XXV LUKU
Vararikkoinen rakentaja – Rautatiekomeutta – Miten täyttää valtion tyhjä kukkaro – Kirkko-äidin uhkeutta – Kirkollista loistoa – Komeutta ja kurjuutta – Yleistä sadattelua – Yhä komeutta – Hyvä sana pappien puolesta – Kaamea Civita Vecchia – Matkalla Roomaan.
Täällä Italiassa on koko joukko semmoista, mitä en ymmärrä – varsinkaan en pysty älyämään sitä, kuinka vararikkoisella hallituksella voi olla tämmöiset palatsimaiset rautatieasemat ja tämmöiset ihmeteltävät maantiet. Tosiaan, nämä viimeksimainitut ovat timantin kovuiset, suorat kuin viivoitin, sileät kuin permanto ja valkoiset kuin lumi. Kun on liian pimeä nähdä mitään muuta, näkee vielä Ranskan ja Italian valkoiset maantiet. Ja ne ovat niin puhtaat, että niiltä vaikka söisi, ilman pöytäliinaa. Siitä huolimatta niillä ei kanneta veroa.
Mitä taas rautateihin tulee – ei meillä ole ainoatakaan rataa, mitä voisimme niihin verrata. Vaunut liukuvat niin tasaisesti, kuin olisi niiden alla jalakset. Asematalot ovat hakatusta marmorista rakennettuja palatseja, uljaat pilarikäytävät ja laajat seinät ja katot päästä päähän freskoilla runsaasti koristetut. Korkeita ovia sulostavat kuvapatsaat ja leveät lattiat ovat kaikki kiilloitetuilla marmorilevyillä lasketut.
Nämä seikat suostuttelevat minua enemmän kuin Italian sadat kokoelmat verrattomine taideaarteineen, minä kun edelliset ymmärrän, jälkimmäisille en ole pätevä arvoa antamaan. Maanteissä, rautateissä, asemataloissa ja Firenzen ja muitten täkäläisten kaupunkien uusissa bulevardeissa samanmallisine taloineen näen Louis Napoleonin hengen, taikka oikeammin, näen tämän valtiomiehen töitä matkittavan. Mutta Louis on pitänyt huolta siitä, että näillä uudistuksilla Ranskassa on tosi pohja ja perustus – rahoja. Hänellä on aina rahoja, millä tukea suunnitelmiaan; ne vahvistavat Ranskaa, eivätkä milloinkaan heikonna sitä. Ranskan aineellinen menestys on tosipohjalla. Mutta täällä asian laita on toinen. Tämä maa on vararikkotilassa. Täällä ei ole näihin suuriin töihin todellista perustusta. Varallisuus, jota niiden pitäisi ilmaista, on olematon. Valtion raha-arkut ovat tyhjät ja sen vuoksi ne heikontavat sitä, sen sijaan että vahvistaisivat. Italia on saavuttanut sydämensä rakkaimman toivon, siitä on tullut itsenäinen valtio – mutta tämä voitto on kuin olisi se voittanut elefantin valtain arpajaisissa. Sillä ei ole, millä sitä ruokkia. Tottumattomana hallitsemaan se syöksyi kaikenlaisiin tarpeettomiin menoihin ja turmeli raha-asiansa melkein yhdessä päivässä. Se tuhlasi miljooneja frangeja laivastoon, jota se ei tarvinnut, ja heti ensi kerralla, kun se otti uuden leikkikalunsa käytäntöön, sille annettiin semmoinen potku, että se lensi korkeammalle kuin Gilderoyn leija – pyhiinvaeltajaimme sanoja käyttääkseni.
Mutta huono se tuuli, joka ei tuo kenellekään hyvääkin mukanaan. Vuosi takaperin, kun täydellinen luhistuminen uhkasi Italiaa ja sen setelit tuskin olivat paperin arvoiset, jolle ne olivat painetut, rohkeni eduskunta tehdä kaappauksen, joka vähemmän epätoivoisissa oloissa olisi ollut sen lujimmillekin valtiomiehille liian kammottava. He tavallaan takavarikoivat kirkon tilukset! Tässä pappien riivaamassa maassa! Tässä maassa, joka on haparoinut papillisen taikauskon sydänyössä tuhatkuusisataa vuotta! Se oli Italialle harvinaisen hyvä onni tuo paha ilma, joka pakotti sen vankilansa seinät murtamaan.
Sitä ei sanota kirkon omaisuuden takavarikoimiseksi. Tämä vielä kuulostaisi liian karkealta. Mutta sitä se kuitenkin on. Italiassa on tuhansia kirkkoja, kullakin tiesi kuinka monia miljoonia aarteita komeroittensa säiliöissä ja jokaisella pappipataljoonansa, jota se elättää. Ja sitten ovat kirkon tilukset – penikulmittain parhaita peltoja ja jaloimpia metsiä Italian eri osissa, joista kaikista kirkko saa suunnattomia tuloja, mutta joista ei ainoakaan maksa valtiolle sentin vertaakaan veroa. Muutamissa suurissa piireissä kirkko omistaa kaiken omaisuuden – maat, vedet, metsät, myllyt ja tehtaat. Kirkko ostaa, myy, valmistaa, ja kun se ei maksa veroa, niin kuka voi sen kanssa kilpailla?
