Kertoelmia ja jutelmia: Suomennoksia ja alkuperäisiä

MATAMI ENGEBRETSEN

Kirjoittanut

L. Dilling.

(Suomennos).

Tunsitteko matami Engebretsenin?

Ette!

No, siinäpä olisitte nähneet oikean naisen. Hän oli Milolaisen Venuksen kaltainen. Hän oli suuren lainen kauneudessaan.

Jos otatte tavallisen, hyvin kasvaneen naisen ja katselette häntä väkevän suurennuslasin läpi, niin saatte jonkunlaisen käsityksen matami Engebretsen'in ko'osta.

Hänellä oli muotoa siihen määrään, että hän oli melkein muodoton.

Matami Engebretsen'illä oli maustinkauppa, jossa hän nyt myi olutta, maitoa, saksansaippuaa ja muita maustimia.

Matami Engebretsen'illä oli myöskin mies. Hänen nimensä oli luonnollisesti Engebretsen ja hän eli siitä, että oli vaimonsa kanssa naimisissa.

Oli aika, jolloin matami Engebretsen'illä oli ainoastaan maustinkauppa, mutta ei Engebretsen'iä.

Siihen aikaan oli hänen nimensä neitsy Simonsen.

Mutta eräänä päivänä hänen istuessaan suuri punainen kätensä suurella punaisella poskellaan, huomasi hän, ettei ihmisen ole hyvä yksin olla maitokaupassa ja senvuoksi meni hän kadun ylitse.

Siellä seisoi Engebretsen rihkamapuodissa.

Hän oli pieni ja hoikka, sekä käveli hiukset veden avulla sileäksi kammattuina, pieni vaalea poskiparta poskilla ja pureskeli mausneilikoita.

Hän rakasti, nimittäin, väkeviä. Sen vuoksi rakasti hän myöskin neitsy Simonsen'ia, mutta ei uskaltanut sanoa sitä.

Neitsy katsoi vakavasti hänen silmiinsä seisoessaan hänen luonansa.

Engebretsen punastui ja punnitsi puoli naulaa rusinoita.

"Engebretsen," sanoi neitsy Simonsen, "tunnustakaat vaan rakastavanne minua."

"Kyllä," sanoi Engebretsen, ojentaen vapisevin käsin hänelle rusinatuutin.

Hän piti kädestä kiini, että oikein teki kipeätä.

"Nyt sinä olet minun," sanoi neitsy, suudellen häntä pöydän yli.

Samassa tuli isäntä.

"Laiskuri," sanoi tämä, "jolla ei ole muuta tehtävää, kuin veikistellä naisten kanssa."

Ja niin torui hän Engebretsen'iä. Sitä tekikin hän päivät umpeen.

"Ei mitään soimauksia," sanoi neitsy. "Nyt on hän minun, eikä yksikään ihminen maailmassa saa soimata häntä, paitsi minä itse. Tule Engebretsen," lisäsi hän, "seuraa minua heti, sinä et saa olla silmänräpäystäkään enää tuon papukaijan luona."

Sitten hyppäsi Engebretsen pöydän yli ja seurasi sydämensä armasta.

Päivällä tuli isäntä hakemaan häntä.

"Tarvitsetteko jotain?" kysyi neitsy, joka oli itse puodissa.

"Kyllä, minä tarvitsen Engebretsenin takaisin."

"Minä se olen, joka Engebretsen'in pidän, eikä kukaan muu. Jos mitä tarvitsette, niin on se selkäsauna."

Sitten otti hän rihkamakauppiaan kauluksesta kiinni, vei hänen poikki kadun ja asetti hänen päällensä tämän omaan puotiin.

"Nyt olette paikallanne," sanoi hän. "Jos tahdotte minulta vielä enempi, niin saatte tulla takasin kauniisti. Tiedätte missä asun."

Mutta rihkamakauppias ei tullut takasin.

