XIII LUKU
Vieläkin vastoinkäymisiä – Monsieur Billfinger – Ranskalaisen uudelleen ristiminen – Pariisilaisen oppaan kynsissä – Kansainvälinen näyttely – Komea sotaväen katselmus. – Vilaukselta keisari Napoleon ja Turkin sulttaani.
Seuraavana aamuna nousimme ylös ja pukeuduimme kymmeneltä. Menimme hotellin
commissairen
luo – en tiedä, mikä
commissaire
on, mutta se se mies oli, jonka luo menimme – ja sanoimme hänelle tarvitsevamme oppaan. Tämä sanoi suuren maailmannäyttelyn tuoneen Pariisiin niin paljon englantilaisia ja amerikkalaisia, että oli melkein mahdoton saada hyvää opasta. Tavallisesti hänellä muka oli niitä tusina tai pari, nyt sitä vastoin vain kolme. Hän lähetti näille sanan. Yksi näytti semmoiselta ryöväriltä, että paikalla hylkäsimme hänet. Seuraava puhui teeskennellyllä ääntämisen täsmällisyydellä, joka oli kerrassaan hermostuttava, ja sanoi:
"If ze zhentlemans will to me make ze grande honneur to me rattain in hees serveece. I shall show to him every sing zat is magnifique to look upon in ze beautiful Pairree. I speaky ze Angleesh pairfaitemaw."
Hänen olisi ollut viisainta pysähtyä tähän, sillä tämän verran hän taisi ulkoa ja lausui erehdystä tekemättä. Mutta itserakkaudessaan hän viehättyi lähtemään löytöretkille englannin kielen tutkimattomillekin aloille, ja tämä koe oli hänen tuhonsa. Kymmenessä sekunnissa hän sekaantui semmoiseen revittyjen ja vertavuotavain kieliriekaleitten sotkuun, ettei mikään ihmisnero olisi voinut häntä siitä kunnialla selvittää. Oli liiankin selvää, ettei hän puhunut englantia niin "pairfaitemaw" kuin hän itse väitti.
Kolmanteen tartuimme. Hänen pukunsa oli vaatimaton, mutta hänen olennossaan oli huomattava siisteys. Hänellä oli korkea silkkihattu, joka tosin oli vähän vanha, mutta joka oli huolellisesti harjattu. Hänen silohansikkaansa olivat vanhat, mutta hyvässä korjuussa, ja kädessään hänellä oli hieno meriruoko-keppi, jossa oli koukkuinen kädensija – naisen reisi, norsunluusta tehty. Hän astui niin kauniisti ja sirosti kuin kissa kuraisen kadun poikki kulkiessaan; ja ah, hän oli kohteliaisuus itse; levollinen, ei vähääkään tungetteleva, arvonsa tuntoinen; ilmetty huomaavaisuus! Hän puhui hiljaisesti ja varovaisesti; ja kun äänen piti lausua joku asia omalla vastuullaan taikka esittää mielipide, punnitsi hän sitä ensin drakmoin ja skrupelein pikku keppinsä koukku miettiväisesti hampaita vastaan asetettuna. Hänen avauspuheensa oli täydellinen lauserakennukseen, ajatukseen, kielioppiin, painostukseen, ääntämiseen – kaikkeen nähden. Hän puhui sen jälkeen vähän ja varovasti. Olimme ihastuneet. Enemmän kuin ihastuneet – haltioissamme. Palkkasimme hänet paikalla. Samalla kuin tämä mies oli lakeijamme, palvelijamme, kieltämätön orjamme, oli hän kuitenkin gentlemanni – sen helposti huomasimme – jota vastoin noista molemmista muista toinen oli raaka ja kömpelö ja toinen synnynnäinen petkuttaja. Kysyimme Perjantaimme nimeä. Hän veti taskukirjastaan lumivalkean pienen kortin ja ojensi sen meille syvään kumartaen:
A. BILLFINGER.
Opas Pariisia, Ranskaa, Saksaa, Espanjaa y.m. y.m. varten.
Grand Hôtel du Louvre
.
BILLFINGER!
Tämä kamala nimi karsi pahasti korvaa. Useimmat meistä oppivat sietämään kasvoja, jotka ensi näkemältä tekevät vastenmielisen vaikutuksen, jopa pitämäänkin niistä, mutta harva luullakseni aivan helposti suostuu ilkeään nimeen. Minua melkein kadutti, että olimme tämän miehen palkanneet, hänen nimensä oli niin sietämätön. Mutta ei auttanut. Kärsimättöminä odotimme, koska pääsisimme lähtemään. Billfinger astui ulko-ovelle ajoneuvoja kutsumaan ja tohtori sanoi silloin:
"Well, opas saa nähtävästi tehdä parturiliikkeelle, biljardipöydälle, kaasuttomalle makuuhuoneelle ja ehkä monelle muullekin rauenneelle Pariisin-kuvitelmalle seuraa. Minä odotin, että oppaamme olisi joku Henri de Montmorency tai Armand de Chartreuse tai jotain muuta, joka näyttäisi komealta, kun kotiin kirjoittaa; mutta ajatelkaas, ranskalainen, jonka nimi on Billfinger! Voi! Sehän on aivan nurinkurista. Se on mahdotonta. Emmehän me voi kutsua häntä Billfingeriksi; siitä tulee kipeäksi. Antakaamme hänelle uusi nimi: sanokaa jokin parempi. Miten olisi Alexis du Caulaincourt?"