Mutta nyt hallitus on tämän kaiken anastanut, ei tosin vielä muodollisesti, mutta epäilemättä anastuksesta vielä tulee kaikin puolin ankara ja runoton todellisuus. Jotain on tehtävä nälkiintyneen valtionrahaston vahvistamiseksi, eikä koko Italiassa ole muita apulähteitä – ei muuta kuin kirkon rikkaudet. Hallitus sen vuoksi aikoo anastaa suuren osan pappien maatilain, tehtaitten y.m. tuloista, jopa kirkotkin ja jatkaa niiden toimintaa omalla tavallaan ja omalla edesvastuullaan. Muutamassa tapauksessa vain se aikoo jättää suurien suosituimpain kirkkojen laitokset koskematta, mutta kaikissa muissa se aikoo pitää vain kourallisen pappeja saarnaamista ja rukoilemista varten, maksaa joillekuille harvoille eläkkeen ja antaa lopulle matkapassit.
Katsokaa, pyydän, jotakuta näistä kirkoista ja niiden koristuksista nähdäksenne, menetteleekö hallitus oikein vai eikö. Veneziassa, kaupungissa, jonka asukasluku on satakuntatuhatta, on nykyään tuhatkaksisataa pappia. Taivas yksin tietää, paljonko niitä oli, ennenkuin eduskunta niiden luvun rajoitti. Siellä oli muun muassa jesuiittain suuri kirkko. Ennen tarvittiin sen koneiston käyttämiseen kuusikymmentä pappia – hallitus tulee nyt toimeen viidellä ja muut on viroistaan erotettu. Tämän kirkon ympärillä on joka puolella vain kurjuutta ja köyhyyttä. Sen ovella kurotettiin eteemme toistakymmentä hattua ja lakkia, ja yhtä monta päätä nöyrästi kumarrettiin, yhtä monta kättä ojennettiin pennejä pyytämään – niitä pyydettiin vieraalla kielellä, jota emme ymmärtäneet, mutta niitä pyysivät myös surulliset silmät, kuopalle painuneet posket ja ryysyiset vaatteet sanoilla, jotka eivät kaivanneet kielenkääntäjää. Astuimme sitten sisään suuresta ovesta, ja siellä näyttivät koko maailman rikkaudet olevan edessämme! Valtavia, yhdestä ainoasta marmorilohkareesta veistettyjä pilareita, pitkin pituuttaan täynnään monimutkaisia, kalliista viheriästä marmorista vuoltuja, varteen upotettuja kuvioita; saarnastuoleja samoista kalliista aineista, kuvallisine, laskoksissa riippuvine kiviverhoineen, joihin kankaan langatkin oli mitä hienoimmin jäljennetty; loistava pääalttari kiilloitettuine pintalevyineen ja kaiteineen, jotka ovat tehdyt itämaisesta agaatista, jasperista, verde anticasta ja muista kalliista kivistä, joiden nimiäkään tuskin tunnemme – ja kaikkialla arvaamattoman kalliita lapislazuli-levyjä niin tuhlaten, ikäänkuin kirkolla olisi ollut niitä kokonainen kivilouhos. Keskellä tätä loistoa näyttivät täydestä kullasta ja hopeasta tehdyt alttariesineet halvoilta ja jokapäiväisiltä. Lattia ja kattokin maksavat ruhtinaallisen omaisuuden.
Mutta mitä hyötyä on siitä, että nämä rikkaudet saavat maata joutilaina, vaikka toinen puoli yhteiskunnasta päivästä päivään tuskin tietää, kuinka voisivat säilyttää ruumiinsa ja sielunsa yhteyden? Ja mitä viisautta on siinä, että pidetään jos kuinka monia satoja miljoonia hyödyttöminä kirkkokoruina kautta Italian ja annetaan kansan nääntyä horjuvan valtiomahdin verotaakan alla?
Sen mukaan mitä minä voin nähdä, on Italia tuhannen viidensadan vuoden aikana käyttänyt kaiken tarmonsa, kaikki rahansa ja kaiken ahkeruutensa rakentaakseen valtavan määrän ihmeteltäviä kirkkoja ja näännyttääkseen kansalaistensa nälkään saadakseen tämän aikaan. Koko maa on nykyään kuin yhtenä ainoana loiston ja kurjuuden museona. Tavallisen amerikkalaisen kaupungin kaikki kirkot yhteensäkään eivät riittäisi yhden ainoankaan italialaisen duomon jalokivikorujen ostamiseen. Mutta duomoja siellä on satoja. Ja yhtä Amerikan kerjäläistä vastaan Italia voi asettaa sata – ryysyjä ja syöpäläisiä sen mukaan. Se on maailman kurjin ja ruhtinaallisin maa.
