Za darmo

Luotsina Mississippi-joella

Tekst
0
Recenzje
iOSAndroidWindows Phone
Gdzie wysłać link do aplikacji?
Nie zamykaj tego okna, dopóki nie wprowadzisz kodu na urządzeniu mobilnym
Ponów próbęLink został wysłany

Na prośbę właściciela praw autorskich ta książka nie jest dostępna do pobrania jako plik.

Można ją jednak przeczytać w naszych aplikacjach mobilnych (nawet bez połączenia z internetem) oraz online w witrynie LitRes.

Oznacz jako przeczytane
Czcionka:Mniejsze АаWiększe Aa

III

Kun oleskelimme neljä päivää hiekkasärkällä Louisvillen edustalla, onnistui vanha "Paul Jones" viettämään noin 14 vuorokautta matkalla Cincinnatista New Orleansiin. Tämä oli kuitenkin lopulta onnekseni, sillä erityisissä olosuhteissa tutustuin todellakin vihdoin erääseen luotsiin, joka kohteli minua jonkinlaisella hyväntahtoisuudella, menipä niinkin pitkälle, että opetti minua hoitamaan ruoria, joka luonnollisesti yhä vielä lisäsi joen vetovoimaa minuun.

New Orleansiin tullessani tein kaksi ikävää huomiota. Toinen oli, ettei mitään alusta, kaiken todennäköisyyden mukaan, tulisi lähtemään Amatson-joen suulle lähimpäin kymmenen tai kahdentoista vuoden kuluessa – ja toinen, että ne yhdeksän tai kymmenen dollaria, jotka olivat koko rahavarani, tuskin riittäisivät kestämään sellaisen suurisuuntaisen löytöretken menoja, jollaista olin suunnitellut. Minun täytyi siis antautua johonkin muuhun toimeen. "Paul Jones" lähti pian S: t Louisiin. Tein täydellisen piirityssuunnitelman luotsiani vastaan, ja kolmen päivän ankaran vastustuksen perästä täytyi hänen antautua. Hän lupasi opettaa minulle luotsausta Mississipillä New Orleansista S: t Louisiin viidestäsadasta dollarista, jotka minä maksaisin ensimäisestä palkastani tutkinnonsuorittaneena luotsina. Minä puolestani otin "opetellakseni" kaksitoista- tai kolmetoistasataa penikulmaa tuota suurta jokea sellaisella itseluottamuksella, jommoinen oli ominainen minun ijälleni. Jos tosiaan olisin tiennyt, mille koetukselle sielunkykyni panin, olisin varmasti ajatellut parikin kertaa uudestaan. Mutta minä oletin, ettei luotsilla oikeastaan ollut mitään muuta tekemistä kuin pitää huoli siitä, ettei laiva lähtenyt maalle juoksemaan, ja katsoen joen leveyteen oli tuo asia minusta hyvin yksinkertainen.