Kolme viikkoa sen jälkeen oli neitsyeen nimenä matami Engebretsen.

Engebretsen piti, kuten sanottiin, väkevistä. Eräänä iltana tuli hän kotiin ylenmäärin hurmaantuneessa tilassa.

Hän astui lattian yli yhdellä pitkällä askeleella ja tahtoi rientää vaimonsa syliin.

Tämä kumartui sivulle päin ja hän lankesi sen sijaan kaula maitokehloon ja jalat pullokoppaan.

"Sinä olet juovuksissa, Engebretsen."

"Niin," huokasi tämä autuaallisesti hymyillen.

"Mene maata."

"Minä makaan jo," sanoi tämä väsyneesti ja painoi kehloa rintaansa vasten.

Matami otti hänen käsivarsillensa kuin lapsen ja pani hänen vuoteellensa.

Aurinko oli jo korkealla taivaalla ja matami oli puodissaan, kun Engebretsen heräsi seuraavana aamuna.

"Hyvää huomenta, äiti," sanoi hän erittäin lempeästi. "Oletko jo ylhäällä?"

"Olen, minä nousenkin tesmällisesti, kyllä siihen voit luottaa."

"Minä tahtoisin halusta vähän kahvia."

Matami kääntyi nopeasti.

"Tuosta saat kahvia, ja tuosta saat sokuria, ja tuosta saat kermaa, ja tuosta saat lämmintä leipää kahvin kanssa" – klatsih, klatsih, klatsih – ja matami Engebretsen siveli puolisonsa korvia ja poskia, niin että ne punottivat kilpaa hänen käsiensä kanssa.

"Koeppas vielä kerran juoda itsesi juovuksiin, niin saat samallaisen löylyn."

Siitä päivästä alkaen ei Engebretsen milloinkaan huolinut muusta väkevästä, kuin mausneilikoista ja vaimostaan.

Vuoden kuluttua hääpäivästä sai matami Engebretsen pienen tyttären, ja aina sen mukaan kuin Amalia – tai Malla, kuten häntä jokapäiväisesti nimitettiin – kasvoi, oppi hän rakastamaan isäänsä ja pelkäämään äitiänsä.

Engebretsen asetettiin nimittäin heti lapsen piiaksi ja joka kerta kuin pikkuinen teki pahaa, sai Engebretsen selkäänsä.

Kun Malla kasvoi isommaksi saivat he selkäänsä molemmat, kun vaan oli jotain tapahtunut ja se vaikutti, että isän ja tyttären välillä syntyi luottava suhde, ikäänkuin kahden salaliittolaisen kesken.

"Älä puhu siitä äidille," oli tavallisena puheenpartena.

Onnellisimpia päiviä Engebretsenin elämässä oli, kun hän sai käyskennellä linnan puistossa lapsensa kanssa. Silloin osti hän vehnäistä rahoilla, jotka oli varastanut laatikosta, ja niin juoksivat he ruohostossa leikiten haukkaa ja kyyhkyistä, iloiten kuin kaksi lasta, ja kun heidän piti menemän kotiin, oli Engebretsenillä aina neulaa ja lankaa taskussa sitä sattumaa varten, että Malla olisi repinyt vaatteensa rikki, joka tapahtuikin sangen usein.

Eräänä päivänä putosi Malla lammikkoon ja Engebretsen heittäytyi hänen jälkeensä ja veti hänet ylös.

Märkänä ja pelosta ja vilusta vapisten menivät he kotiin.

Se oli sellaista, jota ei voinut salata äidiltä.

Kuultuansa mitä oli tapahtunut, huudahti hän kyyneleet silmissä:

"Mitä, jos olisin kadottanut teidät molemmat, mitä, jos olisin kadottanut teidät molemmat!"

Sitten suuteli hän heitä kiivaasti useampia kertoja, antoi heille kuivat vaatteet ja illalla antoi hän Mallalle karamelleja ja Engebretsenille totilasin.

