Huckleberry Finnin (Tom Sawyerin toverin) seikkailut

Yhdeksäs luku

Olin saanut päähäni, että meidän piti mennä katsomaan muuatta paikkaa keskellä saarta, jonka olin löytänyt retkeillessäni siellä ympäri. No, me mentiinkin nyt, eikä siinä kauvan viipynyt ennenkun olimme perillä, sillä olihan koko saari ainoastaan kolme virstaa pitkä ja puoli virstaa leveä.

Siin'oli pitkällainen vuoriselänne, noin neljäkymmentä jalkaa korkea, luulen mä. Meill'oli täysi työ päästä sinne ylös, sillä noustava rinne oli hyvin jyrkkä ja pensaikko niin turkkasen tiheää. Me tallusteltiin ja kavuttiin siellä kaikkialla, ja miten olikaan, tuli yhtäkkiä eteemme isollainen luola lähellä korkeinta kohtaa ja sillä kyljellä, joka antaa Illinoisin puolelle. Luola oli niin suuri kuin pari tavallista huonetta yhdessä jonossa ja niin korkea, että Jim voi seisoa aivan pystyssä siellä sisässä. Siell'oli viileä olla. Ja Jim tahtoi, että me heti laahattais kaikki kapineemme sinne sisään, mutta siitä en minä oikein tykännyt, sillä tuo kapuaminen ees takasin, jyrkkää rinnettä ylös ja alas, kävis kaikkea muuta kuin hauskaksi.

Mutta Jim piti puoltaan myöskin ja sanoi, että jos meill'olis kanooti kätkettynä hyvään paikkaan ja kaikki kapineemme luolassa, niin voitais me pötkiä sinne piiloon, jos joku sattuis tulemaan saarelle, ja heidän olis mahdoton meitä löytää, jos ei heillä kenties sattuis olemaan verikoiria. Ja sitä pait hän sanoi, että olithan mukamas pienet linnut sanoneet että pian rupeis satamaan, ja tahdoinko minä nyt, kysyi hän, että kaikki kauskumme kastuisivat.

No, enhän sitä tahtonut, ja me mentiin takasin ja soudettiin kanooti luolan kohdalle ja kannettiin laahattiin kaikki kauskumme luolaan. Sitten nuuskimme sopivan paikan rannasta läheltä luolaa ja kätkimme siihen kanootin, pajupensaiden peittoon. Ja sitten me haettiin kalakoukut ja saatiin vähän kaloja. Panimme sitten ulos koukut taas ja rupesimme laittamaan päivällistä.

Luolan suu oli niin iso, että siit'olis mahtunut läpi suuri rankkitynnyri, ja oven sisäpuolella vähän syrjään päin oli isohko laattakivi, joka oli aivan omiaan tulensijaksi. Siihen teimmekin tulen ja rupesimme keittämään päivällisruokaa.

Me levitettiin sitten vilttimme pöytäliinaksi ja matoksi samalla kertaa ja söimme ruokamme hyvällä maulla. Sitten ladottiin me kaikki muut kauskut ja kapineet luolan perukkaan. Vähän ajan päästä rupesi yhtäkkiä pimenemään ja sitten jyrisemään ja salamoimaan; linnut olit olleet aivan oikeassa. Samassa alkoi myöskin sataa kuin kaatamalla, ja tuuli vinkui ja ulvoi kuin tuomiopäivänä. S'oli vasta rajuilmaa, oikein priima sorttia. Toisinaan oli niin pimeätä, että koko maailma luolaa ulkopuolella näytti sini-mustalta; ja sade tulvasi alas niin paksuna, että puut vähän matkan päästä tuntuivat harmailta kuin lukinverkot; ja tuon tuostakin tuli vihuri vinkuen, joka painoi puut alaspäin, niin että lehtien vaalea takapuoli tuli näkyviin; ja pian perästäpäin puski läpi avaruuden oikea ilmanhalkasija, joka saattoi puut huiskuttamaan oksiaan kuin hullut; ja sitten, justiin kun oli pimeintä ja mustinta, – sh! – tuli leimaus loistaen kuin olis aurinko haljennut, ja me nähtiin sen häikäsevässä valossa, miten puunlatvat monen sadan kyynärän päässä kumartuivat maahan päin; ja sitten tuli yhtäkkiä pilkkosen pimeä taas ja ukkonen jyrähti niin, ett'olis luullut koko maailman räjähtävän ilmaan, ja sitten – bom, bombeli, bombeli, bombeli – ylimmästä taivaasta alaspäin maapallon alapuolelle asti, aivan kuin rullataan tyhjiä tynnyreitä alas pitkiä, kaikuvia rappusia myöten.

"Tääll'on meidän hyvä olla, Jim; eikös niin?" sanoin minä. "En vaihtais tätä paikkaa mihinkään. Annappa tänne vähän kalaa vielä ja palanen ohraleipää."

