme ilman ystäviä maailmassa; heittäkää Herran nimeen laupias silmäys tähän ihmisten hylkäämään potilaaseen ja kurjimpaan kurjimmista. Heittäkää ropo teiän rikkauestanne tälle Jumalan hylkäämälle miehelle, joka on joutumassa perikatoon!' – ja muista sinä, että jatkat ulvontaas ja älä herkene siitä, ennenkun oomme peijanneet hältä penninsä. Muuten tuut sä katumaan."
Heti sen jälkeen alkoi Hugo ulista ja mulista ja väännellä silmiänsä ja hoipertaa ja olla pyörrypäissään; ja kun vieras oli melkein perillä, putosi hän kumoon käppyrään ja laski hätähuudon ja rupesi kääntymään ja vääntymään liassa silminnähtävästi kuoleman kourissa ollen.
"Oi sentään, oi sentään!" huudahti hyväntahtoinen vieras. "Oi, kurja ihmisparka, kuinka hän lienee kärsinyt! Tässä on käteni – antakaa mun auttaa teitä ylös." – "Oi, armollinen herra, antakaa anteeks, ja Jumala palkitkoon teitä hyvästä syämmestänne – mutta s'on mulle hirveän tuskallista tulla nostetuks sillä tavoin. Veljeni tuossa tietää kertoa teidän armollenne, mikä ahistus minua vaivaa, kun tämmöinen puuska tulee päälleni. Penny, hyvä sir, yks penny, jolla saan ostaa vähän ruokaa; sitten menkää Herran nimeen ja jättäkää kovaonninen yksin suruinensa."
"Yksi penny! – Sinä saat niitä kolme, sä onneton Jumalan luoma" – ja vieras kopeloi taskussaan hermottomalla kiireellä ja otti ne siitä. "Täss' on, poika parka, ota ne ja pidä hyvänäs. Nyt, tuu tänne, poika kulta, ja auta mun viemään sairasta veljeäs kotiinne, jossa" —
"Minä en ole hänen veljensä," sanoi kuningas keskeyttäen.
"Mitä! Etkö ole hänen veljensä?"
"Oi kuulkaahan!" ähkyi Hugo purren hampaita salassa. "Hän kieltää oman veljensä – joka on jo kuolemaisillaan ja toinen jalka haudassa!"
"Poika, sinä olet todellakin kova sydämmestäs, jos tämä on sun veljes. Hyi häpeä! – ja hän tuskin jaksaa liikuttaa kättään tai jalkojaan. Jos ei hän ole sun veljes, ken on hän sitten?"
"Kerjäläinen ja varas! Hän on peijannut teiltä rahat ja tyhjentänyt taskunne samassa. Jos te tahdotte tehdä ihmeen, joka parantaa, niin antakaa hälle aika selkäsauna sauvastanne ja jättäkää loput Jumalalle."
Mutta Hugo ei jäänyt oottamaan ihmettä. Nopea kuin salama oli hän jaloillaan ja poissa kuin tuuli; vieras herra seurasi häntä ja elämöi ja huusi kaikin voimin tavoittaakseen hänet. Kuningas, huokuen syvää kiitollisuutta taivaalle omasta pelastuksestaan, pakeni päinvastaiseen suuntaan eikä hiljentänyt menoaan, ennenkun hän luuli olevansa jotensakin kaukana uhkaavan koston alta. Hän kääntyi ensimmäiselle tielle, mikä aukeni hänen eteensä, ja pian oli hän jättänyt kylän kauvas taaksensa. Hän kiirehti eteenpäin niin joutuun kuin voi, monta tuntia perätysten, katsellen levottomasti olkapäiden yli vainottaisiinko häntä; mutta lopulta pelkonsa jätti hänet, ja turvallisuuden tunne astui sen sijaan. Hän huomasi nyt olevansa nälissään, ja väsynyt oli hän myös. Niin hän siis seisahtui eräälle talonpoikaistalolle; mutta tuskin oli hän ennättänyt avata suutansa puhuakseen, kun hänet keskeytettiin hyvin jyrkästi ja ajettiin julkeasti menemään. Hänen vaatteensa petti hänet.
