Tietysti olemme käyneet suunnattomassa Pyhän Pietarin kirkossa ja montakin kertaa. Tiesin sen mittasuhteet. Tiesin, että se oli mahdottoman suuri rakennus. Tiesin, että se oli juuri Washingtonin Capitolin pituinen – seitsemänsataakolmekymmentä jalkaa. Tiesin sen leveyden olevan kolmesataakuusikymmentäneljä jalkaa, ja että se siis oli Capitolia leveämpi. Tiesin kirkon kupolan päällisen ristin olevan neljäsataakolmekymmentäkahdeksan jalkaa maasta ja siis sataa tai ehkä sataaviittäkolmatta jalkaa korkeammalla kuin Capitolin kupolan huippu. – Täten minulla siis oli vertausmitat. Koetin muodostaa itselleni niin oikean käsityksen kuin suinkin siitä, miltä se tulisi näyttämään. Olin utelias näkemään, paljonko olin erehtynyt. Ja minä erehdyin melkoisesti. Pyhän Pietarin kirkko ei näyttänyt likimainkaan niin suurelta kuin Capitoli, ja varmaan se ei ollut kahdenneksikymmenenneksikään osaksi yhtä kaunis, ulkopuolelta.
Kun astuimme ovesta ja seisoimme kirkon sisällä, oli mahdotonta käsittää, että se oli hyvin suuri rakennus. Minun täytyi laskemalla koettaa saada siitä käsitys. Minun täytyi etsiä muistoni kätköt löytääkseni lisää vertauskohtia. Pyhän Pietarin kirkko on kyllä sangen kookas. Sen korkeus ja koko vastaisi kahta Washingtonin Capitolia päällekkäin asetettuna – jos Capitoli olisi leveämpi. Taikka kaksi tai kaksi ja puoli kortteeria tavallisia rakennuksia päällekkäin asetettuina. Pyhän Pietarin kirkko on niin suuri, mutta se ei näytä siltä. Vika piilee siinä, että kaikki sen sisässä ja ulkopuolella on niin valtavan suurta samassa mittakaavassa, ettei ole mitään vertauskohtaa, jonka mukaan arvostella – muuta kuin ihmiset, ja niitä minä en huomannut. Ne olivat hyönteisiä. Kuvapatsaitten esittämät lapset, jotka kantavat vihkivesiastioita, ovat valtavan suuret ja samaan suuntaan juuri on kaikki heidän ympärilläänkin. Kupolan mosaiikkimaalaukset ovat valtavat ja valmistetut lukemattomista tuhansista lasikuutioista, jotka ovat pikkusormeni pään kokoisia, mutta siitä huolimatta nuo maalaukset näyttivät aivan sileiltä ja meheviltä ja niiden suhteet kupolaan ovat hyvät. Ilmeisestikään ne eivät kelvanneet mittakaavaksi. Alhaalla kirkon toisessa päässä (minä todella luulin, että se oli aivan toisessa päässä, mutta perästäpäin huomasinkin, että se oli keskellä, kupolan alla) on se laitos, jota baldacchinoksi sanotaan – suuri pronssinen pyramidimainen kehys, joka muistuttaa sääskiverhon kehystä. Se ei näyttänyt kuin melkoisesti suurennetulta sängyltä – ei sen kummemmalta. Mutta minä tiesin, että se oli koko joukon korkeampi kuin puolet Niagaran putouksesta. Sen kattona on niin valtava kupola, että sen oma korkeus sen rinnalla vaipuu mitättömiin. Kirkossa on neljä suurta nelitahoista patsasta, yhtä kaukana toisistaan, jotka kannattavat kattoa, mutta en millään vertailumenetelmällä voinut muodostaa itselleni oikeata käsitystä niiden todellisesta koosta. Minä tiesin, että niiden, kunkin yksi sivu on jotenkin yhtä leveä kuin hyvin suuri asuinrakennus (viidestä kuuteenkymmeneen jalkaan) ja että ne ovat kahta vertaa korkeammat kuin tavallinen kolmenkertainen talo, mutta siltä ne näyttivät pieniltä. Koetin kaikkia eri keinoja, mitä saatoin ajatella, pakottaakseni itseni ymmärtämään, kuinka suuri Pyhän Pietarin kirkko on, mutta huonolla menestyksellä. Eräs apostoli, joka on kuvattu mosaiikkiin, kirjoittaa kuuden jalan mittaisella kynällä, mutta hän ei näyttänyt kuin tavalliselta apostolilta.