Laiva lähti New Orleansin rannasta kello neljä iltapäivällä, ja "meidän vahtimme" ei loppunut ennenkuin kello kahdeksan. Minun esimieheni, mr. Bixby, käänsi laivan, ohjasi sen aivan likeltä ohi muutamien laivojen peräpuolia, jotka olivat sulloutuneet rantaan, ja sanoi sitte: "Niin no, käy ruoriin ja näytä, että kuljet noiden alusten ohi niin kauniisti kuin kuorisit omenaa." Minä tartuin peräsimeen, ja silloin minusta tuntui aivan kuin sydämeni olisi vaipunut alas saappaisiin – sillä minusta näytti välttämättömältä, että me seuraavassa silmänräpäyksessä raapaisisimme peräpeilin joka ainoasta aluksesta koko rivissä, niin lähellä me niitä olimme. Pidätin henkeäni ja aloin voimaini takaa ohjata vastaiselle puolelle, samalla; kuin ajattelin omia mietteitäni luotsista, joka niin typerällä tavalla oli meidät sysännyt uhkaavaan vaaraan. Onneksi olin kylliksi viisas vaijetakseni. Minuutin kuluttua olin suureksi mielihyväkseni laskenut leveän, turvallisen väylän "Paul Jonesin" ja muiden laivojen välille – ja kymmenen sekunnin kuluttua olin häpeällisesti poistettu luottamuspaikaltani, samalla kun oppimestarini taas huolimattomasti heittäytyi vaaraa kohti, nylkien minut elävältä parjauksillaan pelkuruudestani. Tunsin itseni kovin loukatuksi, mutta minun täytyi vasten tahtoani ihailla sitä tyyntä varmuutta, millä hän hoiti ruoriratasta, taivuttaen itseään milloin oikealle, milloin vasemmalle ja aina ohjaten niin läheltä muita laivoja, että perikatomme näytti alati olevan edessämme, jonkun verran rauhoituttuaan sanoi hän minulle, ettei virta ollut niin voimakas lähellä rantaa kuin kauempana keskellä, ja että meidän sentähden, kun me kuljimme virtaa ylöspäin, täytyi pysytellä niin lähellä rantaa kuin mahdollista, kun sitä vastoin kulkiessamme vastakkaiseen suuntaan piti pysytellä keskellä, jotta meillä olisi virta apunamme. Hiljaisessa mielessäni päätin aina ohjata laivoja vain virtaa alaspäin, ja antaa henkilöiden, jotka olivat kuuroja järjen äänelle, kulkea virtaa ylöspäin. Aina väliin osotteli mr. Bixby kaikenlaisia mieltäkiinnittäviä paikkoja minulle. Hän sanoi: "Tässä meillä on Kuudenneulanniemi." Minä suostuin siihen kernaasti. Se oli sangen hauska saada tietää, mutta minä en parhaalla tahdollani voinut saada selville, mitä se minulle kuului. Toisen kerran sanoi hän: "Tuo on Kymmenenpenikulmankärki". Vähän myöhemmin lausui hän: "Tuo tuossa on Kahdentoistapenikulmankärki." Kaikki ne olivat melkein vedenpinnan tasalla; kaikkityyni näyttivät ne samanlaisilta minun silmiini – kaikki ne olivat yksitoikkoisia eivätkä millään tavalla muistuttaneet luonnonkauneudesta. Aloin toivoa, että minun arvokas päällikköni olisi jo muuttanut puheenainetta. Mutta ei, innolla, joka olisi ansainnut paremman asian, ahtasi hän itsepintaisesti minuun noita tarpeettomia tietojaan. Hän luikersi pitkin rantoja erään niemen luo ja sanoi samassa: "Tässä loppuu tyynivesi, aivan tuon kiinapuuryhmän kohdalla; me saamme mennä toiselle rannalle nyt"; ja niin hän ohjasi sinne. Hän jätti ruorin minulle pari kertaa, mutta minulla oli aina huono onni. Joko minä juuri olin ohjaamaisillani ylös sokeri-istutuksiin tai ohjasin liian keskelle virtaa – ja molemmissa tapauksissa jouduin poikkeuksetta epäsuosioon ja parjaustulvaan.

Vihdoin loppui meidän vahtivuoromme; me söimme illallista ja menimme alas hyttiin. Keskiyön aikana tunkeutui jonkun lyhdyn valo unisiin silmiini, ja yövartija sanoi: "Nouse ylös! – "

Sitte hän poistui. Minä en voinut käsittää tämän mitä ihmeellisimmän tapauksen syytä, ja kun olin vähän aikaa miettinyt sitä, nukahdin uudestaan. Mutta ei viipynyt kauvaakaan, kun yövartija taas ilmestyi, ja tällä kertaa rupesi hän olemaan karkea. Minä suutuin ja sanoin:

"Mitä se merkitsee, että te keskellä yötä tulette tänne tappelemaan?

– Saadaanpas nähdä, etten minä enää saa nukuttua."

Yövartija sanoi:

"Niin, jollei sitä juuri tapahdu, niin paistettakoon minut silakkana."

Väki, joka oli lopettanut vahtivuoronsa, oli juuri laskeutumassa yöpuulle, ja minä kuulin pari raakaa naurunpurskahdusta sekä muutamia pistäviä huomautuksia, kuten esimerkiksi: "Halloo, yövartija! – Etkö sinä ole saanut penikkaasi vielä valveille? – Hän itkee varmaankin äitiään, pikku raukka. Antakaa sille tuttia ja lähettäkää peräpuolen siivoojatar tänne laulamaan sille kehtolauluja."

Tässä silmänräpäyksessä ilmestyi mr. Bixby näyttämölle. Jonkun minuutin perästä kiipesin minä nopeasti rappusia ylös ohjaushyttiin muutamia vaatekappaleita päälläni, muut sylissäni. Mr. Bixby seurasi minua ihan kintereillä, jakaen selittäviä huomautuksia. Tämä oli uutta – tämä päähänpisto nousta keskellä yötä työhön. Se oli niitä luotsilaitoksen yksityiskohtia, joista olin tähän saakka ollut tietämätön. Minä kyllä tiesin, että laivat kulkivat yöaikaankin, mutta miten olikaan, en ollut tullut koskaan ajatelleeksi, että ihmisten täytyi nousta lämpimistä sängyistään ohjaamaan niitä. Aloin pelätä, ettei luotsielämä ollutkaan aivan niin romanttista kuin olin kuvitellut; ainakin oli sen tässä puolessa jotakin peräti proosallista.