"Alphonse Henri Gustave de Hauteville", minä ehdotin.
"Sanotaan häntä Fergusoniksi", arveli Dan.
Se oli käytännöllistä, haaveilematonta tervettä järkeä. Muitta mutkitta me panimme Billfingerin viralta ja sanoimme häntä Fergusoniksi.
Ajoneuvot – avoimet vaunut – tulivat portaitten eteen. Ferguson nousi ajurin viereen pukille ja sitten pyörimme pois aamiaiselle. Mr Ferguson seisoi vieressä välittääkseen tilauksemme ja vastatakseen kysymyksiimme. Jonkun ajan kuluttua hän sivumennen mainitsi – se viekas kettu – että hän lähtisi syömään aamiaista heti kun me olimme aamiaisemme päättäneet. Hän tiesi, ettemme me tulleet ilman häntä toimeen ja ettei meitä taas huvittanut vetelehtiä joutilaina ja odottaa häntä. Kehoitimme häntä istumaan alas ja syömään meidän kanssamme. Hän kumarteli ja kielteli. Se ei ollut sopivaista, hän sanoi; hän kävisi toisen pöydän ääreen istumaan. Me jyrkästi käskimme häntä istumaan meidän seuraamme.
Tähän päättyy ensimmäinen opetuksemme. Se oli erehdys.
Kaiken aikaa, minkä sen jälkeen pidimme tätä veitikkaa palveluksessamme, hänen oli aina nälkä, aina jano. Varhain hän tuli; myöhään viipyi; joka ravintolaan hänen piti poiketa; jokaista viinimyymälää hän katseli himoitsevin silmin. Aina hänen huulillaan oli ehdotus, että poikettaisiin, alati hän keksi tekosyitä saadakseen syödä ja juoda. Koetimme, kaikin tavoin ahtaa hänet niin täyteen, ettei hänessä pariksi viikoksi enää olisi tyhjää tilaa; mutta se oli hukkayritys. Häneen ei mahtunut niin paljon, että hänen yli-inhimillisen ruokahalunsa vaatimukset olisivat tulleet tyydytetyiksi.
Hänessä oli eräs toinenkin vika. Hän kaiken aikaa vaati meitä ostamaan ja ostamaan. Mitä joutavimmilla tekosyillä hän koetti houkutella meitä paitakauppoihin, kenkäkauppoihin, räätälinliikkeisiin, hansikaspuoteihin – kaikkialle, missä aavan taivaan alla vain näytti häämöttävän mahdollisuus, että hän saisi meidät ostamaan jotain. Vaikka kuka olisi tuosta arvannut, että kauppiaat hänelle maksoivat prosentin siitä, mitä me ostimme, mutta siunatussa yksinkertaisuudessamme me emme tätä huomanneet, ennenkuin tämä puoli hänen käytöksestään kävi sietämättömän julkeaksi. Dan sattui eräänä päivänä mainitsemaan, että hän aikoi ostaa kolme tai neljä silkkistä pukukangasta antaakseen ne lahjoiksi. Fergusonin nälkäiset silmät kiintyivät häneen paikalla. Parinkymmenen minuutin kuluttua vaunut pysähtyivät.
"Mitä nyt?"
"Teme on se hienompi silkkimagasäng Pariisissa – se kaikki paras tunnettu."
"Miksi toitte meidät tänne? Meidänhän piti ajaa: Louvren palatsin luo."
"Mine luule herra sano osta silkki."
"Älkää 'luulko' mitään seuramme puolesta, Ferguson. Emme halua rasittaa voimiamme liiaksi. Tahdomme; itse kantaa osan päivän helteestä ja rasituksista. Koetamme; itse 'luulla' sitä mitä pidämme välttämättömänä. Ajakaamme edelleen." Näin puhui tohtori.
Viidentoista minuutin kuluttua vaunut jälleen pysähtyivät, toisen silkkikaupan eteen. Tohtori sanoi:
"Ah, Louvren palatsi: mikä kaunis, kaunis rakennus! Asuuko keisari
Napoleon nyt täällä, Ferguson?"
"Ah, doktöör! te laske leikki; teme ei se palatsi; me tule sinne pian. Mutta kun me aja juuri teme magasäng ohi, jossa on niin kaunis silkki – "
"Ah! minä näen, minä näen. Minun kun piti teille kertoa, ettemme aikoneet tänään ostaa silkkiä; mutta hajamielisyydessäni unohdin ja minun niinikään piti teille sanoa, että halusimme ajaa suoraan Louvreen; mutta senkin unohdin. Mutta nyt lähdemme sinne. Suokaa, Ferguson, anteeksi näennäinen huolimattomuuteni. Ajakaa edelleen."