Mutta jonkun ajan kuluttua ihmiset herättivät huomiotani. Kun seisoo kirkon ovella ja katselee sen toisessa päässä, kahden korttelin mitan päässä olevia ihmisiä, vaikuttaa etäisyys niihin pienentävästi. Valtavain maalausten ja kuvapatsaitten ympäröimänä ja tilan mahtavuuteen kadoten he näyttävät hyvin paljon pienemmiltäkin, kuin jos he seisoisivat ulkona kahden korttelin matkan päässä. Tarkkasin vaikutuksen miehestä, kun hän kulki ohitseni, ja seurasin häntä silmilläni, kun hän liikkui kaukana baldacchinon luona ja siitä yhä poispäin – näin hänen kutistuvan vähäpätöiseksi koulupojaksi ja vihdoin menetin hänet näkyvistäni ihmiskääpiöiden äänettömään vilinään, jonka keskitse hän kulki. Kirkko oli hiljalleen koristettu Pyhän Pietarin kunniaksi vietetyn suuren juhlan johdosta ja paraillaan oli miehiä ottamassa seiniltä ja patsaista pois kukkia ja kultapaperia. Kun eivät mitkään tikapuut olisi ulottuneet niin korkealle, olivat miehet tämän työn suorittaakseen päästäneet itsensä köysillä alas kaidepuista ja pilasterien kapiteeleista. Ylempi galleria, joka kulkee kuvun ympäri, on kaksisataaneljäkymmentä jalkaa kirkon lattiaa korkeammalla – Amerikassa olisi hyvin vähän kirkontorneja, jotka siihen ulottuisivat. Vieraat nousevat aina sinne ylös katsellakseen sieltä alas kirkkoon, sieltä kun saa parhaan käsityksen muutamista korkeuksista ja etäisyyksistä. Seistessämme lattialla näimme yhden työmiehistä riippuvan tästä galleriasta pitkän köyden päässä. En ollut ennen luullut, että ihminen voisi näyttää siihen määrään hämähäkiltä. Hän oli aivan mitättömän kokoinen ja hänen köytensä oli vain hämähäkin lanka. Siihen nähden että hän täytti niin vähän tilaa saatoin uskoa tuon jutun, että Pyhän Pietarin kirkkoon kerran lähti messua kuulemaan kymmenentuhatta miestä sotaväkeä ja ettei heidän komentajansa, vähän myöhemmin tultuaan, löytänyt heitä, minkä vuoksi hän otaksui, etteivät he olleet vielä saapuneet. Mutta kirkossa he silti olivat – olivat eräässä ristilaivassa. Lähes viisikymmentätuhatta ihmistä oli Pyhän Pietarin kirkossa koolla, kun oppi saastattomasta sikiämisestä julistettiin. Kirkon lattialle mahtuu arvion mukaan seisomaan – hyvin suuri luku ihmisiä; olen unohtanut tarkat numerot. Mutta se ei tee mitään – se melkein riittää.
Pyhän Pietarin kirkossa on kaksitoista pientä pilaria, jotka ovat Salomon temppelistä. Siellä on myös – ja tämä paljon enemmän kiinnittää minun mieltäni – pala todellisesta ristinpuusta ja muutamia nauloja ja orjantappurakruunusta pala.
Tietysti nousimme kupolan huippuun ja tietysti kävimme myös kullatussa vaskipallossa, joka on sen päällä. – Siinä oli tilaa parilletoistakymmentä hengelle, kun hieman ahtaaseen asetuttiin, ja kuuma ja tukala oli kuin uunissa. Muutamia niistä, jotka niin mielellään kirjoittelevat nimiään merkkipaikkoihin, oli ollut siellä ennen meitä – miljoona tai pari luullakseni. Pyhän Pietarin kirkon kupolan katolta näkee jokaisen huomattavan esineen, mitä Roomassa on, San Angelon linnasta Colosseumiin. Sieltä erottaa ne seitsemän kukkulaa, joille Rooma on rakennettu. Näkee Tiberin ja sen sillan paikan, jota Horatius puolusti sinä "hyvänä vanhana aikana", Lars Porsenan yrittäessä valloittajajoukkoineen kulkea sen yli. Näkee paikan, missä Horatiukset ja Curatiukset taistelivat kuulun taistelunsa. Sinne näkyy leveä vihanta Campagna, joka ulottuu vuoristoita kohti, näkyvät muinaiset sortuneet holvikaaret ja katkeillut vesisillat, jotka ovat niin maalaukselliset harmaassa rauniotilassaan ja niin somasti viiniköynnösten kiehkuroimat. Sinne näkyvät Albaniset vuoret, Apenniinit, Sabiiniset kukkulat ja sininen Välimeri. Ympäryskuva, joka siellä katsojaa kohtaa, on vaihtelevainen, laaja, silmälle kaunis ja historiassa kuulumpi kuin Euroopassa ainoakaan toinen. – Hänen jalkainsa juuressa leviävät jäännökset kaupungista, jossa ennen oli neljä miljoonaa asukasta; ja sen