"Niin, niin, sinä et olis täällä nyt, jos ei vanahaa Jimiä olis ollu. Sinä olisit tuolla alahalla mettässä iliman päivällistä ja läpimärkänä, jos olis käyny sinun nokkas mukkaan. Poikalinnut ne tietää ne millon ruppee satamaan. Vai mitä?"

Vesi nousi ja nousi vain vielä kymmenen ja pari päivää, kunnes se viimein tulvaili yli joen äyräitten, ja niin hyvin saaressa kuin Illinoisin puolella oli kolme neljä jalkaa vettä kaikilla alavilla paikoilla. Missourin puolella oli ranta niin korkea, ett'ei tulva päässyt paisumaan sen yli.

Siihen aikaan soudeltiin me huviksemme kanootillamme ristin rastin saarella. Metsässä siellä oli niin vilposta ja varjosaa, vaikka aurinko olis kuinka paahtanut ulkopuolella. Me kierreltiin sinne tänne puiden välissä, ja paikka paikoin oli viiniköynnöksiä niin tiheässä, että meidän täytyi palata takasin ja mennä toista tietä. Joka vanhan alaspainuneen puun päällä istua kökötti kaniineja tai kiemurteli käärmeitä tai muita semmoisia itikoita; ja kun saari oli ollut tulvan alla pari päivää, kävi ne niin kesyiksi, nälissään kun olivat, ett' olis voinut pyydystää niitä käsin, jos halutti. Koko vuoriselkä, jossa luolamme piileskeli, oli niitä aivan täynnään. Niist' olis tuota pikaa saanut kelpo kokoelman ulkomaan eläimiä, näytettäväks markkinoilla. Mutta me ei niistä piitattu.

Sen sijaan saimme me muuanna yönä kelpo kokoelman muhkeita kuusilankkuja. S'oli kakstoista jalkaa leveä ja noin viis-, kuustoista jalkaa pitkä lautta, jonka ylin kohta oli kuus seitsemän tuumaa veden yli. N'oli paksuja ja sileitä lankkuja. Myös nähtiin me toisinaan sahapuita menevän ohi päivän valossakin, mutta me annettiin niiden mennä; me ei oikein tahdottu näyttää itseämme päivän valossa.

Eräänä toisena yönä, kun me oltiin saaren yläniemen päässä, juur ennen aamunkoittoa, tuli länsipuolella ajelehtien kokonainen, kaksikerroksinen hirsitalo. S'oli aivan eheä, vaikka joteskin kallellaan. Me soudettiin sinne ja ryömittiin sisään muutamasta avoimesta ikkunasta. Mutt' oli niin pimeä vielä, ett'emme juur mitään nähneet. Siispä panimme kiinni kanootin, ja me istuttiin siihen odottamaan.

No, me tultiin saaren alaniemen kohdalle, ja silloin rupes päivä valkenemaan. Me katsottiin sisään ikkunasta ja voimme nähdä yhden sängyn ja pöydän ja kaks vanhaa tuolia ja koko joukon kauskua sikin sokin lattialla; ja seinässä riippui vähän vaatteita. Perimmäisessä nurkassa makasi muuan möhkäle, joka näytti miehen ruumiilta. Jim huusi "Halloo! Kuka siell'on?"

Mutta se ei liikahtanutkaan. Silloin hallooasin minä; mutta turhaan.

Jim sanoi nyt:

"Tuo mies ei nuku – hän on kuollu. Oo sinä tässä – minä meen kattomaan."

Hän meni sinne ja kumartui alas ja katseli miestä tarkasti hetken aikaa. Sitten sanoi hän:

"Niin, niin – s'on kuollu mies, ja ihka alasti on hän myös. Hänt'on ammuttu selekään. Lie ollu kuolluna pari kolome päivää. Tuu sissään sinä, Huck, mutt' älä katto häntä naamaan – hän näyttää niin sikamaiselta."

No, eihän mun haluttanutkaan häntä katsoa. Jim heitti hänen päälleen muutamia vanhoja ryysyjä, mutta hänen ei olis tarvinnut sitä tehdä; minä en katsonut sinneppäinkään. Siell'oli huiskin haiskin pitkin lattiaa koko joukko vanhoja likaisia pelikorttia ja vanhoja viinapulloja ja pari naamaria mustasta verasta. Ja seinät oli täynnä mitä kömpelöimpiä, hiilellä piirreltyjä kuvia ja sanoja. Mutta seinässä riippui myös kaksi vanhaa likaista karttuuni-leninkiä ja naispäähine ja vähän naisten alusvaatteita ja vähän miesten vaatteitakin. Me kannettiin kaikki tyyni kanootiin; saattaishan niistä vielä olla jotain hyötyä. Lattialla makasi vanha kirjava olkihattu; sen otin minä myös. Ja yhdessä pullossa oli vähän maitoa ja sen suussa tutti, semmonen josta ruukataan imettää kapalolapsia. Olisimme ottaneet pullon, mutta s'oli rikki ja halkesi kahtia, kun siihen koskimme. Myöskin oli siellä yhdessä nurkassa vanha arkku ja vanha ränstynyt karvakapsäkki. N'oli auki, mutta niiss'ei ollut muuta kuin arvotonta romua. Päättäen sekasotkusta, jossa kaikki siellä venyi, niin olivat ihmiset pitäneet kovaa kiirettä sieltä lähteissään, katsomatta sen tarkemmin mitä ottivat mukaansa, mitä ei.