Puolen tunnin kuluttua taas pysähdyimme – uuden silkkimyymälän eteen. Meitä suututti; mutta tohtori pysyi alati rauhallisena, puhui aina tasaisella äänellä. Hän sanoi:
"Vihdoinkin! Kuinka mahtava tämä Louvre onkaan, mutta kuinka pieni!
Kuinka erinomaisen hienosti muotoiltu! Mikä viehättävä ympäristö! —
Mikä kunnianarvoisa, vanha rakennus – "
"Anteeksi, doktöör, teme ei on Louvre – teme on – "
"
Mikäs
se on?"
"Minulla idea – tule mieli heti – teme magasängi silkki – "
"Ferguson, kuinka huolimaton minä olenkin. Minun varma aikomukseni oli teille sanoa, ettei meidän aikomuksemme ollut tänään ostaa silkkiä, ja aikomukseni oli niinikään teille sanoa, että me palamme halusta päästä Louvreen nyt paikalla, mutta se harvinainen onni, joka minulle on suotu, kun olen tänään nähnyt teidän nielevän neljä aamiaista, on siihen määrään täyttänyt minut iloisella mielenliikutuksella, että laiminlyön hetken tärkeimmätkin asiat. Mutta nyt, Ferguson, nyt ainakin lähdemme Louvreen."
"Mutta herra doktöör", (kiihtyneesti) "se otta vain yksi minuut – yksi pikku minuut! Herra ei tarvi osta, jos herra ei tahdo – herra vaan
katsele
silkki –
katsele
kaunis kangas." (Rukoilevalla äänellä.) "
Sair
– yksi
lyhyt
minuut!"
Dan sanoi: "Hiiteen koko idiootti! Minä en halua tänään katsella silkkikankaita, ja minä
en
katsele niitä. Antaa mennä."
Ja tohtori: "Me emme nyt halua silkkikankaita, Ferguson. Meidän sydämemme ikävöi Louvreen. Jatketaan matkaa – jatketaan matkaa."
"Mutta
doktöör!
se otta vaan yks minuut – yksi pikku minuut. Ja se aika on kyllä – aivan kyllä. Siellä ei mitä näke nyt – liian myöhä. Kello kymmenen minuutti ennen neljä ja Louvre sulke kello neljä –
yksi
pieni minuut vaan, doktöör!"
Se kavala hylky! Syötyään neljä aamiaista ja juotuaan neljä pulloa samppanjaa hän kehtasikin tehdä meille moisen kepposen. Emme sinä päivänä saaneet nähdä vilaustakaan Louvren kokoelmain lukemattomista taideaarteista ja ainoa surkea lohdutuksemme oli se, ettei Fergusonille onnistunut saada kaupan ainoatakaan silkkipukukangasta.
Olen tämän luvun kirjoittanut osaksi siitä syystä, että Billfingerin, sen viekkaan veijarin, pahoinpitely tuottaa minulle erikoista nautintoa, osaksi myös osoittaakseni jokaiselle, joka sattuu tämän lukemaan, kuinka Pariisin oppaat pitelevät amerikkalaisia, ja mitä laatua miehiään Pariisin oppaat ovat. Suotta on luulla, että me olimme tyhmempiä ja helpommat pettää kuin maanmiehemme yleensä, sillä sitä me emme olleet. Oppaat pettävät ja nylkevät jokaista amerikkalaista, joka saapuu Pariisiin ensi kerran ja katselee kaupunkia yksinään tai toisten yhtä kokemattomien seurassa kuin hän itsekin on. Mutta vielä minä palaan Pariisiin uuden kerran ja varokoot oppaat silloin itseään! Minä tulen sotamaalissani – tomahawkki kerallani.