rakennustiheikköjen keskeltä kohoo temppelien raunioita, pylväitä ja triumfiportteja, jotka ovat nähneet Caesarit ja Rooman kunnian päiväsydämen; ja niiden vieressä on yhtä vankkana kuin ennenmuinoinkin jykeviä holvikaari, muistona siitä vanhemmasta kaupungista, joka oli tällä paikalla ennen Romuluksen ja Remuksen syntymää ja ennenkuin Roomaa vielä oli ajateltukaan. Via Appia on vielä jäljellä ja näyttänee hyvinkin samanlaiselta kuin keisarin ennen muinoin triumfisaattoineen kulkiessa sitä pitkin ja kuljettaessa mukanaan kahlehdittuja prinssejä maan ääristä. Emme enää näe sotavaunujen pitkää jonoa emmekä anastettua saalista kantavia rautapaitaisia sotamiehiä, mutta voimme kuvitella, miltä tämä loisto näytti. Paljon mielenkiinnon arvoisia esineitä näemme Pyhän Pietarin kirkon katolta. Ja kaikkein viimeksi viipyy katseemme rakennuksessa, joka on aivan jalkaimme juuressa ja joka kerran oli inkvisition. Kuinka ajat ovat muuttuneet vanhemmista tähän uuteen! Seitsemän- tai kahdeksantoista vuosisataa takaperin Rooman tietämättömäin miesten tapana oli työntää kristittyjä tuonne Colosseumin areenalle ja päästää petoeläimet yleisön huviksi heitä raatelemaan. Se oli samalla opiksi tarkoitettu. Siten tahdottiin opettaa ihmisiä kammoamaan ja pelkäämään sitä uutta oppia, jota Kristuksen seuraajat opettivat. Pedot repivät uhrit jäsen jäseneltä ja käden käänteessä muuttivat ne kurjiksi raadelluiksi ruumiiksi. Mutta kun kristityt saivat vallan, kun pyhä kirkkoäiti kohosi barbaarien valtiattareksi, ei se tämmöisillä keinoilla opettanut heitä erehdyksiään tuntemaan. Ei, se pani ne tähän viihdykkääseen inkvisitioon ja osoitti Siunattua Vapahtajaamme, joka oli niin hyvä ja sääliväinen kaikille ihmisille, ja vaati barbaareja rakastamaan häntä – ensin siten, että ruuvilla väänsi heidän peukalonsa nivelistään, sitten nyppien heidän ihoaan nipistimillä – ne olivat tulikuumat, koska ne siten tuntuivat paremmalta kylmällä säällä, sitten nylkien heitä jonkun verran elävältä ja lopuksi kärventäen heidät julkisesti. Barbaarit aina tulivat vakuutetuiksi. Oikea usko oikealla tavalla käytettynä, kuten kirkko-äiti aina on sitä käyttänyt, on sangen, sangen lohduttava. Ja se on ihmeen vakuuttavakin. On suuri ero ihmisten syöttämisellä villipedoille ja heidän hienompain tunteittensa kiihoittamisella inkvisitiossa. Edellinen on rappeutuneen barbaarisuuden, jälkimmäinen valistuneitten ja sivistyneitten ihmisten järjestelmä. On suuri vahinko, ettei tätä leikkisää inkvisitiota ole enää olemassa.
Ehkä on parasta, etten ryhdy Pyhän Pietarin kirkkoa kuvaamaan. Sen ovat muut jo ennen tehneet. Pietarin, Vapahtajan opetuslapsen, luut lepäävät kryptassa baldacchinon alla. Seisoimme hartaalla mielellä tällä paikalla. Niin teimme Mamertiiniläisessä vankilassakin, jossa häntä pidettiin vankina, jossa hän käänsi sotamiehet ja jossa hän tarun mukaan sai lähteen syntymään voidakseen kastaa heidät. Mutta kun meille näytettiin Pietarin kasvojen painalmusta vankilan kovassa kiviseinässä ja kun sanottiin sen syntyneen sen kautta, että apostoli oli kaatunut siihen, niin me epäilimme. Ja kun munkki San Sebastianon kirkossa näytti meille lattiassa kiveä, jossa oli kaksi suurta jalanjälkeä, ja sanoi niitä Pietarin jalkain tekemiksi, niin puuttui meiltä taas uskoa. Semmoiset seikat eivät vaikuta. Munkin kertomuksen mukaan enkelit tulivat ja yöllä vapauttivat Pietarin vankeudesta ja hän tiesi apostolin lähteneen Roomasta Via Appiaa myöten. Vapahtaja tuli häntä vastaan ja käski häntä palaamaan takaisin, minkä hän tekikin. Kiveen, jolla Pietari silloin seisoi, jäivät muka nämä jalanjäljet. Ei kerrottu, kuinka yleensä saatiin selville, kenen jalanjäljet olivat, siihen nähden että keskustelu tapahtui yöllä. Vankilan seinässä näkemämme kasvojen painalmus oli tavallisen kokoisen miehen; jalanjäljet vastasivat likimain numero kahdeksaatoista. Ristiriita vahvisti epäuskoamme.