Me löysimme vielä vanhan tinalyhdyn ja varrettoman lihaveitsen ja uuden kaksteräisen puukon ja vähän talikynttilöitä ja kynttilänjalan tinasta ja tinapikarin ja vanhan sänkypeiton ja pussin, joss'oli lankaa, silmäneuloja ja vaksia ja nuppineuloja. Ja sitte vielä kirveen ja vähän nauloja ja pitkän-siiman koukkuineen ja kääryn pukinnahkoja ja koiran kaulavyön ja hevosenkengän ja muutamia tyhjiä lääkepulloja; ja juur kun me oltiin menossa, löysin minä varsin hyvän kamman ja Jim vanhan viulunjousen ja puujalan. Siinä ei ollut remeliä, mutta muuten s'oli hyvä jalka, vaikka liian pitkä mulle ja liian lyhyt Jimille, ja me ei löydetty sen paria, vaikka haimme joka paikasta.

Niinkuin näette, oli meidän saaliimme siis sinä siunattuna aamuna ylimalkain hyvin runsas. Kun me oltiin poislähössä, venyttiin me jo puoli virstaa saaren alapuolella, ja silloin oli jo melkein valoisa päivä, niin että minä annoin Jimin panna maata kanootin pohjalle ja viskasin hänen päällensä sänkypeiton; sillä jos hän olis istunut naama paljaana veneessä, olis kuka hyvänsä tuntenut hänet neekeriksi ja meidän hauska elämämme kenties ollut lopussa. Minä meloin Illinoisin puolelle, ja sitä tehdessäni ajoi meitä virta kappaleen matkaa alaspäin. Mutta sitten pääsin suvantoon rannassa ja hiivin siinä varovaisesti eteenpäin. En nähnyt yhtään ihmistä, ja me tultiin ihka eheänä kotiin.

Kymmenes luku

Syötyämme aamiaista, rupesin minä pakisemaan tuosta kuolleesta miehestä ja mietiskelemään miten hän oli tullut murhatuksi ja jätetyksi tuolla viisin tuuliajolle; mutta Jimiä ei maittanut mikään pakina asiasta. Hän sanoi että se tuottaa pahaa lykkyä, kun puhutaan kuolleista; ja sitä paitsi voi pistää heidän päähänsä tulla kummittelemaan, sanoi hän; ja erittäinkin on ruumiilla, jok'ei ole tullut haudatuksi, suuri taipumus kummittelemaan – paljon enemmän kuin sillä, jok'on saanut kunniallisen hautauksen ja voi paksusti. Niin meinasi Jim, ja se oli minunkin mielestäni hyvin uskottavaa. Senpätähden en hiiskunutkaan enää mitään; mutta min'en voinut olla asiaa ajattelematta, ja minä tuumasin sinne ja tänne, kuka tuon raukan oli ampunut ja mitä varten s'oli tehty.

No, mutta sitten me syynättiin saaliimme ja nuuskittiin kaikki taskut vaatteista. Ja mitäs ollakkaan! Viimein löytyi, kun löytyikin, koko kahdeksan dollaria hopeassa vanhan palttoon vuorista, johon ne oli ommeltu. Jim sanoi että talonväki tuossa talossa varmaankin oli varastanut tuon nutun, sillä jos he olisivat tienneet että siin'oli rahaa, eivät olis sitä jättäneet sillä viisin. Minä arvelin, että palttoo kenties oli ollut tuon murhatun oma, mutta Jim ei ollut kuulevinaan sillä korvalla. Silloin sanoin minä:

"Sinä puhut alinomaa onnettomuudesta ja pahoista merkeistä; mutta aatteleppas mitä sinä sanoit toispäivänä, kun minä tulin kotiin tuo käärmeennahka kädessäni, jonk'olin löytänyt vuorenharjulta. Sinähän sopotit, ett'oli mitä onnettominta maailmassa koskea käärmeennahkaan käsillään. No, mitenkäs kävi sen kovan onnen? Täss'on meillä nyt kaikki nämä tavarat ja kahdeksan dollaria kaupan päälle. Minä puolestani soisin, että meill'olis senkaltainen paha lykky jok'ikinen päivä."

"Älä huua 'hoi' ennenkus oot ojan yli, poikaseni. Lopussa kiitos seisoo, poikaseni. Se tulloo vielä. Muista mitä mä sanon – se tulloo vielä."

Ja se tulikin. S'oli tiistaipäivä, kun me puhuttiin asiasta. No, perjantaina sitten iltapäivällä maattiin me ruohossa vuoren harjalla, ja meiltä loppui tupakka. Minä menin luolaan noutamaan uutta ja näin siellä ihmeekseni kalkkakäärmeen. Minä löin sen kuoliaaksi kepillä ja panin sen sitten pahusillani Jimin makuuviltin päälle, luonnolliseen tällinkiin, niin että se näytti elävältä; siitä syntyis vähän kuria Jimin maata mennessä. No, illan tullen olin unohtanut koko käärmejutun, ja kun Jim paiskautui viltilleen samassa kun minä vedin valkeaa, oli kalkkakäärmeen kumppali paikalla ja puri häntä.