Yö oli sangen pimeä, vaikka tähtiä tuikki tiheässä taivaalla. Minun pelkäämäni perämies seisoi ruorissa ja ohjasi vanhaa alusta erästä vilkuttavaa tähteä kohti taivaanrannalle, samalla kun hän piti laivaa kuitenkin virranuomassa. Molempien rantojen väliä ei ollut täyttä engl. penikulmaa, mutta sentään ne näyttivät hyvin kaukaisilta, sumuisilta ja epäselviltä. Perämies sanoi:

"Meidän on laskettava Jonesin istutuksille, sir."

Nyt riemuitsi minun kostonhimoinen mieleni. Sanoin itsekseni: "Onneksi olkoon, mr. Bixby! – Tulee hauskaa teidän hakea Jonesin istutukset pimeässä – oikein toivon, ettette koskaan niitä löytäisi, niin kauan kuin elätte."

"Ylä- vai alapäähänkö istutuksia?" kysyi Bixby tyynesti.

"Yläpäähän."

"Se ei käy päinsä. Vesi on liian matalalla. Ei ole pitkä matka alapäähän, ja siihen saatte tyytyä."

"Hyvä, sir. Jollei Jones ole siihen tyytyväinen, niin sanokoon mitä tahansa."

Senjälkeen perämies poistui. Iloni alkoi vähitellen kylmetä ja ihmetykseni kasvaa. Tässä oli ihminen, joka ei ainoastaan tyynesti ottanut löytääkseen noita istutuksia sysimustassa yössä, vaan oli päällepäätteeksi valmis löytämään kumman tahansa pään niistä. Mieleni kovin teki kysyä erästä seikkaa, mutta minä olin niin tarpeeksi täynnä minulle murahdettuja tylyjä vastauksia, että minä katsoin parhaimmaksi pitää suuni kiinni. Kysymys, minkä minä olisin tahtonut esittää, oli vain se, missä määrin mr. Bixby todella oli niin suuri aasi, että kuvitteli voivansa löytää istutukset yöllä, jolloin kaikki maisema oli aivan samanlaista ja samanväristä. Mutta minä olin vaiti. Opin tuona aikana pitämään kieleni hampaitten takana.

Mr. Bixby ohjasi heti rantaa kohden ja vähän ajan perästä hiipi aivan pitkin rantaa, ihan kuin kirkkaalla päivällä. Eikä siinä kyllin – hän hyräili sitäpaitsi —

"Taivahan Valtias, ilta jo saapuu" j.n.e.

Minusta tuntui kuin olisin uskonut henkeni hirveän huolettoman mielipuolen käsiin. Hetken kuluttua kääntyi hän minuun ja kysyi:

"Mikä on ensimäisen niemen nimi New Orleansin yläpuolella?"

Minua ilahutti, että voin hetkeäkään epäröimättä vastata. Sanoin, etten sitä tiennyt.

"Tuhannen tulimmaista, mitä se merkitsee?"

Hänen tapansa pelottivat minua tosiaan. Mutta minä toistin yhä järkähtämättömästi, etten sitä tiennyt.

"Oletpa sinä kaunis lintu", sanoi mr. Bixby. "No, entä seuraava niemi sitte?"

En sitä sen paremmin tiennyt

"No, tämähän menee ihan päin seiniä! – Sano edes joku nimeltään niistä niemistä – mikä tahansa – joita minä sinulle ilmotin."

Ajattelin hetkisen, mutta tunnustin vihdoin, etten voinut muistaa yhtään ainoata.

"No, kuules! – Mitä merkkejä kohden ohjataan silloin, kun on muutettava rantaa, heti Kahdentoistapenikulmankärjen yläpuolella?"

"Minä – minä en tiedä."

"Sinä – sinä – et tiedä?" matki hän ääntäni. "Mitä hittoa sinä sitte tiedät, senkin nulikka?"

"Minä, minä – en mitään."

"Sinä suuri Pyhä Anttoni! – siinä sinä sanoit toden. Sinä olet tosiaan suurin pässinpää, mitä olen tavannut! – Ja sinä aijot tulla luotsiksi – sinä! – Sinulla ei ole älyä ohjata edes vanhaa lehmää veräjästä sisään!" —

 

Ei ollut hyvä olla tekemisissä hänen kanssaan, kun hän joutui tuollaiselle tuulelle. Hän polki ja nosteli jalkojaan, aivan kuin lattia olisi polttanut hänen jalkapohjiaan, samalla kun hän kiehui ja porisi itsekseen. Väliin kiehahti hän yli äyräittensä ja poltti minuakin.

"Kuuleppas! – Mitä varten sinä luulit minun sanoneen noiden kaikkien niemien nimet, sinä nulikka?"