Tietysti kävimme Forumilla, jossa Caesar murhattiin, ja Tarpejilaisella kalliolla. Näimme Capitoliumilla "kuolevan gladiaattorin", ja luullakseni mekin käsitimme tämän taiteen ihmeen; ehkä yhtä paljon kuin annoimme arvoa sillekin marmoriin hakatulle hirmutarulle, jonka Vatikanissa näimme – Laokonille. Ja kävimme tietysti Colosseumissakin.
Ken ei tuntisi Colosseumia kuvista. Ken ei paikalla tuntisi tuota "reiällistä ja akkunallista" hattukoteloa, josta toinen puoli on purtu pois. Se on verraten yksinään ja esiintyy sen vuoksi paremmin kuin mitkään muut vanhan Rooman muistomerkeistä. Kaunis Pantheonkin, jonka pakanalliset alttarit nyt kannattavat ristiä ja jonka Venus, kaikenlaisella pyhitetyllä rihkamalla koristeltuna nykyään vastahakoisesti virkailee Neitsyt Maariana, on joutunut kurjain hökkelien sekaan, jotka pahasti häiritsevät sen vaikutusta. Mutta Euroopan kaikkien raunioitten valtias, Colosseum, on säilyttänyt tuon pidättyväisyyden ja kuninkaallisen eristyksen, joka on majesteettisuudelle ominaista. Rikkaruohoja ja kukkia versoo sen jykevistä holvikaarista ja kehäistuimista ja sen korkeilta seiniltä riippuu viiniköynnöksiä. Vaikuttava hiljaisuus vallitsee tässä kammottavassa valtavassa rakennuksessa, johon muinoin kokoontui niin paljon miehiä ja naisia. Perhoset ovat nyt anastaneet niiden muoti- ja sulokuningatarten sijat, jotka täällä loistivat kahdeksantoista vuosisataa sitten, ja keisarin pyhitetyllä istuimella liskot paistattavat itseään päiväliekkosessa. Elävämmin kuin mitkään kirjoitetut historiat Colosseum kertoo Rooman suuruudesta ja Rooman rappeutumisesta. Se on kummankin arvokkain olemaan jäänyt edustaja. Kuljeskellessamme nykyään Roomassa voi meidän olla hyvinkin vaikea uskoa sen muinaiseen suuruuteen ja miljooniin asukkaihin. Mutta tämä itsepintainen todistaja, joka meille kertoo, että se tarvitsi teatterin, johon mahtui istumaan kahdeksankymmentätuhatta ihmistä ja näiden lisäksi vielä kaksikymmentätuhatta seisomaan, jotta sen huvittelunhaluiset kansalaiset tulisivat tyydytetyiksi, tämä itsepintainen todistaja uskoamme helpottaa. Colosseum on yli tuhatkuusisataa jalkaa pitkä, seitsemääsataaviittäkymmentä leveä ja sataakuuttakymmentä korkea. Muodoltaan se on soikea.