Hän kulki eteenpäin, loukattuna ja pahoillaan, mutta oli päättänyt olla enää antamatta itseään semmoisen menettelyn alaiseksi. Nälkä on kuitenkin ylpeyden herra; ja kun ilta läheni, teki hän yrityksen toisessa talonpoikaistalossa, mutta täällä kävi hullummin. Hänet haukuttiin näet pahanpäiväiseksi ja häntä uhattiin maankiertäjänä vangitsemisella, joll'ei tuossa paikassa poistunut.
Yö tuli, kylmä ja kolkko; ja vielä laahusti pikkuinen yksivaltias eteenpäin jaloilla, joissa oli märästä maasta lähteneet haavat. Hän oli pakoitettu pysymään liikkeellä, sillä joka kerta kun hän istui levähtämään, iski kylmyys häntä luihin asti. Kaikki hänen tuntonsa ja kokemuksensa, kun hän tällä lailla vaelsi yön juhlallisen synkeyden ja äärettömän tyhjyyden läpi, olit hänelle uuden uutukaiset. Tavan takaa hän kuuli äänien lähenevän, singahtavan ohitse ja katoavan kaukaisuuteen, ja kun hän ainoastaan näki olennot epäselvinä, pilventakaisina haamuina, niin oli tuossa jotakin aaveentapaista ja kauheaa, joka pani hänet pöyristymään. Välistä välkähti hänen silmäänsä valon vivahus – aina kaukana – melkein toisesta maailmasta. Jos hän oli kuulevinaan lampaankellon kilinän, niin sekin tuntui kaukaiselta, epämääräiseltä, hämärältä. Kumeat äänet laiduntavista karjalaumoista virtasit hänen korviinsa yötuulessa kuin katoovat, kuolevat sävelet. Silloin tällöin kuului koiran surullinen ulvonta pyyhkäisevän maita mantereita. Kaikki nämä äänet tulivat kaukaa. Ne antoivat pienen kuninkaan tuntea, että kaikkinainen elämä ja todellisuus oli lähtenyt kauvas hänestä ja että hän oli yksinään, hyljättynä kesken ääretöntä tyhjyyttä.
Hän horjahti eteenpäin tämän uuden kokemuksen hirveäin lumouskuvien läpi, seisahtui tuon tuostakin kuivien lehtien rapistessa liian kovaa ja hänen luullessaan rapinan kaiun lähtevän kuiskaavista ihmisistä. Niin hän yhtäkkiä seisoi tinalyhdyn kirjavassa valossa. Hän astui takaisin varjoon ja vartoi. Lyhty oli nyt avonaisessa ladon ovessa. Kuningas vartoi hetkisen ei mitään ääntä, ei mitään liikettä. Hänen tuli niin vilu, liikkumatta kun seisoi siinä, ja vierasvarainen lato näytti niin houkuttelevalta, että hän lopuksi päätti uskaltaa kaikki ja astua sisään. Hän meni nopeaan ja varpaillaan sinne, ja juur hänen astuessaan kynnyksen yli, kuuli hän ääniä takanansa. Hän sänttäsi erään ladossa olevan tynnyrin taakse ja laskeutui alas. Kaksi maatyömiestä tuli sisään lyhty muassaan ja rupesi työskentelemään, kaiken aikaa puhellen keskenään. Heidän liikkuessaan sinne tänne lyhtynsä valossa, käytti kuningas hyvin silmiänsä ja huomasi jotakin, joka näkyi olevan tilava hinkalo paikan toisessa päässä. Hän päätti haparoida sinne, heti yksin jäätyään. Hän huomasi myöskin läjän hevosloimia keskellä latoa; ja hän päätti pestata ne Englannin kruunun palvelukseen yhdeksi yöksi.