"Tosin sinä, Engebretsen, olet raukka," sanoi hän, "eikä sinusta ole mihinkään, mutta olisi kuitenkin vaikeata kadottaa sinut."

Sitten suuteli hän taasen häntä ja Engebretsen itki liikutettuna ja tunsi itsensä äärettömän onnelliseksi.

Kun Malla tuli vanhemmaksi lähetettiin hän tyttökouluun, jossa hän oppi koko joukon asioita pintapuolisesti, mutta ei mitään perinpohjaisesti, kuten kaikissa tyttökouluissa tapahtuu.

Hän tuli luonnollisesti myöskin oppilaaksi erään kuuluisan pianon soittajan oppilaan oppilaalle ja oppi rääkkäämään pianoa yhtä hyvin kuin ystävättärensäkin.

Matami Engebretsenin ylpeytenä oli nimittäin komean tyttärensä omaaminen, sen vuoksi kasvatettiinkin Malla erittäin hienosti ja oppi, paitsi kaikkea muuta, halveksimaan vanhempiansa ja heidän tointansa.

Ja Malla kasvoi ja tuli suureksi – ei niin suureksi kuin äiti – ja kauniiksi, paljoa kauniimmaksi kuin äiti, ja jota suuremmaksi ja kauniimmaksi hän tuli, sitä ylpeämmäksi tuli hän myöskin.

Hänen korkeakorkoiset kenkänsä eivät milloinkaan koskettaneet puodin likaiseen lattiaan. Hän istui akkunassa näytteillä kukkaruukkujen välissä ja neuloi koruompelua ja tiesi, että hän näytti kauniilta.

Toisessa kerroksessa asui tukkukauppias Wangel.

Hän oli leski ja hänellä oli ainoa poika Pietari, joka oli ollut vuoden Parisissa.

Hän oli tullut kotiin jotenkin sievistettynä, jakaus keskellä otsaa ja puhui kauheata ranskaa.

Pietari Wangel oli luonnollisesti tullut hirveän sivistyneeksi.

Hänellä oli vakuutus, että kaikki pääkaupungin kauniit tytöt olivat tulleet maailmaan ainoastaan hänen tähtensä ja että jokainen erittäin heistä tuntisi itsensä suuresti mairitelluksi, jos vaan hän tahtoisi olla niin ystävällinen ja pettää tämän.

Hän näki Amalian akkunassa ja tämä näki hänen.

Hän rakastui Amaliaan ja tämä häneen.

Amalia alkoi ihailla hänen kirsikan punaista kaulahuiviansa ja helmiharmaita hansikoitansa ja lopetti ihailemalla koko miestä.

Hän oli aivan räätälin akkunassa olevan maalatun muotilehden kaltainen ja naiset ovat, kuten tiedetään, hurmautuneet muotilehtiin.

Niin alkoi Pietari tervehtiä ja Amalia punastua.

Eräänä päivänä, kun hän meni nuottikirja kädessään ottamaan soitannon opetusta, tuli Pietari juosten hänen perässään ja teki arastelematta seuraa.

"Hyvää päivää, hyvää päivää, neiti, kuinka kuuluu?" sanoi hän häikistelemättä.

Oli jotain niin hienoa hävyttömyyttä koko hänen olennossaan, että Amalia antoi sen vaikuttaa itseensä.

Hän käveli Amalian rinnalla katua alas, ikään kuin olisi tuntenut hänet monta vuotta ja vihdoin sopivat he, että Amalia, sen sijaan, että menisi soittotunnillensa, kävelisi hänen kanssaan linnoituksen ympäri.

He istahtivat eräälle penkille ja siinä selitti hän rakastavansa Amaliaa raivoisasti ja pyysi hänen pientä kätöstänsä ja samoin sydäntänsä.

Amalia luonnollisesti sanoi, kuten kaikki hyvin kasvatetut tytöt sanovat, että hänen täytyi miettiä, että tämä tuli niin hämmästyttävästi, odottamatta j.n.e.