Amerikassa käytämme rikoksentekijöitä siten, että heistä on hyötyä, samalla kuin heitä rankaisemme heidän rikoksistaan. Annamme heitä vuokralle ja pakotamme heidät ansaitsemaan valtiolle rahaa tekemällä tynnyreitä tai rakentamalla teitä. Yhdistämme täten hyödyn ja rangaistuksen ja kaikki käy oivasti yhteen. Mutta vanhassa Roomassa uskonnollinen velvollisuus yhdistettiin huviin. Kun oli välttämätöntä hävittää se uusi uskonlahko, joka kutsui itseään kristityksi, arveli kansa parhaaksi tämän työn suorittamista siten, että se oli valtiolle hyödyksi ja samalla tuotti yleisölle huvia. Gladiaattoritaisteluitten ja muitten näytelmäin ohessa heitettiin aina silloin tällöin tuon vihatun uskonlahkon jäseniä Colosseumin areenalle ja villipetoja laskettiin heidän kimppuunsa. On arvioitu, että seitsemänkymmentätuhatta kristittyä kärsi tässä paikassa marttyyrikuoleman. Tämän vuoksi Colosseum on Vapahtajan seuraajain silmissä pyhää maata. Ja hyvällä kyllä syyllä; sillä jos kahleet, joilla pyhimys on ollut kahlehdittuna ja jalanjäljet, jotka hän on jättänyt jalkainsa alla olleeseen kiveen, ovat pyhät, niin varmastikin on pyhä se paikka, missä ihminen on uskonsa vuoksi henkensä heittänyt.
Seitsemän- tai kahdeksantoista vuosisataa takaperin tämä Colosseum oli Rooman pääteatteri ja Rooma oli maailman valtiatar. Loistavia näytelmiä esitettiin täällä ja keisarit, valtion korkeimmat virkamiehet, ylimykset ja ääretön paljous vähempiarvoista yleisöä oli täällä niitä katsomassa. Gladiaattorit taistelivat gladiaattoreja vastaan ja toisinaan myös sotamiesvankeja vastaan, joita tuotiin monesta etäisestä maasta. Colosseum oli Rooman – koko maailman – pääteatteri eikä muotimies, joka ei kuin sivumennen ja mitään erikoista tarkoittamatta saattanut mainita "yksityisaitiostaan Colosseumissa", voinut kunnolla seurustella parhaissa piireissä. Kun valmiitten vaatteitten kauppias tahtoi saada kadun toisella puolella olevan siirtomaatavarakauppiaan kateudesta pakahtumaan, osti hän ennakkotilaukset eturivin istuimiin ja antoi tämän levitä naapurien kesken. Kun vastustamaton kauppa-apulainen, synnynnäistä vaistoaan noudattaen, halusi voittaa ja tuhota, pukeutui hän parhaaseen, mitä rahalla sai, ja vei jonkun toisen veitikan nuoren naisen Colosseumiin ja sitten yhä loukkausta painostaakseen tarjosi tälle jäätelöä näytäntöjen väliajalla, taikka lähestyi häkkiä ja valaanluisella kepillään tyrkki marttyyrejä seurakumppaniaan huvittaakseen. Roomalainen keikari oli oikeassa elementissään vasta kun hän nojautui pilariin ja naisia halveksien sormieli viiksiään, kun hän parin tuuman mittaisella teatterikiikarilla katseli verisiä taisteluita, kun hän herätti maaseutulaisten kateutta arvostelulla, joka osoitti hänen kovin, kovin usein käyneen Colosseumissa ja jo aikoja sitten päässeen uutuuskannasta, tai kun hän haukotellen kääntyi pois ja sanoi:
"Tuoko tähti! Käyttelee miekkaansa kuin maantierosvon oppipoika! Maaseudulla hän ehkä menee, mutta ei hän pääkaupunkiin kelpaa!"
Iloista oli se nuori joukko, joka lauantaisin kokoontui permannolle, ja onnellisia roomalaiset katupojat, jotka paratiisin pyörryttävässä korkeudessa söivät maapähkinöitä ja härnäsivät gladiaattoreja.
Minulle oli suotu se suuri kunnia, että raunioiksi rauenneen Colosseumin ruuhkista löysin ainoan näytäntöohjelman, mitä on meidän aikoihimme säilynyt. Siitä tuoksui vielä sangen aatteluttavaa mintun tuoksua, yhtä sen kulmista oli ilmeisestikin pureskeltu ja reunaan oli sirolla naisen käsialalla puhtaimmalla latinalla kirjoitettu seuraavat sanat:
Tule tapaamaan minua Tarpejilaisella kalliolla huomisiltana, armaani, tarkalleen kello seitsemän. Äiti on silloin kotoa poissa ystäväinsä luona Sabiinilaisilla kukkuloilla.
Claudia.
Ah, missä on nyt se onnen poika ja missä se pieni käsi, joka kirjoitti nuo sirot rivit? Tomuna ja tuhkana he ovat olleet seitsemäntoista vuosisataa!
Ohjelma kuuluu näin:
ROOMAN COLOSSEUM.
VERRATON VETOVOIMA!
UUDET VARUSTUKSET! UUDET JALOPEURAT! UUDET GLADIAATTORIT!
Esiintyy kuuluisa
MARCUS MARCELLUS VALERIANUS!