Vähitellen miehet lopettivat ja menivät tiehensä sulkien oven ja ottaen lyhdyn mukaansa. Vilusta värisevä kuningas meni hevosloimille niin joutusaan kuin pimeässä taisi, kokosi ne yhteen ja kopeloi sitten eheänä hinkaloon. Kahdesta loimesta teki hän vuoteen; sitten peitti hän itsensä kahdella jääneistä. Hän oli iloinen hallitsija nyt, vaikka loimet olit vanhat ja ohuet eikä aivan kylliksi lämpimät; ja sitä pait lähti niistä pistävä hevosen löyhkä, joka oli melkein tukehuttava.
Vaikka kuningas oli nälissään ja jähmettynyt, oli hän kuitenkin niin väsynyt ja uupunut, että nämä viimemainitut tilat pian voittivat edelliset, ja hän äkkiarvaamatta oli vaipuneena puoliuneen. Mutta silloin, juur kun oli menemässä umpiuneen, hän tunsi selvästi, että jokin koski häneen! Hän tuli tuossa paikassa aivan tolkuilleen ja läähätti raskaasti. Jäätävä kauheus tässä salaperäisessä koskettelussa, pilkko pimeässä, sai hänen sydämmensä melkein seisahtumaan. Hän lepäsi liikkumatta ja kuunteli tuskin hengittäen. Mutta mitään ei liikkunut eikä ääntä kuulunut. Hän pitkitti kuuntelemistaan ja vartoi, pitkän aikaa hänen luullaksensa, mutta yhä vielä ei liikahtanut mitään eikä kuulunut tuon enempää. Niin hän viimein alkoi vaipua uneen jälleen: ja yhtäkkiä tunsi hän taaskin tuon salaperäisen koskettelun! Oli se sentään hirvittävää, tuo kevyt kosketus tästä äänettömästä ja näkymättömästä otuksesta; se sai poikasen melkein kipeäksi aaveiden pelosta. Mitä tekisi hän? Täss' oli kysymys; mutta hän ei tiennyt mitään vastausta. Jättäisikö hän tämän jotenkin kelpo yösijansa ja siten pakenisiko tuota selittämätöntä kauhun kappaletta? Mutta mihin paeta? Hän ei päässyt ladosta ulos; ja kun hän ajatteli, että hän saisi sokeasti kopeloida sinne tänne pimeässä ladossa näiden neljän seinän vangitsemana, tämä kummitus hiipien alinomaa hänen perästänsä ja joka käänteessä tutkistellen häntä tällä inhoittavalla, pehmeällä kosketuksella poskiin tai hartioihin, niin se oli aivan sietämätöntä. Mutta jäädä sinne koko yöksi kärsimään pitkällistä kuolemaa? – oliko se parempi? Ei. Mitä sitten tuli hänen tehdä? Ah, yksi ainoa keino löytyi; sen tiesi hän hyvin – hän vain ojentaisi kätensä ja saisi sillä kurin kiinni ongelmasta.
Oli kyllä helppoa tuumata näin; mutta yhtä helppoa ei ollut saada rohkeutta koetukseen. Kolme kertaa ojensi hän kätensä vähän matkaa ulos pimeään ja veti sen sukkelasti takaisin läähättäen – ei sentähden, että hän oli kosketellut jotakin, mutta sentähden, että oli juuri sitä tekemäisillään. Mutta neljäs kerta hän kopeloi kappaleen matkaa eemmäs, ja hänen kätensä lakaisi lievästi jotakin pehmeää ja lämpimää. Tämä kokemus melkein paadutti hänet kauhistuksesta – hänen mielensä oli siinä tilassa, ettei hän voinut ajatella tuota kappaletta muuksi kuin ruumiiksi, joka vasta oli kuollut ja vielä oli lämmin. Hän tuumasi tahtovansa mieluummin kuolla kuin kosketella sitä uudestaan. Mutta tämä tuuma hänessä oli väärä, sillä hän ei tuntenut ihmisen uteliaisuuden kuolematonta voimaa. Vähän ajan päästä hänen tärisevä kätensä kopeloi taasen päinvastoin hänen päätöstänsä ja ilman hänen suostumustaan – ja kopeloi kopeloimistaan entisessä suunnassa. Hän sai, kun saikin, käteensä tukun pitkiä hiuskarvoja. Häntä hirvitti, mutta kuitenkin hänen kätensä seurasi hiuskarvoja ylöspäin ja löysi jotain, joka tuntui lämpimältä köyden pätkältä; seurasi pätkää päähän ja löysi viattoman vasikan! – köyden pätkä ei ollutkaan mikään köyden pätkä, vaan vasikan häntä.