Pietari nousi äkkiä.

"Hyvästi, neiti, suokaa anteeksi, että olen teitä viivyttänyt."

"Mihin menette?"

"Ottamaan kylmän kylvyn," sanoi hän kamalasti nauraen. "Hyvästi, neiti, hyvästi!"

"Mutta odottakaahan toki – minä – minä – en saata kieltää, että minä – "

"Rakastatte minua, sen tiesin kyllä," sanoi hän ja kietoi kätensä hänen ympärillensä ja suuteli häntä. "Ei auta yhtään vastustella minua, kyyhkyseni; minä olen jo aikaa lukenut silmistäsi, että se sinua vaivasi. Muuten et sinä ole ainoa."

"Miten hän luulottelee!" huudahti Amalia ihailua täynnä.

Niin istuivat he ja lausuivat toisillensa hauskoja tyhmyyksiä, kuten kaikki rakastavat, ja vannoivat toisillensa ikuisen uskollisuuden, kuten kaikki rakastavat, ja lempivät kuten kaikki rakastavat, kunnes oli kotiin menemisen aika.

Kihlaus ei luonnollisesti alussa olisi ollut julkinen; mutta Engebretsenille uskottiin salaisuus. Hän oli jonkillainen _postillon d'Amour (lemmen kirjeenkantaja), tukkukauppias ei saisi tietää siitä mitään, koska hän varmaankin nousisi vastustamaan ja matami Engebretsen vielä vähemmän, sillä hän oli, kuten tiedettiin, hirveän ankara.

Hän huomasi kuitenkin pian, että oli vaara vuohella.

"Kenen luona tuo nuori Wangel täällä juoksee joka ikinen päivä?" kysyi hän.

"Hän ostaa sikaareja," änkytti Engebretsen.

"Sano yhtä hyvin, että hän ostaa koleraleipiä," sanoi matami. "Et kai tahdo luulotella minulle, että joku sievä ihminen saattaa polttaa niitä sikaareja, joita me myymme."

"Kyllä hän ostaa sikaareja."

"Nyt valehtelet, Engebretsen. Tässä on jotain salattua."

"Jotain salattua," mutisi Engebretsen kohoavalla hämmästyksellä ja punastui kuten ritariston aikainen neitsy.

Samassa astui Pietari Wangel puotiin.

Hän hämmästyi vähän nähdessään matamin, mutta tyyntyi heti.

"Yksi sikaari."

"Olkaa niin hyvä. Ettekö tahdo tulta myöskin?" sanoi matami ilkeällä ystävyydellä.

"En, kiitoksia!"

"Mutta totta poltattekin ne sikaarit, jotka ostatte?"

"Luonnollisesti, mutta en uskaltanut teidän läsnäollessanne."

"Älkää millään muotoa oletelko," sanoi matami, pitäen tulitikkua hänen nenänsä alla, niin että hän sai rikin savun kurkkuunsa.

"Kaunis ilma," sanoi hän imien sikaaria.

"Erinomainen," sanoi matami istuen pöydälle ja ruveten juttelemaan säästä, tuulesta ja kaikesta muusta.

Pietari Wangel yski ja poltti ja toivoi matamin sinne, missä pippuri kasvaa, tai johonkin toiseen paikkaan, jossa on kuuma.

Engebretsen pureskeli hirveästi mausneilikoitaan.

Vihdoin nousi matami ja alkoi järjestelemään jotain eräällä hyllyllä.

Pietari käytti tilaisuutta pistääksensä kirjeen Engebretsenin käteen ja sanoi heti sen jälkeen jäähyväiset.

"Näytä minulle kirje," sanoi matami äkkiä.

"Mikä kirje?"

"Älä nyt seiso siinä valehtelemassa minulle vasten silmiä, Engebretsen, täällähän koko puoti lemuaa lemmen kirjeistä."