Luullakseni emme menettäneet Pariisissa paljonkaan aikaa hukkaan. Olemme joka yö menneet uupuneina nukkumaan. Tietysti kävimme kuulussa maailmannäyttelyssä. Siellähän kävi koko maailma. Kävimme siellä kolmantena päivänä Pariisiin tultuamme – ja viivyimme siellä
lähes kaksi tuntia
. Se oli ensimmäinen ja viimeinen käyntimme. Totta puhuen näimme yhdellä vilkaisulla, että tässä mahdottomassa laitoksessa olisi pitänyt olla viikkoja – jopa kuukausiakin – jos halusi saada siitä jonkinlaisen käsityksen. Se oli ihmeteltävä näyttely, mutta vielä ihmeellisemmät olivat ne kaikkiin kansoihin kuuluvat liikkuvat ihmispaljoudet, joita siellä näki. Minä huomasin, että vaikka viettäisin siellä kuukauden, niin sittenkin katselisin ihmisiä, enkä näyttelyn kuolleita esineitä. Mieltäni hieman alkoi kiinnittää omituinen vanha seinäverho kolmanneltatoista vuosisadalta, mutta samalla kulki ohi joukko araabeja ja heidän tummat kasvonsa ja omituiset pukunsa paikalla käänsivät huomioni puoleensa. Tarkastelin hopeajoutsenta, jonka liikunnoissa oli elävä sulo, silmissä elävä äly – katselin, kuinka se uiskenteli yhtä huolettomana ja tyytyväisenä, kuin olisi se rämeessä syntynyt eikä kultasepän puodissa – katselin, kuinka se veden alta otti hopeakalan ja piti koholla päätään ja suoritti kaikki nielemisen tavanmukaiset perusteelliset temput – mutta juuri kun kala katosi sen kurkkuun, tuli siihen muutamia tatuoituja Etelämeren saarelaisia ja niiden viehätysvoima voitti minut. Vähän ajan kuluttua huomasin sitten monen sadan vuoden vanhan pyörivän pistoolin, joka oli kummasti uudenaikaisen Coltin näköinen, mutta samassa sain juuri kuulla, että Ranskan keisarinna oli rakennuksen jossain toisessa osassa ja kiiruhdin katselemaan, miltä hän mahtoi näyttää. Kuulimme sotilassoittoa – näimme tavallista enemmän sotilaita, jotka kiireesti kulkivat jonnekin – yleisön kesken syntyi yleistä liikettä. Kysyimme, mitä tuo kaikki merkitsi, ja saimme kuulla, että Ranskan keisarin ja Turkin sulttaanin piti
Arc de l'Etoilen
luona tarkastaa viisikolmattatuhatta sotamiestä. Lähdimme paikalla sinne. Minulla oli paljon suurempi hätä nähdä nämä miehet kuin kaksikymmentä maailmannäyttelyä.
Ajoimme sinne ja asetuimme avoimelle paikalle aivan Amerikan ministerin talon kohdalle. Muuan keinottelija asetti laudan kahden tynnörin väliin sillaksi ja vuokrasimme siltä seisomapaikan. Samassa kuului etäistä soitantoa; ja pian näimme pölypatsaan, joka hitaasti liikkui meitä kohti; ja kun vielä kului hetkinen, sukelsi pölypilvestä esiin uljas ratsumiesjoukko liehuvin lipuin ja mahtavasti raikuvin sotilassoitoin ja hiljaista ravia lähestyi katua pitkin. Heidän jälkeensä tuli pitkä jono tykkiväkeä; sitten taas ratsuväkeä loistavissa univormuissa; ja sitten heidän keisarilliset majesteettinsa Napoleon III ja Abdul Aziz. Suunnaton kansanpaljous heilutti hattujaan ja huusi – koko laajan ympäristön akkunoista ja katoilta puhkesi oikea lumituisku heiluvia nenäliinoja ja niiden heiluttajain huudot yhtyivät alla olevan kansanpaljouden huutoon. Se oli sangen vaikuttava näky.
Mutta molempiin keskushenkilöihin kiintyi kaikki huomiomme. Lieneekö suuren yleisön eteen milloinkaan ilmestynyt tämmöistä vastakohtaa? Napoleon sotilasunivormuun puettuna – pitkävartaloinen, lyhytsäärinen mies, julmin viiksin, vanha, ryppyinen, silmät puolittain suljetut ja silmissä niin syvä, viekas, harkitseva ilme! – Napoleon, joka mitä ystävällisimmin kumarteli äänekkäille suosionosoituksille ja hattunsa syvään painetun lierin alta kissansilmillään tarkasteli kaikkia ja jokaista, ikäänkuin keksiäkseen jonkun merkin, etteivät nämä suosionosoitukset olleet todellisia ja lähteneet sydämestä.
Abdul Aziz, Ottomanisen valtakunnan rajaton itsevaltias – puettuna tummanvihreihin eurooppalaisiin vaatteisiin, melkein ilman minkäänlaisia arvon merkkejä ja koristuksia; päässä turkkilainen fessi – lyhyt, paksu, tumma mies, mustapartainen, mustasilmäinen, typerä, ei minkään näköinen – mies, jonka koko ulkomuoto teki sen vaikutuksen, että jos hänellä vain olisi ollut lihaveitsi kädessään ja valkoinen esiliina edessään, niin ei olisi ensinkään tarvinnut hämmästyä, vaikka olisi kuullut hänen sanovan: "Lampaanpaistiako tänään, vai pitääkö olla hyvä oluttupapaisti?"
Napoleon III, nykyajan korkeimman sivistyksen, edistyksen ja hienostuksen edustaja; Abdul Aziz, kansan edustaja, jonka luonteeseen ja kasvatukseen kuuluvat lika ja raakuus, tietämättömyys, taikausko, kykenemättömyys edistykseen – ja hallituksen edustaja, jonka kolme sulotarta ovat Sorto, Riisto ja Veri. Täällä loistavassa Pariisissa, tämän majesteettisen triumfikaaren alla, tervehtii ensimmäinen vuosisata yhdeksättätoista!