AINOASTAAN KUUTENA ILTANA!
Johto pyytää saada yleisölle tarjota huvitusta, joka loistossa voittaa kaikki, mitä tähän saakka on millään näyttämöllä yritetty. Ei mitään kuluja ole säästetty avauskauden tekemiseksi sen jalon ja auliin suosion arvoiseksi, jota johto varmasti toivoo saavansa ponnistustensa palkaksi. Johto pyytää saada ilmoittaa, että sille on onnistunut palvelukseensa kiinnittää todellinen
TÄHDISTÖ KYKYJÄ!
jommoisia Roomassa ei ole vielä milloinkaan nähty.
Näytäntö alkaa tänä iltana
SUURENMOISELLA LEVEÄKALPATAISTELULLA!
kahden nuoren ja lupaavan harrastelijan ja kuulun Parthialaisen gladiaattorin välillä, joka juuri on tuotu vankina Veruksen leiristä.
Tätä seuraa suuri ja vaikuttava
SOTATAPPARA-OTTELU!
jossa esiintyvät kuulu Valerianus (toinen käsi taakseen sidottuna) ja kaksi jättiläismäistä raakalaista Britanniasta.
Jonka jälkeen kuulu Valerianus (jos hän jää henkiin) taistelee leveäteräisellä miekalla
VASEMMALLA KÄDELLÄÄN!
Kuutta Sofomooria ja yhtä Gladiaattori-opiston kokelasta vastaan
Seuraa pitkä jakso loistavia otteluita, joihin valtakunnan parhaat!
kyvyt ottavat osaa.
Jonka jälkeen kuulu Ihmelapsi, joka tunnetaan nimellä
"NUORI AKHILLES",
taistelee neljää tiikerin penikkaa vastaan ilman muuta asetta kuin pikku keihonsa!
Koko näytäntö päättyy siveällä ja kauniilla
YLEISELLÄ VERILÖYLYLLÄ!
jossa kolmetoista Afrikan leijonaa ja kaksikymmentä kaksi Barbaarilaista vankia tappelee keskenään, kunnes kaikki ovat tuhotut.
PILETTIEN MYYNTI ALKANUT
Ensi Rivi Yksi Dollari; Lapset ja Palvelijat maksavat puolet. Tehokas poliisivoima ylläpitää järjestystä ja estää villipetoja hyppäämästä kaiteitten yli ja tuottamasta kuulijakunnalle ikävyyksiä.
Ovet avataan kello 7. Näytäntö alkaa kello 8.
VAPAAPAIKAT EHDOTTOMASTI EVÄTÄÄN.
Diodoruksen tilapäistöiden paino.
Merkillisen ja samalla ilahuttavankin sattuman kautta oli minulla myös onni samalla löytää areenan ruuhkista tahraantunut ja repaleinen kappale "Rooman Jokapäiväistä Sota-Tapparaa", jossa oli arvostelu juuri tästä samasta näytännöstä. Se on jo niin monta vuosisataa vanha, ettei sitä tietysti voi pitää uutisen arvoisena, ja käännän sen tähän vain osoitukseksi siitä, kuinka vähän teaatteriarvostelun yleinen tyyli ja fraseologia on muuttunut niiden pitkäin aikain kuluessa, jotka ovat hitaasti laahustaneet päättymystään kohti siitä, kuin jakajat tämän kappaleen vielä kosteana ja uuden uutukaisena kantoivat roomalaisille tilaajilleen:
"AVAJAISNÄYTÄNNÖT. – COLOSSEUM. – Huolimatta epätyydyttävästä säästä olivat kaupungin ylhäisö ja vallaspiirit huomattavan monilukuisina eilen illalla saapuneet katselemaan nuorta näyttelijää, joka viime aikoina on niittänyt niin kauniita laakereita maakuntain amfiteattereissa. Saapuvilla lienee ollut kuuteenkymmeneentuhanteen henkeen, ja epäilemättä olisi huone ollut aivan täysikin, elleivät kadut olisi olleet niin mahdottomassa kunnossa. Hänen Ylhäinen Majesteettinsa, Keisari Aurelius, oli keisarillisessa aitiossa, ja häneen kääntyivät kaikkien katseet. Monet valtakunnan kuuluisimmista ylimyksistä ja kenraaleista kunnioittivat tilaisuutta läsnäolollaan, eikä vähin heistä ollut se nuori patriisiupseeri, jonka laakerit, 'Ukkosen legioonassa' voitetut, vielä ovat niin vihannat hänen otsallaan. Suosionhuudot, joilla häntä tervehdittiin hänen tullessaan, kuuluivat Tiberin taa!