Kuningas oli hirveästi häpeissään, kun oli tuntenut mokomaa pelkoa ja surkeutta semmoisesta viheliäisestä syystä, kuin oli nukkuva vasikka. Mutta hällä ei oikeastaan ollutkaan syytä tähän tunnelmaan, sillä eihän se ollut vasikka, joka häntä niin oli peljättänyt, vaan se hirveä olemattomuus, jota vasikka edusti; ja varmaankin olisi mikä poikanen hyvänsä, näinä vanhoina taikauskoisina aikoina, menetellyt ja kärsinyt juur kuin hän.
Kuningas oli nyt ihastuksissaan, kun tuo olemus ei ollutkaan muuta kuin vasikka, joka päälle päätteeksi olisi hänen seuranaan täällä; sillä niin yksinäisenä ja ystävittä oli hän tuntenut itsensä, että tämän nöyrän eläimenkin seura ja kumppanuus oli tervetullut. Ja häntä oli niin supi survaistu, niin raakamaisesti kohdeltu omassa ihmissuvussaan, että se oli todellakin virvoitusta hänelle tuntea, että hän nyt lopultakin oli luomakappaleen seurassa, jolla ainakin oli pehmeä sydän ja lempeä mieliala, mitkä korkeammat tunnustähdet lienee puuttunutkin. Niin päättikin hän heittää menemään kaikki säätyarvot ja ruveta ystäväksi vasikalle.
Hänen pyyhkiessään sen sileää, lämmintä selkää – sillä vasikka makasi lähellä häntä ja oli helposti tavattavissa – juolahti se tuuma hänen mieleensä, että tämä vasikka voi olla hälle hyödyksi monin tavoin. Tämän perästä valmisteli hän vuoteensa uudestaan, asettaen sen ihan vasikan viereen; kyykistyi sitten itse sen selän taakse, kiinni siihen, veti peitteet itsensä ja ystävänsä yli, ja minuutin eli kahden mentyä oli hänen täällä yhtä lämmin ja mieluisa olla kuin uinuttavilla untuvilla Westminsterin kuninkaallisessa palatsissa.
Miellyttävät mietteet tuli vähitellen; elämä alkoi tuntua iloisemmalta. Hän oli vapaa orjuuden ja rikoksen kahleista, vapaa alhaisten ja petomaisten lakiheittojen seurasta. Hänellä oli lämmin olla, hänellä oli suopea suojus. Hän oli, kun olikin, onnellinen. Yötuuli yltyi, se lakaisi ilmaa pauhaavilla puuskilla, jotka panivat tuon vanhan ladon ratisemaan ja vapisemaan; sitten sen vihurit lauhtui hetkeksi ja kääntyi ulvoen ja oiottaen sen nurkissa ja kulmissa – mutta tämä kaikki oli sulaa soittoa kuninkaalle, nyt kun hänen oli niin mukavaa ja maukasta. Anna tuulla ja teuhota, anna ulvoa ja ulista, anna vinkua ja viuhua; hän ei piittaa siitä mitään, hän vain nauttii siitä. Hän painuu vain likemmälle ystäväänsä, oikein oivallisimman tyytyväisyyden tuhnussa ja vaipuu vaipumistaan, autuaallisesti, syvään, synkkään uneen, joka on rauhaa ja tyyneyttä täynnä. Ulkona ulvovat koirat, lehmät alakuloisesti ammovat, myrskyn vihurit vingahtaa, ja sadetulvat sahailevat kattoa. Mutta Englannin hallitsija nukkuu sikeintä unta, ja vasikka tekee samoin, tämä kun on viaton Jumalan luoma, joka ei helposti huolestu rajuilmasta eikä ole millänsäkään vetämästä hirsiä kuninkaan kanssa.