Ajattelin vapisten sitä muutamia sekunteja, ja silloin meni paholainen minuun ja houkutteli minut sanomaan:

"Tuota – tuota – aikani kuluksi, ajattelin minä."

Se vaikutti kuin punainen vaate sonniin. Hän kirosi ja pärmänttäsi, niin että se teki hänet kai sokeaksi (hän oli juuri aikeissa ajaa suoraan poikki joen), – sillä hän oli ajamaisillaan erään halkoveneen päälle, rikkoen sen perämelan. Laivuri lähetti tietysti täyden panoksen valittuja kirouksia peräämme. Koskaan ei ole kukaan ihminen ollut niin kiitollinen mistään hyvästä työstä kuin Bixby tästä tapauksesta: hän oli nimittäin pakahtua vihasta, ja nyt hän löysi sellaisen, joka voi vastata. Hän avasi luukun, pisti päänsä siitä ulos ja huojensi kukkuraisen sydämensä sellaisella kaunopuheisuudella, jommoista minä en ollut ennen kuullut. Mitä heikommiksi laivurin vannomiset etenivät, sitä suuriäänisemmäksi tuli Bixby ja sitä voimakkaammiksi kohosivat hänen soimauksensa, ja kun hän vihdoin sulki luukun, oli hän kirjaimellisesti "tyhjä." Vaikka olisi vetänyt nuottaa hänen sisäisessä ihmisessään, ei olisi voinut löytää pienintäkään kirousta. Hetken kuluttua sanoi hän minulle mitä ystävällisimmällä äänellä:

"Poikani, sinun täytyy hankkia itsellesi muistiinpanokirja, ja joka kerran kun minä sanon jotain, on sinun vain kirjoitettava se muistiin ja opeteltava se. Ei ole muuta keinoa tulla hyväksi luotsiksi kuin opetella koko joki ulkoa. Se sinun täytyy tuntea kuin aapiskirjasi."

Se oli virkistävä tieto, sillä muistini ei koskaan ollut vahva puoleni. Koetin sitäpaitsi pitää rohkeuttani yllä ajattelemalla, että arvokas esimieheni pani hiukan liikoja.

Pian senjälkeen veti hän eräästä nuorasta ja löi pari iskua suureen soittokelloon. Nyt olivat kaikki tähdet poissa ja oli pimeä kuin säkissä. Kuulin siipirattaitten heittävän vettä rantoja vastaan, mutta en ollut varma, näinkö maata. Joku ääni sanoi myrskykannelta:

"Missä me olemme, sir?"

"Joneksen istutuksilla."

Ajattelin kaikessa hiljaisuudessa kernaasti lyöväni vetoa siitä, etteivät ne olleet siinä. Mutta minä en hiiskunut sanaakaan. Minä vain odotin. Mr. Bixby soitti konekelloja, ja jonkun ajan perästä kääntyi laivan keula maihin päin, lyhty paloi kannella, joku musta olento juoksi maihin, ja ääni, joka varmaankin kuului jollekulle neekerille, sanoi: "Antakaa minulle kapsäkki, Jones" – ja seuraavassa silmänräpäyksessä kuljimme taas virralle, aivan kuin ei mitään olisi tapahtunut. Vaivuin taas ajatuksiin ja sanoin sitte – tietysti kuulumattomasti: "No niin, että hän löysi istutukset, on pelkkä onnellinen sattuma, jommoisia tapahtuu yksi sadassa vuodessa", – ja minä tosiaan uskoin niin.

Kun olimme kulkeneet noin seitsemän- tai kahdeksansataa penikulmaa jokea ylöspäin, olin mukiinmenevästi oppinut ohjaamaan laivaa päivänvalolla, ja ennenkuin saavuimme S: t Louisiin olin ottanut muutamia edistysaskeleita, vaikkakin hyvin vähäpätöisiä, taidossa yöllä ohjata sitä. Minulla oli muistiinpanokirja, joka oli sullottu täyteen kaikenlaisten kaupunkien, niemien, särkkien, saarien, väylien, matalien y.m. nimiä: mutta muistikirjaan sitte rajoittuvatkin kaikki tietoni; päässä ne eivät tahtoneet pysyä. Sydäntäni särki, kun ajattelin, että minulla joka tapauksessa on ainoastaan puolen jokea kirjoitettuna muistiin, sillä kun vahtivuoroamme kesti vain neljä tuntia, jota seurasi neljän tunnin lepo, vaihdellen samalla tapaa päivällä ja yöllä, niin jäi aina neljän tunnin tyhjä aukko kirjaani joka kerta kun olin ollut nukkumassa, aina matkan alusta asti.