Katsokaamme esimerkiksi Firenzen suurta duomoa – valtavaa rakennusta, joka on kansalaisten kukkaroita nylkenyt viisisataa vuotta, eikä ole vielä likimainkaan valmis. Samoin kuin kaikki muut ihmiset minäkin lankesin maahan ja palvelin sitä, mutta kun likaisia kerjäläisiä alkoi hyöriä ympärilläni, oli vastakohta liian jyrkkä, liian kaunopuhelias ja minä sanoin: "Oi te klassillisen Italian pojat, onko yritteliäisyyden, itseluottamuksen, jalon alotteen henki teissä kerrassaan kuollut? Miks'ette ryöstä kirkkoanne?"
Kolmesataa onnellista pappia, joilta ei mitään puutu, on tässä katedraalissa toimessa.
Firenzessä on suuri mausoleokin, joka rakennettiin Herramme ja Vapahtajamme ja Medicin perheen haudaksi. Tämä kuuluu jumalanpilkalta, mutta se on totta ja jumalanpilkka toteutettiinkin. Kuolleet ja kirotut Medicit, Firenzen julmat hirmuhallitsijat, jotka olivat sen kirouksena yli kaksisataa vuotta, lepäävät suolattuina kallisarvoisessa holvikehässä ja tämän keskelle aiottiin Pyhä Hauta tuoda. Retkikunta, joka lähetettiin sitä Jerusalemista noutamaan, kohtasi kuitenkin vastarintaa eikä voinutkaan ryöstöä toimittaa ja mausoleon keskusta on sen vuoksi nyt tyhjä. Firenzessä sanotaan, että koko mauseleo oli aiottu Pyhäksi haudaksi ja että se muutettiin perhehaudaksi vasta sitten kun Jerusalemin-retki meni myttyyn – mutta minulla on omat epäilykseni. Epäilemättä jotkut noista Mediceistä olisivat hiljaisuudessa pitäneet huolta siitä, että he olisivat sisään päässeet. – Mitä ne eivät juljenneet tehdä, se ei ollut tekemisen arvoista. Niin, antoivathan he maalata noista tavallisista, ammoin unohdetuista sotaretkistään maalla ja merellä suuria freskoja (kuten Venezian vanhat doogitkin), joissa Vapahtaja ja Neitsyt heille heittävät pilvistä kukkavihkoja ja Jumaluus itse taivaassa valtaistuimellaan osoittaa heille mielihyväänsä! Ja kutka maalasivat näitä? Tizian, Tintoretto, Paolo Veronese, Rafael – kutkas muut kuin nuo maailman epäjumalat, "vanhat mestarit".
Andrea del Sarto ikuisti ruhtinaansa maalauksilla, jotka luultavasti ainaiseksi pelastavat heidät hyvin ansaitusta unhotuksesta, ja he antoivat hänen nähdä nälkää – joka kyllä saattoi olla paikallaan. Rafael maalasi Katharina de Medicin kaltaisen ilkimyksen taivaaseen istumaan tuttavallisessa juttelussa Neitsyt Maarian ja enkelien kanssa (en mainitsekaan korkeampia), mutta siitä huolimatta ystäväni morkkaavat minua siitä, että minulla on ennakkoluuloja "vanhoja mestareita" vastaan, minä kun en aina huomaa kauneutta, joka heidän tuotteissaan on. Minä en voi olla sitä näkemättä silloin tällöin, mutta minä yhä edelleenkin huudan sitä matelevaa henkeä vastaan, joka sai nuo mestarit halventamaan jalot lahjansa semmoisten hirviöitten liehakoitsemiseen, kuin Ranskan, Venezian ja Firenzen ruhtinaat olivat kolmisensataa vuotta sitten.
Minulle sanotaan, että vanhain mestarien täytyi tehdä nämä häpeätyöt leipänsä vuoksi, ruhtinaat ja vallanpitäjät kun olivat taiteen ainoat suosijat. Jos suurlahjaisen miehen on lupa tallata ylpeytensä ja miehuutensa lokaan leivän vuoksi mieluummin kuin nähdä nälkää ja säilyttää jaloutensa tahrattomana, silloin puolustus on pätevä. Samalla syyllä voisimme puolustaa Washingtonia ja Wellingtonia, jos he olisivat varkaita, ja epäsiveitä naisia.
Mutta oli miten oli, Medicien mausoleo ei vain lähde mielestäni. Se on kirkon suuruinen, sen kivilattia niin upea, että se kelpaisi vaikka kuninkaan palatsiin, sen suuri kupu täynnään freskoja, sen seinät tehdyt – mistä? Marmoristako? – vai laastista? – puusta? – paperista? Ei. Punaisesta porfyyristä – viheriäisestä marmorista – jaspiksesta – itämaisesta agaatista – alabasterista – helmiäisestä – kalsedonista – punaisesta korallista – lapis latsulista! Kaikki nuo laajat seinät ovat kokonaan näistä kallisarvoisista kivistä, jotka on yhteen upotettu muodostamaan mitä monimutkaisimpia kuvioita ja kirjailuja ja kiilloitettu niin sileiksi, että ne loistavat kuin suuret peilit, heijastaen ylhäältä kuvun loistavia maalauksia. Ja erään Medici vainajan muistopatsaan edessä lepää kruunu – jossa on niin paljon loistavia timantteja ja smaragdeja, että niillä melkein ostaisi suuren sotalaivan – jos ne nimittäin ovat oikeita. Tämmöisiin esineihin hallitus on kateen silmänsä iskenyt, ja onnen päivä on Italialle se päivä, jona ne valtion rahastoon katoavat.