Hän syöksähti tietysti hurjasti huutaen ylös, ja heti kun olin saanut kynttilän syttymään, oli tuo liettävä itikka käppyrässä taas ja valmiina uuteen hyökkäykseen. Tuossa paikassa iskin minä sitä kepilläni, että se kuoli, ja Jim tempasi isä ukkoni viinaleilin ja kaasi kurkkuunsa viinaa kuin vettä; sillä viina kuolettaa käärmeenmyrkyn, kuten tiedätten. Hän oli avojaloin, ja käärme oli purrut häntä kantapäähän. S'oli kaikki minun syyni, kun mä hölmö en muistanut että mihin ikinä paneekin tapetun kalkkakäärmeen, sen kumppali aina tulee ja menee käppyrään sen viereen. Jim sanoi mulle, että mun piti hakata itikalta pää poikki ja heittää se menemään ja sitten nylkeä ruumis ja paistaa siitä palanen. Sen tein, ja hän söi sen suuhunsa sanoen, että se auttais hänen paranemistaan. Myöskin piti minun repiä kalkka irti ja sitoa se hänen nilkkansa ympäri; s'oli sekin hyvä konsti, sanoi hän. Sitten luiskahin mä ulos ja lennätin käärmeet kauvas pensaikkoon; enkä totta puhuakseni juuri toivonut, että Jim sais tietää mikä osa mulla oli ollut tässä leikissä.

Jim, hän imi ja imi vain viinaleiliä minkä jaksoi, ja tuon tuostakin tuli hän ikääskuin vähän hulluksi ja hyppeli ympäri ja ulvoi, mutta taas vähän toinnuttuaan kävi hän jälleen isäni leilin kimppuun. Hänen jalkansa ja säärensä ajettui pahanpäiväisen paksuksi, mutta sitten hän yhtäkkiä oli sikapäissään ja nukkui ja näkyi pian voivan aika paksusti. Mutta mitä minuun tulee, niin ottelisin minä ennen jättiläiskäärmeenkin kanssa kuin vaarin viinaleilin.

Jim makasi neljä yötä ja päivää. Mutta sitten ajettuma aleni, ja hän toipui jälleen. Minä aattelin itsekseni, ett'en ikinä enää kävis käpälineni mihinkään käärmeennahkaan, kun nyt omin silmin olin nähnyt mitä siitä voi lähteä. Jim mahtaili ja sanoi toivovansa että minä häntä tästä lähin uskoisin. Ja hän sanoi myös, että kajoominen käärmeennahkaan olis niin surkean onnetonta, että me kenties ei laisinkaan olis päästy asiasta tällä. Hän sanoi, että hän tuhat kertaa ennemmin katsois uutta kuuta vasemman olkapäänsä yli kuin koskis hyppysilläänkään käärmeennahkaan. Ja minä olin jumaliste melkein samaa mieltä kuin hän, vaikka tietäähän sen joka lapsikin, ett'ei mitään onnettomampaa ja typerämpää ole kuin katsoa uutta kuuta vasemman olkapäänsä yli. Vanha Hank Bunker teki sitä kerran, aivan uhallaan, ja kerskaili vielä tekoaan. Mutta mitens kävi? Tuskin kahta vuotta oli siitä uhkatyöstä kulunut, kun hän eräänä päivänä oli päissään ja kiipes kirkontorniin ja putos sieltä alas, että romahti, ja meni maahan kopsahtaessaan aivan mäsäksi ja niin litteäksi, ett'ei häntä sitten pantukkaan tavalliseen ruumisarkkuun, vaan kahden vanhan riihenoven väliin, ja sillä viisin hän haudattiin. Minä en sitä nähnyt, mutta isä ukko sen mulle kertoi. Ja kaikki tuo kurjuus tuli yksistään siitä, että miesparka tyhmyydessään oli katsellut uutta kuuta tuolla viisin, vasemman olkapäänsä yli. Sehän on selvää.

No, päivä meni toisensa perään, ja jokivesi vetäytyi jälleen vanhain partaittensa väliin. Silloin panimme me eräänä päivänä syötiksi tuommoiseen suureen kalakoukkuun nyljetyn kaniinin ja laskimme ulos pyydyksen. Ja voi mitä me saatiin! Siihen tuli kissakala niin suuri kuin roteva mies; s'oli kuus jalkaa kaks tuumaa pitkä ja painoi kolmatta sataa naulaa. Sen mahassa oli jos jotakin, muun muassa messinkinappi ja iso pyöreä pallo ja kaikellaista romua. Tuon pallon avasimme me kirveellä, ja siinä oli sisässä sukkula. Jim sanoi että kalalla oli ollut se mahassaan jo kauvan aikaa ja että se sukkulan puolalangasta oli kutonut pallon koko sukkulan ympäri. Minä luulen että s'oli suurin kala mitä koskaan on saatu Missisippistä, ja Jim sanoi myös, ett'ei hän ikinä ollut mokomaa nähnyt. Siit'olis saanut aika hinnan kaupungissa. Niitä kaupitaan siellä karjatorilla. Liha on valkoista kuin lumi ja mäti aivan mainiota. Mutta meidän ei nyt sopinut ruveta kalakauppiaiksi.