Jonkun ajan kuluttua muutti päällikköni erääseen suureen New-Orleans-laivaan, ja minä pistin pillit pussiini ja seurasin häntä. Se oli komea laiva. Kun minä seisoin sen ohjaushytissä, olin minä niin korkealla vedenpinnasta, että luulin seisovani vuorella; kantta ulottui pitkältä sekä keulaan että perään päin allani. Ihmettelin kuinka minä koskaan olin voinut olla niin yksinkertainen, että olin pitänyt "Paul Jonesta" isona laivana. Ero oli suuri muissakin suhteissa. "Paul Jonesin" ohjaushytti oli ahdas, ränsistynyt, korearyysyinen hökkeli – mutta täällä se oli loistava temppeli, jossa oli lasiseinät; se oli tarpeeksi suuri vaikka tanssiaisia varten, punan- ja kullankirjavat komeat uutimet, arvokkaisuutta lisäävä sohva, nahkaiset pielukset ja selkänoja korkealla istuimella, jolla vieraat luotsit tapasivat istua "katselemassa jokea" ja kertoa loppumattomia laivurikaskuja, sirot sylkiastiat entisten puisten sahajauholaatikkojen sijalla, kiiltävät vahakangasmatot lattialla, suuri kamiini talven varalta, komeasti kirjailtu ruoriratas niin korkea kuin mies, messinkinupit soittokelloissa ja sievä musta palvelija lumivalkea esiliina edessään kantamassa jäätelöä ja kahvia ylös vahtivuoron aikana, oli sitte yö tai päivä. Se näytti joltakin, se; minussa alkoi rohkeus taas kasvaa, ja rupesin uskomaan, että oli sentään sangen romanttista ja miellyttävää olla luotsina. Heti kun olimme rannalta lähteneet, aloin vaeltaa ristiin rastiin tässä suuressa höyryaluksessa, ja kaikki mitä näin, täytti sydämeni ilolla. Kaikki oli hienoa ja kiillotettua kuin vastaanottohuoneessa; ja kun seisoin kullankimaltelevan salongin toisessa päässä, olin katselevinani loistavan tunnelin läpi. Joka hytin ovea koristi jonkun lahjakkaan ilmoituskilpimaalarin tekemä öljytaulu, kaikkialla kimalteli hiotut kristallikynttiläkruunut, piletinmyyjän konttori oli sirouden mestarinäyte, ja palvelijoilla oli käherretyt tukat ja uskomattoman kalliit puvut. Konekansi oli tilava kuin kirkko, ja palavien uunien yläpuolella näkyi kahdeksan tavatonta höyrypannua! – Mutta kylliksi tästä! En ole koskaan tuntenut itseäni niin yleväksi – ja kun kuulin, että kaikki kohteliaat palvelijat puhuttelivat minua "sir", ei tyytyväisyydelläni ollut rajoja.

Kun palasin ohjaushyttiin, oli S: t Louis kadonnut jo näköpiiristä, ja kauhukseni huomasin, ettei minulla ollut kaukaisintakaan aavistusta, missä me olimme. Tässä oli kyllä kappale jokea, joka aivan oikein oli viety kirjaani, mutta valitettavasti se ei minua hyödyttänyt vähintäkään – kaikki oli kokonaan takaperosin käännettyä. Olin nähnyt sen, kun tulimme ylöspäin virtaa, mutta ei kertaakaan ollut päähäni pälkähtänyt kääntyä katsomaan, miltä joki näytti vastakkaiseen suuntaan. Sydämeni täytti epätoivo tullessani siihen vakaumukseen, että minun täytyi opetella tämä hirveä joki sekä etu- että takaperin, jos mielin mitään saada aikaan.

Ohjaushytti oli täynnä vieraita luotseja, jotka matkustivat "katselemaan jokea." Mississippi muuttaa uomaansa mitä merkillisimmin, niin että luotsit tavallisesti katsoivat pakolliseksi tehdä pienen tarkastusmatkan virtaa alaspäin Cairoon sillä aikaa kun heidän aluksiaan lastattiin, perehtyäkseen vallitseviin olosuhteisiin, erittäinkin tällaisina aikoina, jolloin vesi oli matalalla. Meillä ei ollut sen vähempää kuin yhdeksän tai kymmenen noita "jokitarkastelijoita" laivallamme, ja heille oli kyllä hyvää tilaa ohjaushytissämme, jossa he olivat tervetulleita, sillä luotsit ovat tavattoman puheliaita kohdatessaan toisiaan, ja kun he eivät koskaan puhu muusta kuin joesta, on heidän keskustelunsa aina yhtä tenhoava ja mieltäkiinnittävä ammattiveljien kesken. Oikea luotsi ei kysele mitään asiaa taivaan ja maan välillä paitsi jokea, ja hän on asemastaan ylpeämpi kuin kuningas valtaistuimellaan.