Engebretsen'in täytyi antaa tuo pieni ruusunpunainen kirje, joka tuoksui hyvää hajua ja rakkautta.

Matami luki päällekirjoituksen.

"Sitäpä juuri ajattelinkin. Kas tässä, ota kirje ja anna se Mallalle; mutta älä sano sanaakaan siitä että minä olen sen nähnyt. Jos sanankin lausut niin – niin tunnethan minut, Engebretsen."

Engebretsen antoi kirjeen Amalialle ja oli varovaisuudesta vaiti, sillä hän pelkäsi saavansa nuhteita tyttäreltänsäkin, kun oli ollut niin taitamatoin, että antoi äidin huomata jotain.

Amalia aukasi kirjeen vavisten.

Ruusunpunaiselta pohjalta ojensivat sirot kirjaimet mustia käsivarsiansa häntä kohti rukoillen ja pyysivät hänen rakastajaltansa lähtenein hehkuvin sanoin että hän soisi tälle kohtauksen.

Eipä hän ollut saanut puhua armaansa kanssa sitte, kun he tulivat kihlatuiksi.

Nyt hän oli väsynyt armaansa lempeiden kirjeiden suutelemiseen ja halusi kuulla hänen suloisten huuliensa puhuvan lemmestä.

Heti sen jälkeen astui matami huoneesen.

"Minä arvelisin, että sinun, äiti, pitäisi iltapuolella käymän tervehtimässä matami Olsenia. Voisithan mennä juomaan kahvia hänen luoksensa."

"Arveletko niin lapseni? Niin, luulen todellakin, että minun tulee tehdä siten."

Matami siivosi itsensä ja meni ulos ja heti sen jälkeen istui Pietari Wangel komeasti katetun pöydän ääressä Amaliansa rinnalla ja joi kahvia porsliinikupista ja rakkautta hänen huuliltansa.

Engebretsen meni ulos ja sisään ja oli onnellinen nuorten onnesta.

Hän oli pelkkää hymyilyä ja nieli Jumala ties kuinka monta vehnäleipää ja kuinka monta kuppia kahvia ja joka kerta kuin puodin kello kutsui hänet ostajan luoksi, riensi hän ulos ja tuli taasen, niin pian kuin mahdollista oli, takaisin ihaillaksensa rakastavia.

Amalia oli sievä emäntä ja Pietari niin alentuva ja hauska, että Engebretsen useita kertoja oli vaarassa menettämään henkensä laskiaispullilla, jotka istuivat kurkkuun.

Ilon ollessa korkeimmillaan, seisoi matami Engebretsen heidän keskellään.

Hän näyttäytyi keittiön ovella muodolla punaisella kuin ruusut hänen hatussaan, samalla kuin suuret kultarenkaat hänen korvissaan vapisivat kiukusta.

Amalia vaaleni, Engebretsen punastui. Ainoastaan Pietari säilytti tyyneytensä.

"Tuletko jo takaisin?" änkytti Amalia.

"Tulen ja tesmällisesti sittenkin."

"Tesmällisesti" oli matamin lempisana. Kun hän oli aikeessa käyttää nyrkkejään, oli hän aina jotenkin "tesmällisesti."

"Täällä on vieraita, näen minä."

"Niin," sanoi Pietari ja nousi tyynesti. "Saatamme yhtä hyvin ilmaista sen hetikin, Amalia ja minä olemme kihloissa."

"Vai niin, ja minun suostumukseni on luonnollisesti tarpeeton."

"Ei suinkaan, rakas äiti. Pietari aikoi puhua siitä sinulle tänä iltana."

"Entä tukkukauppias?"

"Ei isäkään tiedä siitä mitään."

"Ei suinkaan, sen kyllä uskon, mutta hän saa pian tietää sen."

"Mutta, hyvä matami, minun tarkoitukseni ei ollut – "

"Mitä nyt, eikö teidän tarkoituksenne ollut naida Amalia?"