XIV LUKU
Notre-Damen kunnianarvoisa vanha katedraali – Jean Sanspeurin lisärakennus – Aarteita ja pyhiä reliikkejä – Ristin taru – La Morgue – Blondin liekeissä –
Cancan
koko julkeudessaan – Louvre – Suuri puisto – Upeata loistoa – Kuulujen esineiden säilyminen.
Lähdimme katsomaan Notre-Damen katedraalia. – Olimme kuulleet siitä ennen. Toisinaan minä ihmetellen ajattelen, kuinka paljon me todella tiedämme ja kuinka älykkäitä olemme. Me paikalla tunsimme tuon ruskean vanhan goottilaisen rakennuksen; se oli kuvainsa näköinen. Seisoimme vähän matkan päässä ja katselimme sitä monesta paikasta, katselimme kauan sen korkeita neliskulmaisia torneja ja runsaasti koristettua etusivua, jossa oli aivan paksulta kivisiä, typistettyjä pyhäinkuvia. Rauhallisesti olivat ne sieltä komeroistaan kautta aikain katselleet tämän maailman menoa. Jerusalemin patriarkka oli seisonut niiden alla ritarivallan ja romantiikan ammoisina aikoina ja saarnannut kolmatta ristiretkeä. Enemmän kuin kuusisataa vuotta on siitä kulunut, ja siitä pitäen ne ovat siellä seisoneet ja rauhallisesti korkeudestaan katselleet mitä järkyttävimpiä tapauksia, komeinta loistoa, kaikkia ihmeellisiä näytelmiä, jotka eri aikoina ovat pariisilaisia ilahuttaneet ja surettaneet. Nämä säiden pieksämät vanhat veikot, joista harva oli nenänsä ehyenä säilyttänyt, näkivät monen monet rautapaitoihin pukeutuneet ritarijonot, kun he palasivat takaisin Pyhältä maalta; he kuulivat kellojen ylhäältä pauhaavan käskyä, että Pärttylin yön teurastus oli alkava, ja he näkivät teurastuksen, joka siitä alkoi; myöhemmin he näkivät hirmuvallan, vallankumouksen verilöylyt, kuninkaan valtaistuimelta sysäämisen, ja molempien Napoleonien kruunauksen, sen nuoren prinssin kastamisen, joka tänään Tuileries linnassa vallitsee palvelijoitaan – ja ehkäpä ne vielä seisovat komeroissaan silloinkin, kun Napoleonin huone vuorostaan kukistuu ja suuren tasavallan liput liehuvat sen raunioiden päällä. Kunpa nämä vanhat kuvat osaisivat puhua! Ne kertoisivat tarun, jota kannattaisi kuulla.
Sanotaan, että Rooman vallan aikana, kahdeksantoista tai parikymmentä vuosisataa takaperin nykyisen Notre Damen paikalla oli pakanallinen temppeli – sen jäännöksiä on Pariisissa vielä säilynyt; ja että kristitty kirkko rakennettiin sen paikalle vuoden 300 vaiheilla j.Kr. V. 500 rakennettiin sen tilalle uusi; ja nykyisen katedraalin perustukset laskettiin vuoden 1100 vaiheilla j.Kr. Luulisi paikkaa vähitellen koko pyhitetyksi. Osa tästä jalosta rakennuksesta muistuttaa vanhain aikain omituisia tapoja. Sen rakennutti Burgundin herttua Jean Sans-Peur omaatuntoaan viihdyttääkseen – hän kun oli murhannut Orleansin herttuan. Ah! nuo vanhat ajat ovat olleet ja menneet, ajat, jolloin murhamies saattoi pestä nimestään tahran ja tunnontuskansa viihdyttää nukuksiin sillä yksinkertaisella tavalla, että otti esiin tiilensä ja muurilaastinsa ja jatkoi kirkkoa.
Suuren läntisen päädyn porttaalit on nelitahoisilla pilareilla kahtia jaettu. Keskimmäinen poistettiin v. 1852 maankiitosta juhlittaessa sen johdosta, että presidenttiys jälleen oli saatettu voimaan – mutta sangen pian saatiin tilaisuus muuttaa päätöstä ja panna se takaisin paikoilleen. Ja se tehtiin kuin tehtiinkin.