Muutamat vieraamme olivat somistautuneet kiiltäviin silinterihattuihin, paidanrintamuksiin, jalokivineuloihin, glacékäsineihin ja kiiltonahkasaappaisiin. He esiintyivät valituilla lauseilla ja ilmaisivat koko olemuksessaan sitä tyyntä arvokkuutta, joka kuuluu melkoisen omaisuuden ja suuren maineen saavuttaneille henkilöille, Muut olivat huolettomammin puettuja ja käyttivät yleensä korkeapohjaisia, leveälierisiä huopahattuja, jotka muistuttivat Cromwellin ratsumiehiä.

Minä olin nolla tässä korkeassa seurassa, ja tunsin itseni masentuneeksi, milteipä mitättömäksi. Minua ei katsottu edes tarpeelliseksi auttamaan ruorissa silloin kun luotsi tarvitsi pikaista apua – se vieraista, joka oli lähimpänä, oli heti käsillä, kun tarve vaati, ja se tapahtui hyvin usein purjehdusväylän kapeuden ja alhaisen veden tähden. Seisoin vaiti nurkassa ja kuuntelin – ja noiden mahtavien herrojen puhe teki mieleni vielä raskaammaksi, sillä siitä, mitä he sanoivat, kävi selvästi, hirvittävän selvästi ilmi, mikäli korvani eivät minua pettäneet, ettei minun tarvinnut oppia kaikkien joessa ja joen varrella olevien kaupunkien, kylien, saarten, niemien ja mutkien nimiä, vaan täytyi rakentaa läheinen persoonallinen tuttavuus jok'ainoan vanhan "snagin" [Snags – "isoja joen irtirepimiä puita, jotka aluksi uivat veden pinnalla, kunnes niiden juuret tarttuvat pohjaan, jossa peittyvät hietaan. Virta kuluttaa pian latvan, ja teräväksi hioutunut runko kallistuu nyt jokeen; sen huomaa ainoastaan tottunut silmä pienestä pintaväreilystä. Jokainen höyrylaiva, joka ui tällaista snagia päin, saa heti läven pohjaan ja vajoo ilman pelastuksen mahdollisuutta." – V. Hesse-Wartegg] kanssa, jotka koristivat joen kahdentoistasadan penikulman pituisia rantoja; – ja mikä vielä pahempi – minun täytyi tietää missä nuo esineet olivat pimeässä, sikäli kuin en saanut otaksua, etteivät meidän vieraamme olleet varustettuja silmillä, jotka näkivät yhtä hyvin yöllä kuin päivällä. Minä aloin jo toivoa koko luotsilaitosta niin pitkälle kuin pippuri kasvaa ja sydämessäni valittaa, että koskaan olin onnettomasti päättänyt valita tällaisen ammatin itselleni.

Kun alkoi hämärtää, soitti mr. Bixby kolme kertaa isoa kelloa (maihinlaskemisen merkki) – ja kapteeni astui kajuutastaan texas-kannelle ja katsoi kysyvästi ylös ohjaushyttiin päin. Mr. Bixby sanoi:

"Me pysähdymme tähän yöksi, kapteeni."

"Hyvä, sir."

Siinä kaikki. Laiva ajoi maihin ja oli siinä yön. Minusta näytti tavattoman suuremmoiselta se, että luotsi noin vain voi tehdä mitä halusi, pyytämättä siihen lupaa komealta kapteenilta. Minä söin illallisen ja menin maata kovin alakuloisena päivän huomioista. Kallis muistiinpanovihkoni näytti minusta nyt vain tarpeettomien nimien sekasotkulta. Aina kun päivän kuluessa katsoin siihen, alkoi päätäni huimata enemmän kuin ennen. Toivoin unien tuovan lohdutusta ja rauhaa – mutta ei, – kaikki mitä olin nähnyt, kuullut ja kokenut, ajelehti koko yön aivoissani ja painoi rintaani kuin hirveä hellittämätön painajainen.

Seuraavana aamuna heräsimme jotenkin huonolla tuulella. Viiletimme nyt täyttä vauhtia virtaa ylöspäin, mistään vaaroista välittämättä, sillä meidän oli tärkeä ehtiä Cairoon ennen yön tuloa. Mutta mr. Bixbyn toverin, toisen luotsin, onnistui kesken kaiken asettaa laiva karille, ja niin paljon aikaa meni hukkaan ennenkuin taasen oltiin irti, että jokseenkin varmasti näimme pimeän yllättävän meidät aikoja ennenkuin olimme ehtineet päämääräämme. Tämä oli todellinen onnettomuus, varsinkin useille vieraille luotseille, joiden laivat eivät voineet lähteä ennenkuin he olivat päässeet takaisin. Ohjaushytissä kävi keskustelun sävy melkoisesti vakavammaksi. Ylöspäin mentäessä laivat tavallisesti kulkivat koko yön, olipa vesi korkealla tai matalalla; mutta alaspäin mentäessä olivat luotsit varovaisempia – vaara oli liian suuri voimakkaan virran takia, joten oli tapana pysähtyä paikoilleen yöksi.