"Oli luonnollisesti; mutta minä arvelin, että asia aluksi pidettäisiin salassa.

"Minä en rakasta salaisia kihlauksia. Teillä ei ole mitään odotettavana. Te olette kyllin rikas menemään naimisiin milloin tahansa, eikä Amalialta puutu kapioita. Kaikki on valmiina.

"Mutta pelkään, ettei isäni tahdo suostua."

"Olkaa huoletta vaan, kyllä minä puhun hänen kanssaan. Me olemme vanhat tuttavat. Tosin siitä on pitkä aika, kun juttelimme toistemme kanssa, mutta luulenpa hänen kyllä sen muistavan."

Kun he olivat hetken istuneet, nousi matami.

"Tulkaa nyt vaan, sanon minä. Kyllä minä puhun järkevästi tukkukauppiaan kanssa."

Ja matami tarttui herra Wangel nuoremman olkapäähän tuntuvasti ja lykkäsi häntä edellään rappuja ylös.

Pietari antoi puoliksi sekapäisenä viedä itseänsä.

Hän piti tosin vähän Amaliasta ja häntä huvitti lemmen kisailu tuon kauniin, nuoren tytön kanssa; mutta mennä hänen kanssansa julkisesti kihloihin ja saada sellaiset appivanhemmat, etenkin sellaisen anopin – ei, se oli kauheata.

Tämän ajatteleminenkin kuumoitti hänen korviansa.

Matami soitti "tesmällisesti."

Pelästynyt palvelustyttö aukasi oven.

"Olkaa hyvä ja viekää minut isänne luoksi Wangel."

"Eikö olisi parempi, että minä ensin – "

"Me menemme yhdessä. Älkää lörpötelkö tyhmyyksiä."

Tukkukauppias katseli heitä kummastuneena, kun he astuivat sisään.

"Neitsy Sim – matami Engebretsen," änkytti hän.

"Niin, oli aika, jolloin nimeni oli neitsy Simonsen. Sitten on muutamia vuosia päälle kahdenkymmenen ajastajan. Silloin olin nuori ja kaunis ja te olitte parahimmassa ijässänne. Minä olin kamarineitsyenä isänne luona."

"Niin, sen kyllä muistan."

"Muistatteko myöskin, että sanoitte rakastavanne minua? Minä olin kyllin turhamielinen uskomaan, että minusta tulisi tukkukauppiaan rouva ja että teillä oli rehelliset aikomukset, mutta puhuessani avioliitosta, nauroitte te minulle vasten silmiä ja kysytte olinko mieletön. Silloin otin teitä kauluksesta kiinni ja heitin teidät rapuista alas. Muistatteko sitä?"

"Kyllä sen muistan. Minä taitoin silloin jalkani ja olen siitä alkaen ontunut. Mutta oletteko tullut tänne kaivaaksenne esiin tuon vanhan jutun?"

"En, minä olen tullut tänne poikanne tähden. Hän on rakastunut tyttäreeni, mutta hän ei ole isänsä kaltainen. Hän on hänet kihlannut ja hänellä on rehelliset aikomukset, eikö totta?" kysyi hän, tarttuen kiivaasti tämän käteen.

"On tietysti, Se on – "

"Se on, että hän pyytää teidän suostumustanne avioliittoon, ja sen voitte huoletta antaa, sillä Amaliassa on miniä, jota ei tarvitse hävetä. Hän on kauniimpi kuin minä ja soitannollinen ja kaikin tavoin sivistynyt."

"Mutta jospa nyt kieltäisin suostumukseni."

"Niin voisipa tapahtua, että parantaisin ontumisenne taittamalla toisenkin jalkanne. Te olette kerran rikkonut minua vastaan, mutta sen antaisin olla unohduksissa, jos poikanne kautta palkitsette rikoksenne. Mutta älkää minua suututtako uuden vääryyden tekemisellä, muuten – niin, tunnettehan minut, Wangel."