YHDEKSÄSTOISTA LUKU
Prinssi talonpojissa.
Kun kuningas varhain aamulla heräsi, huomasi hän, että kostea, mutta kekseliäs rotta oli hiiviskellyt hänen päällensä yöllä ja valmistellut itselleen mukavan makuusijan hänen povessaan. Tullessaan häirityksi nyt, juoksi se matkoihinsa. Poika hymyili sanoen: "Sinä pieni, taitamaton raukka, miksi olet semmoinen pelkuri? Olenhan minä samallainen hylkyri kuin sinä. Olisihan se häpeä mulle, jos tekisin turvattomalle pahaa, kun itse olen yhtä turvaton. Sitä paitse olenhan sulle kiitollinen hyvästä enteestä; sillä kun kuningas on vajonnut niin syvälle että itse rotatkin käyttävät häntä makuusijanaan niin tämä kai tietää, että hänen onnensa on nousemassa, koska s'on selvää, ettei se enää voi aleta."
Nousten ylös lähti hän hinkalosta ja kuuli juur silloin lapsien puhuvan. Ladon ovi aukeni ja pari pikku tyttöä tuli sisään. Heti hänet nähtyänsä taukosit he puhumasta ja nauramasta ja seisahtuivat siihen paikkaan katsoen häntä suurella uteliaisuudella. Sitten kuiskasit he keskenään, sitten menivät he vähä lähemmäs ja seisoivat taas kurkistamaan, ja vähitellen kävit he vähän rohkeammiksi ja rupesit puhumaan hänestä ääneensä. Toinen sanoi —
"Hän näyttää hyvin sievältä."
Toinen lisäsi —
"Ja katso, kuinka kauniit hiukset."
"Mutta huonosti puettu hän on."
"Ja niin hän näyttää nääntyneeltä."
Pienet tytöt lähenivät yhä katsellen häntä arasti, mutta tarkasti kaikin puolin, kaikilta tahoilta, ikäänkuin hän olisi ollut joku elävä aivan uutta lajia; mutta he tekivät tämän samassa suurella varovaisuudella, ikäänkuin puoleksi peljäten, että hän oli joku elävä, joka saattoi purra, kun niin sopi. Viimein asettuivat he poikasen eteen ja pitäen varovaisuuden tähden toinen toistaan kädestä oikein ahmivat häntä viattomilla silmillään. Sitten toinen heistä kokosi kaiken rohkeutensa ja kysyi lapsellisen suorasti —
"Kuka sin' oot, poika?"
"Minä olen kuningas", kuului vakava vastaus.
Lapset säpsähtivät vähäsen, ja heidän silmänsä lensivät sepposelälleen ja pysyivät niin hetkisen aikaa. Sitten voitti taas uteliaisuus —
"Kuningas! Mikä kuningas?"
"Englannin kuningas."
Lapset tuijottivat toisiaan – sitten häntä – sitten taas toisiaan – kuin puusta pudonneet – sitten toinen sanoi —
"Kuulitko mitä hän sanoi, Margery? – hän sanoi olevansa kuningas.
Voiko s' olla totta?"
"Mitä muuta kuin totta, Prissy? Eihän hän voi valehtia? Katsos, Prissy, jos se ei olis totta, niin s' olis valhe. Sitä s' olis. Etkö sinäkin meinaa niin? Sillä kaikki, mikä ei ole totta, on kai valhetta. Niin minä ymmärrän asian."