Vielä oli kuitenkin heikko toivo; jos me vain voisimme ehtiä "Hattusaaren" ohi, missä kulkuväylä oli tavattoman vaikea ja täynnä vaarallisia kareja, ennen yötä, niin voisimme uskaltaa Cairoon asti pimeästä huolimatta, sillä jälellä oleva tie ei tarjonnut mitään mainittavampia vaikeuksia. Mutta koettaa sivuuttaa Hattusaari pimeässä olisi sulaa järjettömyyttä. Kelloilta kysyttiin ahkerasti neuvoa pitkin ehtoopäivää, ja lukemattomia laskelmia tehtiin vauhdin nopeudesta. Hattusaari oli ainoa puheenaine; toisinaan oli mieliala ylen toivorikas, ja toisinaan, kun vauhtia hiljennettiin vaarallisilla paikoilla, laski toivon astemittari taas alas nollaan. Minuunkin tarttui yleinen jännitys siinä määrin, että kauhean edesvastuun painostamana, joka tuntui rasittavan hartioitani, toivoin vain voivani päästä maihin edes pariksi – vain pariksi minuutiksi, jotta olisin saanut vetää oikein syvään henkeä ja sitten alkaa taasen uudelleen. Sinä päivänä ei noudatettu mitään säännöllistä vahtivuoroa; meidän luotsimme hoitivat vuorotellen peräsintä, aina sen mukaan kuin jommallekummalle olivat tutumpia ne paikat, joita kuljettiin, ja molemmat pysyttelivät he poistumatta ohjaushytissä.

 

Tuntia ennen auringonlaskua otti Bixby ruorin, ja W – , toinen luotsi, astui syrjään. Seuraavana puolenatuntina piti jokainen kelloa kädessään ja seisoi hiljaa ja levottomana ja odottavana. Vihdoin sanoi joku syvään huoaisten:

"Niin – tuolla on Hattusaari ja me emme ehdi sivuuttaa sitä."

Kaikki kellot pantiin taskuihin, kaikki huokasivat ja murisivat: "Herra Jumala, jospa vain olisimme olleet tässä puolta tuntia aikaisemmin", ja ilma oli painostava pettymyksestä. Jotkut kääntyivät jo mennäkseen, mutta viipyivät vähän aikaa, kun ei mitään pysähdysmerkkiä kuulunut. Aurinko koski jo taivaanrantaa – höyrylaiva kulki tyynesti edelleen. Kysyvät katseet lensivät toisesta toiseen; eräskin, joka jo oli käsi lukossa ja oli jo painanut nappia, jäi odottamaan, katsoi taaksensa, otti kätensä pois lukosta ja antoi napin nousta taas paikoilleen. Me kuljimme täysin konein mutkasta alas. Vaihdettiin yhä enemmän katseita, nyökytettiin päätä hiljaa toisilleen, ilmaistakseen hämmästystä ja ihmettelyä – mutta kukaan ei lausunut sanaakaan. Itsetiedottomasti kasaantuivat kaikki tiheään ryhmään peräsinmiehen taakse taivaan pimetessä ja tähtien alkaessa tulla näkyviin. Vaitiolo ja henkeä pidättävä jännitys alkoi tulla painostavaksi.

Nyt veti Bixby nuorasta, ja kaksi ison laivakellon syvää, sointuvaa lyöntiä kaikui yössä. Sitten silmänräpäyksen väliaika, ja taas lyönti. Heti kuului vartian huuto myrskykannelta:

"Valmiita luotaamaan! – Luodatkaa alihangan puolelta! – luodatkaa ylihangan puolelle!"

Luotaajain huudot alkoivat kuulua kaukana, ja kansivartijat toistivat ne:

"S-y-y-l-tää kolme! – S-y-y-l-tää kolme! – Kaksi – kolme – neljännestä! – Kaksi – ja puoli! – Kaksi – ja – neljännes! – Sy-y-l-tää kaksi! – Yksi – kolme – neljännestä!"