Kuljeskelimme kirkon mahtavissa laivoissa tunnin tai pari katsellen pää takakenossa sen upeita maalattuja akkunoita, jotka oli sinisillä ja keltaisilla ja veripunaisilla marttyyreillä koristettu, ja koetimme ihailla kappelien lukemattomia suuria maalauksia, ja tämän jälkeen meidät laskettiin sakaristoon ja siellä saimme nähdä ne suurenmoisen komeat viitat, joihin paavi oli puettu kruunatessaan Napoleon I: n; vaunullisen puhtaasta kullasta ja hopeasta tehtyjä esineitä, joita käytettiin kirkon suurissa julkisissa juhlakuluissa ja menoissa; muutamia todellisen ristin nauloja, palan itse rististä ja osan orjantappurakruunua. Olimme jo Azoreilla sikäläisessä kirkossa nähneet suuren palan oikeata ristinpuuta, mutta siellä ei ollut nauloja. Meille näytettiin niinikään sitä veristä viittaa, joka Pariisin arkkipiispalla oli yllään, kun hän v. 1848 asetti alttiiksi pyhitetyn persoonansa ja uhmasi kapinallisia, nousi barrikaadeille ja kohotti korkealle öljypuun oksaa toivoen siten tekevänsä murhaamisesta lopun. Tämä jalo yritys maksoi hänen henkensä. Hänet ammuttiin kuoliaaksi. Saimme nähdä valinkuvan hänen kasvoistaan, kuoleman jälkeen otetun, luodin, joka hänet tappoi, ja molemmat kylkiluut, joitten väliin se tarttui. Näillä ihmisillä on pyhiinjäännöksiin nähden ihmeellisenlainen maku. Ferguson kertoi meille, että hopearisti, joka hyvällä arkkipiispalla oli vyöllään, riistettiin irti ja heitettiin Seineen, jossa se viisitoista vuotta makasi lietteeseen hautautuneena, kunnes eräälle papille ilmestyi enkeli ilmaisten hänelle, miltä kohdalta hän sukeltamalla sen löytäisi; ja hän
sukelsi
ja löysi sen, ja nyt se on Notre Damessa näytteillä ja sitä saa vapaasti katsella jokainen, jota ihmeellisesti keksityt elottomat esineet huvittavat.
Kävimme sitten Morguessa, tuossa kamalassa paikassa, johon salaperäisesti kuolleet viedään, jos kuka jäännöksistä voisi auttaa kaamean hämäryyden selville saamista. Seisoimme rautaristikon edessä ja katselimme sen läpi huoneeseen, jonka seinät olivat täyteen ripustetut kuolleitten vaatteita; karkeita, vedessä viruneita puseroita; naisten ja lasten ohuita vaatekappaleita; ylimyksen vaatteita, jotka olivat piestyt, puukotetut ja punatahraiset; hattu, joka oli lyttyyn lyöty ja verinen. Kaltevalla kivellä makasi uponnut mies, alastomana, pöhöttyneenä, sinipunaisena; kouristaen katkenneen pensaan oksaa vielä kuolemassakin puristaen niin kivettyneellä voimalla, ettei ihmisvoima olisi kyennyt hänen kättään irti saamaan – se yksin oli ollut hänen viimeisten epätoivon ponnistustensa todistajana, kun hän koetti tuhoon tuomitun henkensä pelastaa. Vettä lakkaamatta virtasi hänen rumain kasvojensa yli. Me tiesimme, että ruumis ja vaatteet olivat siinä, jotta ystävät voisivat sen tuntea, mutta siltä ajattelimme, saattoiko kukaan rakastaa moista kamalaa esinettä tai surra sen menetystä. Me kävimme miettiväisiksi ja ihmettelimme, mahtoiko neljäkymmentä vuotta takaperin, kun tämän hirmuisen olennon äiti piti sitä polvellaan ja suuteli ja hyväili sitä ja tyytymyksen ylpeydellä näytteli sitä ohikulkeville, mahtoiko silloin koskaan hänen aivojensa läpi vilahtaa profeetallinen aavistus tästä kamalasta lopusta. Minä puolittain pelkäsin, että meidän siinä seistessämme voisi tulla vainajan äiti tai vaimo tai veli, mutta ei mitään sentapaista tapahtunut. Tuli miehiä, tuli naisia ja jotkut katsoivat uteliaasti sisään ja painoivat kasvojaan ristikkoa vastaan; toiset loivat huolimattoman silmäyksen ruumiiseen ja kääntyivät pois pettyneen näköisinä – arvatenkin ihmisiä, jotka hakevat väkeviä mielenliikutuksia ja säännöllisesti käyvät Morguen näyttelyissä aivan samoin kuin toiset joka yö käyvät teattereissa. Kun eräs tämmöinen vilkaisi ristikon taa ja taas meni menojaan, täytyi minun pakostakin ajatella – "Tämä ei näytä tuottavan teille mitään tyydytystä – murhattu perhe, vähempi mielenvirkistys ei
teille
kelpaa."
Eräänä iltana kävimme kuulussa
Jardin Mabillessa
, mutta viivyimme siellä vain vähän aikaa. Halusimme kuitenkin nähdä vähän tämänkin laatuista Pariisin elämää ja lähdimme sen vuoksi seuraavana iltana Asnièresin esikaupunkiin samanlaiseen huvittelupaikkaan. Iltasella lähdimme rautatieasemalle ja Ferguson osti toisen luokan piletit. En ole useinkaan nähnyt niin taajassa ihmisiä – mutta siitä huolimatta ei pidetty pahaa elämää, ei ollut epäjärjestystä eikä raakaa reuhaamista. Muutamista vaunuun tulleista naisista ja nuorista tytöistä tiesimme, että ne olivat
demimondea
, mutta toisista emme ensinkään olleet varmoja.