Tänkaltaisista saaliista huolimatta rupesi aika minusta tuntumaan vähän ykstoikkoiselta ja ikävältä ja minä kaipasin vaihtelua. Sanoin Jimille että minun halutti pujahtaa pikimmältäni kylässä; olis hauska nähdä miten siellä elettiin. Jimkin mieltyi siihen tuumaan, mutta hän sanoi ett'oli paras odottaa kunnes tulis pimeä ja että minun piti pitää silmäni auki. Sitten funteerasi hän hetken aikaa ja sanoi viimein: eikö kävis laatuun että minä pukisin päälleni vähän noita vanhoja naisvaatteita ja olisin olevinani tyttönä? – No, sepä taas minun mielestäni vallan mainio vehke. Ja niin me vähän lyhennettiin yhtä leninkiä, ja minä käärin ylös housuni polviin asti ja sukelsin leninkiin. Jim kytki sen kiinni seljästä hakasilla, niinkuin naiset ruukkaavat, ja se istui aika makeasti. Sitten panin päähäni tuon naispäähineen – s'oli tommonen "rookka" – ja sidoin sen kiinni leuvan alta, ja silloin näytti naamani siltä kuin s'olis ollut muurattu kiinni korsteinin sisään. Jim sanoi, ett'ei ykskään elävä sielu olis voinut minua tuntea, ei edes keskellä päivää. Minä harjoittelin sitten pitkin päivää laahustamalla ympäri noissa tamineissa, ja lopulta kävikin se varsin hyvin, vaikka Jim sanoi askeleitani liian pitkiksi ja kömpelöiksi ja ett'ei se käynyt laatuun, että nostin hametta niin korkealle päästäkseni kädelläni housuntaskuihin. No, minä koin korjata puutteeni, ja lopulta meni kaikki joltisestikin.

Heti pimeän tultua lähdin matkalle kanootillani, pitäen Illinoisin puolta. Vähän alemmalta lossipaikkaa suuntasin kylään päin, ja virta vei minut rantaan vähän alapuolella sitä. Sidoin kiinni kanootin ja kävin kappaleen matkaa rantaa pitkin. Näkyi valoa muutamasta pienestä tuvasta, joss'ei kukaan ihminen ollut asunut moneen vuoteen, ja minä ihmettelin, kuka sen nyt lie ottanut kortteerikseen. Hiivin, kun hiivinkin, sinne ja kurkistelin sisään ikkunasta. Siellä istui vaimoihminen – ijältään noin neljänkymmenen paikkeilla. Hän istui tikkaus kädessä maalaamattoman pöydän ääressä, ja pöydällä paloi kynttilä. Minä en häntä ollenkaan tuntenut; hän oli vieras näillä mailla, sillä kyläläisistä tunsin minä jok'ainoan sorkan. Mutta s'oli mulle onneksi, että hän oli nykysin tänne muuttanut, sillä olinpa, totta puhuakseni, jo ruvennut vähin katumaan uhkarohkeata retkeäni; voisivathan ihmiset tuntea minut vaikka äänestä, ja silloin olin keittänyt itselleni hyvän sopan. Mutta jos tämä vieras vaimoihminen vain oli ollut kylässä kaks päivää, niin vois hän kertoa mulle kaikki mitä tahdoin tietää. No, koputin ovelle ja päätin muistaa että minä mukamas olin tyttö.

Yhdestoista luku

"Astukaa sisään!" sanoi rouvasihminen, ja minä menin sisään. Hän sanoi:

"Istukaa!"

Minä istuin. Hän katseli minua tarkasti pienillä kirkkailla silmillään ja sanoi sitten:

"Mikä on sinun nimes?"

"Sarah Williams."

"Mistä sinä olet? Kenties täältäpäin?"

"E-ei. Min'olen Hookervillestä, kymmenen virstaa täältä, jokea alaspäin. Tulin käyden koko matkan ja olen hyvin väsyksissä."

"Ja luultavasti nälissäs myös. No, annanhan jotain syödäkses."

"Kiitos vain, hyvä rouva, mutt' älkää nähkö vaivaa. Mulle tuli niin nälkä matkalla, että mun täytyi poiketa muutamaan taloon, pari virstaa tästä, vähän haukkaamaan. Sikspä tulen näin myöhään. Äitini sairastaa, ja meill'ei ole rahaa eikä mitään, ja sikspä lähdin tänne tuumaamaan enoni kanssa; hänen nimensä on Abner Moore. Hän asuu jossain kauppalan yläpäässä, sanoi äiti. Min'en ole koskaan käynyt täällä ennen. Tunteeko rouva häntä?"