Tämä oli vastustamaton todistus, ilman mitään reikää siellä tai täällä; eikä se jättänyt Prissyä epäilemään. Hän mietiskeli hetkisen, sitten pani kuninkaan kunnian sanan varaan tällä suoralla muistutuksella —
"Jos sinä oot todellakin kuningas, sitten uskon mä sinua."
"Minä olen todellakin kuningas."
Tällä lauseella oli asia ratkaistu. Hänen majesteettinsa kuninkuus oli ilman sen enemmittä mutkitta omaksuttu, ja molemmat pienet tytöt alkoivat kysyä häneltä, kuinka hän oli joutunut siihen tilaan, missä hän oli, ja kuinka hän oli niin epäkuninkaallisesti puettu ja minnekkä hän oli menossa ja kaikista muista hänen asioistaan. Oli se suuri huojennus pojalle saada purkaa surujansa täällä, jossa niitä ei voitu pilkata tai epäillä. Senpä tähden hän kertoikin tapahtumansa tunteellisuudella unhottaen nälkänsäkin hetkeksi, ja hänen kertomustaan kuuntelit nuoret, pienet piiat herttaisimmalla ja syvimmällä suosiollisuudella. Mutta kun hän oli ehtinyt kaikkein viimeisiin kokemuksiinsa ja he saivat tietää, kuinka kauvan hän oli ollut ilman syömättä, niin katkaisit he paikalla hänen puheensa siihen ja juoksit taloon noutamaan hälle vähän syömistä.
Kuningas oli nyt onnellinen ja iloinen ja tuumasi itsekseen: "Kun minä jälleen olen kotonani, niin tulen olemaan hyvä pienille lapsille ja muistamaan, kuinka nämä uskoit minua ja luotit minuun onnettomuuden päivinä; samalla kun ne, jotka olit iäkkäämmät ja pidit itseänsä viisaampina, ivasit minua ja pitivät minua petturina."
Lasten äiti oli ystävällinen kuninkaalle ja hänen osanottonsa suuri; sillä pojan hyljätty tila ja sekoava pää, kuten vaimokin luuli, liikutti kuitenkin hänen naisellista sydäntään. Hän oli leski ja jotenkin köyhä; ja kyllä hän oli kylliksi kokenut maailmaa, ollaksensa kova kovaonnisille. Hän luuli sekoavan poika paran karanneen ystäviltänsä tai vartioiltaan; hän koki siis saada selkoa siitä, mistä pieni piltti oli tullut, jotta hän vastedes voisi ryhtyä toimiin saattaaksensa hänet takaisin. Mutta vaimon kaikki osoitukset lähimpiin kaupunkeihin ja kyliin ja kaikki hänen kyselmänsä samaan suuntaan olit peräti turhat – pojan kasvojen ilmeet ja hänen vastauksensa myös ilmaisivat, että asiat, joista puhuttiin, olit hänelle peräti oudot. Poika puhui vakaasti ja selvästi hovin kaikista asioista ja oikein runneltui surusta, kun puhe koski kuollulta kuningasta, "hänen isäänsä". Mutta jos puhuttiin muista aineista, ei hän välittänyt mistään, vaan oli vaiti.
Vaimo oli todellakin ymmällään, mutt' ei jättänyt vieläkään asiaa sillensä. Työskennellen kyökissä koetti hän saada pojan paulaan ja ilmaisemaan salaisuutensa. Hän puheli nautaeläimistä – poika ei näkynyt ymmärtävän; sitten hän puhui lampaista ja tulos oli sama – hänen luulonsa, että poika oli ollut paimenpoikana, oli erehdys; hän puhui mylläreistä ja kankureista, kattilanpaikkureista, sepistä, kaupasta ja kaikenlaisista kauppamiehistä, hulluinhuoneista ja vankiloista, hyväntekeväisyyslaitoksista, mutta se oli turhaa, hän ei tullut mihinkään. Hän ei kuitenkaan masentunut, sillä hän arvasi, että poika oli ainakin ollut jonkummoinen palvelija. Niin, vaimo luuli olevansa oikealla jäljellä nyt – poika oli varmaankin pikäntti. Niinpä hän siis kääntyi sinnepäin. Mutta tulos ei ollut rohkaiseva. Lattian lakaiseminen näkyi häntä väsyttävän; valkean tekeminen uuniin oli hänelle vastenmielistä; peseminen ja harjaaminen ei innostuttanut häntä. Sitten tuo hyvä vaimo koki, vähällä toivolla tosin ja enemmän ikäänkuin muodon vuoksi, jalolla keittokonstilla. Hänen ihmeekseen ja ilokseen loisti kuninkaan kasvot kerrassaan! No, vihdoinkin oli vaimo osunut oikeaan, tuumasi hän, ja oikein iloinen hän olikin sukkeluudestaan ja hienotunteisuudestaan, jolla hän oli perille päässyt.