Ja nyt – . Ei mutta tuossa taas lähestyy kerjäläinen. Käyn ulkona tuhoamassa hänet ja tulen sitten takaisin ja kirjoitan vielä luvun sisunpurkauksia.
Syötyäni tuon ystävättömän orvon – karkoitettuani pois hänen toverinsa – lopulta taas tyynnyttyäni ja käytyäni jälleen miettiväiseksi – alan nyt olla ystävällisemmällä tuulella. Alan tuntea, että puhuttuani niin vapaasti papeista ja kirkoista tulee minun oikeuden nimessä myös kertoa, jos tiedän niistä jotain hyvääkin. Minä olen kuullut koko joukon asioita, jotka näyttävät olevan papistolle ansioksi, mutta huomattavin asia, minkä nyt muistan, on erään kerjäläismunkkikunnan uhrautuvaisuus viime vuonna raivonneen koleran aikana. Tarkoitan dominikaaneja – munkkeja, jotka käyttävät karkeaa paksua ruskeaa kaapua ja hilkkaa ilmaston kuumuudesta huolimatta ja käyvät paljain jaloin. He elävät luullakseni kokonaan almuista. Epäilemättä he rakastavat uskontoaan, kun he niin paljon kärsivät sen vuoksi. Koleran raivotessa Napolissa ja sortaessa ihmisiä sadoittain, joka päivä, itsekkäitten yksityisten etujen hukuttaessa kaiken huolen yhteishyvästä ja kaikkien kansalaisten pitäessä vain kukin omaa parastaan ainoana silmämääränään liittyivät nämä miehet yhteen ja kiertelivät pitkin kaupunkia hoitamassa sairaita ja kuolleita hautaamassa. Moni sai hengellään maksaa jalon työnsä. Iloisella mielellä he siitä luopuivat, kuten hyvin saattoivatkin. Matemaattisen tarkat uskontunnustukset ja oikeaoppisuuden saivartelut ovat ehdottomasti välttämättömät eräänlaisten sielujen autuudelle, mutta varmaankin armeliaisuus, puhtaus ja epäitsekkäisyys, joka asuu tämänkaltaisten ihmisten sydämessä, lunastaisi heidän sielunsa, vaikkapa he oikeaan uskontunnustukseen nähden – siihen, joka on meidän – olisivatkin vararikkoisia.
Eräs tämmöinen paljasjalkainen veitikka tuli tänne Civita Vecchiaan kanssamme samassa pienessä ranskalaisessa höyrylaivassa. Salongissa meitä kaikkiaan oli vain puolikymmentä henkeä. Munkki kuului kansimatkustajiin. Hän oli laivan sielu, tuo inkvisition verenhimoinen poika! Hän ja erään ranskalaisen sotalaivan kapellimestari soittivat pianoa ja vuorotellen lauloivat oopperasäveliä. Yhdessä he lauloivat duettoja. Sommittelivat itselleen sitten tilapäisiä teatteripukuja ja esittivät meille hullunkurisia ilveilyjä ja pantomiimeja. Tulimme munkin kanssa kerrassaan ensiluokkaisesti toimeen ja juttelimme aivan ylöttömästi, vaikkei hän ymmärtänyt, mitä me sanoimme, eikä hänkään lausunut sanaakaan, jonka merkityksen me olisimme arvanneet.
Tämä Civita Vecchia on suurenmoisin lian, syöpäläisten ja tietämättömyyden pesä, mitä vielä olemme nähneet, lukuunottamatta tuota afrikkalaista kadotusta, jota sanotaan Tangeriksi ja joka on juuri tämän kaltainen. Täkäläiset ihmiset elävät kujien varsilla, jotka ovat kahden askeleen levyiset ja uhoavat hajua, joka on omituinen, mutta ei erikoisen ihastuttava. Hyvä on, etteivät kujat ole sen leveämmät, sillä nyt niissä on niin paljon löyhkää kuin ihminen kestää voi. Jos ne olisivat leveämmät, niin tietysti niihin mahtuisi enemmän ja ihmiset kuolisivat. Nämä kujat ovat kivellä lasketut ja permantoverhona niissä on kuolleita kissoja ja hajonneita ryysyjä ja mätäneviä naatteja ja vanhojen kenkärajojen rauskoja, joka kaikki on tiskivedestä vettynyttä, ja ihmiset istuvat ympärillä tuoleilla ja nauttivat siitä. Yleensä he ovat laiskoja, mutta siitä huolimatta heillä on vähän ajanviettoja. Pari kolme tuntia tehdään työtä yhteen mittaan, ei kuitenkaan kovasti, sitten heitetään ja pyydystellään kärpäsiä. Tähän ei erikoista taitoa tarvita, ei tarvitse kuin hairaista – ellei satu tulemaan tavoitettu, tulee joku toinen. Heistä se ajaa saman asian. Heillä ei ole erikoisia suosikkeja. Saivatpa minkä tahansa, juuri se heidän pitikin saada.