"En; enkä tunnekkaan vielä kaikkia kaupunkilaisia. Siit' ei ole täyttä kahta viikkoakaan, kun me muutettiin tänne. Kaupungin yläpäähän on kelpo matka. Paras että jäät tänne yöksi, hyvä laps. Heitä rookka päästäs."

"Kiitos vain", sanoin mä, – "jos saan levähtää vähän aikaa, niin lähden jatkamaan. En minä pelkää pimeässä."

Hän ei sanonut tahtovansa antaa mun mennä yksinäni, vaan tulis hänen miehensä pian kotiin, ja hän sais lähteä minua saattamaan mukamas. Sitten rupesi hän puhumaan miehestään, ja sukulaisistaan alajoella ja sukulaisistaan yläjoella, ja siitä, kuinka paljon parempi heillä oli olla ennen mukamas ja kuinka he kenties olivat erehtyneet muuttaessaan tänne; ja sitä vauhtia meni hänen puheensa, kunnes minä rupesin pelkäämään erehtyneeni poiketessani hänen luokseen saadakseni tietää mitä kylässä tapahtui. Mutta yhtäkkiä puuttui hän puhumaan isä ukostani ja murhasta, ja silloin annoin mä hänen räpättää päälle minkä jaksoi. Hän kertoi miten Tom Sawyer ja minä löysimme ne kuus tuhatta dollaria luolasta (vaikka hän naisten tapaan teki niistä kymmenen tuhatta), ja hän kertoi isästä ja mikä häijy roisto ukko rahjus oli ollut ja mikä häijy roisto minä olin ollut, ja lopuksi hän sitten tuli tuohon murhaan. Silloin sanoin minä:

"Kukahan sen oikeastaan teki? Kuultiinhan me puhuttavan siitä jos jotakin siellä Hookervillessä, mutta me ei saatu koskaan tietää kuka s'oli joka tappoi Huck Finnin."

"Niin, hyvä laps, kyllähän, luulen ma, niitä on paljo täälläkin, jotka tahtoisivat sen tietää. Jotkut meinaavat, että Finn ukko tappoi hänet itse."

"No, johan nyt!"

"Niin, niin. Ens'alussa luulivat sitä lähes kaikki. Ukko rahjus ei luultavasti koskaan tiennyt kuinka likeltä piti, ett'ei häntä lynshattu.² Mutta jo samana iltana alkoivat he uskoa, että murhaaja oli muuan karannut neekeri, jonka nimi oli Jim."

"Mitä? Hänkö?" —

Minä pidätin. Onneksi hän ei huomannut mitä oli multa päästä, vaan jatkoi samaan vauhtiin:

"Niin, ja tuo neekeri karkas samana yönä kuin Huck Finn murhattiin. Ja nyt on määrätty palkinto sille, jok' ottaa hänet kiinni – kolme sataa dollaria. Ja palkinto on pantu ukko Finnistäkin – kaks sataa dollaria. Hän tuli, nääkkös, kylään aamulla murhan jälkeen ja puhui siitä ja oli mukana lossiveneessä kun poika paran ruumista haettiin, mutta pötki sitten tiehensä. Ennenkun yö oli tullut, he tahtoivat lynshata hänet, mutta hän oli silloin mennyt, nääkkös. No, seuraavana päivänä pakistiin että neekeri oli karannut; hänt'ei oltu nähty kello kymmenen perästä sinä yönä kun murha tehtiin; ja niinpä ruvettiin siitä syyttämään häntä. Ja paraikaa kun sitä taas hoettiin, tuli Finn ukko retustaen takasin ja meni laamanni Thatcherin tykö pyytämään rahaa nuuskiakseen tuon neekerin jälkiä yltympäri Illinoisin. No, laamanni antoi hälle jonkun verran rahaa, mutta jo samana iltana joi ukko retkale itsensä juovuksiin ja nähtiin vielä puoliyön aikana rentustavan pitkin katuja parin maankuleksijan seurassa; n'oli näyttänyt hyvin roistomaisilta. Ja siitä hetkestä saakka ei ole kukaan häntä nähnyt. Ihmiset rupesivat nyt taaskin uskomaan että s'oli hän, jok'oli tappanut poikansa ja kaikellaisilla silmänkääntäjän koristeilla uskotellut poliisia että mukamas ryövärit olit sen tehneet; ja sillä lailla sais hän Huckin rahat tarvitsematta käydä niistä käräjiä. Ei kuulu olevan mitään todistusta häntä vastaan, ja jos hän vain pysyy poissa vuoden ajan, kunnes asia on unohtunut, niin menee hältä kaikki kuin voideltu. Hän on viekas kuin peto."

"Niin, niin, sehän kaikki on varsin luultavaa. Mikäpä sitä estäis? No, neekeriä siis kaikki ovat lakanneet epäilemästä?"