"No, jos nuoret pitävät toisistaan, en minä ole heidän onnensa tiellä."

Matami puristi hänen kättänsä, niin että jäi valkosia merkkiä hänen sormistaan.

"Kiitos niistä sanoista, herra tukkukauppias, ne sovittavat kaikki välillämme. Kun muutitte tänne nyt keväällä, ajattelin, ettei meistä enää tulisi hyviä ystäviä. Nyt menen noutamaan Mallaa, että näette kuinka hieno tyttö hän on."

"Mutta, isä," sanoi Pietari matamin mentyä, "miksi annoit suostumuksesi niin pian. Minä en ensinkään pidä lukua naimisiin menemisestä nyt vielä."

"Etkö sitten pidä tytöstä?"

"Kyllä, kyllä sen teen, mutta olen vielä liian nuori sitoakseni itseni.

Sitä paitsi olisin voinut päästä parempiin naimisiin."

"Mutta miksi sitten olet kihlannut hänet?"

"No, tiedäthän, että voipi kihlaillakin, tarvitsematta ajatella astumista heti pyhään aviosäätyyn."

"Nai hänet yhtähyvin," sanoi isä, "muuten saattaa tuo kauhea matami Engebretsen lyödä meidät molemmat turmiolle."

Niin tuli Amaliasta rouva Wangel ja matami Engebretsenistä vuosien kuluttua äidinäiti.

Pietari Wangel oppi pitämään paljon vaimostaan. He elivät onnellisesti yhdessä ja kun silloin tällöin sattui pieni eripuraisuus syttymään, katkasi matami Engebretsen aina sen parilla voimakkaalla sanalla.

Herra Wangel nuorempi piti anoppiansa siihen määrään arvossa, ettei tämän milloinkaan tarvinnut käyttää nyrkkejänsä häntä kohti, jota vastoin matami sangen useasti jakoi rangaistusta kasvaville Wangeleille korkeasti omalla kädellään ja kun ne olivat tottelemattomia, sanoi lapsen piika sentähden aina: "Olkaa nyt, lapset hiljaa, muuten tulee matami Engebretsen."

Matami Engebretsen tunsi itsensä onnelliseksi. Hän katsahti takaisin elämäänsä ja oli tyytyväinen siihen, mitä hän oli väkevillä nyrkeillänsä toimittanut, sillä sitä, ettei Engebretsenistä ollut tullut juomaria ja että Amaliasta oli tullut rikas, kunnioitettu rouva, jolla oli kuuliainen mies ja samallaiset lapset, katsoi hän oikeudella käsiensä työksi.

Mutta eräänä päivänä oli hän teaatterissa ja näki väkevän naisen, joka kantoi miestänsä olkapäillään ja lasta kummassakin kädessään ja siitä hetkestä oli matami Engebretsenin sielun rauha mennyt.

"Minä en ole tullut oikealle paikalleni täällä maailmassa," sanoi hän. "Minun olisi pitänyt opetella taidetemppuja Engebretsenin kanssa, niin olisin voinut kulkea ympäri hopeatupsut uumilla ja kantaa miestäni käsivarsillani ja elänyt näyttelemällä itseäni rahan edestä; se olisi ollut jotain toista kuin maustinkaupassa seisominen."

Tätä hän silminnähtävästi suri ja kuihtui päivä päivältä.

"Äiti lienee kipeä," sanoi Engebretsen, "sillä hän ei ole nyt ollut vihainen kahden kuukauden aikaan."

Niin olikin asian laita.

Matami Engebretsenin täytyi laskeutua vuoteelle eikä noussut milloinkaan enää.

Engebretsen istui yksinään itkien puodissa ja pureskeli mausneilikoita.

"Herra Jumala," mutisi hän, "kenpä olisi voinut uskoa, että hän meni pois ennen minua? Hän, joka oli sellainen väkevä nainen."