Nyt veti Bixby parista kellotangosta, heikko kellon kilinä kuului syvältä alhaalta konehuoneesta, ja meidän vauhtimme alkoi hiljentyä. Höyry pihisi hanoista. Luotaajain huudot jatkuivat – ja niissä on aina jotakin kamalaa ja pelottavaa, niissä äänissä, yötiseen aikaan. Jok'ainoa luotsi oli nyt tähystämässä, silmät sirillään, ja he puhuivat vain kuiskaten. Kukaan muu ei näyttänyt tyyneltä ja huolettomalta kuin Bixby itse. Hän hoiteli kylmäverisesti ja epäröimättä peräsintä, tekemättä mitään muita huomioita, ja ohjasi laivaansa ainakin minun mielestäni täydellisesti näkymättömien merkkien mukaan – sillä meidän mielestämme, mikäli näytti, me olimme pimeällä rannattomalla ulapalla. Hytissä puhuttiin nyt vain puoliääneen ja lyhyinä lauseina.

"Selvä on – se on nyt ensimäisellä karilla."

Vaitiolo, ja sitten kuului taas puoliääneen:

"Istu ja pala! – tuota sanon minä hienoksi."

Nyt pysähtyivät koneet kokonaan käymästä ja me ajauduimme virran mukana. Ei silti ja senvuoksi, että minä olisin nähnyt ajautuvamme, sillä nyt olivat kaikki tähdet kadonneet! Tämä hiljainen painuminen virran mukana oli kuitenkin kaikkein kamalinta – sydän melkein lakkasi sykkimästä siinä. Muutamassa minuutissa erotin lyhyen matkan päässä vielä mustempaa kuin tuo paksu pimeys, joka ympäröi meitä – se oli saaren äärimmäinen niemennenä. Me ohjasimme suuntamme suoraan sille. Nyt olimme sen pimeässä varjossa, ja vaara näytti niin uhkaavalta, että minä olin menehtyä ja tunsin voimakkaan halun tehdä jotakin – mitä hyvänsä – pelastaakseni laivan. Mutta Bixby seisoi yhä edelleen masentumattomana rattaansa ääressä, valppaana kuin vaaniva kissa, ja kaikki muut luotsit olkapää toisessaan kiinni hänen selkänsä takana.

Vesi kävi aina matalaa matalammaksi, luotaajain huudoista päättäen, ja nyt oli se vain: —

"Kah-dek-san ja-a-alkaa! Kah-dek-san ja-a-alkaa! – Seit-se-män ja kol – "

Bixby lausui varottaen puhelintorveen koneenkäyttäjälle:

"Ole nyt varoillasi."

"Selvä on, sir."

"Seit-se-män ja pu-u-uoli! Seit-se-män ja-a-alkaa! – Kuu- uu-si ja kolme nelj – "

Me raapasimme pohjaan! – Samassa silmänräpäyksessä toimeenpani Bixby kamalan kellonkilinän ja ulvoi puhelintorveen: – "Päästäppäs nyt päälle! – Kaikki mitä vain on!!" Laiva murskui ja raapi läpi hiekan, heilui kauhuisan silmänräpäyksen perikadon partaalla – ja oli yli karin! ja niin jyrisevä hurraa-huuto, joka silloin kohotettiin Bixbyn selän takana, ei liene koskaan ennen eikä jälkeen saanut mitään ohjaushyttiä tutisemaan liitteissään! —

Tästä silmänräpäyksestä alkaen oli kaikki vaara sivuutettu. Bixby oli sankari siitä hetkestä alkaen; ja kestipä kauan ennenkuin hän lakkasi puhumasta sen illan urotyöstä joella!

Voidakseen täysin käsittää, mitä kuulumatonta varmuutta ja tarkkuutta vaaditaan tavattoman höyrylaivan ohjaamisessa oikeaan suuntaan tällä pimeällä vesierämaalla, tulee tietää, että peräsimessä olevan miehen ei ainoastaan tullut äärimmäisen varovasti luotsata lukemattomien snagien ja salakarien ohi sekä sitten kulkea niin läheltä niemennenää, että puitten oksat lakasivat peräkantta, vaan että hänen sitäpaitsi tuli päästä tuskin käsivarren pituuden päässä ohi vajonneen ja näkymättömän hylyn, joka ehdottomasti, jos hän vain olisi sattunut pyyhkäsemään siihen, olisi työntynyt eteen ja viidessä minuutissa tuhonnut noin neljännesmiljoonan dollarin arvoisen lastin ja vähintäin sataviisikymmentä ihmishenkeä lisäksi.

Sinä iltana kuulin viimeksi seuraavan kohteliaisuuden, joka oli osotettu minun arvoisalle päällikölleni: eräs vieraamme mumisi itsekseen äänenpainolla, joka ilmaisi syvää tyytyväisyyttä:

"Istu ja pala! – se Bixby on oikea jyryluotsi!" —