Niillä on muunkinlaisia hyönteisiä, mutta eivät he siltä ole ylpeitä. Sangen rauhallista, vaatimatonta kansaa. Heillä on enemmän tämänkaltaista omaisuutta kuin muilla yhteiskunnilla, mutta he eivät siltä kersku.
He ovat kovin likaisia – nämä ihmiset – naama likainen, vaatteet likaiset, koko ihminen likainen. Kun he näkevät jonkun, jolla on puhdas paita päällään, suuttuvat he. Vaimot pesevät toisen puolen päivästä vaatteita kadulla yhteisissä altaissa, mutta ne luultavasti ovat jonkun toisen vaatteita. Taikka ehkä heillä on yksi puku, jota pitävät, ja toinen, jota pesevät; sillä koskaan heillä ei ole päällään vaatteita, joita olisi koskaan pesty. Kun he ovat pestävänsä pesseet, istuvat he kujissaan ja hoitavat penskojaan. Hoitavat yhtä tuhkimusta kerrallaan ja toiset hinkkaavat selkäänsä ovenkamaraa vastaan ja iloitsevat.
Kaikki tämä maa kuuluu kirkkovaltioon. Kouluja täällä ei näy olevan ensinkään ja vain yksi biljardipöytä. Opetus on sangen alhaisella kannalla. Osa miehistä menee sotaväkeen, osa rupeaa papiksi ja loput suutariksi.
Täällä on voimassa passijärjestelmä, mutta sama on asian laita Turkissakin. Tästä näkyy, että Kirkkovaltio on yhtä edistynyt kuin Turkkikin. Tämä seikka jo sinään riittää tukkimaan pahansuopain pärjääjäin suun. Minun täytyi saada passini "viseeratuksi" Roomaa varten Firenzessä, mutta täällä minua ei siitä huolimatta tahdottu laskea maihin, ennenkuin poliisi oli sen tarkastanut ja sitten lähettänyt minulle luvan. Eivät edes uskaltaneet kahteentoista tuntiin antaa minun saada passiani takaisin omaan käteeni, niin pelättävältä näytin. Pitivät viisaimpana antaa minun ensin jäähtyä. Pelkäsivät arvatenkin, että valloittaisin kaupungin. Vähän he minua tunsivat. Minä en huolisi siitä ilmaiseksikaan. Asemalla matkatavarani tutkittiin. Otettiin eräs kaikkein parhaista kaskuistani ja luettiin se kahteen kertaan huolellisesti läpi ja sitten luettiin takaperin. Mutta se oli heille liian syvällistä. Antoivat sen kiertää ja jokainen punnersi sitä vähän aikaa, mutta se vei heistä kaikista voiton.
Se ei ollutkaan mikään tavallinen kasku. Lopulta eräs upseeri veteraani tarkkaavasti tavaili sen läpi ja pudisti kolmesti tai neljästi päätään ja sanoi, että se hänen käsityksensä mukaan oli kapinallinen. Tällöin ensi kertaa tunsin levottomuutta. Lupasin paikalla selittää asiakirjan ja he keräytyivät ympärilleni. Ja sitten minä selitin ja selitin ja selitin ja he tekivät muistiinpanoja kaikesta, mitä sanoin, mutta kuta enemmän selitin, sitä enemmän he eivät ymmärtäneet sitä, ja kun vihdoin herkesin, niin en ymmärtänyt sitä itsekään. He sanoivat luulevansa, että se oli paloartikkeli, joka oli tähdätty hallitusta vastaan. Minä selitin juhlallisesti, että sitä se ei ollut, mutta he vain pudistelivat päätään, eivätkä tahtoneet uskoa. Sitten he neuvottelivat hyvän aikaa ja lopulta ottivat sen takavarikkoon. Olin kovin pahoillani siitä, sillä olin nähnyt paljon vaivaa siitä pilasta ja olin siitä koko lailla ylpeä, mutta nyt luullakseni en saa nähdä sitä enää koskaan. Arvatenkin se lähetetään Roomaan, ja pistetään rikosarkiston lokeroihin, ja siellä sitä vasta pidetään salaperäisenä helvetinkoneena, joka olisi kuin miina räjähdyttänyt hyvän paavin ilmaan ja hajoittanut hänet yltympäri, ellei ihmeellinen kaitselmus olisi sitä estänyt. Ja luultavasti seuraavat poliisit minua Roomassa kuin koirat paikasta paikkaan kaiken aikaa, pitäen minua vaarallisena yksilönä.
Civita Vecchiassa on peloittavan kuuma. Kadut ovat hyvin kaidat ja talot hyvin paksuseinäiset, vankat ja korkeat suojaksi kuumuutta vastaan. Tämä on ensimmäinen kaupunki, mitä olen Italiassa nähnyt, jolla ei ole suojeluspyhimystä. Luultavasti ei kukaan muu pyhimys kestäisi ilmastoakaan kuin se yksi, joka meni taivaaseen tulisissa vaunuissa.