"Ei, hui hai, ei kaikki. Moni häntä epäilee vieläkin. Mutta hänen he kyllä pian saavat kynsiinsä, ja viimein kai hänestä kuitenkin lypsetään totuus."

"Hoo, hoo, vai hakevat he häntä vielä?"

"Sepä vasta kysymys! Oothan lapsekas. Kolme sataa dollaria ei tule satamalla taivaasta. Monet uskovat, että hän ei ole kaukana. Ja sitä uskon vähin minäkin – vaikka pidän suuni kiinni. Puhuin tässä tuonaan vanhan pariskunnan kanssa, jotk' asuvat naapurituvassa vähän matkaa tästä, ja heiltä pääsi ikääskuin vahingossa, että tuskin koskaan kukaan ihminen käy tuossa saaressa, jok'on tässä vastapäätä, – Jacksonin saareks sanovat. Eikö kukaan siell' asu? kysyin mä. Ei, ei kukaan, sanoivat he. Min'olin vaiti, mutt' aattelin yhtä ja toista. Voin panna vaikka pääni pantiksi, ett'olin nähnyt sieltä savua, saaren yläpäästä, pari päivää ennen; ja paikalla pisti päähäni, että tuo neekeri on siellä eikä missään muualla. Eihän ainakaan haittais, jos kävis siellä nuuskimassa. En ole nähnyt sieltä mitään savua sen koommin, ja saattaahan olla, että hän on lähtenyt sieltä tiehensä, jos se todellakin oli hän. Mutta ukkoni aikoo mennä sinne katsomaan – hän ja yks toinen mies. Hän on ollut poissa pari päivää, mutta tänään iltapuoleen tuli hän kotiin, ja minä sanoin sen hälle heti."

"Mulle oli tullut semmoinen hätä kynsiin, että tuskin pysyin pöksyissäni. Täytyi saada jotain sormiini ja otin hädissäni neulan, joka makasi pöydällä, ja aijoin pujottaa siihen lankaa. Mutta käteni vapisivat, ja siit'ei tullut mitään. Kun tuo ihminen oli laannut räpättämästä, katsahin ylös ja huomasin että hän tirkisteli minuun hyvin uteliaasti, ja hänen huulensa oli mennyt vekkulimaiseen hymyyn. Minä panin pois neulan ja langan ja sanoin:

"Jaa, jaa, kolme sataa dollaria on suuri summa rahaa. Kumpahan ne olis äidillä. Aikooko rouvan mies mennä sinne jo tän'yönä?"

"Istu suolaan! Hän meni vain pikimmältään kylään sen toisen miehen kanssa hankkimaan venettä ja lainatakseen pyssyn, jos saisivat. Heti puoliyön perästä lähtevät he matkaan."

"Mutta näkisiväthän he paremmin, jos lähtisivät vasta päivän vaietessa."

"Niin, kyllä kaiketi. Mutta neekeri näkis paremmin hänkin. Ja puoliyön jälkeen hän kaiketikkin nukkuu, ja jos hän on sytyttänyt nuotion metsään, niin he näkevät sen paremmin pimeässä ja hiipivät hänen päälleen kuin ketut."

"Jaha, sitä minä en ajatellut."

Hän katseli minua yhä niin turkkasen tarkasti; ja mulle tuli ikääskuin vähän ilkeä olla. Yhtäkkiä sanoi hän:

"Mikä sun nimes taas olikaan, hyvä laps?"

"M – M – Mary Williams."

Miten olikaan, tuntui siltä, kuin en ensi kerralla olis sanonutkaan nimeäni Maryksi, ja nyt en hirvinnyt katsoa ylös; tuntui nyt siltä, kuin olisin sanonut Sarah. Aloin hätääntyä aika lailla, ja se luultavasti minusta näkyikin. Toivoin siinä vain, että tuo tuuperin rouva sanois jotakin; mitä kauvemmin hän oli vaiti, sitä ilkeämpi oli minun olla. Mutta nyt hän sanoi:

"Hyvä laps, olin kuulevinani että sanoit Sarah, kun ens tulit tupaan."

"Ooh, niinpä taisin sanoa. Aivan oikein. Min'olen ristitty Sarah Maryksi, – Sarah Mary Williams. Toiset sanovat minua Sarahksi, toiset Maryksi."

"Hoo, vainiin?"

"Niin."

Johan tyynnyin vähäsen, mutta kuitenkin teki mieleni kauas pois.