Hänen väsynyt kielensä sai nyt viimeinkin levätä, sillä kuningas, joka oli näpistävän nälän ja niiden hyvähajuisten höyryjen omana, jotka lähtivät pärskyvistä pannuista ja padoista, kuningas laski nyt kielensä liikkeelle ja kertoi kertomistaan muutamista oikein herkkuisista ruokalajeista, niin että vaimo kolmen minuutin mentyä sanoi itsekseen: "No, todellakin olin oikeassa – hän on autellut kyökissä!" Sitten poika pani selville ruokalistansa ja puhui siitä semmoisella tarkkuudella ja harrastuksella, että tuo hyvä vaimo taas sanoi itsekseen; "Hyvä Jumala, kuinka hän tunteekaan niin monia ruokalajeja ja niin hienoja sitten? Niitä hän ei oo oppinut muualla kuin rikkaiden ja ylhäisten luona. Aha, nyt mä tiedän! Niin kurja ja rääsyinen kun hän onkin, on hän varmaankin palvellut jossain palatsissa ennenkun hänen järkensä meni menoaan; niin, hän on, kun onkin, ollut itse kuninkaan palatsissa! Tahdonpa koettaa häntä."
Innostuneena kokemaan älykkyyttänsä käski hän pojan hetkeksi katsomaan keittoa – lisäten, että hän kernaasti saisi laittaa ruokalajin tai parikin, jos niin tahtoi, – ja pyörähti sitten ulos kyökistä antaen omille lapsilleen merkin tulemaan perästä. Kuningas mumisi —
"Toinen Englannin kuningas on saanut toimittaakseen samallaisen työn, menneinä aikoina – se ei siis ole minunkaan arvoani vastaan, että minäkin ryhdyn toimeen, minkä Alfred suuri aikoinaan nöyrtyi tekemään. Mutta minäpä koen tehdä tehtäväni paremmin kuin hän, sillä hän antoi kakkujen palaa."
Tarkoitus oli hyvä, mutta kyky ei ollut yhtä hyvä; sillä kuningas, aivan kuin tuo muinainen, vaipui pian omiin ajatuksiinsa omista aimo asioistaan, ja seuraus oli sama – ruoka paloi pahoin kyllä. Vaimo palasi juur hyvään aikaan pelastaaksensa aamiaisen täydellisestä tuhosta, ja hän herätti kuninkaan unelmistaan reippailla ja hyväntahtoisilla kielenpieksemisillä. Mutta sitten nähdessään, kuinka suruissaan poika oli pilaamastaan luottamuksesta, vaimokin heltyi ja oli hälle ylenmäärin hyvä ja lempeä.