Vaunussamme olevat tytöt ja naiset käyttäytyivät vaatimattomasti ja säädyllisesti koko ajan, paitsi että he polttivat tupakkaa. Saavuttuamme Asnièresin puistoon maksoimme frangin tai pari pääsymaksua ja pääsimme puutarhaan. Siellä oli kukkamaita, nurmikoita ja pitkiä kaarevia pensaskujia, siellä täällä suljettu lehtimaja, jossa olisi mainiosti sopinut syödä hyytelöä. Kuljimme mutkaisia sorakäytäviä lukemattomien impien ja nuorten miesten seurassa, ja äkkiä puhkesi eteemme, puhkesi kuin pudonnut aurinko, kupukattoinen, kirjokoristeinen valkoinen temppeli, joka oli kaasuliekkejä ylt'yleensä, ylt'yleensä täyteen tähditettynä. Lähellä oli iso kaunis rakennus, jonka väljä edusta oli samalla tavalla valaistu, ja sen katolla liehui "the Star Spangled banner", Amerikan tähtilippu.
"Well!" sanoin. "Mitäs tämä on?" Vähältä ettei henki salpautunut.
Ferguson sanoi, että isäntä oli amerikkalainen – New Yorkista, ja että hän tuimasti kilpaili Jardin Mabillen kanssa.
Puutarhassa sipsutteli seuroja, joihin kuului kumpaakin sukupuolta ja melkein joka ikääkin, taikka istui heitä taivasalla lipputangon ja temppelin edustalla juoden viiniä, kahvia ja tupakoiden. Tanssi ei ollut vielä alkanut. Ferguson sanoi, että pian saataisiin nähdä esiintymistäkin. Kuulun Blondinin piti esiintyä jännitetyllä köydellä toisessa puutarhan osassa. Lähdimme sinne. Siellä valaistus oli hämärä ja ihmiset olivat sangen taajaan sulloutuneet. Ja nyt tein tuhmuuden, jonka vaikka mikä aasi voi tehdä, järkevä mies ei koskaan. Minulle sattui erehdys, jonka huomaan uudistuvan elämäni jok'ikisenä päivänä. – Seisoessani siinä nuoren hienon naisen vieressä sanoin:
"Dan, katsopas tätä tyttöä, eikös ole kaunis!"
"Kiitän teitä, hyvä herra, enemmän kohteliaisuutenne ilmeisestä vilpittömyydestä kuin siitä tavattomasta julkisuudesta, jonka olette sille suonut." Hyvällä puhtaalla englannin kielellä.
Lähdimme pienelle kävelylle, mutta mieleni oli kovin, kovin lannistunut. En pitkään aikaan sen jälkeen tahtonut rauhoittua ja tyytyä. Miksi
ovat
ihmiset niin tyhmiä, että luulevat itseään ainoiksi ulkomaalaisiksi kymmentuhantisessa joukossa?
Mutta pian esiintyi sitten Blondin. Ilmestyi jännitetylle köydelle korkealle heiluvien hattujen ja nenäliinojen meren yli, ja satain rakettien sähistessä hänen sivuitseen taivasta kohti hän niiden loistossa oli kuin pieni hyönteinen. Tangollaan tasapainoaan hoitaen hän kulki köyden päästä päähän – pari kolmesataa jalkaa; palasi sitten takaisin, otti miehen ja kantoi hänet poikki; palasi taas keskelle köyttä ja tanssi jonkun tanssin; suoritti sitten muutamia voimistelu- ja tasapainotemppuja, jotka olivat liian vaarallisia, jotta niitä olisi ollut hauska katsella; ja hyväksi lopuksi hän itseensä kiinnitti tuhatkunnan roomalaista kynttilää, Kathariina-pyörää, käärmettä ja kaiken näköistä ja väristä rakettia, sytytti ne kaikki yhtaikaa tuleen ja käveli ja valssasi köydellään jälleen häikäisevässä loistossa ja kirkkaudessa, joka valaisi koko puiston ja ihmisten kasvot kuin yösydännä suuri tulipalo.