Täällä ei ole mitään nähtävää. Ei ole edes tuomiokirkkoa eikä yhtätoista tonnia puhtaita hopea-arkkipiispoja sen sakastissa. Eikä täällä näytellä seitsemäntuhannen vuoden vanhoja lahoavia rakennuksia, Eikä savukuivia vanhoja tulivarjostimia, jotka olisivat Rubensin tai Simsonin tai Tizianin tai Fergusonin tai kenen muun tahansa "mestariteoksia". Eikä täällä ole pullottuja pyhimysten jäännöksiä eikä naulaakaan oikeasta rististä. Lähdemme Roomaan. Täällä ei ole mitään nähtävää.
XXVI LUKU
Nykyinen roomalainen matkoilla – Pietarin kirkon suuruus – Pyhäinjäännöksiä – Suurenmoinen näköala kirkon katolta – Pyhä inkvisiitio – Mielenkiintoista munkkipetkutusta – Colosseum raunioina – Colosseum mahtinsa valta-aikoina – Colosseumin ohjelma – Roomalaisen sanomalehden taidearvostelu 1700 vuotta sitten.
Mikä antaa ihmiselle jaloimman tyydytyksen? Mikä se on, joka ylpeydellä paisuttaa ihmisen rinnan yli sen, mitä muut kokemukset voivat? Löytäminen! Se että tiedätte astuvanne, missä ei kukaan ennen ole astunut, että katselette, mitä ihmissilmä ei ole ennen nähnyt, että hengitätte ilmoilla, missä ei ennen kukaan ole hengittänyt. Se, että luotte idean – keksitte suuren aatteen – älyllisen kultamöhkäleen aivan saman kentän pintapölyn alla, minkä poikki jos kuinka moni älyaura on ennen kulkenut. Se että löydätte uuden planeetan, keksitte uuden saranan, huomaatte tien, miten saada salamat viestejänne viemään. Olla ensimmäinen – se on pääasia. Tehdä jotain, sanoa jotain, nähdä jotain ennenkuin kukaan muu – tämä se tuottaa mielihyvän, jonka rinnalla kaikki muut mielihyvät haalenevat ja tuntuvat jokapäiväisiltä, muut haltioitumiset halvoilta ja triviaaleilta. Morse, joka alisti salaman palvelijakseen viestejään viemään, Fulton, joka tuolla seisauksen pitkällä vuosisadalla laski kätensä höyrykoneen läpälle ja sai höyrylaivan liikkumaan, Jenher, jonka potilaat, lehmästä saatu myrkky suonissaan, tarttumaa saamatta saattoivat kulkea isorokkosairashuoneen läpi, Howe, jonka mieleen äkkiä juolahti, että neulansilmä sadanviidenkymmenen sukupolven aikana oli ollut neulan väärässä päässä, se nimetön taiteen mestari, joka muinoin, muistoista häipyneellä ajalla, laski kädestään taltan ja katseli valmiiksi saamaansa Laokonia, Daguerre, joka käski auringon keskitaivaalta piirtämään maisemankuvan hänen hopeoituun levyynsä ja sai auringon tottelemaan, Columbus "Pintansa" köysistössä, kun hän heilutti hattuaan yli tarumaisen meren ja loi ensimmäisenä katseensa tuntemattomaan maailmaan! Nämä ovat niitä miehiä, jotka ovat todella eläneet – jotka ovat todella tienneet, mitä mielihyvä on – jotka ovat monta innoittamisen elinaikaa keskittäneet yhteen ainoaan hetkeen.
Mitä voi Rooma tarjota minulle nähtävää, mitä muut eivät olisi nähneet ennen minua? Mitä on siellä minun kosketeltavaa, mitä muut eivät olisi ennen kosketelleet? Mitä on siellä minulle huomattavaa, opittavaa, kuultavaa, tiettävää, joka sykäyttäisi minun mieltäni, ennenkuin se muille joutuu? Mitä voin löytää? – En mitään. En yhtään mitään. Yksi matkustuksen viehätyksistä tässä kuolee. Mutta olisinpas roomalainen! – Jos omani lisäksi voisin saada nykyroomalaisen laiskuuden, nykyroomalaisen taikauskon ja nykyroomalaisen rajattoman tietämättömyyden, mitä aavistamattomain ihmeitten pyörryttäviä maailmoja löytäisinkään! Ah, olisinpa vaikka vain Campagnalla syntynyt ja elänyt, viidenkolmatta mailin päässä Roomasta. Silloin minä vasta matkustelisin.