Poika söi oikein sydämmen halulla vahvasta ateriasta ja tuli siitä oikein virkistyneeksi ja mieliinsä. Se oli ateria, joka omituisella muodollaan erkani monista muista, sillä kummallakin puolella oli säätyarvo heitetty loukkoon – eikä kumpikaan puolue aavistanut sitä uhria, minkä toinen kantoi. Leskivaimo oli aikonut syöttää nuorta maankuleksijaa ruoanjäännöksillä jossain loukossa, kuin muitakin mieronkiertäjiä tai koiria syötettiin; mutta hän oli nyt niin katuvainen antamistaan nuhteista, että hän teki voitavansa lieventääksensä niitä antaen pojan istua perhepöytään ja syödä yhdessä parempien kanssa, aivan samassa arvossa kuin nämä. Ja kuningas puolestaan katui niin, että oli, vaikka vastoin tahtoansa, pettänyt vaimon luottamuksen, sittenkun koko perhe oli ollut niin hyvä hänelle. Hän siis päätti rangaistukseksi itselleen nöyrtyä perheen omalle kannalle eikä pyytää, että vaimo lapsineen pysyisi seisomassa ja passaisi häntä, kun hän ottaisi koko heidän pöytänsä itseään varten, niinkuin oikeastaan hänen syntynsä korkeus vaati. Se tekee meille kuitenkin kaikille hyvää, että me joskus taivumme vähän alaspäin. Tämä hyvä vaimo oli kaiken päivää onnellinen siitä suosiollisuudesta itseään kohtaan, jota hän nyt tunsi, kun oli ollut niin suurisieluisesti alentuvainen maankuleksijalle; ja kuningas oli melkein samalla mielellä tavattomasta armostaan alhaiselle talonpoikaisvaimolle.
Aamiaisen loputtua käski emäntä kuningasta pesemään astiat. Tämä käsky oli ensimmältä vähän kitkerä, ja kuningas oli jo ruveta kapinoitsemaan, mutta sanoi sitten itsekseen: "Alfred suuri leipoi leipiä, ja hän olisi varmaankin myös pessyt astioita – senpätähden olkoon menneeksi!"
Hän teki työnsä kuitenkin hyvin huonosti, ja hänen omaksi harmikseen vielä, sillä puulusikkain ja lautasten pesu oli tuntunut hälle helpolta työltä. Se oli vähän väsyttävää ja tuskallista, mutta lopulta se kuitenkin meni. Hän rupesi ikävöimään päivätyöhönsä ja halusi matkoihinsa taas; mutta, miten olikaan, hän ei päässyt niin helposti tämän uutteran naisen seurasta. Milloin leskivaimo pani hänet toiseen, milloin toiseen pikkutyöhön, jotka hän suoritti jommoisestikin hyvin. Kerran pani emäntä hänet pikku tyttöjen kanssa kuorimaan talviomenoita; mutta työ kävi häneltä niin kömpelösti, että emäntä sen sijaan tuuppasi hänet suurta kyökkiveistä hiomaan. Sitten sai kuningas karstata villoja, kunnes viimein rupesi ajattelemaan, että hyvä kuningas Alfred oli luisunut aivan varjoon hänestä, kun oli kysymys jokapäiväisistä sankaritöistä, joista sai lukea kyllikseen historiakirjoissa ja kertomuksissa, ja että nyt oli aika luopua siitä. Ja kun sitten iltapäivällä leskivaimo antoi hänelle vakallisen kissanpoikia hukutettavaksi, niin luopui hän. Ainakin aikoi hän niin – sillä hän tunsi nyt selvästi, että johonkin paikkaan oli rajaviiva pantava, ja että se oli pantava juur tähän kissanpoikain hukuttamiseen, näkyi hänelle aivan luonnollisella – kun yhtäkkiä ilmeni odottamaton näky. Tämä odottamaton näky oli John Canty – reppukauppiaan kantamus selässään – ja Hugo!
Kuningas tunsi nämä roistot, heidän lähestyessään sisäänkäytävää, ennenkun he saivat tilaisuuden nähdä häntä. Hän ei nyt hiiskunut mitään tuon rajaviivan vetämisestä, vaan otti vakkansa, joss' oli kissanpojat, ja hiipi ulos takaoven kautta, sanomatta sanaakaan. Kissanpoikaset jätti hän erääseen syrjärakennukseen ja juoksi tiehensä aika kyytiä ahdasta kujaa pitkin talon takana.