Tanssi oli alkanut, ja me lähdimme temppeliin. Tässä oli juomasali; ja ympäri joka puolella oli leveä kehän muotoinen lava tanssijoita varten. Peräydyin temppelin seinälle ja odotin. Tanssijat järjestyivät kahteenkymmeneen ryhmään, soitto alkoi ja sitten – kohotin käteni kasvojeni eteen häpeästä. Mutta minä katselin sormieni lomista. He tanssivat kuulua "Can-cania." Edessäni olevasta ryhmästä sipsutti soma tyttö keveästi esiin kohtaamaan vastassa olevan herran – sipsutti takaisin taas, tarttui voimakkaasti kahden käden hameittensa helmoihin, kohotti ne melko korkealle ja tanssi aivan merkillisen jigin, jossa oli enemmän tointa ja rohkeutta, kuin ainoassakaan jigissä, mitä minä olin nähnyt, ja sitten edeten reippaasti keskelle potkaisi vallattoman potkun vis-à-vitaan vastaan ja olisi varmaan potkaissut häneltä nenän pois, vaikka hän olisi ollut seitsemää jalkaa pitkä. Se oli miehen onni, että hänen mittansa oli vain kuusi.
Semmoista se on can-can. Sen idea on tanssia niin hurjasti, suurella melulla ja vallattomasti kuin suinkin; näyttää itseänsä niin paljon kuin suinkin, jos olette nainen; ja potkia niin korkealle kuin voitte, kuuluittepa kumpaan sukupuoleen tahansa. Tässä ei ole sanaakaan liioittelua. Jokainen niistä vakaantuneista, kunnianarvoisista, iäkkäistä henkilöistä, joita siellä oli, voi todistaa tämän väitteen todeksi. Semmoisia henkilöitä oli läsnä koko paljon. Minä otaksun, ettei ranskalainen moraali ole sitä piukkaan nyöritettyä laatua, joka vähästä säikähtää.
Siirryin vähän syrjemmälle ja loin can-caniin yleissilmäyksen. Huutoja ja naurua, rajua soittoa, hurja sekamelska sikin sokin kiitäviä muotoja, iloisten pukujen myrskyistä ravistelua ja nykimistä, päitten keikkumista, käsivarsien heittoa, valkosukkaisten pohkeitten ja hienojen kenkäin salamanvälähtelyä ilmassa ja sitten suuri loppusekasorto, kamala meteli ja hurja rynnistys paikoilleen! Kautta taivaan! Ei mitään tähän verrattavaa ole ollut maan päällä siitä kuin tutiseva Tam O'Shanter näki pirun noitain kanssa elämöivän sinä myrsky-yönä "Allowayn kummittelevassa kirkossa."
Kävimme Louvressa semmoiseen aikaan, jolloin meillä ei ollut minkäänlaisia silkkiostoksia mielessämme, ja katselimme virstakaupalla sen vanhain mestarien maalauksia. Jotkut niistä olivat kauniita, mutta samalla ne siihen määrään todistivat noitten suurten miesten matelevaa henkeä, että heidän teostensa katseleminen tuotti meille vähän nautintoa. Niistä puhui selvemmin, kiinnitti enemmän huomiota ruhtinaallisten suojelijain ytelä jumaloiminen, kuin värin ja ilmeen viehätys, jota heidän tauluissaan väitetään olevan. Kiitollisuus hyvyydestä on paikallaan, mutta minusta näyttää, että se muutamissa näistä taiteilijoista meni niin pitkälle, että se lakkasi olemasta kiitollisuutta ja muuttui jumaloimiseksi. Jos ihmisten jumaloimista voidaan millään hyväksyttävällä syyllä puolustaa, antakaamme sitten vain kaikin mokomin anteeksi Rubensille ja hänen veljilleen.
Mutta jätän tämän asian, etten vanhoista mestareista sanoisi semmoista, joka olisi parempi jättää sanomatta.
Tietysti me kävimme ajelemassa
Bois de Boulognessa
, tuossa rannattomassa puistossa, jossa on paljon metsiä, järviä, könkäitä ja leveitä teitä. Siellä oli ajoneuvoja jos kuinka monin tuhansin, joka puolella iloa ja vilkkautta. Siellä oli sangen vaatimattomia ajurinvaunuja, joissa isä ja äiti ja kaikki lapset istuivat; huomiota herättäviä avoimia pieniä vaunuja ja niissä tunnettuja naisia, joiden maine oli hieman niin ja näin; siellä oli liikkeellä herttuoita Ja herttuattaria, kirjavat lakeijat vaunujen takana kököttäen ja yhtä kirjava ratsumies jokaisella kuudesta hevosesta; siellä oli sinistä ja hopeista ja viheriäistä ja kultaista ja punaista ja mustaa ja kaikennäköisiä ja – karvaisia yllättäviä ja päätä pyörälle panevia livreitä, ja minä melkein halusin passariksi itsekin, moisten kauniitten vaatteitten vuoksi.
Mutta sitten tuli keisari ja hän pimitti kaikki muut. Hänen edellään ratsasti komeihin univormuihin puettu henkivartiasto ja hänen vaunuhevosillaan (niitä näytti olevan tuhannen vaiheille) ratsastivat komeat miehet, tyylikkäihin univormuihin puettuina hekin, ja vaunujen perässä tuli toinen osasto henkivartioita. Kaikki antoivat tietä, kaikki kumarsivat keisarille ja hänen ystävälleen sultta