Menisin Amerikkaan näkemään ja oppimaan ja palaisin Campagnalle ja seisoisin maanmiesteni edessä kuuluna löytäjänä. Sanoisin heille:
"Näin siellä maan, jossa ei ollut kaikki varjostavaa kirkko-äitiä, ja siellä kuitenkin elettiin. Näin hallituksen, jolla ei turvanaan ole ollut ainoatakaan ulkomaalaista sotamiestä ja joka ei niiden palkkaamiseen kuluta suurempaa summaa kuin maan koko hallintoon. Näin tavallisia ihmisiä, jotka taisivat lukea ja kirjoittaa; näin tavallisen maalaiskansan pieniä lapsiakin, jotka lukivat kirjaa; jos rohkenisin luulla teidän uskovan sitä, niin sanoisin heidän taitavan kirjoittaakin. Kaupungeissa näin ihmisten juovan maukasta juomaa, joka oli tehty liidusta ja vedestä, mutta en kertaakaan nähnyt vuohia ajettavan pitkin heidän Broadwaytaan tai Pennsylvania Avenuetaan tai Montgomery Streetiään ja talojen ovilla lypsettävän. Näin oikeita lasiakkunoita alhaisimmankin rahvaan asunnoissa. Osa taloista ei ole kivestä eikä edes tiilestä; minä pyhästi vannon, että ne ovat puusta. Talot siellä syttyvät ja palavat, toisinaan – palavat todella aivan pohjiaan myöden, niin ettei jää mitään jäljelle. Voisin vaikka kuolinvuoteellani vannoa, että tämä on totta. Ja todistukseksi siitä, ettei tuo ole edes harvinaista, minä väitän, että heillä on kone, jota sanotaan paloruiskuksi ja joka syöksee itsestään virtanaan vettä ja on aina varalla, yöt päivät, lähetettäväksi paikalla palaviin taloihin. Arvelette kai yhden koneen riittävän, mutta joissakuissa suurissa kaupungeissa on satakin. Siellä pidetään kuukausipalkalla miehiä, joilla ei ole mitään muuta tehtävää kuin sammuttaa tulipaloja. On ihmisiä, jotka vakuuttavat talonne, ettei se pala, kun maksatte heille jonkun verran; ja jos se kuitenkin palaa, maksavat he sen. Kouluja siellä on sadoittain ja tuhansittain ja ken tahansa voi ruveta oppimaan ja tulla yhtä viisaaksi kuin itse pappi. Tuossa ihmeellisessä maassa rikas joutuu kadotukseen, jos hän kuolee synnintekijänä; hän ei paljollakaan rahalla voi ostaa synninpäästöä. Siellä ei rikkaudesta ole paljoa apua. Nimittäin toisen maailman asioihin nähden, mutta tämän maailman asioihin nähden paljon, ylen paljon. Siellä nimittäin rikasta pidetään hyvin suuressa arvossa ja hänestä tehdään lainsäätäjä, kuvernööri, kenraali tai senaattori, vaikka hän olisi kuinka tietämätön aasi tahansa – aivan samoin kuin meidän rakkaassa Italiassamme aatelisilla on kaikki korkeat virat, vaikkapa he joskus olisivatkin jalosyntyisiä idiootteja. Rikkaalle annetaan siellä kalliita lahjoja, häntä kutsutaan pitoihin ja häntä kestitään monimutkaisilla juomilla; mutta köyhät ja velkaiset taas aina maksavat laskunsa. Naiset pukeutuvat erilaiseen pukuun melkein joka päivä; tavallisesti heidän pukunsa on hieno, mutta muodoltaan vallan luonnoton.
"Sen itse muoto ja kuosikin vaihtuu kaksi kertaa vuosisadassa; ja jos himoitsisin ylöttömän valehtelijan mainetta, niin sanoisin sen muuttuvan useamminkin. Amerikan naisten päässä ei kasva hiuksia; hiuksia heille tekevät taitavat työmiehet erikoisissa verstaissa, kähertäen ja kihertäen niitä häpeällisiin ja jumalattomiin muotoihin. Toiset ihmiset käyttävät lasisia silmiä, joitten läpi he taitavat nähdä helpostikin, muutoin kaiketi he eivät niitä käyttäisi. Ja toisilla on suussaan hampaita, jotka ihmisen epäpyhä käsi on valmistanut. Puku on naurettavan hullunkurinen. Jokapäiväisessä elämässä he eivät käytä muskettia eivätkä pitkää suippoa tankoa. He eivät käytä laajaa, viheriävuorista viittaa; eivät mustaa huopaista pipohattua, eivät polviin ulottuvia nahkasäärystimiä, eivät vuohennahkaisia housuja, joissa karva on ulospäin, eivät kantanaulakenkiä, eivätkä valtavia kannuksia. Päässä he pitävät silinterin muotoista hattua, jota sanotaan 'stormiksi'; muita vaatteita takkia, joka on kaikkein synkintä mustaa, paitaa, jossa lika näkyy niin helposti, että sitä on joka kuukausi vaihdettava, joka tuottaa paljon vastusta; vaatekappaleita, joita sanotaan housuiksi ja joita olkahihnat kannattavat, ja jalassaan kenkiä, jotka ovat naurettavaa mallia eivätkä vähääkään kestä kulumista. Mutta vaikka näillä ihmisillä on näin kummalliset puvut, nauroivat he minun pukuani. Kirjat ovat tuossa maassa niin tavallisia, ettei niitä suinkaan ole vaikea saada nähdäkseen. Sanomalehdet niinikään. Heillä on suuri kone, joka painaa semmoisia kapineita tuhansia tunnissa.