"Hiljakkoin suoritetut korjaukset ja koristeet suuresti kohottavat Colosseumin näköä ja mukavuutta. Marmori-istuinten uudet patjat ovat erinomainen parannus siihen nähden, että niin kauan olemme saaneet tottua kovaan kiveen. Nykyinen johto pitää yleisöstä hyvää huolta. Se on jälleen hankkinut Colosseumiin ne runsaat kultaukset ja upeat pehmustukset ja läpikotaisen loisteliaisuuden, joka oli Rooman ylpeys viitisenkymmentä vuotta takaperin, kuten vanhat Colosseumin kävijät vielä muistavat.
"Eilisillan avauskohtaus – kohden nuoren harrastelijan taistelu leveäteräisellä miekalla kuuluisaa Parthialaista gladiaattoria vastaan, joka on lähetetty tänne sotavankina – oli mitä onnistunein. Vanhempi nuorista herroista harrastelijoista hoiti asettaan sulavuudella, joka ilmaisi erinomaisia luonnonlahjoja. Hänen valepistoansa, jonka suojassa hän silmänräpäyksessä sivalsi onnistuneen iskun, lyöden Parthialaisen päästä kypärin, yleisö tervehti sydämellisin kättentaputuksin. Syrjäisku ei häneltä vielä sujunut aivan mallikelpoisesti, mutta hänen lukuisille ystävilleen tuotti suurta tyydytystä se tieto, että hän käytännön koulussa vielä olisi tämän puutteen voittanut. Hän sai kuitenkin surmansa. Hänen sisarensa, jotka olivat saapuvilla, osoittivat melkoista mielipahaa. Hänen äitinsä lähti Colosseumista kokonaan pois. Toinen nuorukaisista jatkoi taistelua semmoisella reippaudella, että yleisö puhkesi haltioituneihin suosionosoituksiin. Kun hän vihdoin ruumiina kaatui, juoksi hänen iäkäs äitinsä huutaen ja hiukset hajallaan, silmät kyyneliä valuen, alas ja pyörtyi samalla kun sai käsillään kaidepuista kiinni. Poliisi pikimmiten poisti hänet. Asianhaaroihin nähden vaimon käytös ehkä oli anteeksiannettava, mutta me uskallamme huomauttaa, että semmoiset kohtaukset ovat omiaan loukkaamaan näytännön aikana noudatettavaa sopivaisuutta ja varsinkin ne ovat Keisarin läsnäollessa suuressa määrin säädyttömät. Parthialainen sotavanki taisteli urhoollisesti ja hyvin; ja siihen hänellä olikin täysi syy, sillä hän taisteli sekä elämänsä että vapautensa puolesta. Hänen vaimonsa ja lapsensa olivat saapuvilla terästämässä hänen kättään rakkaudellaan ja muistuttelemassa hänelle vanhaa kotia, jonka hän saisi nähdä, jos voittaisi. Kun hän kaatoi toisen vastustajansa, puristi vaimo lapsiaan rintaansa vastaan ja itki ilosta. Mutta se oli vain ohimenevää onnea. Vanki hoiperteli häntä kohti ja vaimo älysi, että vapaus, jonka hän oli voittanut, oli voitettu liian myöhään. Mies oli saanut surmaiskun. Ensimmäinen näytös täten päättyi yleiseksi tyydytykseksi. Johtaja kutsuttiin verhon eteen ja kiitti hänelle osoitetusta kunniasta puheella, joka uhkui sukkeluutta ja huumoria, ja lopuksi lausui toivovansa, että hänen vaatimattomat ponnistuksensa hankkia rattoisaa ja opettavaista ajanviettoa yhä edelleenkin saavuttaisivat Rooman yleisön suosion.