No, mutta sitten rupesi hän räpättämään taas kovista ajoista mukamas ja heidän niukasta toimeentulostaan ja rotista, joita heillä oli talon täydeltä, sanoi hän; ja minä aloin käydä vähän turskimmaksi. Hän oli oikeassa, mitä tuli noihin rottiin. Tuon tuostakin näin mä, miten joku heistä pisti ulos nenänsä reiästä nurkassa tai tanssasi lattian yli. Hän sanoi, että hällä tavallisesti aina yksin ollessaan oli käsillä jotain, jolla lennättää heitä niskaan; muuten hän mukamas ei koskaan saisi rauhaa. Hän näytti mulle pientä lyijypalloa sanoen, että hän sillä mukamas osui heitä aika hyvästi; mutta hän oli pari päivää sitten niukahuttanut käsivartensa eikä luullut kykenevänsä tähtäämään nyt. Mutta hän oli varuillaan ja – yht'äkkiä lensi hänen pallonsa muutamaan rottaan päin, vaan ei sattunut likimainkaan; ja samassa huusi hän "ai! ai!" ja piteli kipeää käsivarttaan. Sitten pyysi hän minun koittaa. No, tulihan taas rotta viilettäen, ja minä lennätin pallon, lennätin oikein tarmoni takaa, mutta rotta, se peijakas, ennätti liukua reiästä alas; jos s'olis seisonut paikallaan, takaan minä, että siit'olis tullut sairaloinen rotta. Rouva räyskä pyysi mun koettaa toistamiseen ja toi pallon takasin. Sitten toi hän lankavyhdin ja pyysi minun sitä pitää. No, minä pidin käsiäni yläällä niinkuin ruukataan, ja hän keri lankaansa ja rupesi taas räpättämään heidän toimeentulostaan. Yht'äkkiä sanoi hän:

"Pidä silmällä rottia. Paras ett'otat pallon syliisi."

Samassa pani hän pallon syliini, ja minä pusersin sen polvieni väliin, että se pysyis; ja hän alkoi lorunsa uudelleen. Mutta sit' ei kestänyt kauvan. Yht'äkkiä otti hän vyhdin ranteiltani ja katsoi minua suoraan silmiin ja sanoi hyvin ystävällisesti:

"Kuules nyt, hyvä laps, mikä oikein on sinun nimes?"

"Mi – mi – mitä? Mi – tä rouva meinaa?"

"No, hyvänen aika, mikä oikein on sinun nimes. Oletko sä Bill, tahi Tom, tahi Bob? tai mitä? Puhu nyt suus puhtaaks."

Luulen että vapisin kuin haavan lehti, enkä totta maar tiennyt mihin pääni pistäisin. Viimein sain änkötetyksi:

"Mutta kuinka rouva noin pitää pilanaan köyhää tyttö parkaa? Jos olen täällä vaivaksi, niin minä heti – "

"No, no, älä ole milläskään, hyvä laps. Istu alas. Minä en tahdo sulle mitään pahaa enkä aio sinusta kannella kellekkään. Mutta sano mulle nyt suoraan miten on laitas. Luota minuun. Minä koen sinua auttaa, jos voin, ja sen tekee kyllä ukkonikin, kun tulee. Näkeehän sen, että sin'olet karannut oppipoika – sen pituinen se. No, vähät siitä. Eihän siinä mitään pahaa. Ovat kai olleet sulle ilkeitä, laps parka, ja sinä annoit heille palttua ja menit tiehes. Herrasta varjelkoon, että kävisin kantelemaan. Kas niin, sano mulle kaikki tyyni nyt, alusta loppuun, niinkuin hyvä poika ainakin."

No niin, minä sanoin näkeväni turhaksi, että koetin häntä pettää enään, ja tahdoin puhua suuni puti puhtaaksi, kunhan hän vain pysyis lupauksessaan eikä rupeis jupattamaan. Sitten kerroin minä, että isäni ja äitini oli kuolleet ja että minä olin joutunut palvelukseen eräälle talonpojalle, jonka talo oli sisämaassa noin neljäkymmentä virstaa joelta, ja tuo talonpoika mukamas oli niin häijy minulle, ett'en enää sitä kestänyt, vaan kun hän oli lähtenyt matkalle muutamaksi päiväksi, sieppasin minä vähän vanhoja vaatteita hänen tyttärensä luhdista mukamas ja lippasin tieheni; ja kolme yötä oli multa mennyt, sanoin mä, noihin neljäänkymmeneen virstaan; ja minä kuljin öisin mukamas ja piileskelin ja nukuin päivällä, ja se pussillinen leipää ja vähän muuta muonaa, joka mull'oli muassani mukamas, piisasi koko matkan. – Sitten sanoin toivovani, että enoni, tuo Abner Moore, auttais minua, ja senpä tähden olin lähtenyt tänne Gosheniin mukamas.

"Gosheniin, sanot sä, laps parka? Eihän tämä ole Goshen. Tämä on Pietari, tämä. Goshen on viistoista virstaa tuonnempana, joen vartta ylöspäin. Mistä oot saanut päähäsi, että tämä on Goshen?"

"Minua tuli vastaan muuan mies tän'aamuna, juur kun olin poiketa metsään nukkuakseni, ja hän sanoi, että kun tulin tien risteykseen, piti mun mennä oikealle, niin olis vain viis virstaa Gosheniin. Niin hän sanoi."

"Se mies lie ollut humalassa. Hän puhui juur päin vastoin kuin asia on."

"Niin, hän näyttikin vähän pöhnäiseltä, s'on totta se. Mutta ykskaikki.

Paras että lähden matkaan, niin ennätän sittenkin huomen-aamuksi Gosheniin."