"Näin siellä tavallisia miehiä – miehiä, jotka eivät olleet pappeja sen enempää kuin ruhtinaitakaan – mutta jotka siitä huolimatta täydelleen omistivat viljelemänsä maan. Sitä ei ollut antanut vuokralle kirkko enempää kuin aatelikaan. Olen valmis tämän valallani vahvistamaan. Siinä maassa saattaa kolmesti pudota kolmannen kerroksen akkunasta tekemättä hilloa sotamiehestä tai papista. – Tämmöisten henkilöitten harvinaisuus on aivan hämmästyttävä. Kaupungeissa voitte nähdä kaksitoista sivilimiestä aina yhtä sotamiestä kohti ja saman verran jokaista pappia ja saarnaajaa kohti. Juutalaisia kohdellaan siellä aivan kuin ihmisiä eikä kuin koiria. He voivat pitää mitä ammattia tahansa. He saavat myydä uuden uutukaisia tavaroita, jos tahtovat, saavat pitää rohtopuoteja, saavat harjoittaa lääkärinammattia kristittyjen kesken, saavatpa kristityn kättäkin puristaa, jos tahtovat, he saavat liittyä yhteen heidän kanssaan, kuten yksi ihmisolento tekee toisen ihmisolennon kanssa, heidän ei tarvitse olla yhteen kaupungin nurkkaukseen suljettuina; he saavat asua missä kaupunginosassa ikinä itse parhaiten haluavat; sanotaan heillä olevan oikeus ostaa maata ja talojakin ja itse omistaa ne, mutta sitä minä puolestani epäilen; heidän ei ole koskaan tarvinnut juosta aasien kanssa alasti kilpaa julkisilla kaduilla huvittaakseen karnevaalin aikana ihmisiä; siellä eivät sotamiehet koskaan ole satoja vuosia ajaneet heitä sunnuntaisin kirkkoon kuulemaan, miten heitä itseään ja erikoisesti heidän uskontoaan kirotaan; ja aivan tänä päivänä on tuossa kummassa maassa juutalaisen sallittu äänestää, hoitaa virkoja ja vieläpä nousta, julkisella kadulla puhujalavallekin ja lausua mielipiteensä hallituksesta, ellei hallitus ole hänelle mieluinen! Ah, se on ihmeellistä. Yhteinen kansa tietää siellä koko joukon: jopa se julkeaa, valittaakin, ellei sitä kunnollisesti hallita, ja ottaa hallituksen pois ja auttaa itse sitä hoitamaan; jos heillä olisi niinkuin meillä laki, joka jokaisesta kolmesta dollarista, minkä sato tuottaa, antaisi yhden hallitukselle, niin he muuttaisivat tämän lain: heidän ei tarvitse jokaisesta saamastaan dollarisadasta maksaa kolmeakymmentä kolmea veroa, vaan he valittavat jo, jos tarvitsee seitsemänkään maksaa. He ovat ihmeellistä kansaa. He eivät tiedä, koska ovat hyvissä varoissa. Kerjäläispappeja ei hiiviskele heidän keskuudessaan koppineen kerjäämässä kirkolle ja syömässä heidän tavaraansa. Tuskin milloinkaan näkee siellä sananjulistajaa vaeltelemassa ympäri paljain jaloin kerjäämässä koppaansa almuja. Saarnaajat eivät siinä maassa ole kuten meidän kerjäävät munkkikuntamme – heillä on pari kolme vaatekertaa ja aina joskus he peseytyvätkin. Siinä maassa on vuoria, jotka ovat Albanisia vuoria paljon korkeammat. Rooman laaja Campagna, joka on sataa mailia pitkä ja kokonaista neljääkymmentä mailia leveä, on todellisuudessa pieni Amerikan Yhdysvaltoihin verraten. Kuulu jokemme Tiber, jonka mahtava juoksu on melkein kahtasataa mailia pitkä ja jonka poikki poikanen Roomassa tuskin kykenee kiveä heittämään, ei ole yhtä pitkä eikä leveäkään kuin Amerikan Mississippi – eikä edes vedä Ohiolle eikä Hudsonillekaan vertaa. Amerikassa kansa on ehdottomasti viisaampaa ja tietää paljon enemmän kuin sen isoisät. He eivät kynnä teroitetulla seipäällä eivätkä edes kolmitahoisella puumöhkäleellä, joka vain kynsii maan pintaa. Me kynnämme sillä tavalla, koska isämme ovat niin kyntäneet arvatenkin kolmetuhatta vuotta. Mutta nuo ihmiset eivät tunne mitään pyhää kunnioitusta esi-isiään kohtaan. He kyntävät auralla, joka on terävä käyrä rautalevy, ja se viiltää maata viittä tuumaa syvältä. Eikä siinä kaikki. Viljansa he leikkaavat hirvittävällä koneella, joka päivässä kaataa kokonaisia vainioita. Sanoisin, jos uskaltaisin, että siellä joskus käytetään hirveätä auraa, joka työskentelee tulen ja höyryn voimalla ja repii nurin eekerin maata vain yhdessä tunnissa – mutta – mutta – minä näen silmistänne, ettette te usko, mitä minä kerron. Voi, olen menettänyt rehellisen nimeni ja minut leimataan valeitten puhujaksi!"