"Tämän jälkeen esiintyi laitoksen uusi tähti, jota tervehdittiin äänekkäillä suosionosoituksilla ja kuudenkymmenentuhannen nenäliinan heilutuksella. Marcus Marcellus Valerianus (näyttämönimi – hänen oikea nimensä on Smith) on loistava esimerkki ruumiillisesta kehityksestä ja harvinaisen ansiokas taiteilija. Tapa, jolla hän käyttelee sotakirvestä, on ihmeteltävä. Hänen rattoisuutensa ja leikillisyytensä ovat vastustamattomat koomillisissa asioissa, mutta silti ne jäävät varjoon hänen yleväin luomainsa rinnalla tragedian vakavilla aloilla. Kun hänen kirveensä hämmentyneitten barbaarien pään päällä piirsi tulisia kehiään tarkkaan samassa tahdissa kuin hänen joustava ruumiinsakin ja ponnistavat säärensä, puhkesi yleisö vastustamattomiin naurun puuskauksiin; mutta kun hänen aseensa hamara ruhjoi yhden vastustajan kallon ja sen terä melkein samassa silmänräpäyksessä leikkasi toisen ruumiin kahtia, räjähtivät kaikki niin innostuneeseen suosion ulvontaan, että koko rakennus tärisi, ja näin oli mitä kriitillisin yleisö tunnustanut hänet ammattinsa kaikkein jaloimman osan mestariksi. Jos hänellä vikaa on (olemme pahoillamme siitä, että meidän täytyy tämmöiseen mahdollisuuteen viitatakaan), olisi semmoisena mainittava tuo yleisöön vilkuminen keskellä esitysten kiihoittavimpia kohtia, ikäänkuin hän kaipaisi ihailua. Paussit kesken taistelua kumarruksia varten, kun hänelle heitetään kukkavihkoja, osoittavat nimikään huonoa makua. Suuressa vasemman käden tappelussa hän näytti puolen aikaa katsovan yleisöön sen sijaan että olisi leikellyt vastustajiaan; ja kun hän oli kaatanut kaikki sofomoorit ja leikitteli oppilaan kanssa, kumarsi hän ja otti maasta kukka vihkon, joka juuri putosi, ja tarjosi tämän vastustajalleen, juuri kun hänen päätään kohti putosi isku, joka kaikin puolin suositteli itseään hänelle surmaiskuksi. Tämmöinen kevytmielisyys olkoon paikallaan maaseudulla, mutta pääkaupungin arvolle se on sopimaton. Olemme vakuutetut siitä, ettei nuori ystävämme loukkaannu näistä huomautuksista, sillä tarkoitamme niillä yksinomaan hänen parastaan. Kaikki, jotka meidät tuntevat, tietävät hyvin, että vaikka toisinaan olemmekin ankarat tiikereitä ja marttyyrejä kohtaan, emme koskaan tahallamme loukkaa gladiaattoreita.
"Ihmelapsi teki ihmeitä. Helposti hän suoriutui neljästä tiikerin pennustaan saamatta muuta vammaa, kuin että menetti osan päänahkastaan. Yleinen verilöyly suoritettiin detaljeihin nähden tarkkuudella, joka on mitä suurimmaksi kunniaksi siihen osaa-ottaneille vainajille.
"Kaiken kaikkiaan eilinen esitys oli kunniaksi sekä johdolle että koko sille kaupungillekin, joka rohkaisee ja kannattaa tämmöisiä terveellisiä ja opettavaisia ajanviettoja. Pyydämme vain saada huomauttaa, että raakamaisten nuorten poikain tapa nakella paratiisista tiikerin päälle maapähkinöitä ja paperitolloja ja huudella 'Hei! hei!' ja ilmaista mielihyväänsä tai tyytymättömyyttään huutelemalla 'antaas nyt leijonan koettaa!' 'no nyt, klatiaattori!' 'keltanokka, saapastas nyt vähän sukkelampaan!' ja niin edespäin, ovat suurimmassa määrin moitittavia Keisarin läsnäollessa ja tulisi poliisin kaikin mokomin estää ne. Monta kertaa eilen illalla, kun palvelusväki tuli areenalle ruumiita ulos vetämään, huutelivat poika-roikaleet heille paratiisista kaikenlaisia sopimattomia huomautuksia tehdäkseen heidät naurettaviksi. Tämmöiset häiriöt ovat yleisölle ylen vastenmielisiä.
"Tänään iltapäivällä on pienokaisia varten luvassa matinea, jossa tilaisuudessa tiikereille syötetään useita pyhäkoululapsia siitä uskonlahkosta, jota sanotaan Kristityksi. Säännöllisiä näytännöitä on joka ilta, kunnes toisin ilmoitetaan. Valerianuksen lahjanäytäntö tiistaina t.k. 29 p., jos hän elää.
"Huom. – Teaatterin johto haluaa ostaa kolme- tai neljäkymmentä ensi luokan jalopeuraa ja tiikeriä. Hyeenoja niinikään. Marttyyreista maksetaan hyvä hinta."
Olen itse ollut teatteriarvostelija aikanani ja ihmeekseni silloin huomasin, kuinka paljon enemmän tiesin Hamletista kuin Forrest; ja nyt minulle tuottaa iloa huomata, kuinka paljon paremmin kuin gladiaattorit virkaveljeni ennen vanhaan tiesivät, miten leveäteräistä miekkaa on tappelussa käytettävä.